lauantai 31. toukokuuta 2008

Juhlaa


Niin päättyi kouluvuosi. Kevätjuhla oli perinteinen, oppilaat saivat lakkinsa ja ysiluokkalaiset päästötodistuksensa. Seitsemään paikkaan oli kutsuttu opettajiakin juhlille, ja täällä kun välimatkat ovat pitkiä, olin vasta tunti sitten kotona eli kello 20. Se on aika hyvin, joskus on lakkiaispäivänä mennyt pitempäänkin.

Maksimissaan yleensä kahdeksassa paikassa ehtii käydä. Jos kutsuja on enemmän, on täytynyt jakaantua useampaan kiertävään porukkaan, että jokaisen luona joku edes kävisi. Nyt pidimme tarkkaan huolen, että puolta tuntia enempää emme ole yhdessä paikassa, jos koko kierroksen aioimme tehdä.

Joskus ovat voimat loppuneet kesken. Kun kello alkaa lähetä iltakuutta, on jo aika naatti olo. Melkein tekisi mieli sanoa, että vuoden raskain työpäivä on lakkiaispäivä.
Huomenna on vielä yhdet perhetuttavien ylioppilasjuhlat toisella paikkakunnalla, sitten alkaa todellinen kesäloma.

perjantai 30. toukokuuta 2008

Koristelupäivä

Tänään vasta rasittava päivä oli. Vielä viimeiset numerot aamulla koneelle, kukkien tilaamista hallikoristeiksi ja muuta pientä. Oppilaat luokanvalvojineen olivat retkillä, mutta koska olen abien ryhmänohjaaja, oli minun oltava hallinkoristeluryhmässä. Ala-astelaisilla oli kyllä jo eilen juhla ja he olivat koristelleet salin, mutta moni asia oli vielä laitettava uusiksi. Valtavasti oli tuolien siirtoa, veden kantoa koivuille ja muuta juoksemista. Oppilaat tulivat kättelyharjoituksiin yhdeltä, ja siinäkin vierähti tunti, kun suunniteltiin kaikki, missä vaiheessa lakit laitetaan päähän jne.

Urheiluhallilla on juuri alkanut remontti, joten puolet hallista on jo suljettu yleisöltä. Kaikenlaisia remonttijuttuja on peitelty kankailla ja koivuilla, mutta ehkäpä nuoret huomenna saavat lakin, kuten aina ennenkin tähän asti.

Minä en vain pääse eläkkeelle


Nyt minusta on kait sitten tullut vanha. Rehtori nimittäin pyysi eilen muistelemaan jotain hauskaa tapahtumaa urani alkuajoilta. Ei suostunut mainitsemaan, mihin tarkoitukseen. Olisi hänen kyllä pitänyt kysellä nuoremmilta, sillä minä olen jo niin vanha, etten siksi muista mitään!

Yksi vanha tapaus pitänee kertoa tässäkin. Jo edesmennyt yläasteen äidinkielen lehtori oli persoonallinen henkilö. Hän oli kerran kysynyt joltain erittäin kalpealta pojalta, miten tämä oli niin huonovointisen näköinen. "Oletko yrittänyt käyttää edes vitamiineja?" -"Kyllä minä olen tuota Belmontia yrittänyt käyttää", poika vastasi. "No sepä hyvä", oli opettaja huokaissut.

Vanhuudesta puheen ollen. Minulla on nytkin vielä lähemmäs kymmenen työvuotta jäljellä (valitettavasti). Mutta jo yli kymmenen vuotta sitten eräs entinen oppilaani, tyttäreni luokkatoveri, tuli meille käymään. Muina miehinä hän kysyi ihmetellen, enkö ole vielä eläkkeellä. Kauhistuin ja hämmästelin. Mutta ei se vielä mitään. Meni siitä muutama vuosi ja samainen entinen oppilas tuli taas tytärtäni tervehtimään tämän käydessä kotona. Nyt hän riemastui: "No nyt sinä varmaan olet jo eläkkeellä!"

Älkää vain luulko, että asia tuohon jäi. Siitä kului taas muutama vuosi ja tuo oppilas oli vaivihkaa tyttäreni luona käydessään kysellyt: Kai se äitisi nyt jo eläkkeellä on! Tuosta on kulunut jo muutama vuosi, joten kohta kai alkaa taas kysely.

torstai 29. toukokuuta 2008

Minustako sairaanhoitaja


Eilen kotiin tultuani oli keittiön pöydällä lappu: "Sahasin sormeeni, jouduin lähtemään Mikkeliin". Mies oli sirkkelillä sahannut puita ja peukalosta lähti pala irti. Paikallinen lääkäri passitti Mikkeliin. Mikkelissä olivat leikanneet palan käsivarresta kyynärtaipeen sisäpuolelta ja istuttaneet sahanpuruihin kadonneen peukalonpalan tilalle.

Illalla kotona käsivarren sideharso oli jotenkin luisunut ranteeseen ja leikkaustikit ammottivat avonaisina. Minä tietysti jouduin leikkimään taas sairaanhoitajaa ja sitomaan käsivarren uudelleen. Olivat nimittäin kysyneet sairaalassa, onko kotona ketään avustajaa. Oli mies sanonut, että joo, ja oikein hyvä onkin.

Olen nimittäin niin hyvä, että kun pari vuotta sitten miehen selkään tuli rasvapatti, joka tulehtui, se jouduttiin lääkärissä avaamaan. Lääkäri teki leikkaushaavan, josta paineella purskahti kaikki mönjät lääkärin takille kuin teurastajalla. Lääkäri laittoi aukkoon muovinpalan ja käski avustajan (=minun) puristella siitä kerran päivässä loputkin visvat. Tein tietysti työtä käskettyä. Mutta kukaan ei ollut muistanut sanoa, miten kauan muovinpalaa piti pitää reiässä.

Kun viikonpäivät olin aina puristellut hyvällä menestyksellä, otin muovin vihdoin pois. Se oli kai ollut aukossa loppujen lopuksi liian kauan, joten reikä jäi avonaiseksi. Ja selässä on vielä tänä päivänäkin iso reikä. Outoja lääkäreitä tuolla arvauskeskuksessa: Kun mies meni jonkin muun asian takia viikon kuluttua lääkäriin, lääkäri sanoi samalla katsovansa sitä selkää. Minä olin tietysti laittanut uuden hienon puhtaan sideharsopeitteen haavalle. Lääkäri kangotti puseroa ja katsoi vain puhdasta sideharsoa ja sanoi: "Hyvinhän tämä on parantunut!!!"

keskiviikko 28. toukokuuta 2008

Siivouspäivä


Koulun kaikki nurkat ja kolot ovat päässeet täyttymään kaikenlaisesta vanhasta romusta. Vanhoja tietokoneita, kelanauhoja, kasettinauhoja, ikivanhoja oppikirjoja, kaikkea! Yläaste järjesti koko päiväksi tänään siivouspäivän. Koska lukiolla on koeviikko ja ysit ovat Tampereella luokkaretkellä, ei jäänyt kuin kasit ja seiska siivoamaan. Aina yhdelle opettajalle tuli noin 4-5 oppilasta ja jokaiselle porukalle määrättiin koulun jokin kolkka siivottavaksi romusta.

Itse olin aina välillä koevalvonnassa, välillä kieliluokassa vetämässä kaapeista 80- ja 90-luvun vanhoja yo-kokeita, koekansioita, kalvokansioita, nauhoja sun muuta oppilaille keräyspisteisiin vietäviksi. Ala-aulaan oli nimittäin laitettu pisteet, mihin romut kerättiin ja siitä kuorma-auton lavalle. Arvasimme jo etukäteen, että joku pääsee mielipuuhaansa, kun sai repiä ruotsinkirjojen kannet irti pahvinkeräykseen ja itse kirja paperinkeräykseen.

Turhan innokkaasti olivat jotkut repimistyönsä ottaneet. Fysiikanope kertoi, että ensi vuoden ysien fysiikankirjatkin revittiin ja niihin joudutaan liimaamaan kannet takaisin kiinni. No, itsepähän niistä lukevat.

Teknisiä laitteita ei ollut loppujen lopuksi kuin 90-luvulta, sillä edellisen kerran oli päästy hyvin eroon vanhoista diaheittimistä ja muusta toimimattomasta, kun ennen Viron itsenäistymistä olimme antaneet kaiken liikenevän virolaisen ystäväkoulumme Audrun käyttöön. Sinne menivät silloin vanhat englannin oppikirjat nauhoineen ja kelanauhureineen. Sivistyneesti on päästy eroon joistain muistakin oppikirjasarjoista antamalla niitä vuosien mittaan halukkaille itseopiskelijoille.

Vaikka koko päivän kaikki raatoivat hullun lailla, jäi vielä paljon siivottavaa. On paikkoja, joita ei voi toinen opettaja siivota, koska ei tiedä, mitä asianomainen antaa heittää pois. Mutta tulipahan taas paljon uutta hyllytilaa, joihin saa ruveta keräämään tavaraa, jota taas kymmenen vuoden päästä heitetään pois.

tiistai 27. toukokuuta 2008

Kehitystäkin on tapahtunut


Tänään oppilaat kiiruhtivat juoksujalkaa perääni tietämään eilisen suullisen kuulustelun tuloksia. Olivat vähän pettyneen näköisiä, vaikka minusta tulokset olivat hyviä, mutta itse odottivat ehkä parempia. Yksi tämän pienen lukion ongelma on, että ihan huippu on lähtenyt erikoislukioihin, ja jäljelle jääneet hyvät eivät jotenkin usko, että heillä olisi vielä parantamisen varaa. Jos oppilas on vaikkapa ryhmänsä paras, hän on ihan tyytyväinen tuloksiin eikä tiedä, mihin kaikkeen voisi vielä yltääkään.

Viime viikolla eräs toinen ope kertoi jollain luokalla tietyn jengin linnoittautueen luokan perälle ja opinhaluisten etuosassa viitatessa oli joku jengiläinen sanonut puoliääneen, mutta niin, että kaikki varmasti kuulivat: "Kiukuttaa tuollainen p...een nuoleminen!" Kaikki eivät siis ymmärrä vielä lukiossakaan, että sinne on tultu opiskelemaan ja oppimaan tiettyjä asioita eikä opettajia miellyttämään tai miellyttämättä jättämään.

Onhan muuten yleisesti tiedetty tosiasia, että lukiolaiset ovat nykyään olemukseltaan ja käytökseltään kuin yläastelaiset ennen, yläastelaiset puolestaan kuin ala-astelaiset. Ja ala-astelaiset käyttäytyvät kuin päiväkotilaiset ennen. Minusta on ihan tänä vuonna alkanut tuntua, että lukiolaiset ovat tipahtaneet tuostakin vielä yhden pykälän alas päin. Ainakin joidenkin kohdalla on vielä ekaluokan syksyllä havaittavissa kuin ala-astelaista käyttäytymistä.

Tuleepa vain mieleen heti alkusyksyinen tapaus ekaluokalta. Oppilailla oli ruotsinkirjasta eri painokset. Jossain harjoituksessa oli jonkun kirjassa päähenkilönä Kalle, toisen kirjassa luki Ville. Nuo oppilaat hyppäsivät heti pystyyn ja sanoivat, että on pakko käydä tarkastamassa kaikkien kirjat, kenellä on Ville, kenellä on Kalle. Olin niin äimistynyt ja hämmästynyt, etten voinut muuta kuin suu auki ihmetellä. En muistaakseni iljennyt syksyllä edes kirjoittaa siitä, miten lapsellista porukkaa meille oli lukioon tullut. -Nyt kai olen jo tottunut ja pidän tuollaistakin ihan normaalina. Paitsi että ovat huomattavasti kehittyneet talven mittaan.

Muuten, joku kyseli kommenteissa, aionko kirjoittaa kesälomalla. Heräsin itsekin vasta hiljattain tuohon samaan kysymykseen enkä oikein vielä tiedä. Voisihan sitä höpistäkin, jos jotain höpinän aihetta riittää.

maanantai 26. toukokuuta 2008

Hip hei, ei enää opetusta


Hip hei! Enää ei ole minulla tänä keväänä opetusta. Tänäänkin oli vain kakkosen saksan tekstikoe ja aine, viime viikolla heillä oli sanasto ja rakenteet. Myös etäsaksan oppilailla oli tänään koe. Valinnaisen ruotsin kaksoistunnillakaan en enää opettanut mitään, vaan pidimme suullisen kielitaidon kokeen. Aina kaksi oppilasta oli testissä kerrallaan, muille olin antanut muuta tekemistä. Pidin tällaisen kokeen lähinnä itseäni varten: harjoittelin puhekokeen pitämistä, sillä sellainen tulee lukiossa pakolliseksi ihan parin vuoden sisällä. Mukavastihan nuo muuten menivätkin, ei valittamista.

Kolme päivää on nyt sitten edessä pelkkää koeviikon valvontaa ja kokeiden korjausta, numeroiden antamista. Tässä vaiheessa on ihan kiva, ettei ole paljon oppilaita, ei ole paljon korjattavaa, vaikka muuten työmäärä on itse asiassa sama. Ja olisi sitä paitsi oppilaistakin kivempi jos tunnilla olisi enemmän oppilaita, ei tulisi vastausvuoro omalle kohdalle niin usein.

perjantai 23. toukokuuta 2008

Ärhäkkää meininkiä

Kaikki ihmiset eivät ymmärrä toisiaan. Luulisi, että kaikki sujuisi hyvin, jos olisi yhteiset pelisäännöt. Mutta maailmassa asiat eivät menekään niin.

Esimerkiksi, eräs ope jätti eilen ruokalassa viereiselle tuolilleen laukkunsa ja takkinsa. Alkoi tulla puutetta istumapaikoista, mutta takki vain olla jökötti paikoillaan. Vihdoin joku sanoi, että tuolla käytävän puolella on naulakoitakin. Mutta siitähän asianomainen suuttui. Miksi muuten? Eikö olisi hyvä ottaa huomioon, että on helpompi laittaa takki jo suosista naulakkoon, ettei tarvitse ruokailijan mennä sinne naulakon alle tarjottimineen istumaan.

Tuolinvaltaaja vain alkoi selitellä, kuinka joku ilkeä opekollega on ennenkin häntä kehottanut laittamaan likaiset laukkunsa lattialle, ettei tuolille istuessa sitten valkoiset housut likaannu. Haukkui vielä, että mitäs laittoi valkoiset housut kouluun ja onko niin väliä, jos jotain tahraa housuissa on. Ihmetteli kyseinen henkilö vielä, olikohan sillä valkohousuisella huono päivä ja sisäisiä ongelmia.

tiistai 20. toukokuuta 2008

Vieläkö kukko munii


Vein saksantunnilla kakkosille saksalaisia sananlaskuja. Tarkoituksena oli, että luemme ne ja sen jälkeen oppilaat saavat kertoa saksaksi, mitä niillä itse asiassa tarkoitetaan. Tehtävä olikin vaikeampi kuin kuvittelin. Olemme tehneet niitä joskus ennenkin, mutta lieneekö siitä vierähtänyt aikaa, sillä tämä nykypolvi ei ainakaan oikein lämmennyt asialle. Tai olisi varmaan lämmennyt, mutta oppilaat pitivät sanontoja niin utopistisina, että suomennoksenkaan jälkeen ei sanoma oikein auennut, mitä sitten selitys ja vieläpä saksaksi.

Yksi sananlasku oli esim. jotain tähän tapaan: Toiminta on elämän suola. Mitä tuolla tarkoitetaan, oli niin käsittämätöntä oppilaista, että oli viisainta selitelläkin sananlaskuja suomeksi. Entäs sitten tämä: Onnekkaalle munii kukko. Ensinnäkin Hahn eli kukko oli päässyt unohtumaan. Kun oppilaille sanoin, että kukko munii, päästivät röhönaurun ja sormi pystyssä ojensivat minua: Kuule, kana se on joka munii!

Kun tarkemmin ruodimme juttua, ilmeni, että nykylapset eivät enää tiedäkään, mitä tarkoittaa kun kukko munii. Koulumme vieressä olevan ala-asteen seinässä on seinän kokoinen kukko. Mutta oppilaille ei ole koskaan selvinnyt, miksi se on juuri kukko eikä vaikkapa hanhi. Aapiskukko-käsite oli kyllä tuttu, mutta että hyvistä tuloksista ja ahkeruudesta oli tapana antaa lapsille jotain hyvää, esim. suklaata tai jotain muuta kivaa kuten kiiltokuvia. Tästä sanottiin, että kukko on muninut. Usein kukon lahjukset löytyivät tyynyn alta tai aamulla kahvikupin vierestä.

Vielä oli ennen vanhaan alakoululaisilla ns. ällästikku. Se oli muovinen värikäs noin kymmenen sentin pituinen tikku, jonka toisessa päässä oli kukko. Aapisesta tavatessa pysyttiin oikealla rivillä, kun osoitettiin tavattavaa sanaa tikulla.

On sääli, että paljon historiaa ja entisaikaista tietoa häviää yhdessä hujauksessa. Myös sanalaskujen ja arvoitusten tulkitseminen on nykyoppilaista vaikeaa, olen huomannut sen ennenkin. Nämä kaksi esimerkkiä olivatkin ehkä vaikeita, mutta minusta helpommatkin tuntuvat oppilaista pimeiltä. Ehkä on niin, että nykynuoret ovat tottuneet siihen, että kaikki asiat sanotaan suoraan, he eivät ole harjaantuneita etsimään merkityksiä rivien välistä.

Selitysten jälkeen vielä joku kysyi, milloin se kukko sitten kävi munasemassa.

maanantai 19. toukokuuta 2008

Tehdään jotain kivaa


Tänään taas ensimmäiseksi ruotsin tunnilla kakkoset sanoivat: "Tehdään jotain kivaa!" No mitäs me muuta ollaan koko talvena tehty kuin kivaa. Eihän se sitten mitään vaihtelua olisi. Jokin ei-kiva saattaisi käydä vaihtelustakin!!

Seuraavaksi sanoivat: "Katsotaan videota!" No juurihan me viime tunnilla katsottiin ja joku sanoi, ettei ollut mielenkiintoinen, toinen ei kuulemma ymmärtänyt mitään ja kolmas tekikin jotain mielestään tärkeämpää. Loput eivät ottaneet kantaa.

Otin esille tekstin ja aioin kuunteluttaa sen ensin, että saavat sitten kertoa juonikaavion mukaan sisällön kaverille, minkä jälkeen voivat kirjoittaa aiheeseen liittyvän pienen kirjoitelman. "Ei me nyt enää jakseta. Ollaan kirjoitettu niin paljon tällä kurssilla! Kevät on tullut!"
Kyllä me se kuitenkin tehtiin, ja luinkin jo kaikki tekeleet ja minusta kirjoittivat oikein mukavia tarinoita. Ovat kehittyneet huomattavasti. Siitä syystä kärttivät lupausta, että huomenna ei kirjoiteta mitään, käsi kuulemma kramppaa kirjoittamisesta.

Huomiseksi ei minun sitten tarvitsekaan suunnitella kaksoistunnille ohjelmaa, sillä ehdottivat itse: Ensin kuunnellaan oikein kuulokkeilla jokin kuuntelu. Sitten jokainen lukee Hufvudstadsbladetista jonkin tekstin ja kertoo sen parille. Sen jälkeen katsotaan jokin videopätkä. Minusta kuulostaa niin hyvältä, että teemme siis niin, mutta minusta tuntuu, että aikaa jää vielä rutkasti tuonkin jälkeen, joten varasin tietokoneluokan lopputunniksi.

Ohjelma ei oikeastaan paljon poikkea siitä, mitä itse olisin ehkä ottanut, mutta itse suunniteltuhan on oppilaista aina mielenkiintoisempi kuin opettajan laatima ohjelma. Varsinkin tällä luokalla on joka kerta niin, että juuri se ohjelma, johon en ole varautunut, olisikin heistä sillä kerralla ollut parempi vaihtoehto.

perjantai 16. toukokuuta 2008

Yo-tulokset tulivat


Vihdoin tulivat odotetut ylioppilaskirjoitusten tulokset. Kukaan ei reputtanut. Omalta osaltani olin kovin tyytyväinen. Oppilaat saivat tasonsa mukaisia arvosanoja, monet parempiakin. Jos olin antanut oppilaalle kahden arvosanan välissä keikkuvan arvion, oli lopputulos järjestään parempi. Kiva, tuli kiitettäviäkin. Joku sanoi olevansa kolmen ällän ylioppilas: Lukio Lukematta Läpi. No, siihen en ota kantaa.

Meillä on sen verran vähän oppilaita, että rehtori soitti heti aamulla jokaiselle henkilökohtaisesti. Yksi oppilas, joka oli yöllä myöhän tullut töistä, oli vielä nukkumassa, ja luuli herätyskellon soivan rehtorin soittaessa. Oppilas painoi kännykän kiinni ja yritti jatkaa nukkumista. Rehtori soitti heti uudelleen ja sai taas luurin korvaansa. Myöhemmin päivällä oppilas vain ihmetteli, kun ei hänelle ollut mitään soitettu.

Opettajainhuoneessa on kolmen uuden ylioppilaan vanhempia. Onnittelimme tietysti. Nyt pitikin harjoitella oikein poskisuudelmahalauksia, sillä historianope oli juuri viime yönä tullut oppilaiden kanssa Turkista ja toi terveisinä sikäläisiä tapoja. Hyvinhän ne maiskautukset sujuivatkin, on meillä jo sen verran monelta vuodelta Comenius-kokemusta halauksista.

Olivat muuten ihmiset olleet kuulemma erittäin ystävällisiä Turkissa. Tämän kolmevuotisen projektin aikana on tavattu eri maista ihmisiä useaan otteeseen, ja Turkissa oli kuuleman mukaan kaikkein ystävällisintä porukkaa.

Kakkoslaiset järjestivät minulle taas hämmästyksen aihetta. Kertasimme erilaisia käytännön puhetilanteita, mm. tien neuvomista. Kehotin heitä kertomaan ruotsalaiselle, miten keskustasta pääsee paikkakunnan maatilamuseoon. Parikin oppilasta luokassa ihmetteli, mikä kumma se on.

Oikein suuni loksahti auki ihmetyksestä. Joka vuosi on joku, joka ei siellä ole koskaan käynyt, mutta että oppilas ei ole siitä ikinä kuullutkaan, on jo kummallista. Nykyään oppilaat tuntevat thaimaat, karibiat ja mitä merkillisimmät paikat, mutta oma kotiseututietämys on heikkoa. Minusta itsestäni tuo pientila on oiva käyntikohde varsinkin lapsiperheille. Tilalla on kesäisin hevonen, lampaita, kanoja, vuohiakin joskus. Siellä on käyty omien lastenkin kanssa parhaina kesinä kaksikin kertaa. Miten joku pääsee aikuiseksi kuulematta siitä koskaan sanaakaan?

Pääsivät nuo samaiset oppilaat minua vähän näpäyttämäänkin. Olin kirjoittanut taululle kysymyslauseen ja sen perään pisteen. Mainitsivat heti, että häiritsee, kun ei ole kysymyslauseessa kysymysmerkkiä. -Asia korjattiin. Ilmoitin, että minusta on tullut vanhemmiten vähän lepsu, nuorena ei minulle olisi sellaista sattunut! Mainitsin myös, että en ole enää kokeissakaan ja arvioinnissa niin tarkka kuin ennen, että on heidän onnensa, että olen jo tällainen höppänä, saavat parempia numeroita sillä keinoin. -No kiitosta vaan kovasti, sanoivat he loukkaantuneina.

torstai 15. toukokuuta 2008

Hullujenhuoneen filiaali


Onneksi on kylmiä päiviä. Opettaja toivoo aina kylmää toukokuuta. Jos on kylmää keväällä, eivät oppilaat ole yhtään hermostuneita eivätkä vingu ulos aurinkoon. Näin saa vielä jotain opetetuksi.
Koska tänään etäoppilaat olivat poissa, sain tehtyä jo koeviikolle yhdet kokeetkin. Onpahan valmiina, jos oikein helteen puolelle äityy loppukuussa.

Koeviikon valvontalista oli tullut taululle. Vähän jokainen sanoi laittavansa itselleen vähemmän valvontoja kuin tavallisesti, sillä koeviikko ei ole kuin kolme päivää tänä vuonna. Minun aineistanikaan ei mikään ole ns. koeviikolla, kaikki kokeet pitää pitää normaaleilla tunneilla, sillä on niin vähän kuhunkin valinnaiseen tulossa oppilaita, ettei kannata antaa yli puolelle luokkaa vapaata.

No, joka tapauksessa valvonnoista tuli pientä "sanaharkkaa". Sekin oli vain niin sanottua sanaharkkaa, sillä sanomme asioita aika rankasti, jolloin ulkopuolinen saatta pitää meitä ihan jatkuvasti riitelevinä, vaikka mielestämme vain keskustelemme suumme lämpimiksi. Tänään siellä opehuoneessa istui ulkopuolisena joku metsäalan ihminen. Hän kävi luokissa kertomassa jotain metsiin liittyvää ja väliajalla katseli kummissaan ja silmät pyöreinä sanavaihtoa.

Sattui siellä muutakin sanavaihtoa. Matikanope ei meinannut millään käsittää, mihin luokkaan hänen pitää mennä ja milloin ja miksi ja miksi pitää vaihtaa luokkaa. (Siksi muuten, että meille asennetaan yhdet uudet etäopetuslaitteet). Siitä saimme tietysti hyvän syyn "haukkua" kyseisen henkilön, joka tietysti vain naureskeli muistamattomuudelleen ja ymmärtämättömyydelleen. Niin hänen kuuluikin tehdä, mutta oli hauska seurata vierailijan vaihtuvia ilmeitä ja yritystä pitää pokkaa. Joku selvensikin vierailijalle, että tämä opehuone on hullujenhuoneen filiaali.

keskiviikko 14. toukokuuta 2008

Hajanaista höpötystä


Kun tunnit ovat kolmen jälkeen iltapäivällä, on usein epävarmaa, saako niitä edes pitää ja onko siellä yleensä oppilaita. Kaikki luulevat, että koulu loppuu kaikilta jo klo 15, joten kolmelta laitetaan uusintakuulustelut, ylimääräiset kuoroharjoitukset, kaikenlaiset kissanristiäiset. Jos ei mitenkään muuten keksitä enää estää saksanopiskelua, on kolmelta jonkun eläkejuhlat tai läksiäiset ja tietysti siellä pitää olla oppilaitten laulamassa ja opettajat rivissä muuten vain. Tällä tavalla taas on käynyt minulle tällä viikolla. Sitten oppilaat ihmettelevät, mikä oikein on, kun ei saksa oikein meinaa ruveta sujumaan.

Huominen ei ole sen kummallisempi kuin että muiden tuntien jälkeen joudun taas lähtemään kotiin oppilaiden puutteessa, sillä etäopetusoppilaat omasta koulusta ovat nyt Turkissa Comenius-vaihdossa ja toisen paikkakunnan oppilas on biologian tunnilla. Tällä oppilaalla kun on koko talven ollut sekä kuvaamataitoa että biologiaa että saksaa päällekkäin. Innokkaille ja ahkerille oppilaille käy aina niin, että heillä on kaikki aineet päällekkäin, jolloin ei ehdi keskittyä kunnolla oikein minkään opiskeluun. Ahkeria nämä kyllä ovat olleet, ei voi valittaa. Mutta mitään asiaa ei voi vahvistaa, kun on mentävä aina eteen päin niillä kerroilla kun kaikki ovat kuulolla.

Luulin pitkään, että ensi vuoden tunnit ovat järjestyksessä. Mitä kittiä. Tilanne elää joka päivä. Milloin minulle on vain 12 viikkotuntia luvassa, milloin taas ylituntejakin rutkasti. Onneksi kuitenkin on varmistunut, että yläasteen äidinkieltä ei tarvitsekaan ottaa, on vain omien aineiden tunteja.

Meille tulee kouluun taas ensi vuonna kaksi vaihto-oppilastakin ulkomailta. Se on kiva. Ja ennen kaikkea, tekee todella hyvää nuorille nähdä ja kuulla muutakin kuin aina niitä oman luokan valopäitä. Paikkakunnalla kun ei asu muuten ulkomaalaisia, ovat kontaktit ulkomailmaan todella vähäisiä.

perjantai 9. toukokuuta 2008

Pahan palkka


Koskaan ei pitäisi kiukutella ihmisille, lopuksi kaikki kuitenkin kääntyy aina itseä vastaan. Mutta niinhän se on, että paha saa aina palkkansa. (Miksiköhän hyvä ei saa palkkaa?)

Pohjola-Nordenin puheenjohtajan kanssa olimme ajatelleet, että on kutsuttava hallitus koolle, sillä oli syntynyt idea, että meidän yhdistys vuorostaan voisi järjestää ensi vuonna Pohjolan pidot. Olemme käyneet parina vuonna muiden järjestämissä pidoissa ja oli syntynyt uusia ideoita.

Laitoin hallituksen jäsenille kyselyä, mikä päivä olisi sopiva. Olin pyytänyt myös ilmoittamaan minulle, sopiiko ehdottamani päivä. Muutaman päivän kuluttua aloin vaivihkaa kollegajäseniltä tiedustella mielipidettä, mutta kukaan ei oikein ottanut minkäänlaista kantaa. Puolet ihmisistä oli minulle jo vastannut, mutta aloin vähitellen hermostua, kun lopuilta ei tullut vastausta. Varsinkin kun en ole pyytänyt ruveta sihteeriksi!

Sitten minulle iski se nuha ja olin jo siitä hermostunut ja kukaan ei vain ilmoita kantaansa, vaikka suoraan sitä jo kiivaaseenkin sävyyn tiedustelin. Vastasivat vain, että jotain epämääräistä viestiä olin lähettänyt, ei siitä tolkkua ottanut.

Vasta tänään otin lopullisesti viestin sähköpostista ja vertasimme jonkun kanssa hänen saamaansa viestiä ja ihme ja kumma: Minun lähettämäni viesti on mennyt puolelle ryhmästä vain osittaisena. Ei mikään ihme, että eivät oikein edes tienneet, mitä minä heiltä vaadin. Voi raukkoja. Säälittää.

Toisaalta olen onnellinen, että nämä kollegat eivät näyttäneet kovin vihaisilta ja ottivat asian huumorilla. On etunsa sillä, että olemme työskennelleet kauan yhdessä ja luottamus on niin suuri, että uskaltaa sanoa asioita suoraan puolin ja toisin, eipähän jää hampaankoloon kaivelemaan.

Paitsi että tuli huono omatunto, että minä paha olin taas meuhkannut.

keskiviikko 7. toukokuuta 2008

Ditt och datt - sitä sun tätä

Maanantaina kiukuttelin, että koko tajuttoman ihanan lämmin viikonloppu meni pilalle minun osaltani. Jo vappuna nimittäin lenkillä käydessäni hikoilin ja otin ulkoilupuseron ja päähineen pois. Sain tietysti kylmää hikiseen nahkaani ja siitä lähtein en ole tervettä päivää nähnytkään.

Itse asiassa minua ei niinkään haittaa tämä nuha, vaan se, että kaikki kauniit (kesän viimeiset?) päivät luttaantuivat tähän sairasteluun. Oppilaat lohduttivat minua maanantaina ja sanoivat, että eihän se mitään haittaa, he ovat kuulemma nauttineet minunkin edestäni!

Maanantaina minun oli puoliltapäivin lähdettävä kaupunkiin verenpaineen takia lääkäriin. Kaksi tuntia oli omatoimista työskentelyä. Eli niin sanottua työskentelyä. Olin antanut tehtäväksi ruotsissa lyhyitä viestinnällisiä tehtäviä ja olivatko ne tehdyt? Osa oli tehnyt, osa ei. Joku oli tehnyt yöllä. Miksi ei voinut tehdä sillä tunnilla, jolloin kieltä oli? Ja päästiinkö sitten eteen päin kirjassakaan? Ihme olisi ollut, jos olisi päästy. Ei tietenkään voinut tehdä läksyjä enää kotona, kun oli ne tuntikorvaushommat rästissä.

Maanantaina kaupungissa palloillessa puolikuntoisena sateessa ja viimassa flunssani otti takapakkia. Nyt on taas kaksi päivää ääni vain vähän pihissyt, ja päivätkin kuin nälkävuosi pitkiä. Tänään rehtori armahti minua ja sain lähteä tuntieni jälkeen kotiin. Muut jäivät sinne, heillä oli VESO:n puolikas vielä klo 18:aan asti.

Pihasta lähtiessäni eräs oppilas liftasi kyytiini. Hellyin viemään hänet tyttökaverinsa luo kolmen kilometrin päähän, ei siitä minulle tullut kuin pari kilometriä ylimääräistä. Mutta oli niin alkamassa sade, että parempi, ettei hänkin olisi sairastunut. Sain estelyistä huolimatta palkaksi kaksi nami nami -purkkia ja vaikka olen ollut tyytyväinen, että olen hieman laihtunut sairauden aikana, söin hyvillä mielin jo toisen purkillisen. Niin että hyvästi laihat päivät.

Mutta kun minä en ollut tunnilla!


Oli hiljattain puhetta siitä, että oppilaat eivät lue uusintakuulusteluun. Nyt pitää osittain perua sanomisiani. Yksi niistä uusintakokeessa nelosen saaneista vannoi ja vakuutti, että aivan varmaan hän on lukenut joka kappaleen kahteenkin kertaan, mutta ei vain kumminkaan tiennyt mitään kokeessa.

Aloimme käydä läpi koetehtäviä ja katsoa, missä hänellä kiikastaa. Yksikin tehtävä oli mielestäni helpohko, ainakin sillä perusteella, että oppilaat siitä yleensä saavat täydet pisteet: Kerro ruotsiksi maalla asumisen hyvistä ja huonoista puolista. Viittasin myös siihen, että olimme tunnilla oikein taululle keränneet niitä yhdessä. - Mutta minä en ollut silloin tunnilla, oppilas sanoi. - Juupa juu.

Yksi tehtävä on myös ollut helppo oppilaille: laita verbit muotoon: istuen, lukien jne eli partisiipin preesens. Siinä kun ei tarvitse tehdä muuta kuin laittaa aina -ande-pääte: sittande, läsande jne. -Mutta kun minä en silloin ollut tunnilla!! - No niinpä.

Entäs miten tietoa on välitetty kautta aikojen: savumerkeistä luolamaalausten kautta aina internettiin ja sähköpostiin. Tässäkin oppilaalla tyhjä kohta. Tunnilla kerättiin näitäkin oikein yhdessä, vaikka ne tulevat kirjan tekstissäkin esille. - Niin mutta kun minä en ollut silloin tunnilla! - Jaha, joopa joo.

Oppilaan kuuluu käydä tunneilla. Jos poissaoloja on liikaa, oppilas ei pääse edes kokeeseen. Tuollakin oppilaalla oli pitkälti toistakymmentä tuntia poissaoloja, ainakin kolmannes kurssin tunneista.
Miksi oppilas on sitten päästetty kokeeseen? -No, kahdestakin syystä. Ensinnäkin, tietyissä tapauksissa perustellusta syystä on joustettu, sillä pienenä lukiona meillä ei ole mahdollisuutta tarjota samaa kurssia kuin kerran vuodessa. Esimerkiksi sairaustapauksissa olisi kohtuutonta, että oppilas joutuu siirtämään opintojaan kokonaisen vuoden.

Autokoulussakäyntiin emme ole antaneet vapaata, vain kirjallisiin kokeisiin ja inssiajoon, koska niihin ei oppilas voi vaikuttaa itse. Ajotunnit on käytävä koulun ulkopuolella. Tässä tapauksessa toi oppilas viisi senttiä paksun nivaskan dokumenttia ja todistuksia, miksi hänen on saatava ajokortti silloin ja silloin. Allekirjoituksina oli autokoulunopettajaa, siskon kummin kaimaa ja hyvä ettei maaherraakin. Mitäs siinä sitten, oppilas on valintansa tehnyt, ajokortti on tärkeämpi kuin ruotsin kurssi.

Miksi minä en pääse koskaan tunteesta, että kaikki on kuitenkin minun syytäni. Kun oppilas itku silmässä katsoo huonoa numeroaan, ei voi kuin pohtia, mitä minä vielä olisin voinut asiassa tehdä. Minä niin antaisin kaikille kiitettävän, mutta kuitenkin perustellusti.
Salaa olen kuitenkin joskus mielissäni, että on minusta sitten ehkä jotain hyötyä. Ei ne asiat näytä aukeavan oppilaille välttämättä, ellen minä niitä neuvo ja opasta.

lauantai 3. toukokuuta 2008

Vapun jälkeenkin on elämää

Eilen perjantaina oli meillä koulua, vaikka moni olisi halunnut vapun takia pitkän vapaajakson. En tiedä, kumpi on parempi, tehdä talven mittaan useita lauantaita ja pitää vapun ja helatorstain aikoihin pitkää vapaata, vai olla kaikki lauantait vapaalla kuten tänä vuonna ja tulla sitten juhlapäivien välipäivinä töihin. Oppilaita oli joka tapauksessa poissa, samoin joku opettajakin oli ottanut omaa lomaa. Moni lähtee matkalle kun kerrankin on tilaisuus.

Mutta ei niin järin antoisaa ollut tuntien pito. Joku ajatteli tulevaa viikonloppua, joku toinen mennyttä vappua. Sanat olivat unohtuneet totaalisesti. Kun saksassakin tuli esiin ilmaus ei mitään mieltä, sanoi joku oppilas, että ai niin, se on se synti - Es hat keinen Sinn.
-??? Minä jo taas ihmettelin, mikä synti, mutta onneksi valistivat, että sinn on englannissa synti. Itse asiassa tiesin sen, mutta en nyt ymmärtänyt sitä tähän väliin vetäistä.

Muutenkin kummallista, että jos itse yritän ohjata oppilaita vertailemaan näitä germaanisia kieliä keskenään ja näin laajentamaan sanavarastoaan, ovat he sitä mieltä, että se vain sotkee heitä. Aivot eivät niin vain käänny saksan raidalta ruotsin raidalle. Oppilailla on jonkinlainen putki, jota pitkin kulkee vain yhden oppiaineen tieto kerrallaan.

Muistan sellaisenkin tapauksen takavuosilta, että kun komparatiivia ja superlatiivia opettaessani otin esimerkkilauseisiin Euroopan kaupunkeja ja jokia: Rhein on pitempi kuin Oder tai Berlin on suurempi kuin Köln, nousi kova meteli. Nyt ei ole maantiedontunti. Se porukka ei millään suostunut sanomaan lauseita, joista olisi vaikka voinut oppia jotain. Vasta kun vaihdoin lauseet mitään sanomattomiin: Kalle on pitempi kuin Liisa, alkoi komparatiivikin sujua. Kaikenlaista sitä pitää ollakin! Opeta siinä sitten kulttuuriakin.