sunnuntai 31. toukokuuta 2009

Oliko ennen sittenkin paremmin?



Eilinen päivä oli sellainen, jonka kaltaisia olen elänyt jo monen monen monta. Aamulla kirkko, todistusten jako, jätskin syönti ja hyvästelyt omalle ryhmälle luokassa. Tänä vuonna uskalsi joku nuorempi ope ehdottaa, että olisi jätskin tilalla jokin ruokaisampi syötävä, mutta oppilaat nostivat metelin: "Aina on ennenkin syöty jätskiä kevätjuhlapäivänä!" Niin sitten syötiin nytkin. "Hyvää kesää" -kaikuu käytävillä, ja se luo aina haikean surullisen tunnelman. Siitä siirtyminen urheiluhalliin seuraamaan peruskoulun päättävien luokkien todistusten ja ylioppilaiden lakkien saantia.

Opehuoneen jääkaapin ovessa oli seitsemän eri yleistä kutsua ylioppilasjuhlille. Henkilökohtaisia kutsuja ei itselleni tänä vuonna ollut. Vain kolme noista oppilaista asuu kirkolla, joten jo etukäteen tiesimme, että kaikki eivät ehdi joka paikkaan. Ja noista neljästä kylillä asuvastakin kaikki olivat niin eri äärilaidoilta kuin olla voi. Ihan äärimmäiset asuvat 70 kilometrin päässä toisistaan.

Jaoimme opeporukkaa niin, että toiset lähtivät juhlille pitäjän toisesta laidasta, toiset toisesta, ja kas, keskustassa illan viimeisessä paikassa olimme kaikki yhtä aikaa, kello oli silloin jo 7 illalla.

Ja kylillä isäntämiehet alkoivat taas ihmetellä sitä samaa, mitä joka vuosi muulloinkin: "Kun minä olin koulussa silloin vuonna yksi ja kaksi, tuossa lopetetussa kansakoulussa, oli meitä samassa luokassa 40. Ja yksi nutturapäinen opettaja sai meidät hyvin kuriin, ei mitään ongelmia! Nyt niillä ei ole luokassa kuin muutama oppilas ja luokka-avustajat ja erityisopettajat eivätkä silti saa mitään kuria. Niin että mistäs se oikein johtuu!!"

Ja sitten samassa pöydässä keskustellaan jonkin ajan kuluttua siitä, miten kukin muistaa kaameita kokemuksia omilta kouluajoiltaan: "Ol se outova touhuva ennennii: Miekii ko olin kansakoulussa, nii yhtää ei soant kääntää piätää eikä vilekuilla sivuillee. Heti otti opettaja karttakepin ja näppäytti pulopetille, hyvä ettei sormet jiännä vällii. Ja vastatessa pit nousta seisomaa. Jos vastasit viäri, pit männä nurkkaa ja panna käet silemillee, eikä soanna kahtova luokkaa päi."

Ja muistelot jatkuvat: "Ja miekii muistan ko opeteltii kertotauluva. Jos et osant, pit jiähä seisomaa. Jos et osant seuraavaakaa, pit lojahtaa istuvillee lattialle, seuraavaks pit männä selällee makkoomaa. Jos et tient mittää, siellä makasit lopun tuntia. Mutta sitä mukkaa ko tiesit, saatot piästä takasi istumaaki".

perjantai 29. toukokuuta 2009

Täydellinen päivä


Harvoin saa elää niin täydellisen tuntuisen päivän kuin tänään. Kaksi opettajaa jää meiltä eläkkeelle, heille lausuttiin aamulla portailla runo,jonka olivat oppilaat tehneet. Eläköityvät myös lakitettiin erikoisilla lakeilla ja kuljetettiin maitokärryillä satamaan, jossa meitä kaikkia odotti höyrylaiva.

Tämän kevään kevätretki tehtiin museotilalle vesitse, laivalla sinne kestää matkata noin tunnin. Satamasta lähtiessä ja takaisin tullessa yksi ope soitti haitarimusiikkia, jotkut innostuivat oikein tanssimaankin, jopa oppilaat. Ja mikäs oli tanssiessa. Meidän maisemia on kehuttu Saimaan kauneimmiksi, ja ilma oli niin lämmin ja taivas pilvetön, että harvoin on keskikesälläkään sellaista.

Matka taittui äkkiä, sillä laivalla oli mennen tullen kaikenlaisia kilpailuja, pääosassa eläkkeelle jäävät opet. Palkintoina lakritsapötköjä ja porkkanoita. Museotila ei ole vielä avautunut turisteja varten, joten siellä meitä odotti aivan utopistisen kaunis voikukkapelto. Itse rakastan suunnattomasti keltaisia kukkia ja keväisiä voikukkapeltoja.

Että tulisi hyvä ruokahalu, kierrettiin luontopolku, jonne mm. biologian ope oli tehnyt erilaisia tehtäviä, voittajat saivat porkkanoita. Kuvien maisema juuri luontopolun varrelta. Makkaran grillaus kuuluu tietysti aina asiaan, oli tarjolla leipääkin ja kahdenlaista salaattia. Yhdessä kuvassa näkyy vanha vinttikaivo, grillikota ja savusauna, toisessa kuvassa museotila eläinsuojineen. Yhdessä kuvassa on vanhanajan särentäaitaa.
Oppilaskuntakin oli järjestänyt jos jonkinlaisia leikkejä ja kilpailuja. Yksi voikukkapelloista oli kyllä sen jälkeen entinen, mutta pianhan pellot niitetään kuitenkin. Ja kesäksi tulee tilalle aina erilaisia eläimiä turistien iloksi.

Paluumatkalla taas haitarimusiikkia ja kilpailuja. Eräs oppilas innostui tenttailemaan minulta kaikenlaisia veteen ja laivoihin liittyviä kysymyksiä, mm. mitä ovat kummeli, poiju, köli, paarpuuri, tyyrpuuri jne. Meripeninkulman pituutta en vain ikinä muista, mutta ei sitä muistanut oppilaskaan. Ihmettelin meriaiheisia kysymyksiä, kunnes selvisi, että oppilaan isä on merimies.

Satamassa veimme eläköityvät vielä satamaravintolaan nauttimaan erilaisia virvokkeita, siinähän saimme samalla itsekin. Oikein mukava päätös tälle lukuvuodelle. Oppilaatkin näyttivät tyytyväisiltä. Paitsi että ei me oppilaita otettu niitä virvokkeita nauttimaan. Mielellään olisivat tietysti senkin tehneet.

torstai 28. toukokuuta 2009

Kesä kaikilla onni kaikilla?


Vaikka kevät ja kesä ovat niin odotettuja, on moni haikealla ja apealla mielellä. Kaikki kurssit loppuvat, koulu loppuu, monet kiinnostavat tv-sarjat loppuvat, virastot sulkeutuvat, mikään ei toimi!

Suomessa on ihmisillä kaksi elämää: kesäelämä ja talvielämä. Syksyllä ihmiset alkavat innoissaan kaikenlaisia kursseja, seuraelämä on vilkasta, ei ole mitään, mikä häiritsisi tehokasta työntekoa. Virastoissakin voi saada jopa asiansa hoidetuksi. Yksinäisillä ihmisillä on monenlaisia mahdollisuuksia tavata muita ihmisiä.

Ulkomaalaiset opiskelijani kyselivät minultakin huhtikuussa suomen kurssin loppumisen jälkeen, alkaako heti kohta uusi kurssi. En saattanut sanoa heille, että voi kuulkaa, ei kukaan Suomessa kesällä mitään tee, ei toivoakaan kansalaisopistossa kesäkursseista, kaikkihan lopetetaan jo hyvissä ajoin huhtikuussa. Varmaan vaikea sellaisen ymmärtää, joka tulee ikuisen kesän maasta.

Sellaiselle, jolla ei ole perhettä, ei ehkä vakituista työtä, ei kesämökkiä, ei rahaa tai halua kauheasti matkustella, voi kesä tuntua tuskallisen pitkältä. Ystäviin ei voi ottaa yhteyttä, kun nämä ovat lomalla ja tiiviisti perheensä kanssa tavoittamattomissa, eikä kesämökille saunomaankaan yhtenään tule kutsuja. Omat rakkaat tv-sarjat ovat loppuneet, ruudussa neuvotaan vain grillailua ja kalanpaistoa. Idyllistä ja suurelle osalle sitä oikeaa kesää, mutta onko se enää nykyään kaikkien ihmisten tavoite?

keskiviikko 27. toukokuuta 2009

Lapset ja niiden leikit


Olen aina luullut, että kaikki lapset osaavat leikkiä, ja että leikki olisi automaattista. Niin ei ilmeisesti sitten olekaan. Ensimmäisen kerran luuloni ja uskoni tässä asiassa alkoivat horjua, kun lapsenlapsi meni päiväkotiin. Hänestä oli sanottu: "Aatu se osaa tuon leikkimisen taidon!" Silloin aloin aavistella, että kaikki lapset eivät sitten ehkä osaakaan, jos kerran asiasta erikseen kehutaan.

Aatu on ollut jo parissa eri päiväkerhossakin ja toisessakin päiväkodissa, ja kaikissa on erikseen kehuttu ja mainittu leikkimisen taito. Lapsi ei ole mikään nyhverö, mutta ei ylivilkaskaan. Kun nyt olen asian ottanut puheeksi pienten lasten kanssa työskentelevien kanssa, on viesti samansuuntainen: on paljon lapsia, jotka eivät osaa leikkiä, monet käyvät koko ajan ylikierroksilla ja riehuvat, eikä keskittymisestä tule mitään. On sellaisiakin, jotka eivät ennen esikouluikää tapaa juuri muita lapsia. Esikoulussa vuoden ollessaan eivät enää opi leikin taitoa.

En tiedä syitä leikittömyyteen, lähipiirissäni ei ole lapsenlapsen lisäksi pieniä lapsia. Televisio voi olla yksi syy. Tai ei televisio sinänsä, vaan se mitä sieltä katsotaan. Toisekseen olen usein ihmetellyt nykyisiä leluja. Monet lelut ovat jo "niin valmiiksi leikittyjä", että lapsella ei ole enää mitään tekemistä niissä, hän vain kyllästyy. Jos on jokin itsestään liikkuva lelu, miten sillä voi enää leikkiä? En minä ainakaan viitsisi tuijottaa tuntikaupalla jonkin yhden ja saman lelun liikkumista.

Lapselle kannattaa antaa monipuolisia leluja. Olin yhtäkkiä huomannut, että Aatulla ei ole yhtäkään nukkea, vaikka kaikkea muuta roipetta nurkat väärällään. Ostin sitten viime jouluna hänelle vauvanuken, ja voi kuinka poika oli onnellinen ja alkoi heti hoitaa sitä. Mutta ei kannata kenenkään pelätä, että pojasta mikään naismainen tulisi. Kyllä poika rakastaa edelleenkin ns. miesten töitä ja aina välillä käy hoivaamassa vauvaansa ja tarkastaa, että leikkitallissa olevilla eläimilläkin on kaikki hyvin. Niin kuin kunnon perheenisän tuleekin tehdä!

Mitä hyötyä leikistä sitten on? Mm. luovuus ja ajattelu sekä ongelmanratkaisukyky kehittyvät. Paljon lisää hyvää tietoa leikin hyödyistä on mm. Mannerheimin Lastensuojeluliiton sivuilla.

tiistai 26. toukokuuta 2009

Jotta sellaisia töitä


Ei pitäisi pistää nenäänsä työpaikalle, ellei ole aivan välttämätön pakko.
Jo ovella riensi oppilas vastaani ja työnsi oppilaskunnan tilit kouraani. Ilmoitti vielä evästykseksi, että minut on joskus lokakuun kokouksessa valittu oppilaskunnan tilintarkastajaksi, mutta että kukaan ei ole muistanut siitä mainita. - Sillä viisin. Hyvästi helppo päivä.

Olen saanut kaikki kokeet korjatuiksi ja laskin kaikille keskiarvot, laitoin numerot ja kaikki on jopa koneellakin. Minusta on ihme, että minua kerrankin onni näin potkii. Olen tottunut siihen, että saksan kokeet laitetaan keväällä aina viimeisille päiville. Hiki hatussa olen niitä sitten korjannut ja vielä retkipäivänäkin hermoillut numeroiden laittamista. Nyt ovat numerot selvät, paitsi että vielä tulee etäpaikkakunnalta referaatteja ja aineita.

Seuraavaksi huomasin seinällä listan, johon piti merkitä, mille tietokoneelle haluaa kesän aikana laitettavaksi mitäkin ohjelmia. Tietokoneiden hoito on talossa ollut vähän huonossa jamassa (ei ole onneksi minun heiniäni), joten puutteitten listasta tuli pitkä. Toivottavasti tulee asiat kuntoon kesällä.

Koska ensi syksynä saan uutena asiana koulukirjaston hoidon tehtäväkseni, katsoimme kollegan kanssa, miten kirjoja luetteloidaan ja mitä kaikkea meillä on kirjastossa. - Ja meillähän on! Kollega on hoitanut kirjastoa vuodesta 1970 lähtien ja tietää mitä missäkin on, vaikkeivät kirjat olisi niin järjestyksessäkään! Ja hän on vielä keräilijäluonne! Huoh! Huohotus tulee jo ennen kuin olen tuntiakaan siellä askaroinut. Työsarkaa tulee olemaan, sen takaan.

Sattumalta huomasin, että Kuopiossa olisi ensi talvena koulukirjaston hoitajille kurssi. Kurssi on monipäiväinen, pitkin talvea, ja se on melko perusteellinen. Siellä opetettaisiin ihan alkeista ja opastettaisiin muuttamaan kirjasto nykyaikaa vastaavaksi uusine medialaitteineen. Minua kiinnostaisi, taidan pyrkiä kurssille.

Kerkesin käydä välillä hierojallakin. Siellä pidin "luentoa" kielistä. Olen saanut hierojaltani monta kirjoitusvihjettä kieliblogiini. Joka kerta myös kertoilen, mitä olen kirjoittanut. Näin tavallaan testailen samalla, ymmärtääkö kirjoituksiani kukaan. Olemme tehneet diilin, että hän sanoo aina suoraan, jos eivät kirjoitukset ole ymmärrettäviä. Minusta on ihanaa, kun joku on niin suunnattoman innostunut kuulemaan kaikenlaisia kieliasioita, että tunti vilahtaa ihan hetkessä. Pitäisiköhän panna oppilaatkin hieromaan minua ja samalla kertoisin heille saksan ja ruotsin ihmeellisyyksiä. Jospa kiinnostus siten kasvaisi.

maanantai 25. toukokuuta 2009

Mitä minulla ei ole ei tarvitakaan


Aamulla olin koeviikon kokeiden eka valvoja kollegan kanssa. Oppilas, jolla on oikea käsi paketissa, tarvitsi tietokoneen aineenkirjoitukseen. Toinen ope poukkoili sinne tänne jatkojohtoa etsien, ne nimittäin ovat kortilla. Mutta ei hätää, mitä Kirlahilla ei ole, sitä ei tarvitakaan! Olen jo 20 vuotta sitten ruvennut pitämään omassa kaapissani sellaisia tavaroita, jotka aina ovat kateissa. Kaapista löytyy sinitarraa, teippiä, kuminauhoja, klemmareita, tusseja, siis kaikkea mitä kollegan sielu vain halajaa. Paitsi ei kohta, sillä epäilen, että tämän kirjoituksen jälkeen kaapilleni on jonoa.

Kaikkein kuuminta tavaraa katoamaan ovat kaikenlaiset kynät, sakset, viivottimet, liimapuikot, korjauslakka, liidunpidikkeet. Eräs kollega on laittanut lyijykynän ja sakset pöytään kiinni narulla. Hän vain teki virheen laittaessaan pöytään saksetkin, joku oli saksilla katkaissut narun ja vienyt sakset mennessään, samoin kynät. Seuraavaksi kollega veisti lyijykynien reunasta kappaleen ja kirjoitti kyniin nimensä. Kauhistukseni oli suuri, kun kerran kotona koululaukkua siivotessani huomasin siellä kolme kollegan nimellä varustettua kynää.

Eli kukaan ei noita tieten tahtoen varasta, ne vain tarttuvat käteen muuten vain. Kun pitää jotain äkkiä kirjoittaa, sieppaa jostain kynän, eikä muista enää mistä sen otti, laittaa omalle pöydälleen ja siitä kotiin lähtiessä saattaa kynä vilahtaa laukkuunkin. Isossa talossa kaikki tavarat vaihtavat paikkaa, eikä kukaan enää muista, mistä ne on otettu.

Tästä syystä kaikkiin nauhureihin ja soittimiin on laitettu isolla luokkien numero, että laite löytää oikeaan kotiinsa. Ja on siitä apua ollutkin. Muutaman päivän ympäri taloa seikkailtuaan voi vehje päätyä oikeaankin paikkaan.

sunnuntai 24. toukokuuta 2009

Tällainen tällä kertaa


Ihmisen mieli on outo ja erikoinen. Vaikka alkaa kirjoittaa blogia ensin omaksi huvikseen ja kirjaamaan muistiin vanhuuden päivien varalle itselleen lukemista, on silti kiva kun joku muukin lukee kirjoituksia. Ensin ajattelee, ettei ole väliä, vaikkei kukaan kommentioikaan, eihän pöytälaatikostakaan kukaan lukisi ja kommentoisi. Mutta sitten kun joku kommentoi jotain, on se aina mieltä lämmittävää.

Seuraavaksi miettii, etten minä ainakaan muiden blogeja lue enkä nyt ainakaan kommentoi. Enkä minä ainakaan millekään listoille ilmoittaudu enkä laita muiden näkyville lukemiani sivustoja. Mitä minä laskurillakaan teen, aivan sama lukeeko joku vai ei.

Vielä saattaa ajatuksiin ilmestyä, etten nyt ainakaan mitään meemejä jouda enkä piittaa kirjoitella. Ja eikä sillä ainakaan mitään väliä ole, laittaako joku jonkin prenikan tunnustukseksi.

Ja miten käykään! Alta aikayksikön huomaat, että olet korviasi myöten uponnut blogien ihmeelliseen maailmaan ja olet tehnyt kaikkea sitä, mistä luulit pidättäytyväsi. Silläkin uhalla, että työt saattavat hieman siirtyä, kotiväki valittaa, ystävät valittavat, selkä valittaa.

Ja kaikella on sittenkin merkitystä. Niinkin pieni asia kuin jokin pieni tunnustus blogiystävältä lämmittää mieltä pitkään, jokin parin sanan kommentti laatikossa ilahduttaa ja päivä on pelastettu. Sellaisten voimalla jaksaa sitä tavallista arkeakin. Pikkuasioillakin on todella merkitystä. Kiitos tällä kertaa Elinalle.

lauantai 23. toukokuuta 2009

Älynäyttö


Koko eilisen päivän istuimme harjoittelemassa eBeam-älynäytön käyttöä. Ohjelma voi korvata liitutaulun, piirtoheittimen ja jopa videoneuvottelulaitteet. Kun kirjoitan jotain tauluun, kaikki tallentuu automaattisesti tietokoneen muistiin. Jos oppilas on ollut tunnilta poissa, hänen tarvitsee vain avata tietokoneellaan ohjelma ja alkaa seurata tunnin etenemistä nopeutettuna. Jokainen kirjoittamani asia on tallentunut koneelle.

Laitetta voi käyttää sekä normaaliopetuksessa että etäopetuksessa. Etäopetuksessa voi olla lisänä vielä Skype, jolloin oppilas ja opettaja näkevätkin toisensa. eBeam on helppokäyttöinen ja aion jo tänään asentaa sen omalle koneelleni. Toisaalta, onpahan taas uusi lelu opettajalle ja oppilaille. Itse opetettava asiahan ei muutu miksikään, vaikka käyttäisin vain liitua ja leukaa, mihin sitten usein joudutaankin, kun tietokone ilmoittaa, että puuttuu sitä ja tätä ja tuota ja on katkosta ja huoltoa ja virusta ja ties mitä.
Kuvassa kouluttaja konstruoi tilannetta, jossa sama asia näkyy sekä opettajalla että oppilaalla, oli oppilas sitten missä tahansa.

Illalla oli sitten vielä erään kollegan luona tupaantuliaiset ja karttakepin upottajaiset. Olen ollut ymmärtävinäni, että järvettömillä seuduilla puhutaan karttakepin katkojaisista. Samapa tuo, mutta itse olen upottanut kepin jo syvälle, minulla ei ole enää tänä keväänä yhtään opetusta, on vain koevalvontoja ja kokeiden ja aineiden korjausta. Minulle on annettu tehtäväksi myös kirjoittaa puhetta erään kollegan eläkkeellelähtötilaisuuteen, kun vain ymmärtäisin mitä siihen pitäisi kirjoittaa.

torstai 21. toukokuuta 2009

Eka kokemus opettajana


Entiset koulukaverit ovat saaneet mielen liikkeelle muistelemaan vanhoja. Muistuipa mieleeni ensimmäinen kokemus ihan oikeana opettajana. Tämä tapahtui 70-luvulla. Olin saanut kuukauden ruotsin- ja latinanopettajan sijaisuuden entisestä koulustani. Aamulla varhain pakkasin ison matkalaukkuni ja köröttelin junalla Tampereelta Pohjanmaalle, välillä vaihto linja-autoon.

Vasta iltapäivällä kahden maissa olin perillä. Bussi ajoi koulun vierestä, joten hyppäsin koulun kohdalla pois mennäkseni kysymään rehtorilta, milloin seuraavana päivänä alkaisin tunnin pidon.

Työntyessäni matkalaukkuineni opettajainhuoneeseen hikisenä ja nälkäisenä koko päivän matkustamisesta, tuli rehtori ovella vastaan. Päivän viimeinen tunti oli juuri alkamassa, enkä kerennyt edes suutani avata, kun rehtori osoitti matkalaukulle paikan, työnsi ruotsin kirjan käteen ja vei minut luokkaan. Jotain keskikoulun viidennen luokan ruotsia piti oleman. (nykyisin 9. luokka)

Joka on vähänkään ollut koulussa opettajana, tietää, ettei vierasta tuntia noin vain voi mennä pitämään kokeneenakaan, saati sitten elämänsä ekaa tuntia, eikä edes vielä valmis opettaja! Eniten minua murehdutti vaatteeni, jotka eivät olleet ihmisten ilmoille sopivia, mutta mikäs auttoi!

Vieläkin hämmästelen, miten kilttejä oppilaat siihen aikaan olivat verrattuna nykyisiin. Vaikka olin puoli pyörryksissä ja varmaan tankkasin ja solkkasin, viittasivat oppilaat innokkaasti, ainakin siitä päätellen, että sumun keskeltä nousi viittailevia käsiä sieltä täältä. Luetutin kappaletta, kyselin sisältöäkin ja opetin jopa uutta, vaikka ei ollut haisuakaan, mitä heille pitäisi seuraavassa kappaleessa olla ja mitä he jo osaavat.

Suurin osa tunneista oli latinaa. Koska latina oli itselläni ollut vapaaehtoisena aineena lukiossa, olin ottanut sen opiskelun hieman iisisti. Niinpä nyt jouduin tekemään hartiavoimin kaiket illat töitä tuntien eteen. Koska oli toukokuu, ja lukuvuoden loppu, piti tietysti pitää kokeetkin ja antaa numerot todistukseen. Minähän laadin kaikille luokille kokeet ja korjasin niitä kaiket illat. Latinan kokeiden laatiminenkin sujui suhteellisen hyvin, mutta kokeiden korjaamisessa meinasi tulla tenkkapåå.

Onneksi nuorin sisareni oli silloin lukion toisella luokalla oppilaanani, minun oli pakko ottaa hänet apuriksi kokeiden korjaukseen. Tämän kai voi jo tunnustaa näin melkein 40 vuoden jälkeen. Sisareni kyllä väittää vielä nykyäänkin, että hän sai päästötodistukseen huonon numeron latinasta juuri minun takiani. – En tunnusta.

keskiviikko 20. toukokuuta 2009

Iloisia yllätyksiä


Matkalla ollessani minulle oli tapahtunut monta iloista asiaa. Pitäisi kai mennä useammin matkalle, jotta tapahtuisi aina jotain kivaa. Vilukissi ja Vallaton mummeli olivat muistaneet tällaisella merkillä, kivaa. Oli mukava ylläri, kiitos.

Toinen yllätys odotti koulussa pöydälläni. Viime viikolla oli opehuoneessa pantu pystyyn arvonta. Kohteena oli viinipullo, en tiedä arvonnan syytä, mutta maksoin vaaditut kaksi euroa ollakseni mukana. Ihme ja kumma, arpaonni oli suosinut minua ja palkinto odotti pöydällä palatessani. Onni suosi minua päin vastoin kuin joissain muissa arpajaisissa, joissa jää jalkoihin, ellei älyä pitää puoliaan. (Vilukissi, kuumottaako korvia?)

Iloinen asia oli myös se, että pihan narsissit olivat puhjenneet kukkaan sillä välin. Rakastan keltaisia narsisseja yli kaiken ja olin jo ehtinyt pelätä, että minulta jää kukinta näkemättä. Onneksi ehdin ajoissa paikalle. Tästä tuli muuten mieleen, että muutettuamme tähän taloon minulta meni monta vuotta, ennen kuin tulin tietämään, että talon yhdellä seinustalla kasvaa suuria punaisia unikoita. Ne kukkivat kesäkuun alussa aina juuri siihen aikaan, kun koulu oli loppunut ja olin lähtenyt jollekin kurssille tai matkalle. Palattuani oli jäljellä vain kuivuneita lehtiä, jotka nypin pois rumentamasta.
Tänä kesänä kyllä aion tiiviisti seurata kasvieni kukintaa.

tiistai 19. toukokuuta 2009

On sitä ihmettelemistä lähelläkin



Haukivuorellakin oli viime viikolla oppilaiden kanssa käydessä ihmeitä. Vastaanotto oli sydämellinen, oppilaat olivat innoissaan, sillä monet tunsivat toisensa jo ennestään. Samoin oppilaat pääsivät tutustumaan puolin ja toisin etäopettajiinsa.

Paikalliset oppilaat esittelivät meidän oppilaille kouluaan ja pihalle oli järjestetty erilaisia leikkejä. Meille opettajille esiteltiin uusia eBeam-laitteita ja älynäyttöä. Siitä tulee joku kertomaan meille koululle vielä ensi perjantaina lisää. Koululle on jo hankittukin parit laitteet, joten on ehkä hyvä osata niitä käyttääkin.

Meille opettajille esiteltiin vielä koulun vieressä seisova haukivuorelaisten ylpeys, uusi urheiluhalli. Ja hienohan se olikin, mutta ulkoa päin heiman erilaisehko. Mieleen tulevat kiinalaiset talot, kattoräystäät ovat samanlaiset kiverät ylöspäin kaareutuvat kuin Kiinassakin.

Kaiken kaikkiaan hieno matka, kiva että oppilaat saivat uusia tuttavuuksia ja ystäviä. Kurjaa vain on se, että matka sinne kestää puolitoista tuntia, joten ei ihan joka päivä viitsi mennä.

maanantai 18. toukokuuta 2009

Virossakin kannattaa käydä



Neljän päivän Viron-matka on koettu ja eletty. Kohde oli Rakvere, noin 100 km Tallinnasta itään. Käyntikohteita olivat kolme kartanoa lähiympäristössä. Kaikki erilaisia, hienoja, restauroituja, omalla tavallaan mielenkiintoisia. Oppaan mukaan on olemassa sanonta, että Virossa on niin paljon kartanoita, että jos istuu pilvenreunalla ja sylkäisee alas, aina osuu jonkin kartanon päälle. Kartanoita on satoja. Kuvassa vain yksi, Palmsen kartano (pikkukuva oikealla). Kannattavia käyntikohteita.

Rakveren vanha nimi on Wesenberg. Keskikuvassa yleisnäkymä kaupungista. Tarvaspään linnoitus ja sen ympäristössä vasemmalla ylhäällä ruohonleikkurit täydessä toiminnassa. Kaupungin 700-vuotisjuhlan kunniaksi on linnan lähelle pystytetty valtava pronssinen Tarvas-patsas, Tarvas tarkoittaa alkuhärkää. Härän palleja käyvät nuoret morsiamet silittelemässä, taikakaluina pitävät. Härän pystyttämiseen ovat suomalaisetkin lahjoittaneet rahaa. Patsaan jalustassa on kymmenittäin mm. tunnettujen poliitikkojen nimiä lahjoittajina.

Yhdellä retkellä näimme pohjoisrannikolla Ontikan vesiputouksen, joka on Viron korkein vesiputous. Aioin mennä portaita alas, mutta kun satuin vilkaisemaan ympärilleni, tuntui kuin olisin ollut keskellä Suomen pelkokerrointa, joten käännyin kiireesti takaisin.

Aqua Spa -kylpylähotellia voin suositella tältä istumalta. En vain etukäteen tiennyt, milloin retkiltä palataan, joten en arvannut tilata etukäteen hierontoja, jalkahoitoja, manikyyrejä jne. Mutta riitti tuota ohjelmaa muutenkin. Retkien jälkeen palloilimme ostoksilla ja kaupunkia katsellen.

Illat istuimme erilaisissa saunoissa hoidellen väsyneitä jalkoja ja uimme erilaisissa altaissa ja liotimme itseämme porealtaissa, toisin sanoen keitimme mummoja, kuten joku on myös asian ilmaissut. (Kypsää tuli). Suolasauna, aromisauna, ja muut tekivät oikein hyvää, paitsi että toinen aromisauna tuntui niin kylmältä, että melkein piti hakea turkishuppari päälle. Sellaisen muuten jouduin ostamaan Rakveresta, kun oli kylmempi sää kuin Suomessa ja oli liian kevyttä matkavaatetta mukana.

Ja mitä siellä muuta oli? -Vaikka mitä, mm:
-hyvää ruokaa joka paikassa, hyviä leivoksia, hyviä lättyjä.
-Valtavia vuoria, jotka kiinnittävät huomiota tasaisessa maisemassa. Ne ovat tulikiven louhimisjätteitä: valkoiset vuoret tulikivestä erotettua kalkkikiveä, mustat tulikiven palamistuhkaa.
-Hanhien invaasio. Paikoin taivas kirjavana lintuauroista. Pelloilla myös valtavasti hanhia, mitä paikalliset eivät niin rakasta; linnut syövät kaikki kylvetyt siemenet.
-Kevätesikot ja keltavuokot kukkivat joka paikassa, siis luonnossa.
-Näimme myös Viron ainoan naisluostarin, jossa hieno kirkko, mahtava puutarha ja ennen kaikkea komeat nunnien kokoamat polttopuukeot, jotka näkyvät alla olevassa kuvassa keskellä.
-Ja kaikkea muuta. Menkää itse kokemaan! Linkki viron kielellä.

tiistai 12. toukokuuta 2009

Näennäistyöntekoa


Koulunpito meinaa jäädä nykyään ihan sivuseikaksi. Ensin oli ne saksalaiset pari viikkoa, oli Pietarin-matkaa, sitten oppilaita oli yrittäjyyskurssilla, ja vähän väliä tulee joku sanomaan, että on kissanristiäisiä tai läksiäisiä tai eläkejuhlia. Huomenna mennään koko lukio ja ysiluokkalaiset Haukivuorelle tutustumaan sikäläisiin opettajiin ja oppilaisiin. Nyt on meidän vuoromme, hehän olivat täällä tammikuussa. Siinä sitten luttaantuu koko päivä. Opettajilla on vielä kolmesta kuuteen VESO:n puolikas. Väsyttää jo etukäteen kun ajatteleekin.

Mutta ei ole koulu ainut paikka, jossa nykyään ei ole ihmisiä mailla halmeilla. Yritin äsken mennä kunnantalolle faksaamaan Saksaan erään paperin, mutta kaikki olivat jossain palaverissa. Siellä joku toinenkin haikaili virkailijoiden perään ja sanoi käyneensä jo yhdeksältä katsomassa. -No silloin oli yks toinen palaveri, sanottiin. Yritin toimittaa erästä toistakin asiaa ja etsimäni henkilö vilahti käytävällä. Hän pölpötti jotain kännykkäänsä mutta huitoi minua menemään ulos. No minähän läksin niine hyvineni ja ihmettelen vain mikä on se päämäärä, jota varten me ihmiset olemme niin tärkeitä ja kiireisiä, kun mikään asia ei kumminkaan hoidu. Tämä kaikki on näennäistyötä!

Tässäpä ne sitten minun työt ovatkin tältä viikolta. Torstaiaamuna varhain lähden Viroon. Kansalaisopiston vironopettaja on virolainen ja hän on järjestänyt matkan Rakvereen. Ajattelin, että kun kerran melkein kotiportilta lähdetään, lähden mukaan. Olen jo ihan väsähtänyt sellaisiin matkoihin, joissa pitää itse kysellä kaikki kulkuvehkeet ja majoitukset ja muut. Aikaa haaskaantuu turhuuteen eikä ehdi juuri oleilla ja nauttia. Nyt aion vain löhöttää autossa ja nauttia maisemista.

Tälle matkalle ilmoittautuminen kävi aika hauskasti talvella. Ilmoittautuessani mukaan ilmoitin samalla erään ystäväni huonekaverikseni, mutta en muistanut ilmoittaa hänelle, että hänkin on lähdössä matkalle. Vasta kun tuli laskun maksamisen aika, kiireesti ilmoitin tekstiviestillä, että tietääkö hän olevansa lähdössä minun kanssani Viroon. Vastasi, ettei tiennyt, mutta nyt siis tietää.

lauantai 9. toukokuuta 2009

Jään olemus


Vaikka tiedän, että taiteilijat ja muotoilijat ottavat ideansa luonnosta, yllätyin silti muutama vuosi sitten, kun kouraisin järvestä keväällä sulamispisteessä olevaa jäätä. Sehän oli kuin ilmetty Ultima Thule -lasi Tapio Wirkkalan muotoilemana. Vaikka minulla on ollut 70-luvulta lähtien jäätelökulhoja, laseja ja kermanekka ja sokerikuppi tuota sarjaa, en ollut ajatellut, että se on täsmälleen keväällä sulavan jään kopio.

Mutta annettakoon minulle anteeksi tuo ajattelemattomuus. En ole syntynyt järviseudulla, enkä asunut ihan järven rannalla. Jos on tullut kävellyksi keväällä rannalla, ei ole tullut kouraistua jäätä käpäliin. Ja olen kuullut myöhemmin, että eivät kaikki muutkaan tiedä, että paikalleen sulava jää haurastuu ja tulee puikkomaiseksi. Se näyttää juuri samanlaiselta kuin nuo kuvassa olevat lasiastiat. Tänä keväänä yritin kytätä oikeaa hetkeä kuvatakseni juuri oikeanlaisen jään, mutta olin aina liian aikaisessa tai liian myöhässä.

Kuvan keskiosan jäät on kahmaistu Puulavedestä tänä keväänä tasan viikko sitten. Olin jo hieman myöhässä. Kouraistu jäämöhkäle ei meinannut pysyä kasassa, se on jo tullut tikuiksi, mutta ehkä kuvista saa jonkinlaisen käsityksen jään olemuksesta. Ultima Thule muuten tarkoittaa "äärimmäisenä pohjoisessa olevaa aluetta".

perjantai 8. toukokuuta 2009

Yllätys


Nuoremmilla kollegoilla on kivoja ideoita. Tälle päivälle he olivat suunnitelleet oppilaille yllärin. Kaikilla opettajilla piti olla paremmat vaatteet päällä, ei ihan ykkösiä, mutta kakkoset kumminkin. Oppilaille ei saanut paljastaa syytä.

Yläasteella oppilaat olivat vähän katselleet kummissaan. Oli kuulunut jopa kommentti, että pelottavaa, kun kaikilla on paremmat vaatteet päällä ja kukaan ei sano miksi. Lukiolaiset eivät kommentoineet, mutta huomasi, että he vähän ihmetellen katsoivat. Jännityksen lisäämiseksi oli opehuoneen lasiovi peitetty sanomalehdillä, ettei näe kukaan, mitä jännää siellä on.

Oliko siellä mitään jännää? Olimmehan siellä me kakkosissamme ja oli siellä boolimaljassa simaa ja tarjottimella pikkuisia suupaloja hammastikuissa. Kiva vaihtelu meillekin.

******
Iltapäivällä menimme kaverin kanssa metsään kuvailemaan kangasvuokkoja. Niitä on tavallisesti montakin samassa ryppäässä, nyt löytyi vain yksittäisiä kukkia sieltä täältä, ryppäässä kasvavat olivat vielä nupulla.

torstai 7. toukokuuta 2009

Miten myisin


Tämänpäiväisessä paikallislehdessä oli artikkeli koulumme yrittäjyyskurssista, joka on seutukunnan koulujen yhteinen pilottihanke. Se on osa opetushallituksen rahoittamaa "Okey - avain yrittäjyyteen" -hanketta. Tämän alueen viiden lukion oppilaista yhteensä 20% on käynyt peruskurssin.

Maanantaina oppilaat saivat kuulla paikallisten yrittäjien kokemuksia, miten eri kulttuurien edustajia tulee palvella. Jos aikoo saada tuotteitaan myydyksi turistipaikkakunnalla, on hyvä tietää eri kulttuurien eroista. Esim. venäläisille kaikkein tärkein yhteistyön kriteeri on ystävyys ja luottamus, tuotteen hintaa tai laatua ei tuijoteta ensimmäiseksi. Täsmällisyys ei ole venäläisen paras ominaisuus. Jos omat asiat vaativat, sovitusta tapaamisesta voidaan vähän luistaa. Yrittäjien mukaan saksalainen turisti on venäläisen turistin täydellinen vastakohta.

Artikkelissa summattiin asiakaspalvelun pääasiat: kielitaito, oma asenne ja kulttuurierojen huomioonottaminen. Kurssista lienee ollut hyötyä, koska jokainen on saanut kesätyöpaikan, jossa tarvitaan asiakaspalvelutaitoja.

Kerran eräs myyjätuttava ihmetteli, miksi häneltä ei osta kukaan mitään, mutta toiselta samaa tavaraa myyvältä suorastaan revitään tuotteet käsistä. - Ihmisen käyttäytyminen on pelkkää psykologiaa. Jos tuntee joitakin käyttäytymisen lainalaisuuksia, voi käyttää tietoa hyväkseen myyntityössäkin yrittäjänä. Itse en ole mitään kursseja myymiseen käynyt, olen kuunnellut vain eri yrittäjien huomioita ja itsekin tehnyt arkipäivän havaintoja sekä tarkkaillut, miten itse käyttäydyn turistina ja ostajana muutenkin.

Viime kesänä Berliinin rautatieasemalla minulla oli tilaisuus tarkkailla asemahallissa ihmisten ostokäyttäytymistä. Hallissa oli vieri vieressä kuusi eri myyntipistettä, joista sai ostaa pikkupurtavaa: ranskalaisia, hampurilaisia, sämpylöitä, pizzoja jne. Aluksi kaikkien myyntikojujen edustat olivat tyhjät. Kukaan ohikulkija ei pysähtynyt, vaan kaikki jatkoivat sellaisten kojujen luo, joiden edessä oli jonoa tai muita ihmisiä jo pöytien ääressä syömässä.

Yhden kojun tiskissä ei palanut valo, myyjä kylläkin oli paikalla. Kukaan ei pysähtynyt sen kojun ääreen koko aikana. Toisen kojun ääressä ei ollut myyjä paikalla, siihenkään ei mennyt kukaan.
Kun sitten sattumalta joku pysähtyi jonkin tiskin ääreen lukemaan ruokalistaa seinältä, oli kohta hänen takanaan jo peräti jonoa, vaikka kaikki muut myyntipöydät olivat tyhjiä. Tiedän, että joillakin markkinoilla jotkut myyjät käyttävät sukulaisiaan tai muita tuttujaan houkutuslintuina. Tällainen henkilö esiintyy asiakkaana ja poistuu paikalta, kun on saanut muitakin pysähtymään.

On vieläkin yrittäjiä, jotka laittavat näytille vain yhden kappaleen jotain myytävää tavaraa. Mutta se ei riitä! Tavaraa pitää olla paljon ja sen pitää olla kauniisti esillä. Ohikulkijalle on loihdittava tunne, että hänenkin on saatava tuollainen, vaikka hän kyllä sitten kotona ihmetteleekin, miksi tuli ostaneeksi taas turhuutta.

Myyntikikoista on olemassa varmaan paljon kirjallisuuttakin. Joskus hämmästyttää, miten jotkut yrittäjät eivät tiedä alkeellisimpiakaan ostajien käyttäytymismalleja. Ei kannata sijoittaa vessapapereita heti sisääntulon kohdalle, niitä ostaja kyllä hakee vaikka kiven alta, jos kerran tarvitsee. Heti ovesta tultua pitää olla houkuttelevan näköistä tavaraa, mikä saa ostajan ihan haltioihinsa :D

keskiviikko 6. toukokuuta 2009

Olemme tuulipukukansaa


Minua jaksaa vieläkin ihmetyttää, miksi suomalaiset haluavat välttämättä pukeutua kuin roomalaiset tai pariisilaiset hepeniin ja korkokenkiin. Eiväthän arabitkaan ole luopuneet turbaaneistaan ja kauhtanoistaan, koska ne sopivat hyvin heidän ilmastoonsa. Villaisesta turbaanista voi kätevästi kääräistä suojan hiekkamyrskyn yllättäessä.

Meillä pitäisi pitää kylmän ilmaston takia päähinettä ja hanskoja ja muutenkin lämmintä vaatetta. Lakkia ei näe kuitenkaan enää kellään (paitsi minulla), ja ihmiset hytisevät kylmissään. Ja omituisinta minusta, että mitä pohjoisemmaksi Suomessakin mennään, sitä vähäisemmäksi käy päähineen käyttö - olen tulkinnut itsetunnon puutteeksi.

Tai se iänikuinen tuulipukukeskustelu. Minä ainakin laitan lenkkivaatteet kävelylle mennessäni, ja jos sattuu olemaan asiaa samalla kaupalle, menen sisään ja ostan haluamani tavaran samalla reissulla. Ei siinä nyt niin järin kauheasti kannata miettiä, mitä ulkomaalaiset minusta mahtavat sanoa. Minä en yksinkertaisesti tarkene hepenissä. Sitä paitsi minä näyttäisin hullulta, jos laittaisin koulunkäyntivaatteet päälleni lähtiessäni täältä kävellä käppäisemään kirkolle (2 km), varsinkin kun ei ole matkan varrella juuri ketään näkemässäkään.

Kerran eräs ulkomaalainen ihmetteli, miksi ei täällä pidetä muotikenkiä, eivät oppilaatkaan. Voi jestas sentään. Onneksi useimmat suomalaiset ovat sentään vielä järkeviä. Olisiko hauskaa, jos 10 cm korkeat piikkikorot uppoaisivat multaan? Sellaisia muuten näin Pietarissa, sopivat kai sinne, mutta eivät tänne. Paitsi että ihmettelen, millaisia vaivoja ihmiset siellä saavat kaameissa korkokengissä kulkemisesta.

Onneksi minä olen jo sen ikäinen, että saan ajatella viisaasti. Minun ei tarvitse jäädyttää päätäni. Lontoossakin kerran hiihtolomalla oli mittari nollassa ja kauhea viima. Pää meinasi kertakaikkisesti jäätyä. Katsoin, että kellään ei ollut mitään päässä, paitsi musliminaisilla. Kadehdin heitä ja harmittelin, etten ymmärtänyt ottaa mukaani samanlaista huivia. Mutta sitten äkkäsin, että eivät ne lontoolaiset ehkä tule meille kotiin valittamaan, jos minä olen siellä kulkenut lakki päässä. Niinpä tempasin lakin laukustani ja ah! Saatoin keskittyä nähtävyyksiin vilun sijasta. Eikä ole muuten oven takana näkynyt ketään valittamassa!

tiistai 5. toukokuuta 2009

Oppilasvaihto ei ole turismia


Tänään oli saksalaisilla oppilailla viimeinen päivä kouluun tutustumista. Eilen kävimme päiväkodillakin, tänään ala-asteella. En tiedä kommenteista, en ole kysynyt. Se vain tahtoo ulkomaalaisia aina ihmetyttää, että kengät otetaan pois luokissa. Kenkärivit (tai oikeammin vuoret) käytävillä ovat ahkerasti kuvauskohteena.

Jo ensimmäisenä iltana viime viikolla onnistuin pelottelemaan jotkut, kun kuulivat, että täällä on susia, karhuja ja hirviä. Mutta mitäs kysyivät, en minä muuten olisi niitä maininnut. Se nyt olisi ihan väärin, jos saksalaiset näkisivät eläviä susia ja karhuja kun en minäkään ole niitä ikinä onnistunut vielä näkemään! Kuten en saimaannorppaakaan, mutta ulkomaalaisille joskus näyttäytyy.

Suomessa oleskelu on sujunut kuten odotinkin. Joku on ihastunut, joku vähemmän ihastunut. Jollekin sattui mukava perhe, jollekin sellainen, jolla ei ilmeisesti voi viettää aikaa vieraansa kanssa ja vieras istuu illat yksin katsoen televisiota. Harmi, kokemuksiahan täältä on tultu hakemaan.
Joku oppilaistani kysyi minulta jo aiemmin, miksi ei ulkomaisia oppilaita majoiteta yleensä leirintäalueelle.

Mitä järkeä siinä olisi? Ei minulla ole mitään mielenkiintoa alkaa majoitus- ja työnvälittäjäksi! Kieliharjoituksen saaminen on minun pyhä päämääräni! Oppilasvaihdossahan on nimenomaan vitsinä se, että oppilaat puolin ja toisin tutustuvat erilaiseen kulttuuriin ja erilaiseen tapaan olla ja ajatella, saavat puheharjoitusta ja sivussa saavat usein elinikäisiä ystäviäkin. Onhan se nyt nähty, miten hulluja päätöksiä EU:ssa tehdään suomalaisten kannalta, kun ei tunneta meidän kulttuuriamme ja erikoisolojamme.

Kuulin viikonloppuna eräältä paikkakunnalta Suomesta, että suomalaiset yläasteen oppilaat olivat matkustaneet johonkin maahan, eivätkä yhden yön jälkeen olleet suostuneet perheeseen enää menemään. Ja kyse oli nimenomaan Comenius-projektista ja toisiin tutustumisesta ja kieliharjoittelusta. Sana levisi niin, että seuraavalla kerrallakaan oppilaat eivät suostuneet enää menemään perhemajoitukseen. Ja syynä ei nimenomaan ollut se, että perhe olisi ollut huono tai epäystävällinen, ei sinne päinkään, vaan liian köyhä!!! Mitä järkeä on opettajan sitten enää opetustyönsä ohessa nähdäkään mitään vaivaa, jos oppilaat ottavat matkan pelkästään turismin kannalta hotellissa loikoillen! Turistimatkoja saa tehdyksi itsekseenkin, ja saa kulkea rauhassa laput silmillään oppimatta mitään koko matkasta.

Tuttua on minullekin, että joka kerta kun lähdetään oppilasvaihtoon, oppilaat pelkäävät perheisiin menoa ja jännittävät sitä, miten pärjäävät kielen kanssa, sehän on luonnollista. Mutta kokemus on osoittanut, että poikkeuksetta jokainen on lopulta ollutkin tyytyväinen, että asui nimenomaan perheessä. On pari tapausta, jolloin oppilaani ovat saaneet elinikäisen kumppaninkin Saksasta juuri oppilasvaihdon ansiosta.

Mutta nyt pidän vähän taukoa oppilasvaihdossa. Tänne olisi tulossa ensi elokuussa pari oppilasta työharjoitteluun, mutta en nyt mistään saa heille majapaikkaa. Kaikki kynnelle kykenevät oppilaat ovat jo majoittaneet, jotkut parikin kertaa. Pidetään vähän taukoa, että sukupolvi ehtii vaihtua.

sunnuntai 3. toukokuuta 2009

Suomessakin ihmeitä


Niin ollut olevinaan kiirettä, että ei ole ehtinyt edes saksalaisista vieraista kirjoittaa. Heidän tulonsa sujui ongelmitta, mutta sitten jo ensimmäisenä päivänä oli erinäisiä ongelmia. Yksi sai kauhean koti-ikävän ja halusi välttämättä lähteä opettajansa kanssa kotimatkalle torstaiaamuna. Lennolle vain ei ollut tilaa, joten tyttö jäi tänne. Koko porukka yritti lohduttaa. Ilmeisesti on kaikki mennyt hyvin, kun ei ole vapun tienoilla puhelin soinut. Yksi toinen joutui vaihtamaan pariksi yöksi majapaikkaa, kun Tampereella magneettikuvauksissa käynyt isäntäperheen nuori sai jalkaansa kipsin.

Kävimme retkellä kyläkoululla, mikä oli jo elämys sinänsä. Tie ei ollut loppumatkasta asfaltoitu, vaan valtavan liejuinen, oikein sai ottaa vauhtia, ettei juututa saveen. Tie oli muutenkin kuin Linnanmäen vuoristorata, sekä mutkainen että ylös-alas mäkiä. Pelkäsin jo että joku oksentaa autoon. Minusta on aina jännä, kun saksalaiset sanovat meillä ihmisten asuvan metsässä. Kyläkouluakin nimittivät metsäkouluksi, Waldschule, mikä ei itselleni ole ennen tullutkaan mieleen. Nyt kun tarkemmin ajattelen, eihän siinä mitään kylää ole ympärillä, yksinään metsässä kököttää koulu, ihmiset asuvat kuka missäkin kaukana toisistaan, metsässä.
Kyläkoulussa oli ihmettä myös se, kuinka oppilaat hakivat ruokakattilan keittiöstä ja alkoivat murkinoinnin luokassa – ja jo vartin yli kymmenen. Ruokavaunuja kuvattiin ahkerasti.

Jos meille on ulkomailla ihmeitä, on ihmeitä täälläkin. Kävimme opettajan kanssa Savonlinnassa ja Olavinlinnassa. Tunnin ajaa jyrskytimme ja katselimme ja ihastelimme maisemia – eli pelkkää metsää! Ilmakin oli kaupungissa hieman kylmä, joten otin taskusta hanskat käteeni. Tätä ope ihmetteli. Hän on ihmetellyt jo ennenkin, miksi suomalaiset pitävät hanskoja kädessä, mm. oppilaamme ja kollegamme Saksassa heidän luona käydessään. Itse vastauksena kuvittelisin, että kylmyyttä vastaan!!!

Kaupungissa tuli vastaan tuulipukuisia ihmisiä. Ihmettelyn aihe oli tietysti sekin, kuinkas muuten. Minusta ei juuri mikään paremmin sovi Suomen oloihin kuin juuri tuulipuku. Jos asuu parin kilometrin päässä kaupasta, on kätevää tehdä lenkki samalla reissulla. Ja ainahan täällä sataa lunta ja räntää tai tuulee. Kaikkein paras asu meidän oloihin, sanoo Lenita Airisto mitä lystää.

Etäopetuslaitteet olivat uutta, mutta sitä ei vielä ole jokainen päässyt näkemään, ehkäpä alkuviikosta. Hirvivaroituskyltit tien varressa viehättivät, kaupoissa vain ei ollut mitään hirveen viittaavaa ostettavaa. Suomalaiset eivät ole akuppakansaa, emme vieläkään ole oikein oppineet, mitä ulkomaalaiset haluavat.

Nyt vain täytyy tämä tarina lopettaa, meille tuli äkkilähtö Kangasniemelle tyttären luo.

lauantai 2. toukokuuta 2009

Pikakäynti Viipurissa


Pietarin-matkalla oli ensimmäinen ruokapaikkamme Viipurissa Cafe Siesta Torkkelinpuiston toisessa päässä. Se on venäjänopen tuttavien ylläpitämä kahvila, yksi viidestä. Tuttavien tapaaminen oli sydämellinen. Venäläiset ovat erittäin vieraanvaraisia ihmisiä, ja pöydässä oli heti ruoat ja konjakit. Paitsi meille muille pelkkää ruokaa ja normaalisti maksusta, mutta venäjänope sai erikoiskohtelun.

Kävelimme ruuan jälkeen Torkkelinpuiston toiseen päähän, jossa pyöreä torni, kauppahalli ja tori. Hiljaista, ei missään ketään. Paluumatkalla oli pari kauppiasta torilla ja kauppahallissa osti joku kristallia ja teekaluston, itse ostin teepussin alusia tuliaisiksi. Teekalustot ovat uskomattoman kauniita ja edullisia, teki mieli itsekin ostaa, mutta minulla on sellaisia jo kaksikin.

Puiston varrella on myös Alvar Aallon suunnittelema kirjasto, pihassa hirvi. Erikoisuutena pääsimme näkemään Siesta-kahvilan isännän uutta rakennustyömaata. Hän rakennuttaa uutta ravintolaa, mutta kaivauksissa oli löytynyt vanha keskiaikainen rakennelma. Omistaja aikoo säilyttää tämän jotenkin uuden rakennuksen yhteydessä. Kävimme myös omistajan ensimmäisessä kahvilassa, erittäin pienessä ja vaatimattomassa kuppilassa.

Kaupunki on tosi viihtyisän tuntuinen, suomalaisen oloinen. Siistiä, taloja kohennettu, paljon on muuttunut. Tulomatkalla ruokailimme jossain ravintolassa, joka on suomalaisten suosima, näytti yhden ryhmän jälkeen tulevan heti toinen. Ruoka maittavaa, paitsi että minulle tuli väärää eläintä: tilasin kanaa, mutta sain porsasta. Asioiden jouduttamiseksi en ruvennut ruikuttamaan, vaan söin suihini.

Kuinka oli ennen?
Viipuri näytti ennen silmissäni aina vähän rähjäiseltä ja ränsistyneeltä, mutta silti viehättävältä. Kävin siellä ensimmäistä kertaa joskus parikymmentä vuotta sitten. Tuolloin tyttäreni olivat teini-ikäisiä ja innostuivat myymään kaikki meikkinsä ja sukkahousunsa. Rahat tuhlasivat ties mihin turhuuteen. Linnassa käydessä kallioilla poukkoili koko ajan perässämme kerjääviä pikkupoikia: Anna purkkaa, anna kynä! Kauppatorilla vaihtoivat kristallit ja alushousut omistajaa. Pellavaliinoja, luutia ja koreja ostin kassikaupalla ja kannoin selkä vääränä, ja silti pursusi ruplia joka taskun reiästä. Tunsin itseni miljonääriksi mitä häpesin, kun vanhat hampaattomat mummot yrittivät henkensä pitimiksi myydä itse neulomiaan liinoja.

Nyt tuo kaikki on poissa. Viipuri on kuin mikä tahansa eurooppalainen kaupunki. Siellä ei koe enää mitään eksoottista ja erilaista. Poissa ovat myös ankeat haisevat ruokakaupat, joissa keikkui hyllyllä vain yksi rasvainen makkara ja suolakurkku- ja kalasäilykkeitä pölyn keskellä. Ei, mitään erilaista et pääse enää kokemaan!
Linkki, jossa tutustut Viipuriin virtuaalisti.

perjantai 1. toukokuuta 2009

Vappukin tuli vahingossa


Vappukin on päässyt tulemaan salaa. Saksalaiset vieraatkin tulivat jo maanantai-iltana, mutta siitä kirjoitan myöhemmin. Tässä välissä kuitenkin pari vappukuvaa ennen kuin on jo juhannus käsillä.

Koulukuraattorilla on pieni koiravauva päivittäin koulussa, sillä sitä ei voi jättää vielä yksin kotiin. Muuten se luulee itsensä hylätyksi. Selvä se, että koira on oppilaitten lemmikki.

Kuvasin myös saksalaisen opettajan tuoman tuliaisen: kivat kynttilälamput, mosaiikkilasia. Rakastan tällaisia lasijuttuja, tykkään myös kovasti ikkunamosaiikista.
Minua hieman hymyilytti, kun ope sanoi, että voin kesäiltana istua puutarhassa ja laittaa kynttilät valaisemaan. Että Suomessa voisi istua enää illan pimetessä ulkona! Toiveajattelua, utopistinen ajatus, paitsi tietysti turkki päällä. Ja jos Suomessa tarkenee istua illalla vielä ulkona, on tavallisesti yö vielä niin valoisa, että keinovalaistus ei pääse oikeuksiinsa. Mutta itse ajattelin heti, miten kiva on syksyllä sisällä illan pimetessä laittaa näihin kynttilät, tai jouluna.

Eilinen päivä oli yläasteen puolella teema- ja karnevaalipäivä. Aamupäivällä erilaisia rasteja mm. liikennekasvatuksesta, huumevalistuksesta yms. Iltapäivällä karnevaalimeininkiä. Lukio ei osallistunut niihin geimeihin muuten kuin pukeutumalla karnevaaliasuihin. Opettajillakin oli jotain hullunkurista päällä. Minulla ei etäopetuksessa ollut sattuneesta syystä kuin yksi oppilas, kuvasimme toistemme naamarit. Oman hattuni ja naamarini olen ostanut joskus Saksasta Kölnin karnevaaleilta.