lauantai 22. joulukuuta 2007

Vihdoin joululoma

Oppilaani on palannut Saksasta. Väitti, että oli muka vaikeampaa sopeutua taas tänne kuin kolme kuukautta sitten Saksan oloihin. Uskoisiko tuota!
Ei kuulemma ole kivaa ottaa kenkiä pois luokkaan mennessä, on muka vaikeaa taas sinutella opettajia (eihän se pakollista ole, kyllä meitä saa teititellä). Kun aamulla herää ja luulee, että kello on varmaan kuusi, se onkin yhdeksän, yhtä pimeää kuin siellä kuudelta. Väitti ottaneensa täällä aamulla eväätkin kouluun lähtiessään, mutta söi ne jo matkalla, kun muisti että hei, meillähän on kunnan tarjoama ilmainen kouluruoka!
Oli kuulemma järkyttynyt, kun hänellä heti eka päivänä oli alkajaisiksi ruotsia ja olin kysynyt ruotsiksi matkasta. Järkyttynyt siksi, että luokka nauroi, kun hän ei muistanut enää yhtäkään ruotsin sanaa, ja järkyttynyt juuri siksi, että ei muistanut enää ruotsin sanoja.

Ihanaa, joululoma alkoi eilen. Olikin nyt vain minijoulujuhla kirkossa käynteineen, koska itsenäisyyspäivänä oli suuri tilaisuus.
Olin tehnyt abiluokalleni joulukortit. Oppilaille olin kirjoittanut pari riviä, jossa jokainen sana alkoi kunkin oman etunimen alkukirjaimella. Luin ne kaikki ääneen. Joistakin oli helpohko keksiä juttua niin, että luokka nauroi kuollakseen, hyväntahtoisesti tietysti. Huomasin yhtäkkiä lauseita tehdessäni, että tunnen toiset oppilaat huomattavasti paremmin kuin toiset. Silloin kun tietää oppilaasta jotain, on paljon helpompi keksiä tarinaa, vaikka olisi vaikea alkukirjainkin.

Nyt sitten ei muuta kuin odotellaan joulua ja yritetään unohtaa koulu joksikin aikaa.

maanantai 17. joulukuuta 2007

Väsymystä pukkaa

Syksy on mennyt tähän asti melko mukavasti, mutta nyt iski väsymys. Ei ainoastaan minuun, vaan oppilaisiinkin. Abit olivat kaikki puoli pyörryksissä, silmät vain tuijottivat ja harittivat näkemättä mitään. Kenellä ties mistäkin syystä. Joku oli tulossa sairaaksi, joku oli valvonut viikonlopun, jotain väsytti muuten vain tämä pimeys ja tietoisuus lukuvuoden päättymisestä. Ei puhettakaan, että olisi mitään viisasta saanut heidän kaaliinsa.

Hyvin ei mennyt muillakaan opettajilla. Eräs valitti, että jollain luokalla joku oli oikeasti nukkunut tunnilla, ja ope oli käynyt pari kertaa herättämässä! Jo on aikoihin eletty. Unilukkari pitäisi palkata kouluun, kuten ennen oli kirkoissa.

Minulla oli vielä kolmesta neljäänkin yksi tunti. Se se vasta tuskallinen tunti on. Ulkona pimeää, melkein kaikki muut luokat lähteneet kotiin, väsymys painaa sekä opettajaa että oppilaita. Eräs oppilas alkoi kysellä minulta, enkö minä koskaan ole väsynyt! Voi, voi, kunpa hän tietäisi, miten paljon ja monta kertaa. Mutta ilmeisesti minulla on kuitenkin sen verran voimia, että eivät oppilaat huomaa väsähtämistä.

Hyvä niin. Ilmeisesti on niin, että vanhemmiten on sitkeyttä ja rutiinia tehdä työt loppuun. Osaa jotenkin painaa kyllästymisen ja väsymyksen taka-alalle. Olen huomannut, että sellaiset kurjat asiat, mille ei voi mitään, on yritettävä työntää sivuun, muuten ei jaksa mitenkään. Tietysti kohtuuden rajoissa, puhunkin siis vain tilapäisestä väsymyksestä, burn outia lähellä oleva väsähtäminen onkin sitten jo ihan eri juttu.

perjantai 14. joulukuuta 2007

Lucia-juhla ohi


Lucia-juhla sujui kivasti. Nuoret lauloivat kauniisti ja äänsivät oikein. Joinakin vuosina ovat ääntäneet sanan valo - ljus niin, että siitä on tullut lutikka. Taikka sana hus on kuulostanut ihan huussilta. Rahaa on kerätty yleensä Lucia-juhlilla nuorten lähettämiseksi kesällä kolmeksi viikoksi ystäväkuntaan Ruotsiin tai Norjaan. Toivottavasti ottavat oppilaita vastaan, sillä varsinkin Ruotsissa on alettu laistaa tästä, eivät ota sinne enää joka vuosi.

Etäopetus on minusta kivaa. Oppilaat ovat ahkeria ja innostuneita. Nyt kun ainakin toistaiseksi laitteetkin ovat toimineet kiitettävästi, on tämä tosi mukavaa vaihtelua tavalliseen luokkaopetukseen nähden, jota sitäkin olen saanut tehdä aivan tarpeeksi elämäni aikana. Nyt alan vain oikein urakalla tehdä heille internetiin tehtäviä, joita voivat sitten käyttää hyväkseen, jos ei aina ole yhteys toiminnassa.


P.S. Olen saanut luvan laittaa tänne hyvän ystäväni Annikin kuvia. tästä lähin laitan myös niitä.

keskiviikko 12. joulukuuta 2007

Jännittävää on elämä


Tänään oli taas jotain sähläystä luokkien ja tuntien alkamisajankohdan kanssa. Mutta usein kun sattuu, niin tottuuhan siihen. Ei pitäisi ottaa niin vakavasti, niin pääsisi vähemmällä, mutta kun jotenkin alkaa keittää, jos ei kaikki mene niin kuin on meinattu.

Mutta etäopetus meni mukavasti, samoin jouluruokailu. Kunnan tarjoama jouluruoka oli hyvää, ei vain meinannut jaksaa syödä, kun se oli jo ennen kolmea, minkä jälkeen puoli neljä alkoi opettajainkokous.

Olimme jo etukäteen täyttäneet osaamiskartoituslaput kokoukseen mennessä. Meidän osaamistamme kartoitetaan ensi lukuvuotta silmällä pitäen. Tosiasia on nimittäin, että yhä suurempi osa tunneista annetaan tai vastaanotetaan etäopetuksena. Tunnit tulevat vähenemään rajusti ensi lukuvuonna.

Tähän asti on yläasteella ollut vielä rinnakkaisluokatkin, paitsi nyt seiskoilla yksi luokka. Ensi vuonna tulee olemaan seiska ja kasi molemmat yksisarjaisia, mikä tietää kieliin suurta vähennystä. Lisäksi taas yksi ala-asteen koulu lopetetaan, jolloin kiertävät englanninopet siirtyvät yhä enemmän yläasteen puolelle. Ilmeisesti minäkin joudun ottamaan taas yläasteen tunteja (minullahan on lukion ja ya:n yhteinen virka). Paitsi että mistä niitä tunteja otetaan, kun niitä ei ole. Kovin kovin jännittäväksi käy elämä.

maanantai 10. joulukuuta 2007

Valokuvatorstain 71. haaste: Juhlava

Tällä viikolla Valokuvatorstain 71. haaste: Juhlava.
Juuri eilen oli jollain suurta juhlaa, elämänsä toinen syntymäpäivä.

perjantai 7. joulukuuta 2007

Ei aina käy niin kuin haaveillaan


Mikään asia maailmassa ei onnistu niin kuin on suunniteltu. Olin suunnitellut mielestäni erinomaisen ohjelman abien ruotsin kaksoistunnille. Heti alkajaisiksi huomasimme, ettei meille ollut laitettukaan lukujärjestyksiin, missä luokkatilassa tunnit ovat. Juoksin opehuoneeseen katsomaan seinältä, mutta sain hieraista silmiäni toisenkiin kerran ennen kuin käsitin, että meidät oli unohdettu! Meitä ei ollut todellakaan merkitty lukujärjestykseen ollenkaan.

Jostain vessan nurkasta löysimme itsellemme paikan. Kaiken kukkuraksi tunnit katkaisi ruokatunti. Siinä välissä yritin etsiä jotain paikkaa. Matikan luokassa oli tilaa, mutta ei nauhuria, enkä jaksanut lähteä sellaista etsimään, joten se siitä kuuntelusta sitten.

Juoksujalkaa kiiruhdin pois tunnilta, että ehtisin ottaa ajoissa etäyhteyden koneilla, sillä piti alkaa ykkösen etäopetussaksa. No, vaihto-oppilat tarttuivat hihasta ja halusivat, että poseeraan heidän kanssaan kuvassa. Siinä tuhraantui aikaa niin paljon, että nyt piti jo oikein juosta. Meillä ei nimittäin ole lukiossa välitunteja ollenkaan, on vain viiden minuutin aika siirtyä luokasta toiseen.

Kirjoja etsiessäni opehuoneessa kollegat vielä ilkesivät virnuilla, että on oikein sydäntälämmittävää nähdä minun kiireeni sen edellisen helpon laiskottelujaksoni jälkeen!! (Miksikähän ne luulevat minun laiskotelleen!)

Pääsinpä lopuksi luokkaan yrittämään yhteydenottoa. - Ei tapahdu mitään! Monen yrityksen jälkeen soitamme etäpaikkakunnan rehtorille. Yhteys saadaan, mutta mitä hyötyä siitä on, kun oppilaita ei ole mailla ei halmeilla. Olivat lähteneet kotiin. Pidin siis tunnin vain omalle oppilaalleni. Saa nähdä, mitä tästä tulee. Opetusta yritetään järjestää, mutta siitä ei ole hyötyä, jos into on vain toisessa päässä.

Viimeinen tunti kakkosen saksaa menikin sitten niin kuin pitikin, paitsi että yksi oppilas on vielä Saksassa. Mutta hän tulee maanantaina ja sitten alkaa normaali päiväjärjestys.
Kolmelta oli kuitenkin kiva nähdä, että paikalleni oli varattu lautaselle minua varten joulupullaa. On lämmittävää todeta, että irvistelystä huolimatta kollegat kuitenkin huolehtivat työn raskaan raatajistakin.

keskiviikko 5. joulukuuta 2007

Itsenäisyyden juhlintaa ja etäopetusta


Meillä oli hieno päivä, juhlimme itsenäisyyttä. Aamulla oli lipunnosto ja rehtorin puhe, minkä jälkeen oppilaat katsoivat eri luokissa valitsemaansa elokuvaa. Itse olin ryhmässä, joka katsoi auditoriossa elokuvan Äideistä parhain.

Tiesin jo etukäteen, että se olisi katsomisen arvoinen, mutta en tiennyt, että se nostattaisi niin tunteet pintaan. Jo alkumetreillä alkoi useimpien silmistä valua vesi. Oppilaat istuivat hiiren hiljaa koko parituntisen, vaikka oli yläastelaisetkin mukana.
Ja pitipä vielä sekin kokea, että elokuvan loputtua kukaan ei rynnännytkään ulos, vaan kaikki istuivat paikallaan usean minuutin verran lopputekstienkin ajan. Oikein piti jonkun open alkaa hätistellä ihmisiä salista pois. Ihmettä kerrakseen!!

Ei ollut ruokailuunkaan mennessä mitään tappelua, meillä oli oikein juhlaruoka jälkiruokineen ja valkoiset liinat pöydissä. Pääjuhla alkoi ruokailun jälkeen, mikä meni minulta sivu suun, sillä minulla alkoi saksan etäopetus .

Laitteet on saatu toimimaan, jopa kuvakin näkyy, mutta nappuloita ja näppylöitä on liikaa tavalliselle käyttäjälle. Jos meinasi vain vaikkapa kääntää kameran välillä kuvaamaan oppilasta eikä koko ajan minua, jo silloin lakkasi toisella paikkakunnalla dokumenttikamera näkymästä. Tällaisille poropeukaloille pitäisi olla idioottivarma peli, joka toimisi aina varmasti vain yhdellä napin painalluksella.
Mutta selvisimme kunnialla kaksoistunnista ja vielä ne kaikki lupasivat perjantainakin tulla tunnille!

sunnuntai 2. joulukuuta 2007

Etäopetusta tiedossa


Maanantai ja tiistai ovat vielä koeviikkoa. Keskiviikkona pitäisi alkaa uusi jakso, mutta koska on itsenäisyyden 90-vuotisjuhla, on meillä erilaista ohjelmaa koko päivän. Siis kaikilla muilla paitsi minulla ja ykkösen pitkän saksan lukijalla.

Alkaa nimittäin ykkösen saksa, jossa ei ole kuin yksi oppilas!! Hänelle ei tietenkään yksin pidettäisi kurssia, mutta etäopetuksella toiseen kuntaan saadaan yhdistetyksi kaksi porukkaa, joille ei muuten opetettaisi saksaa ollenkaan. Ei niitä siellä toisessa päässäkään ole kuin kolme oppilasta, joten vähiin menee ennen kuin loppuu!! Siellä toisessa kunnassa pitävät tavallista koulupäivää, joten minun täytyy alkaa etäopetus videoneuvottelulaitteilla.

Olen opettanut ennenkin etäopetuksena saksaa, silloin minulla oli seitsemän oppilasta ja toisessa päässä vain yksi ja hyvin meni. Mutta vaikka nyt on uudet laitteet, ovat ne kuulemma temppuilleet, sanoi venäjänopettajamme, joka on koko syksyn opettanut venäjää niillä laitteilla. Mielenkiintoiseksi heittäytyy. Laitteet piti saada kuntoon, mutta kun koko alueelta ei tahdo löytyä osaavia ihmisiä, jotka ymmärtäisivät niiden päälle jotain.

Olen yrittänyt alkaa uuden kurssin tekoa Moodle-oppimisalustallekin, että oppilaat voisivat sieltä tehdä jotain, jos videoneuvotteluyhteys tökkii. Hankaluutena on sekin, että tulin valinneeksi uuden oppikirjan, joten teettää moninkertaisesti töitä, kun oppikirjakaan ei ole tuttu.

Tulevassa jaksossa jatkuu abien ruotsi, kakkosellakin alkaa taas ruotsi ja saksa ja nyt sitten uutena alkaa tämä ykkösen A-saksa etäopetuksena, mikä jatkuu kevääseen asti, sillä kolme kurssia pitäisi saada opetetuksi. Olen hölmöyksissäni valinnut kakkosen saksaankin uuden oppikirjan, joten kahdessa kurssissa on nyt sitten tiedossa uusia jännittäviä tekstejä!

torstai 29. marraskuuta 2007

Aivovientiä


Voi kurjuus, tämä ihanan pienitöinen jakso loppui ja alkoi koeviikko. Ensi keskiviikosta lähtien minulla kaksinkertaistuu tuntimäärä. Kokeen teossa ei kuitenkaan huomaa, onko tunteja vähän vai paljon, yhtä kauan menee koetta laatiessa kuitenkin.
Tein ulkomaalaisillekin kokeen suomenkielestä. Jännittävää nähdä, miten menee. Minulla ei ollut mitään valmista koemateriaalia, joten hirveän kauan meni, kun kaiken yritin keksiä itse.

Tulin äsken kävelylenkiltä ja tapasin kahden entisen saksanopiskelijan äidin. Tytöt ovat sisaruksia ja kumpikin oli erittäin lahjakas saksankielessä. Lähtivät opiskelemaan saksaa ja nyt kuulin, että toinen on Itävallassa ja toinen Saksassa. Eihän siinä vielä mitä, mutta kun kumpikin ilmeisesti haluaisi jäädä lopuksi elämäänsä vieraille maille.

Tietenkin kiva yksilön kannalta, että löytyy mieluinen sija maailmassa, mutta Suomen yhteiskunnan kannalta kurjaa, että tosi moni kieliharjoittelun aikana löytää elämänkumppanin ulkomailta ja jää sille tielleen. En ole laskenut, mutta minulla on tuntuma, että varmaan yli puolet entisistä oppilaistani, jotka ovat aineitani lähteneet lukemaan, ovat valmistuttuaan jääneetkin Saksaan tai Ruotsiin, onpa joku peräti Islannissa ja Italiassakin. Eli aivovienti on valtaisaa. Ei ihme, ettei meinaa löytyä osaavia työntekijöitä joillekin aloille.

lauantai 24. marraskuuta 2007

Panoverbejä

Panoverbit ovat samat niin ruotsissa kuin saksassakin. Eilen taas kerrattiin ruotsin tunnilla panoverbit: sätta, ställa, lägga sekä verbit, mihin asentoon pantava jää: sitta, stå, ligga.
Nuo kaikki (paitsi ställa) ovat epäsäännöllisiä ja toistensa tapaisia, mikä tietysti estää mieleen jäämistä.
Mutta kun olen alkanut puhua härskisti panoverbeistä, ottavat yleensä laiskimmatkin kynän heti käskemättä käteen ja oikein kirjoittavat ne itselleen erikseen muistiin, vaikka ne on joka kirjan takana luetteloissakin.

Valtavaa hihittelyä kuuluu luokasta, kun mainitsen, että saksassa paneminen on aina säännöllistä, mutta olotila sen jälkeen epäsäännöllistä. ( setzen-sitzen, stellen-stehen, legen-liegen). Takuuvarmasti tällaisesta saa aina kuulla abipäivänä, mutta olen tullut siihen tulokseen, että tarkoitus pyhittää keinot. Nuo kielen keskeiset verbit nyt on opittava keinolla millä hyvänsä.

En kannata rumien puhumista enkä härskiyksiä noin muuten. Enkä missään tapauksessa puhuisi sellaisesta yläasteella, siitähän ne vallan villiintyisivät ja hyppisivät seinille. Mutta abeja pidän jo sen verran fiksuina ja aikuisina, että voi tietyn luokan kanssa joskus revitelläkin.

Sitä paitsi abeistakin melkein jokainen seurustelee vakituisesti ja on taatusti tietoinen joistakin elämän tosiasioista. Niitähän saa käytävällä joskus irrotella toisistaan, mistä tietysti saa moraalinvartijan maineen. Mutta ei ole kivaa, kun joskus jopa kesken tuntiakin jotkut hieroskelevat toisiaan ja pussailevat (huom, ei mitään pieniä suukkoja, vaan oikein kielareita) niin, että muut istuvat ihan vaikean näköisinä. Kun sitten mainitsen tästä asianomaisille, he kuittaavat minulle: sinä olet vaan kateellinen!

torstai 22. marraskuuta 2007

Viisas pääsee vähemmällä


Surkuhupaisaa on se, että osa abeista on jo kirjoittanut saksan syksyllä, osa ei kirjoitakaan, osa lukee lyhyttä kieltä ja kirjoittaa sen pakollisena, osa lukee pitkää kieltä ja kirjoittaa sen lyhyenä. Tällaisia ihmeellisiä sekaryhmiä ovat minun saksanryhmäni olleet jo monta vuotta. Yritä tässä sitten heilua ja juosta kuin aropupu sinne tänne.

Mitä läksyntekoon taasen tulee, osa on tehnyt harjoituksia, osa kääntänyt tekstin, osa aina varmuuden vuoksi ei ole tehnyt mitään, ettei vaan turhaa tule tehtyä.
Mutta hauskaa meillä silti on aina. Tänäänkin nauroimme niin, että meinasimme pudota tuolilta. Mille? No kuka sitä nyt enää muistaa. Olemme niin junttaantuneet ryhmän kanssa yhdeksi, aivan kuin olisimme samaa perhettä, että komiikka on kaikessa pienessä, jota ei ulkopuoliselle osaa kertoa. Tai sitten se ei enää toiselle kerrottuna tunnukaan miltään. Mitä tässä muutakaan voi kuin repiä riemua sieltä mistä sitä saa!

Me nauramme yhdessä suureen ääneen jo sillekin, että olen suu vaahdossa selittänyt kahtena kertana jotain asiaa, sitä on harjoiteltukin ja oppilaat muistavat jälkeen päin tarkkaan, missä kohtaa taulua se oli kirjoitettuna, katkesiko liitu siinä kohtaa vai viilsikö kuiva liitu korvia. Mutta mikä se lopullinen asia oli, siitä ei ole jäänyt pienintäkään muistijälkeä.

Mutta ei oppilailla näytä olevan murhetta. Heidän mottonsa näyttää olevan: Hullu paljon työtä tekee, viisas pääsee vähemmällä.

tiistai 20. marraskuuta 2007

Hymyileminen kielletty

Suomessa ei saa hymyillä. Sehän nyt on aina tiedetty. Tänään sain vain taas vahvistuksen siihenkin asiaan. "Mitä mua katot", kommentoi eräs oppilas, kun jotain opettaessani katseeni kiersi oppilaasta toiseen.
Mutta ei se vielä siihen jäänyt. "Mitä sinä virnuilet?" kysyi eräs kollega ruokapöydässä. Kauhistuin. Minkähänlainen virne minulla mahtaakaan olla naamalla tietämättäni, kun tuollaisia kommentteja kuulee. Täytyy kai ruveta pitämään peiliä mukana ja harjoitella kaikkia miellyttävä ilme.
Mutta kyllä yleinen tosiasia on, että jos aamulla tulet kouluun iloisena ja sanot hyvän huomenen hymyillen, on kommentti takuuvarmasti juuri tuo "Mikäs sua vaivaa?" tai "Mitä virnuilet?" Parhaiten saa ystäviä ja ymmärtäjiä, kun ensimmäiseksi valittaa säästä, seuraavaksi siitä, että oppilaat eivät sano päivää ja sitten voi alkaakin jo haukkua oppilaiden osaamattomuutta ja hyppytuntien paljoutta tai muuten vain laittaa suun mutruun. Oikein kun sormilla vielä venyttää suupieliä alas päin, sitä parempi.

lauantai 17. marraskuuta 2007

TYKY-päivä

Eilen tapahtui ensimmäistä kertaa sellaista, että oppilaat päästettiin pois jo puolilta päivin ja koko opehuoneen väki pakattiin bussiin ja suuntana Tanhuvaaran urheiluopisto. Vietimme nimittäin TYKY-päivää. Tarkoittaa työkyvyn ylläpitoa tai jotain siihen suuntaan. Mukavahan se olikin ja virkistävä. Saimme kokeilla kaikenlaista sellaista, mitä ei ikinä ennen eikä varmaan tämän jälkeenkään pääse kokeilemaan: laserammuntaa, jousiammuntaa, jättipallojumppaa jne. Lopuksi oli uintia ja saunomista sekä päivällinen.

Ainut paha puoli oli, että abien saksa tipahti taas pois. Heiltä on varmaan mennyt jo ainakin kahden viikon tunnit tänä syksynä. Ei muuta kuin herran huomaan, parin viikon kuluttua on viimeiset tunnit minulla heille enää ikinä ja niillä tiedoin he saavat pärjätä elämässään! Eivät ne abit itse niin pahoillaan ole. Mutta hehän eivät tiedäkään, mistä kaikesta jäivät paitsi!

torstai 15. marraskuuta 2007

Valokuvauspäivä

Tänään oli koulukuvaus.
Säpinää, huulien punaamista, tukan laittamista. Onko huulet hyvin, kenen vieressä istun, hymyilenkö, tuliko silmät kiinni, loistavatko linssit?
Kaikkea tällaista sähläystä kuuluu tuohon hetkeen. Ihmeen hyvin kuvaajat osaavat ottaa jokaisen luokan, ymmärtävät oikuttelevaakin, joka ei istuisi jonkun tietyn vieressä, mutta jonka pitää välttämättä saada istua jonkun toisen kanssa.

Koulussa on joka vuosi ollut perinteenä Lucia-juhla 13.12. Tuota varten olin kutsunut paikallislehden toimittajan samaan syssyyn kuvaamaan tulevan Lucia-kulkueen osallistujat. Viikon kuluttua kuvat ovat lehdessä ja yleisö saa äänestää, kenestä tulee tämänvuotinen Lucia.
Ihmeellistä, että yhä harvempi ottaa osaa tällaiseen. Ennen (pientä pakkoa käyttäen) jokainen ykkösluokan tyttö automaattisesti oli mukana. Nyt ei auta keppi ei porkkanakaan. Ei edes pizzakortti houkutellut kuin sen verran, että saamme kulkueen kasaan.

tiistai 13. marraskuuta 2007

Pitkää, pitkää

Ei mikään ihme, että oppilaat sanovat, että he tulevat tuumia pitkiin täihin ylioppilaskuunteluita kuunnellessa. Ne ovat pitkiä kuin nälkäkuolema (siis kuuntelut). Luulisi osaamisen saatavan testatuksi lyhyemmälläkin testillä. 45 minuuttia kestää yksi kuuntelu. Tavallisesti emme kuuntelekaan kuin yhden tai kaksi osiota kerralla, mutta parin viikon kuluttua abeilla loppuu saksa tältä vuodelta ja ajattelimme harjoitella keskittymistä tulevaa sotaa varten.

Ah, miten tuli selväksi taas moni aihealue: käyttäytymisopetusta lisätään Saksassa, sillä oppilaat Saksassa kuuntelun mukaan kysyvät opehuoneen ovella: Onks Müller täällä, kun pitäisi kysyä Olisiko Herr Müller tavattavissa.
Selväksi tuli myös se, että saksalaiset ja sveitsiläiset rakensivat siltaa joen yli, mutta keskellä huomasivat, että sillan päät eivät sopineetkaan yhteen, kun toiset olivat rakentaneet sillan muutaman kymmenen senttiä korkeammaksi. Kumpikin osapuoli oli laskenut sillan korkeuden merenpinnasta, mutta eri meren pinnasta.

Tämä kuuntelu oli, ihme kyllä inhimillinen ja oppilaat saivat hyviä pistemääriä. Kunpa se nyt kannustaisi heitä kirjoittamaan pitkänä saksan, eikä lyhyenä, kuten joku oli jo ehtinyt suunnitella. Tämän kuun loppuun mennessähän on ilmoittauduttava kevään koitoksiin.

perjantai 9. marraskuuta 2007

Sinuttelua ja teitittelyä

Ja taas kävi niin, että abit lähtivät tutustumaan jonnekin Tekniseen korkeakouluun, joten minulta menivät taas kaikki ruotsin ja saksan tunnit. Ei kai sitä pitäisi ottaa niin vakavasti, ainakaan niin kauan kuin saman rahan saan, oli minulla oppilaita tai ei. Sitä vain ei tahdo päästä siitä tunnollisuudesta, että olisi mukava nähdä jotain tuloksiakin.

Minulla oli vain suomea vaihto-oppilaille. Näytin heille tänään myös Rhodoksen kuvia, sillä varsinkin Susanne halusi nähdä kuvan opettajistaan, jotka tapasin kokouksessa. Olin kyllä sanonut hänelle, että opettajat olivat Gabi ja Christine, mutta hänellä ei ollut aavistustakaan, keitä nämä olivat, sillä Saksassahan käytetään aina opettajista sukunimiä. Ja vieläpä niin että sanotaan aina esim. Herr tai Frau Schumacher.
Susanne muuten sinuttelee minua aina suomea puhuessaan, mutta saksaa puhuessaan ei vahingossakaan sinuttele.

Aika jännä, että me opettajat muuten käytämme tässä Comenius-projektissa toisistamme pelkkiä etunimiä, vaikka ihmisiä on kahdeksasta eri maasta. Kukaan ei tiedä toistensa sukunimiä, paitsi jos on esim. sähköpostiyhteydessä jonkun kanssa. Eli mahtaa saksalaisilla olla olemista, kun kukaan ei teitittele toisiaan. Toisaalta, englannin kielellähän sinuttelu käy niin mukavasti muutenkin.

Vaikka kylläpä muuallakin vielä teititellään. Seitsemän vuotta sitten olin edellisen projektin yhteydessä Belgiassa ja asuin sikäläisen englanninopettajan luona. Kommunikoimme niin, että minä puhuin aina saksaa ja hän englantia, koska puhuminen siten kävi nopeammin, mutta kumpikin ymmärsi toistensa puhumaa kieltä.
Kuinka ollakaan, huomasin kerran yhtäkkiä, että olin koko ajan suomalaiseen tapaan sinutellut häntä. Kysyin häneltä, onko teitittely Belgiassa tavallista. Hän sanoi, että yleensä teititellään, mutta meidän kesken ei ole väliä. Kun sitten kerran nousin autosta, hän ojensi minulle unohtamani laukun sanoen: "Ihre Tasche!" , mikä tarkoittaa: "Teidän laukkunne". Eli ymmärsin, että olin sittenkin tehnyt virheen ruvetessani muitta mutkitta sinuttelemaan.

torstai 8. marraskuuta 2007

Valokuvatorstain 67. haaste: Assosioi annetun kuvan kautta.

Valokuvatorstain 67. haasteessa oli tehtävänä tutkailla ylläpidon valitsemaa kuvaa ja lähteä analysoimaan, assosioimaan, tai jatkojalostamaan sitä oman kuvan kautta.

Polku metsässä ei voinut johtaa muualle kuin tällaisen jäätyneen metsälammen rantaan.


tiistai 6. marraskuuta 2007

Turhautuneen pohdintaa


Tänään minulle valkeni sellainenkin asia, että kuulemma suuri osa oppilaista ei tavallisesti koskaan käännä läksynä olevia tekstikappaleita. Tuo oli minulle uutta, sillä yleensä oppilaat ovat sanoneet, että vaikka muuta ei ehtisi kieliläksyistä tehdä, niin tekstin he ainakin yrittävät kääntää, että edes jotenkin pysyy kärryillä.

Olen samaa mieltä. Jotta tekstinymmärtämisen taito kehittyisi, olisi kappaleen lukeminen minusta ensimmäinen edellytys. Joskus luetaan ja käännetään teksti tunnilla, mutta ongelmana on aina se, että lukion tekstit ovat niin superpitkiä, että yksi tunti ei tahdo millään riittää. Sitä paitsi jotkut ovat tosi hitaita, vasta muutama lause on saatu selville, kun toiset ovat tehneet jo kaksi sivua.

Oppilaat tottuvat siihen, että peruskoulussa selvitetään jokainen kappale niin perusteellisesti ja sanat jauhetaan niin tarkkaan, että kotihommia ei juuri jää. Olen kuitenkin sitä mieltä, että lukiossa pitäisi olla jo jonkin verran omatoimisuutta ja halua kielen oppimiseen ja itsekin tehdä jotain.
Yksi ongelma täällä maaseutulukiossa on sekin, että oppilaat eivät näe kunnon opiskelumeininkiä. Jos olen joskus maininnut nelosen-vitosen oppilaalle, että pitäisi vähän yrittää, muuten hukka perii, on oppilas hämmästyneenä ihmetellyt että miten niin! Eihän täällä muillakaan mene sen paremmin! Eli tulee vääränlainen turvallisuuden tunne, kun on näin vähän oppilaita. Ei ymmärretä että se hätä voi tulla kaikille muillekin.

Mutta, kyllä meidän täällä maalla täytyy olla todellisia työn sankareita, sillä kaikesta tästä huolimatta me saamme yleensä kaikista ylioppilaita, vaikka lukioon tullessa saattaa oppilaan keskiarvo olla vain 6,5. Joskus ihmettelenkin, miten sellaisissakin kouluissa on reputtajia, joihin vaaditaan sisäänpääsyyn vähintään 8,5 keskiarvo.

perjantai 2. marraskuuta 2007

sekoilua


Olin ennen matkalle lähtöä tehnyt uusintakuulustelukokeet valmiiksi ja antanutkin ne kuulustelun valvojalle. Jälkeen päin ilmeni, että kakkosen ruotsin kokeen sijaan yksi oppilas oli saanut käteensä nipun pelkkiä tyhjiä konseptipapereita. Onneksi samaa koetta oli joku muukin tekemässä, joten valvoja saattoi monistaa tälle onnettomalle kokeen. Olinkin jo ehtinyt ihmetellä, miksi paikallani oli yhdet ylimääräiset kokeet. Olin siis sekoittanut tyhjän konsunipun ja oppilaan koepaperinipun.

Onneksi en tällä kertaa ollut kuitenkaan monistanut oppilaille valmiita vastauksia, mikä on minulle joskus aiemmin tapahtunut. Tai on sitä tullut joskus annetuksi kokonaan väärät kokeet oppilaille, jolloin eräskin oppilas ei ymmärtänyt edes ihmetellä. Hän sanoi vain: "Minä kun koko ajan luulin, etten minä ollut koko kokeeseen edes lukenutkaan!".

torstai 1. marraskuuta 2007

Comenius-projektin aihe


Olen esitellyt projektikokousmatkaa, mutta ehkä on paikallaan kirjoittaa vähän itse projektistakin, jota oppilaiden kanssa on tehty jo kaksi vuotta. Projekti koskee sekä yläkoulua että lukiota ja yleensä eri oppilaat ovat meillä tehneet eri asioita. Joissakin kouluissa on kuulemma muodostettu oikein erillinen ryhmä, joka tekee kaikki sovitut työt.

Projektin nimi on "Expressing ourselves through words sounds and images".
Ensimmäisenä vuonna on tehty asioita, jotka liittyvät sanaan. On mm. tavattu kirjailija ja järjestetty runokilpailu sekä tutkittu oman paikkakunnan nimen alkuperää. Omasta paikkakunnasta on tehty matkaesite, joka on julkaistu kaikkien maiden yhteisessä tuotoksessa.

Toisen vuoden aiheena oli ääni. Tutustuttiin äänenkäytön ammattilaisiin eli bändiin ja esiteltiin oman maan erikoisia musiikki-instrumentteja. Kerättiin myös 10-kärjessä musiikkilista. Toisen vuoden lopputyönä valmistui joka maasta CD-levyllinen ääniä (musiikkia, koulun ääniä, luonnon ääniä jne.).

Kolmannen vuoden aiheena on kuva. Oppilaat tutustuvat elokuvan historiaan ja tekemiseen. Yritetään järjestää myös käynti TV-studiolla. Oppilaiden elämänpiiristä on tarkoituksena kerätä kolmannen vuoden lopputyönä videoesitys.

Projektin aikana pidetään kaksi kertaa vuodessa projektikokous jossain osallistujamaassa. Meillä oli kokous viime talvena, missä yhteydessä Suomeen tuli oppilaita useista eri maista.
Oppilaiden ja opettajien on mahdollista päästä myös vaihtoon toiseen kouluun. Tätä on tapahtunutkin kiitettävässä määrin eri koulujen välillä. Meiltä on ollut oppilaita mukana Saksassa, Espanjassa ja Italiassa, tulevana talvena voi pari oppilasta päästä Turkkiin.
Tämän lisäksi meiltä yksi oppilas on kolme kuukautta Saksassa ja Saksan koulusta on meillä yksi oppilas puoli vuotta.

Tämä kaikki ylläoleva on vain lyhyt yleiskatsaus. Paljon muutakin on tehty ja tekeillä.

Yllä kuvassa projektikoulun oppilaat esittävät meille kreikkalaisia kansantansseja.

keskiviikko 31. lokakuuta 2007

Matkakuvia Rhodokselta

Ensimmäinen päivä Rhodoksella oli retkipäivä, jolloin kävimme Lindoksessa ja Filerimos-kukkulalla.
Kaksi seuraavaa päivää kuluivat tarkkaan kokoustaessa ja tämän vuoden projektia suunnitellessa ja edellisen talven projektituotoksia esitellessä. Samoin yksityiskouluun ja kreikkalaiseen projektikouluun tutustumisessa sujuivat loppupäivät.
Neljäs päivä oli koko aamupäivän virallisia tapaamisia saarten "maaherran" sekä Rhodoksen kaupunginjohtajan kanssa. Lisäksi oli Rhodoksen kaupungin vanhaan kaupunkiin ja linnoitukseen tutustuminen, joten "omaa aikaa" jäi ainoastaan kolme tuntia iltapäivällä ennen lähtiäisillanviettoa.



Ensimmäinen päivä oli retkipäivä. Yllä Galithea Springs -kylpylästä näkymä.

Lindos on Rhodoksen kolmesta antiikin aikaisesta kaupungista yksi. Näkymä akropoliilta kaupunkiin. Kaupunki sijaitsee saaren itärannikon puolivälissä.



Erikoinen hevosrotu oli kuolemaisillaan sukupuuttoon, kunnes löydettiin kukkuloilta vielä kuusi yksilöä, joista yritetään elvyttää kantaa. Rotu on tosi pieni, korkeus vain ihmisen vyötärölle saakka.

Saaren pohjoisosassa Filerimos-kukkulalla Ristin tie. Tien toisessa päässä luostari, toisessa päässä risti.

Lähtiäisillan ohjelmanumero: kreikkalaisia kansantansseja. Jopa meille opetettiin zorbasta ja muita tansseja.

maanantai 29. lokakuuta 2007

Uusia tuulia maailmalta


Projektikokous Rhodoksella on ohi, tässä muutama vaikutelma:

-Kivaa oli tavata jälleen erimaalaiset kollegat ja saada heistä hyviä kavereita ja yhteistyökumppaneita. Kumppaneinahan ovat meillä EU:n Comenius-projektissa Saksa, Slovakia, Puola, Kreikka, Italia, Espanja ja Turkki.

-Hämmästyttävää on se lahjojen runsaus, jota saimme sekä taannoin itse kokousisäntinä että nyt vieraina. Ei riitä, että vie mm. kaupunginjohtajalle, koululle ja projektiopettajille tuliaiset, vaan kokouksissa on joka maasta kiertämässä suklaata, keksejä sekä muuta hyvää aivan ylenpalttisesti. Lisäksi joka maan edustajat antavat kaikenlaista pikku pilpehööriä muistoksi.

-Hyödyllistä oli nähdä, miten suomalaiset koulut ovat tosi hyvin varustettuja: videot, tv:t, nauhurit, tietokoneet joka luokassa, kun taas tuolla ei yksityiskoulussakaan ollut edes kieliluokassa kuin taulu ja liitu. Uima-allas sen sijaan oli.

-Opettavaista oli nähdä, miten tekniikka kehittyy. Projektityötä tehdessä olemme oppineet näkemään tietotekniikan eri mahdollisuuksia. Power point, kuvankäsittely, äänen liittäminen kuvaan, videointi, videoneuvottelu jne. ovat aivan arkipäivää jo joka paikassa. Pienoinen pelko iskee, että suomalaiset ovat saavuttaneet tietyn tason tietotekniikassa ja jäävät junnaamaan hienoine laitteineen paikalleen, kun muut porskuttavat ohi.

-Ihmettä minusta, että olen projektin myötä kehittynyt englannin osaamisessa.

-Kauheaa oli ruoan haaskaus. Sitä ei tapahtunut joka päivä, vaan viimeisenä päivänä lounas kesti kaksi tuntia. Pöytään tuotiin ainakin kymmentä erilaista syötävää ja jokainen yksitellen, joten ei voinut etukäteen arvata, ettei tarvitse syödä itseään kylläiseksi jo alkumetreillä. Kun jo puhisimme ylensyönnistä, alettiin kantaa pöytään pääruokaa: erilaisia lihoja, perunaa jne, puhumattakaan jälkiruokakakuista.

Mutta eihän se siihen jäänyt. Illallinen alkoi kello 8 ja sama meno jatkui, nyt vaan kaksi kertaa runsaampana. Kukaan ei jaksanut syödä muuta kuin näykkimällä. Itkettää se ruoan määrän haaskaus.

Avartavaa on aina päästä käymään muuallakin kuin omalla postilaatikolla.

torstai 18. lokakuuta 2007

Syysloma alkaa


On eletty niin pitkälle, että alkaa syysloma. Huomenna vielä viimeinen koulupäivä, jonka jälkeen heti lähdemme englanninopettajan kanssa kohti Rhodosta Comenius-kokoukseen. Tapaan muun muassa vaihto-oppilaamme opettajia siellä sekä muita tutuiksi tulleita kollegoja ympäri Eurooppaa. Odotan pitkistä projektikokouspäivistä huolimatta saavamme vähän nauttia myös auringosta.

tiistai 16. lokakuuta 2007

Päivä vain vilahti


"Ajattele positiivisesti" on niin kulunut sanonta, että olen alkanut inhota sitä. Mutta koska tässä maailmassa on keksittävä kaikenlaisia selviytymisstrategioita, on kaikki kuitenkin kaikitenkin käännettävä omaksi edukseen. Tänään nimittäin saksan kaksoistunnin jälkeen kello puoli yksitoista eräs oppilas sanoi: "Kylläpä tuntuu kuin olisi jo iltapäivä kahden maissa".

Tuotahan nyt ei tietenkään pidä ajatella näin: "Voi, olenpa minä pitänyt pitkäveteiset tunnit, kun oppilaasta tuntuu kuin olisi jo koko päivä istuttu ja haukoteltu täällä".
Ei siis niin, vaan näin: "Jestas, kun minä onnistuin pitämään niin mukavat tunnit, että päiväkin vilahti ohi ihan silmissä".

lauantai 13. lokakuuta 2007

Ajantajukin on mennyt


Eri ihmisillä on todellakin erilainen tapa ilmaista sama asia. Pari päivää sitten kirjoitin, että koulussa pyöri pari nuorta tyttöä sijaisina. Niin kuin olikin, vähän päälle kaksikymppisiä molemmat.
Kun eilen pidin ruotsin sijaistuntia seiskaluokalle ja kysyin, kuka edellispäivänä heillä oli sijaisena, he vastasivat: "Joku nainenhan se oli, ei se niin kauhean vanha ollut". Näkökulma on meillä siis hieman erilainen.

Ja mikähän ihme se on. Kun aloin kysellä oppilaiden nimiä, oli tuttuja sukunimiä vaikka kuinka paljon. Aloin uteliaana tiedustella, ovatko he kenties joidenkin entisten oppilaideni sisaria tai veljiä. Kauhukseni kuulin, että suurin osa ei ole muinaisten oppilaideni sisaruksia vaan lapsia. Entiset oppilaani olivat järjestään näiden vanhempia tai setiä ja tätejä. Odotin jännityksellä, tulisiko isoisiä ja isoäitejäkin jo vastaan, mutta ei onneksi.

Ajan taju on minulla mennyt jo aikaa sitten muutenkin. Vaihto-oppilaamme on kotoisin Leipzigin läheltä eli samoilta seuduilta kuin missä olin 70-luvulla kuukauden kielikurssilla entisen Itä-Saksan alueella. Ajattelin, että nythän me voimme Susannen kanssa yhdessä kertoa entisestä DDR:stä abeille.
Mutta kuinkas kävikään. Hänhän onkin syntynyt vasta vuonna 1992. Ei hän tiedä mitään kommunistisesta Saksasta. Hän sanoi kyselevänsä ensin vanhemmiltaan! Mielenkiinnolla odotan, mitä hänen vanhempansa kertovat. Ovatkohan minun muistikuvani samanlaisia kuin heidän.

perjantai 12. lokakuuta 2007

Valokuvatorstain 63. haaste: Arki


Minun arkeni on tämän näköinen. Tämän kasan ääressä istun päivittäin, kollegojen kanssa saman pöydän ympärillä. Valokuvatorstain haastesana: Arki.

torstai 11. lokakuuta 2007

Vähiin käy


Kylläpä oli vähiin käynyt opehuoneen väki. Mitäpä minä juuri hiljattain kirjoitin työpaikallaolosta! Kaksi opettajaa on lähtenyt Ahvenanmaalle ruotsinopettajien kurssille, kaksi on jollain muulla kurssilla, kaksi on lähtenyt Petroskoihin Komi-Petroskoi-me -yhteistyöhankkeen tiimoilta, johonkin ympäristöprojektiin liittyen, yksi oli peräti sairaslomalla.
Poissaolijoita oli niin paljon, että vaikka siellä pyöri kaksi henkilöstövuokraamosta palkattua nuorta tyttöä sijaisina, riitti ylimääräisiä tunteja meille muillekin. Nuo sijaiset valittivat, että heille rahallisesti tämä keikka on plus miinus nolla, ellei peräti mene miinukselle: Linja-autossa 1½ tuntia 70 kilometrin päästä kouluun, illalla sama takaisin päin. Toinen oli joutunut tämän takia jopa perumaan yhden oman tuntinsa illalla kotipaikkakuntansa kansalaisopistosta, että kerkiää sijaishommat hoitaa!! Ja huominen päivä on meillä saman näköinen.

tiistai 9. lokakuuta 2007

Näennäistöissä


Kovin tasaiseen tahtiin sujui tänään abien saksan kaksoistunti Suomen ja Saksan välisistä kauppasuhteista puheen ollen. Kun välillä nousin pöytäni takaa näyttämään kartalta friisiläisten ja saksilaisten asuma-alueita, olivat jalkani ja lonkkani niin jumettuneet ja kipeytyneet eilisestä kimppajumpasta, että piti koikkalehtien kävellä kartalle. Kun vähän anteeksipyydellen katselin oppilaisiin päin, sanoivat he, etteihän se heitä haittaa!! Minun ongelmanihan se kuulemma on!
Eilen sanoi samaisesta porukasta joku vähän samasta asiasta, ettei se vanhuus tule yksin. Onpa kannustavaa!!

Huomenna abit lähtevät kaupunkiin tutustumaan ammattikorkeakouluun, joten minulta menee taas kaikki saksantunnit. Viime jakso meni kirjoitusten ja kutsuntojen kanssa otellessa, nyt näyttää poissaoloja kertyvän taas kaikesta mahdollisesta muusta, ettei vaan tarvitse juuri mitään opettaa. Siitäkin ryhmästä lähtee joku oppilas Thaimaahan lomalle, mutta ei suinkaan syyslomalla, vaan sen ulkopuolella.
Mihin kaikki johtaa? Siihen, että ihmiset saatuaan työpaikan laittavat lapun ovelle ja lähtevät milloin mihinkin koulutukseen tai palaveriin. Eli kukaan ei ole läsnä missään eikä tee oikeastaan sitä, mikä olisi se varsinainen homma, vaan kaikkea muuta mahdollista. Eli teemmekö me tässä yhteiskunnassa vain näennäisesti jotain tärkeää? Onko kaikki loppujen lopuksi vain suuri kupla, joka odottaa puhkeamista?

maanantai 8. lokakuuta 2007

Onko kaikki tarpeellista


Uusi jakso on nyt sitten todella alkanut. Abeilla alkaa Pohjola-kurssi, jossa käydään läpi kaikki pohjoismaat. Ilmeisesti tarpeellinen kurssi, sillä kakkosen kokeessakin joku oli laittanut sivuhuomautuksena: "Grönlanti? Asuuko siellä joku?" Kyse oli siis siitä, onko Grönlanti en- vai ett-sukuinen, sillä olimme juuri opiskelleet, että asutut paikat ovat ett-sukuisia.

Minusta on kiva, että ruotsin kurssejakin on valittu mukavasti. Vain muutama oli jättänyt ruotsin valitsematta. Koskahan tiedotusvälineet antavat ruotsinopettajille työrauhan? Ongelmana eivät ole oppilaat, vaan se, että tiedotusvälineissä paahdetaan ruotsikeskustelua vuodesta toiseen.
Kukaan ei ole asettanut kyseenalaiseksi esimerkiksi suuren matematiikan määrän opettamisen tarpeellisuutta lukiossa. Uskallan kyllä väittää, että suurempi osa lukiolaisista tarvitsee elämässään enemmän ruotsia kuin matematiikan utopistisia juttuja. Onko välttämättä opittava kaikki nykyiset asiat jo lukiossa? En nyt siis puhu niistä matematiikan taidoista, joita tarvitaan melkein ammatissa kuin ammatissa esim. prosenttilaskuja tai korkojen laskemista, pinta-aloja tms. Ne on tietysti opittava.
Jos jotain lisäisin jonkin matematiikan kurssin tilalle, olisi se jotain elämisen taitoon, terveyteen, jokapäiväisiin arkiaskareisiin liittyvää tai yhteiskuntaoppia ja politiikkaa. Yhteiskuntamme on niin monimutkaistunut, että joillakin ei ole harmainta aavistusta, miten selviytyä sitten, kun vanhemmat eivät enää ole neuvomassa. - Mutta, byrokratian rattaat jauhavat hitaasti. Mikään ei muutu yhdessä yössä - mikäli muuttuvat ollenkaan.

Juuri viikonloppuna kuulin taas parista entisestä oppilaastani, jotka ovat tarvinneet ruotsia. Toinen on nykyään metsäalan tohtorismies ja joutuu matkustelemaan milloin missäkin maassa. Nyt juuri hän on kolme kuukautta Ruotsissa Skånessa ja milläs kielellä siellä asiat hoidetaan neuvotteluissa! Ruotsiksi tietysti.
Toinen on äskeisen entinen luokkakaveri, opiskeli sairaanhoitajaksi ja kun ei muutama vuosi sitten saanut alan töitä Suomesta, lähti Norjaan. Siellä hän opiskeli norjan kielen, mikä oli tietysti helppoa ruotsin pohjalta. Nyt tuo entinen oppilaani on Suomessa, on jollain toisella alalla töissä, minkä työpaikan hän sai nimenomaan ruotsinkielen ansiosta. Tuokin oppilas muuten oli kouluaikanaan pahimpia ruotsin vastustajia!!!

Tällaisia esimerkkejä olisi vaikka huru mycket vuosien varrelta. Mutta milläs taot oppilaiden päähän, että vaikka nyt näyttäisi täällä metsässä siltä, ettei kaikkea tarvitse tulevaisuudessa, koskaan ei silti kuitenkaan tiedä tulevasta.

P.S. Kuvassa oleva sieni on samettijalka, joita keräsin värjätäkseni villalankaa tummanruskeaksi.

perjantai 5. lokakuuta 2007

Uutta jaksoa pukkaa


Kokeet ovat ohi. Pari hauskasti keksittyä sanaa oli ykkösten kokeissa. Piti kääntää ruotsista suomeksi obligatorisk (= pakollinen) ja joku oli kääntänyt obligaatioriski. Minusta hyvin keksitty, en ole ennen ajatellutkaan, että tuota sanaa voisi jakaa osiin. Toinen mielestäni oivallinen keksintö oli undervisa (= opettaa), jonka joku toinen oppilas oli kääntänyt: alivisuaalinen. Mitä sellaisellakin tarkoitettaneen.

Tänään alkoi uusi jakso. Minulla alkaa uskomaton jakso, jossa ei ole kuin abien sekä saksa että ruotsi, ryhmänohjaus ja ulkomaalaisille pari tuntia suomea viikossa. Tämä omien tuntien vähyys aiheuttaa sen, että joutuu aina pitämään poissaolevien kollegoiden tunteja. Tänään oli pari tuntia peräti uskontoa, mihin oli onneksi annettu valmiit kysymykset, joita oppilaat pohtivat. Eihän nykyään uskaltaisi mennä uskonnosta mitään omin päin puhumaankaan, johan sitä saa syytettä kiihotuksesta tai ties mistä, jos mainitseekin uskontosanan. Ihmisistä on tullut kovin allergisia, vaikka muka vallitsee sanan- ja uskonnonvapaus!

Kommervenkit

Kaikenlaista sitä eläissään vielä oppii uuttakin. Tässä eräänä päivänä yritin ykkösellä neuvoa, millloin imperfektissä pääte on -de, milloin -te. Esim. läsa, läser läste, mutta stänga, stänger, stängde.
Tavallisesti olen neuvonut, että kun ottaa perusmuodon a:n pos, ja jos silloin sanan viimeinen kirjain on k,p,t,s,x, on pääte -te, muulloin -de.

Tiedän jo etukäteen, että tällaiset luettelot ovat vaikeita muistaa, ei sellaista merkityksetöntä kirjainjonoa kukaan muista. Se onkin yleensä vain niille, jotka haluavat opiskella kieltä systemaattisesti. Helpointa on ollut laittaa pääte korvakuulolta tai opetella joka sana erikseen.

Mutta kun nyt tänä syksynä tuli uusi oppilas muualta, hän kertoi, että entisessä koulussa opettaja oli opettanut: koputus-verbit sekä x saavat päätteen -te. Voi kun kätevää! Tuo ei tullut mieleen itselleni, enkä muista sitä ennen kuulleeni noin yksinkertaisesti selitettynä. Olen kuullut monia muita muistisääntöjä, kuten en-sukuisten substantiivien monikon päätteiden järjestyksen muistaminen: -or, ar, -er: orava aristelee Erkkiä. Tai se iänikuinen sivulauseen sanajärjestys: konsukiepre (=konjuktio, subjekti, kieltosana, predikaatti) puhumattakaan muista toinen toistaan hienoimmista leikeistä ja väännöksistä.

Usein auttaa myös se, kun vertailee muihin kieliin tai käyttää apunaan mielikuvia tai tekee itse jonkin muistisäännön. Mutta onkohan näistä tempuista aina kuitenkaan mitään hyötyä? Alkusyksyllä eräs abi lausahti minulle: "Hauskaa on ja kivoja nuo selitykset, mutta tavallisesti muistan myöhemmin vain ne kommervenkit, mutten itse sitä asiaa!"

torstai 4. lokakuuta 2007

Joillakin on helppoa


Nämä päivät, jolloin yleensä aamupäivät ovat valvontoja tai kokeen korjausta, iltapäivät valmistelutunteja ja kokeen korjausta ja taas kokeen korjausta, ovat yksitoikkoisia. Olen joskus laskenut, että esim. yhden kurssin 20 oppilaan täyspitkät kokeet aineineen ja tekstinymmärtämisineen vievät ainakin 10 tuntia tarkastaa. Ainakin tunti menee sitten vielä laskiessa koeosioiden pisteet yhteen ja antaa numero.

Ennen koeviikkoa on yleensä ollut jo joka porukalla kuuntelukokeet ja kotiaineet tai useita aineita ja referaatteja ja ties mitä. Kun sitten vielä laskee jokaisen oppilaan kaikkien kokeiden keskiarvon ja keksii jonkinlaisen lopullisen arvosanan ja siirtää sen kurssipäiväkirjaan on taas vierähtänyt vähintään tunti, eikä kai riitäkään, sillä en ole kovin nopea.

Tietysti voisin pitää pelkkiä monivalintoja, jotka on helpot tarkastaa, mutta mielestäni oppilaan on saatava harjoitusta siinä, että joutuu keskittymään jonkin aikaa kokeen suorittamiseen, yo-kirjoitukset kummittelevat kuitenkin jossain taustalla. Itse asiassa saisin testatuksi yhdellä lauseella kaiken, mitä kurssissa on opetettu. Taidanpa joskus muuten kokeillakin sellaista.

Eihän tässä mitä, tämähän on minun hommaksi annettu, ja kunta vielä ainakin toistaiseksi siitä maksaakin. Mutta jos lähden kotiin klo 13 kassi täynnä papereita, joiden kanssa otellessa menee seuraavat viisi tuntia, saattaa siivooja lausahtaa: "Jaha, sitä on päivä pulkassa, on se joillakin helppoa..." Eli joskus kanssaihmisten hyvää tarkoittavat lausahdukset saavat aikaan tällaisia ajatuksia:"#&¤#¤#".

tiistai 2. lokakuuta 2007

Yksi rupeama on ohi

Yo-kirjoitukset ovat vihdoin ohi. Tänään sain korjatuksi sekä saksan että ruotsin kirjoittajien kokeet. Eivät menneet niin hyvin kuin olisin oppilaiden osaamistason perusteella kuvitellut. Varsinkaan, kun abien ruotsin kurssi ei ole vielä alkanutkaan.

Koeviikko on parhaillaan menossa ja siinä sitä on vielä monta tuskaa edessä ennen kuin on pidetty valmistelutunnit ja korjattu kaikki ja annettu kurssista numero. Joten ei tässä vielä voi ruveta lonkkaa vetämään, varsinkaan kun oppilaita ei aina ole mailla halmeilla. Eräs oppilas saapui koululle vasta yhdentoista maissa tukka pörrössä ja unisena ja ihmetteli, ettei hän muistanut ollenkaan, että kokeeseen piti tulla! No joo! Koskahan minä unohdan lähteä kouluun? Epäilen vain että tällä menoa käy kylläkin niin päin, että vielä dementoituneenakin pidän tunteja avopalvelukeskuksessa. Lienevätkö muut dementoituneet oppilaitani.

Mikään asia ei saisi olla yhden tai kahden ihmisen osaamisen varassa. Tänään monistuskone teki tenän kesken kokeiden monistuksen. Näytössä luki: Vaihda värikasetti! Sitähän ei meillä osaa vaihtaa kukaan. Ne henkilöt, jotka sen osasivat tehdä, eivät ole enää meillä töissä. Ei kun soittamaan apua jostain! Eihän sekään vaihto loppujen lopuksi monimutkainen ollut, mutta kaikkeen ei aina tule perehtyneeksi.

lauantai 29. syyskuuta 2007

Heitetään huulta


Nyt sattui taas se, mikä niin usein ennenkin, eli että oppilas kääntää suoraan suomenkielestä vieraalle kielelle. Joku kirjoitti aineessaan, että luokassa on hyvä luokkahenki, koska "vi kastar läppar i klassen" eli tuolla oppilas tarkoitti, että he heittävät luokassa huulta.
Monet sanonnat on mahdollista kääntääkin sanatarkasti, mutta tuossa kohtaa kyllä auttamattomasti ruotsalainen jää ihmettelemään.
Eräs toinen kirjoitti: "hoppas att provet inte går under bänken". Tämä viimeinen on muuten jo klassikko. Ainakin minun urani aikana sitä on kirjoittanut jo useampikin. Minulle kyllä tulee mielikuva, että oppilas toivoo, että paperi ei lähde lentämään penkin alle, vaikka hän tarkoittaa, että koe ei menisi pieleen. Joissain asioissa suomenkieli on monipuolisempi kuin ruotsi.

Ihmeellisintä on, että kun oppilaita yritin opastaa tästä, eivät kyseiset kirjoittajat oikein käsittäneet, mitä ajan takaa. "No sanakirjassa oli sitten väärin, mitenkähän se on mahdollista!" Näin he kommentoivat minulle. Aina on joku, joka ei mitenkään arvaa luopua yksittäisistä sanoista ja yrittää löytää sanahahmon takaa niiden tarkoitusta.

Joskus oppilas on kysynyt minulta, mitä pää on ruotsiksi. Kun vastaan "ett huvud", on tuloksena, että oppilas kirjoittaa: "bordets huvud", kun hän tarkoittaa pöydän päätä. Kun sitten tarkastaessani korjaan, oppilas ihmettelee: "No miksi sinä sitten sanoit väärin?"
Aina ei muista tolkuttaa, että pitää ottaa huomioon koko lauseyhteys.

Toinen asia sitten taas on, jos kääntää vieraasta kielestä suomenkielelle. Siinä kuulee mitä uskomattomimpia tulkintoja. Minusta hauskimpia, mitä olen kuullut on: "Talrika var de finnar som flyttade till Sverige", millä tarkoitetaan, että lukuisat olivat ne suomalaiset, jotka muuttivat Ruotsiin. Joku oppilas oli kääntänyt: "Lautasenkokoisia olivat ne finnit...". Tämä ei kylläkään ole sattunut minulle, vaan liekö jo urbaani legenda.

Urani varrelta muistan uskomattomimman käännöksen, mitä luulin ensin oppilaan vain huvikseen kirjoittaneen, mutta tarkemmin asiaa tutkailtuani oppilas oli kyllä ollut tosissaan. Oli käännettävä suomeksi lause, joka meni jotenkin siihen tapaan, että "hänen valtavan omaisuutensa korot jaetaan yleishyödyllisiin tarpeisiin, jotka hyödyttävät koko ihmiskuntaa." Oppilas käänsi tämän: "Hänen kettujaan kehuttiin, kun koko miehistö oli uusittu."

torstai 27. syyskuuta 2007

Saattaa sitä sattua


Kakkosille yritin eilen opettaa vielä viho viimeistä asiaa ennen kokeita, jotka ovat ensi viikolla, huomenna nimittäin alkaa koeviikko. Jo neuvoessani näin lasittuneita katseita, ja joku jopa piirteli omiaan. Vaikka kuinka yritin julmistella, ei tehonnut.
Ja kuten arvata saattaa, kun asiaa piti harjoitella, ei joillakin ollut tuon taivaallista käsitystä, mitä pitäisi tehdä. Asiahan ei maailman mielenkiintoisinta tietystikään ollut: mihin muotoon on laitettava adjektiivi ja substantiivi minkäkinlaisen pronominin jälkeen.
Joku alkoi jo kiukutellakin, että mistä näitä voi tietää! Eihän ole mahdollista tietääkään.
Silloin lorahti vereeni adrenaliinia. Eihän siinä mitä, voin neuvoa vaikka kuinka monta kertaa, jos oppilas itse edes yrittää, mutta jos ei halutakaan yrittää, niin se alkaa kiukuttaa. Ja varsinkin kun mallit olivat taululla nenän edessä.
Niinhän siinä sitten kävi, että ajoin ne pois luokasta etuajassa. Lähtivät korvat luimussa.

Myöhemmin joku tuli iltapäivällä pyytämään anteeksi käytöstään. Liikutuin kovasti, sillä ei ole kovin tavallista, että joku oppilas tulee pyytämään anteeksi. Itse asiassa en minä häneen enkä kehenkään henkilökohtaisesti hermostunut, nämä ovat oikein kultaisia ja mukavia oppilaita, mutta kovin vähätöisiä. Suutuin siihen tilanteeseen. Aivan sama olisinko ollut luokassa ollenkaan.

Joo, tiedetään, tiedetään! Joku viisas sanoo nyt, että muuta hyvä ihminen opetussysteemeitä ja tee sitä ja tätä ja tuota. Joo, joo. Kyllä tiedän. Kaikkea on aina kokeiltu, hyvä ettei päällä seisomistakin. Mutta kun samojen oppilaiden kanssa aamusta iltaan vuosikaudet askartelee, saattaa sitä sattua tällaistakin.
P.S. Tänään meillä sitten sujuikin yhteistyö ihan sulassa sovussa.

sunnuntai 23. syyskuuta 2007

Susia ja karhuja

Viikolla luki lehdessä, että erään talon pihamaalta ei aamulla ollut löydetty koiraa, vaan tyhjä ketju. Sudet olivat yöllä syöneet koiran. Kokonaan. Tämä vain viidentoista kilometrin päässä kirkolta. Vanhemmat olivat heti tilanneet pienelle koululaiselleen kunnalta "karhukyydin", mikä tarkoittaa sitä, että lapsi haetaan kotipihasta asti, jolloin ei tarvitse kävellä päätielle koulukyytiä odottamaan.

Pari viikkoa sitten oli niin ikään syöty koira ketjustaan, vain pää oli jäänyt ketjun viereen. Tuollekaan talolle ei ole kirkolta kuin kymmenen kilometriä.
Minua kauhistuttaa ajatus avuttomista koirista rimpuilemassa ketjuissaan. Ja vielä hirvittää sekin, että kaikki tämä tapahtui juuri sillä alueella, jolla meilläkin oli kesällä mökki vuokrattuna. Enpä arvannut muutama viikko sitten kanttarelleja etsiessäni, että sadan metrin päässä siitä paikasta vierailisi susia muutaman viikon kuluttua. Ties miten silmät kiiluen ne minuakin ovat tiirailleet jostain pusikosta.

Keväällä kouluavustajamme, joka asuu tuolla samalla suunnalla, joutui pysähtymään keskelle tietä kouluun tullessaan, kun tietä ylitti kolme karhua. Täällä sitä eletään petojen kanssa, mutta annapa olla jos joku pääkaupunkiseudulla vain luuleekin nähneensä karhun tai suden, on heti valtava jahti meneillään.

Olen itsekin nähnyt karhun, mutta sitä ei meinaa kukaan uskoa. Siitä on kylläkin aikaa jo ainakin kymmenen vuotta. Olin koiran kanssa kirkonkylän pururadalla lenkillä, kun mutkan takaa suoralle tultuani näin jonkun menevän pururadalta pusikkoon. Ihmettelin valtavasti, mikä se oli. Mieleeni ei mitenkään tullut, että se olisi karhu. Vaikka olen vanhaksi elänyt, en ollut vielä koskaan kuullut, että susia tai karhuja ylipäätään onkaan edes Suomessa, paitsi ehkä jossain Lapin kairoilla. Ainut, miksi saatoin kuvitella metsään menijän olevan, oli ihminen. Mutta kukaan ei käyttäydy sillä tavalla. Aivoissani menijä näytti papinkaapuun pukeutuneelta. Mutta tiesin, ettei sellainenkaan ole mahdollista.
Vasta kun siitä parin vuoden kuluttua ihmiset rupesivat havaitsemaan karhuja paikkakunnalla ja samoissa metsissä kuin minäkin olin ollut, ymmärsin, että minäkin olen nähnyt karhun ihan 50 metrin päästä ja tietämättäni. Koiran kanssa paikalle tultuani oikein yritimme kurkkia pusikkoon, mutta mitään ei kuulunut, ei näkynyt, vaikka seutu oli aika aukeata. Kukaan ihminen ei pääse niin hiljaa kulkemaan.

Huvittava sattuma on sekin, että kirkkoherramme nimi on Ursin, ja karhu on latinaksi ursus. Kun miehelleni olen kertonut tätä tapahtumaa ja sanonut, että olio näytti papinpukuiselta ihmiseltä, naureskelee mies, että olen nähnyt Ursinin turkki päällä metsässä hiiviskelemässä.

perjantai 21. syyskuuta 2007

Valokuvatorstain 60. haaste: Kivet


Valokuvatorstain tämänviikkoiseen haasteeseen sopii hyvin tämä viikinkien riimukivi. Kuva on Sigtunasta, Ruotsin vanhimmasta kaupungista, joka sijaitsee lähellä Tukholmaa.

Enkä malttanut olla lisäämättä tähän viikinkien muinoin käyttämiä riimukirjaimia ja niiden selityksiä, jos vaikka kivestä jonkin sanan löytäisi, muinaisruotsia tosin.

Fy fan


Eilen ykköset näyttelivät puhelinkeskusteluja ruotsiksi. Niinpä tietysti joku sai ujutetuksi lauseeseensa rumiakin: Fy fittan, det var fel nummer! Mistähän ihmeestä ne oppiikin aina kaikki, mitä ei niin välttämättä tarvitsisi tietää. Tällä kertaa puolet luokasta höristi heti korviaan uudella tavalla, puolet ei huomannut mitään. En ollut huomaavinanikaan, varsinkaan kun asianosaiset oikein tirkistelivät, mitä se sanoo.

Tänään oli taas äidinkielen ylioppilaskirjoitukset ja kaikki abit siellä. Siinä valvoessani minulla oli aikaa mietiskellä uusiksi koko syysruljanssi.
Miksi ihmeessä pitää olla näin stressaavaa: oppilailla on syksyllä menossa täydet kurssit ja niihin pitäisi lukea läksytkin. Monet kirjoittavat kaksi ja kolmekin ainetta jo syksyllä, jolloin kirjoituksiin pitäisi lukea. Kaiken kukkuraksi ensimmäisen jakson koeviikko pasahtaa aina juuri kirjoitusten aikaan. Jotkut ovat jo ihan puolikuolleita. Miksi tällaista sallitaan?

Jos kerran on luotu sellainen systeemi, että syksyn kirjoitukset eivät ole enää mikään marginaalijuttu, miksi ei sitten muuteta perusteellisesti kaikkea? Miksi ei yksinkertaisesti tehdä niin, että ensimmäisellä jaksolla abeilla ei olisi koulua ollenkaan. Näin heillä olisi aikaa lukea haluamiinsa kirjoituksiin. Siten voitaisiin jokaisesta kirjoitettavasta aineesta järjestää suullinen "tentti" tai jokin muutaman tunnin kertaustuokio. Jos kerran oletetaan, että osa aineista kirjoitetaan jo syksyllä kahden vuoden opintojen jälkeen, olisi oppimääriä vähennettävä niin, että myös syksyllä pystyy saamaan kiitettävän arvosanan.

Luulen, että alunperin syksyn kirjoitukset on tarkoitettu pienelle marginaaliryhmälle, joillekin nopeasti eteneville, ettei kaikkien tarvitse junnata hitaasti. Mutta asia ei ole enää nykyään niin. Jos kirjoittaa esimerkiksi reaaliaineita useampia, on hieman pakko saada osa pois jo syksyllä. Samoin kaksi pitkää kieltä kirjoittava on pakotettu tekemään toisen jo syksyllä, koska kokeet ovat samana päivänä.
Mietin vain, onko tällaisesta koskaan edes puhuttu millään taholla.

torstai 20. syyskuuta 2007

Mutta ymmärtäähän ne kumminkin

Tänään taas joku esitti sen iänikuisen vastaväitteen minun kielenopetukselleni: Mutta ymmärtäähän ne kuitenkin, eihän sillä niin väliä ole, mitä minä niille sanon.
Tietysti asia on niin, että vähäiselläkin kielitaidolla saa itsensä ymmärretyksi, ja kieltä pitääkin käyttää rohkeasti. Mutta miksi oppilas laiskuuttaan ajattelee, ettei halua oppia jotain tiettyä asiaa. Miksi aina on joku luokassa, joka väittää, ettei sitä tai sitä asiaa ole niin tärkeä opetella, ymmärtäähän ne minua muutenkin!

Annoin esimerkin, miltä kuulostaa, jos ulkomaalainen sanoo: Pesin hampaani hammasvoiteella. Tai: Autolla ajaessani tiellä tuli vastaan käyrä. (Jotka molemmat olen joskus kuullut ulkomaalaisen suusta). Oppilas hymyili tosi huvittuneesti. Samoin ruotsalainen hymyilee, jos hänelle puhuessamme valitsemme väärän sanan tai muuten kaikki ei ole kohdallaan.
Mehän teemme joka tapauksessa virheitä vierasta kieltä puhuessamme, voisimme ainakin yrittää vähentää niitä opiskelemalla kulloistakin kieltä niin hyvin kuin pystymme.

keskiviikko 19. syyskuuta 2007

Tällaista tänään


Sataa, sataa, joten joutaa kirjoitella blogeja. Ei suinkaan tänään mitään erikoista sattunut, joten voin ihan hyvin kuvailla koko päivän. Tänään oli helpohko päivä, silti olin kotona vasta klo 16.

Jo kahdeksalta alkoi abien saksa, tietystikään eivät kaikki olleet paikalla, sillä tänään kirjoittavat jotkut matikkaa. Eilen ei osa ollut paikalla, koska oli poikien kutsunnat. No, tynkäporukalle annoin joitain mitä lie lauseita käännettäväksi.
Osa on jo tehnyt internettiin kirjoitelmansa. Meillä on nimittäin jo kolmatta vuotta italialaisen koulun kanssa yhteinen internetprojekti eJournalissa, johon oppilaat kirjoittavat annetuista aihepiireistä.

Toinen tunti olikin kakkosen saksaa. Sekin on aika tyngänlainen, sillä yksi oppilas on siellä Saksassa vaihto-oppilaana. Eikä näitä muutenkaan ole kehuttavaa määrää yhteensä. Sitä paitsi porukassa on sekä A-saksaa lukeneita että viime vuonna lukiossa alkaneita. Sekaryhmä, kuten kaikki saksanryhmät niin monena vuonna jo aiemminkin. Lisäksi saksalainen vaihto-oppilas käy näilläkin tunneilla, jos vaikka oppisi jonkin sanan suomea. Häntä on mukava käyttää hyväksi muutenkin kulttuurituntemuksessa.

Ja niinpä sitten siirryttiin seuraavaksi ykkösen ruotsiin. Ei sielläkään kovin paljoa ole oppilaita, oppilasmäärä vähenee maaseudun lukioissa hurjaa vauhtia. Siinähän se tunti hurahti ruotsin kielen salaisuuksia taivastellessa.

Kakkosen ruotsissa ei niin järin kummoisia liioin pääse tapahtumaan. Osa kirjoitti ainetta sillaikaa kun minä otin aina kaksi oppilasta vuoron perään toiseen luokkaan keskustelemaan jotain henkevää ruotsiksi.

Sittenpä painoikin jo ruokatunti päälle ja vähän myöhemmin vatsa pulleana kiiruhdin hierojalle. Selkä on alkanut kummitella, joten pakko yrittää sitä kuntouttaa.

Tuon jälkeen oli vielä yksi tunti suomen opetusta vaihto-oppilaille. Tällä kertaa yritin mm. selittää voida- ja osata-verbien eroa. Se tuntui tulevan selväksi, mutta miten sitten lie käytännössä.

Kaiken tämän jälkeen olikin kello jo lähemmäs puolta kolmea. Englanninopettaja oli odottanut minua, että varaamme ensi kuun lopulle liput Rhodokselle. Comenius-projektin kokous pidetään nimittäin siellä. Vähän kurja, kun se sattuu syyslomalle, toisaalta kiva päästä aurinkoon täältä sateesta. Rasittava matkasta tulee, sen tiedän jo aiemmista projektikokouksista. Meillä on muuten projektissa yhteensä kahdeksan maata eri puolilta Eurooppaa. Tämä on kolmas toimintavuosi.
Mutta aina pitää olla jotain hankaluutta. Emme olleet muistaneet varata pankin tunnuslukuja mukaan, joten matkan varaus meni susille. Täytyy toisen tehdä se illalla kotona.

Ja kuinka ollakaan, tuli höpötetyksi koulun päätteeksi vielä ainakin tunti kaikenlaista turhaa - tai ehkei se sosiaalisuuden ja sielunhoidon kannalta turhaa ollut- joten kuten sanottu, venyi päivä jotenkin pitkäksi. Nyt sitten vain pitää kotona ruveta suunnittelemaan, millaisia salaisuuksia huomenna kertoisin oppilaille tästä kielten loputtomasta aarrearkusta.

maanantai 17. syyskuuta 2007

Kyökkäillen suomea

Suomen opettaminen ulkomaalaisille vaihto-oppilaille on tosi mielenkiintoista. Periaatteessahan opetus ei eroa juuri muiden kielten opettamisesta, systeemi on sama. Mutta on mielenkiintoista nähdä, mitkä asiat voivat muodostua omassa äidinkielessäni kompastuskiviksi.
Suomen pitkät sanat vaatisivat ulkomaalaisten mielestä painon jonnekin keskelle sanaa, vaikka se aina pitää olla ekalla tavulla. Esimerkiksi
kengän, ja myöhään ovat tosi vaikeita ääntää, varsinkin italialaisen. Vasta kun oppilas viimein oikein piruuttaan työntää kielen ulos ja aivan kuin oksentaisi sanan, minusta kuulostaa sana oikealta ja nyökkäilen hyväksyvästi, että hyvä, hyvä, hienosti ääntyy. Tuolloin oppilas näyttää hämmästyneeltä ja vähän nololtakin, muttei silti arvaa ruveta kaikkia sanoja oksentelemaankaan.
Sama pätee suomalaisiin ruotsin tai saksan opiskelijoihin. Ei oikein uskalla luopua siitä, mihin on jumettunut vuosien kuluessa. Eräs abi mainitsikin minulle muutama päivä sitten jonkun saksalaisen sanoneen, että kun suomalainen yrittää mongertaa saksaa, ei siitä saa kukaan mitään tolkkua.
Niinpä. Ääntäminen, oikea painotus ja lausemelodia olisivat ensiarvoisen tärkeitä informaation perille saamisessa. Kielioppivirheethän eivät häiritse yhtä paljon kuin täysin väärä ääntäminen.

lauantai 15. syyskuuta 2007

A-ajatuksia abeille



Olen tänä vuonna abiluokan ryhmänohjaaja ja muistin heitä tällaisella tarinalla. Pelkällä a-kirjaimella ei olekaan helppoa sanoa asioita.


Armaille abeilleni A-ajatuksia:

Aiemmin abeilla aamulla aikaisin aapisensa avaamatta. Alkoivat autoja, aatonaattoja, ajanvietettä ajatella.
Antaisinko anteeksi? Auttaisiko asiaa abiksi aikovalle? Alan: Alas aatteet ala-arvoiset! Alkakaa asiaan!

Annan aineeni asioita armotta ajateltavaksi: Alle anfangen, Abitur abzulegen, an, auf, aus…
Aivoituksensa arvaan: ah, ala-arvoista asiaa! Algebraa ainoastaan arvostavat.
Askaroivat, aukaisevat aluspaidankin, aukeavatko arvoitukset?

Alamme alusta auditiivisesti. Aakkosta arvioitava alinomaa, arpapeliä. Alkavat ahdistua: arvoituksissa a:ta alussa aikalailla.

Ahertavat ahjossaan aamusta auringonlaskuun. Armoa anoen askaroivat ailahtelevasti.
Alkavat aikuistua, asennoituvat asiallisesti, aineet alkavat aueta, alemaanejakin arvostavat. Alkuvuodesta auditoriossa asiat asettunevat asemiinsa: abeista asiantuntijoita. Ah autuutta, ajoimme aineet aivoihin!

perjantai 14. syyskuuta 2007

Muisti se pelaa edelleenkin - mutta miten


Tuleekohan tästä sellainen blogi, jossa joudunkin kertomaan, mitä kaikkea kulloinkin olen unohtanut ja töpeksinyt, vaikka kaikkea muuta alunperin meinasin kirjoitella.
Jo eilen oppilaat sanoivat minulle, ettei tänä aamuna tarvitse minun vaivautua kahdeksaksi kouluun, koska he kaikki kirjoittavat syksyn yo-kirjoituksissa äidinkieltä. Selvä peli! ajattelin.
Mutta kuinkas kävikään. Aamulla työntäydyin kuitenkin kouluun ja ihmettelin, missä oppilaat ovat. -No, eihän siinä mitä, sainpahan vapaata ja aikaa lueskella toisten blogeja.
Ei minulle vieläkään valjennut, että niitä kokeitahan pitää jonkun valvoakin, ennen kuin näin käytävällä narut ja laput, joissa luki isolla: Ylioppilaskirjoitukset! Ole hiljaa!
Tietysti olin sopinut opettavani suomea vaihto-oppilaille juuri noina valvontatunteina.
Kun rupesin niitä perumaan, oppilaat sanoivat, että eivät he olisi muutenkaan voineet tulla, sillä paikallislehdestä tulee joku heitä haastattelemaan. Ou jee, kiva kun meillä kulkee informaatio ja muistikin pelaa!
Minulle oli laitettu vielä yksi valvonta klo 15-16, sillä yhdellä oppilaalla on mahdollisuus kirjoittaa pari tuntia pitempään kuin muut. Siinä kohtaa kuitenkin onni vähän potkaisi, sillä oppilas olikin valmis jo ennen tuota, joten nyt joutaa kirjoitella tällaisia tarinoita.

torstai 13. syyskuuta 2007

Valokuvatorstain 59. haaste: Klassikko


Eikö tämä nyt kumminkin ole aikamoinen klassikko. Hakkaa mennen tullen mariskoolit ja aaltomaljakot Valokuvatorstain haasteessa.

tiistai 11. syyskuuta 2007

Turhaa hommaa

Kunta poistaa puhelinkeskuksensa ja puheluiden välittäminen siirtyy Soneralle. Jo sähköpostissa oli tullut jokaiselle kunnan palveluksessa olevalle kaavake, johon olisi pitänyt täyttää nimi, nickname kahteenkin eri kohtaan, se tuntui olevan tärkein asia. Lisäksi puhelinnumero työpaikalla ja kotona, osoitteita, ammattinimikettä, työnimikettä, osastoa, kummin kaiman nimiä yms.
Hihat paloi jo siinä vaiheessa, kun liitetiedoston kaavaketta saattoi vain katsella, siihen ei voinut täyttää ja tallentaa suoraan ja humpsis, napinpainalluksella olisi kaavake lähtenyt matkaan.

Ei siis niin. Vaan jokaisen lokerossa oli eilen A-nelonen. Samoja asioita kyseltiin toistamiseen ja paperisaastetta tuli taas, ja joku sihteeri oli tehnyt töitä leipänsä eteen oikein olan takaa.
No eihän tämä vielä mitään, kerrankos sitä samaa asiaa kysellään meiltä jopa kolmeenkin kertaan.
Mutta muutamalla kollegalla paloi käämit totaalisesti. Alkoi valtaisa mekkala ja poru. Se kumpusi kattoon, kimposi sieltä pitkin seiniä ja lattioita ja moninkertaistui hirvittäväksi kaaokseksi, jonka keskellä en edes kyennyt enää lähettämään edes tärkeää tekstiviestiäni.
Joku pongahti pystyyn huutaen suoraa huutoa, miten tässä talossa ei mikään toimi, kunnasta nyt puhumattakaan. Siinä saivat kuulla kunniansa niin kollegat kuin kunnan päättäjät. Ministereitä myöten on töissä Suomenmaassa pelkkää saamatonta ja ymmärtämätöntä väkeä.
Kyseinen haukkuja harppoi suoraa päätä puhelimeen ja soitti kaavakkeiden lähettäjälle haukkuen kaikki pataluhaksi.

Toinen proppunsa polttanut kailotti suureen ääneen sitä mukaa kuin paperin täyttö edistyi. Nickneimejä tuli useampia, ammatteja tuli poliisista sairaanhoitajaan, katuosoitteita useammanlaisia. Kerrankin on kuulemma kiva kun pääsee oikein revittelemään.

Stressiä tuntuu siis olevan useammallakin ja tarve purkaa sitä jotenkin. Mutta ei ole kiva, kun toinen saa stressiä ja ahdistusta muiden kauheasta metelistä, varsinkin kun porua pidetään ihan tyhjästä. Ihan pää halkeaa ja kuuluu vain kaukaista kuminaa.
-Täytin kaavakkeeseen vaivihkaa nimeni ja puhelinnumeron - muuta siihen ei tarvittukaan - ja vein palautuslokeroon. Turhaa hommaa, mutta turhaa oli se huutokin.

sunnuntai 9. syyskuuta 2007

Heinäsaari och samma på svenska

Kakkosluokan kurssilla opetellaan luontoon liittyviä sanoja kuten en ö (saari), en å (joki) ja en en(buske) (kataja). Joskus muinoin joku kysyi minulta: "Tiedätkö, mitä tarkoittaa hö-ö mö suomeksi." Tuolloin en ollut vielä kuullutkaan tuota nykyään jo klassiseksi värssyksi muuttunutta juttua:

Saari, saari, heinäsaari
heinäsaaren morsian


Och på svenska:

Ö, ö, hö-ö
hö-öns mö


Tällaisista hokemista oppisi vaikka kuinka paljon uusia sanoja pienellä vaivalla. Nytkin oppilaat höristivät heti korviaan ihan eri tavalla, kun heille ilmeni, että taannoin televisiossa pyörineen ohjelman Hyppönen & Enbuske experience toisen juontajan nimi tarkoittaakin katajapuskaa.

lauantai 8. syyskuuta 2007

Lapsityövoimaa. Valokuvatorstain 58. haaste: Lapsi



Tämä on lapsityövoiman hyväksikäyttöä. Mutta Suomessahan vallitsee työvoimapula, joten työvoimaa on otettava sieltä mistä sitä suinkin saa.
Otan tällä kuvalla osaa valokuvatorstain viikottaiseen valokuvaushaasteeseen.

torstai 6. syyskuuta 2007

Surua


Tänä aamuna kuulin kirjaston viereiseen luokkaan ääntä, josta en saanut selvää, onko se itkua vai naurua. Kun tunti loppui, huomasimme, että se oli todella itkua. Vaihto-oppilaamme istui tietokoneen ääressä. Hän oli juuri saanut tietää sähköpostitse, että hänen hyvä ystävänsä Saksassa oli kuollut.
Tuo tapahtuma teki meidät kaikki murheellisiksi. Yritimme lohduttaa ja onneksi hän kykeni puhumaan asiasta vähän pitkin päivää. Järkytys oli sitäkin suurempi, sillä ei ollut mitään enteitä, mistä olisi voinut päätellä näin tapahtuvan. Ei sairautta, ei näkyvää masennusta..
Toivottavasti oppilaamme selviytyy tästä traagisesta tapahtumasta. Yritämme auttaa kaikin mahdollisin tavoin. Olemme jo kysyneet kriisiapuakin, mikäli sitä tarvitaan.