torstai 29. marraskuuta 2007

Aivovientiä


Voi kurjuus, tämä ihanan pienitöinen jakso loppui ja alkoi koeviikko. Ensi keskiviikosta lähtien minulla kaksinkertaistuu tuntimäärä. Kokeen teossa ei kuitenkaan huomaa, onko tunteja vähän vai paljon, yhtä kauan menee koetta laatiessa kuitenkin.
Tein ulkomaalaisillekin kokeen suomenkielestä. Jännittävää nähdä, miten menee. Minulla ei ollut mitään valmista koemateriaalia, joten hirveän kauan meni, kun kaiken yritin keksiä itse.

Tulin äsken kävelylenkiltä ja tapasin kahden entisen saksanopiskelijan äidin. Tytöt ovat sisaruksia ja kumpikin oli erittäin lahjakas saksankielessä. Lähtivät opiskelemaan saksaa ja nyt kuulin, että toinen on Itävallassa ja toinen Saksassa. Eihän siinä vielä mitä, mutta kun kumpikin ilmeisesti haluaisi jäädä lopuksi elämäänsä vieraille maille.

Tietenkin kiva yksilön kannalta, että löytyy mieluinen sija maailmassa, mutta Suomen yhteiskunnan kannalta kurjaa, että tosi moni kieliharjoittelun aikana löytää elämänkumppanin ulkomailta ja jää sille tielleen. En ole laskenut, mutta minulla on tuntuma, että varmaan yli puolet entisistä oppilaistani, jotka ovat aineitani lähteneet lukemaan, ovat valmistuttuaan jääneetkin Saksaan tai Ruotsiin, onpa joku peräti Islannissa ja Italiassakin. Eli aivovienti on valtaisaa. Ei ihme, ettei meinaa löytyä osaavia työntekijöitä joillekin aloille.

lauantai 24. marraskuuta 2007

Panoverbejä

Panoverbit ovat samat niin ruotsissa kuin saksassakin. Eilen taas kerrattiin ruotsin tunnilla panoverbit: sätta, ställa, lägga sekä verbit, mihin asentoon pantava jää: sitta, stå, ligga.
Nuo kaikki (paitsi ställa) ovat epäsäännöllisiä ja toistensa tapaisia, mikä tietysti estää mieleen jäämistä.
Mutta kun olen alkanut puhua härskisti panoverbeistä, ottavat yleensä laiskimmatkin kynän heti käskemättä käteen ja oikein kirjoittavat ne itselleen erikseen muistiin, vaikka ne on joka kirjan takana luetteloissakin.

Valtavaa hihittelyä kuuluu luokasta, kun mainitsen, että saksassa paneminen on aina säännöllistä, mutta olotila sen jälkeen epäsäännöllistä. ( setzen-sitzen, stellen-stehen, legen-liegen). Takuuvarmasti tällaisesta saa aina kuulla abipäivänä, mutta olen tullut siihen tulokseen, että tarkoitus pyhittää keinot. Nuo kielen keskeiset verbit nyt on opittava keinolla millä hyvänsä.

En kannata rumien puhumista enkä härskiyksiä noin muuten. Enkä missään tapauksessa puhuisi sellaisesta yläasteella, siitähän ne vallan villiintyisivät ja hyppisivät seinille. Mutta abeja pidän jo sen verran fiksuina ja aikuisina, että voi tietyn luokan kanssa joskus revitelläkin.

Sitä paitsi abeistakin melkein jokainen seurustelee vakituisesti ja on taatusti tietoinen joistakin elämän tosiasioista. Niitähän saa käytävällä joskus irrotella toisistaan, mistä tietysti saa moraalinvartijan maineen. Mutta ei ole kivaa, kun joskus jopa kesken tuntiakin jotkut hieroskelevat toisiaan ja pussailevat (huom, ei mitään pieniä suukkoja, vaan oikein kielareita) niin, että muut istuvat ihan vaikean näköisinä. Kun sitten mainitsen tästä asianomaisille, he kuittaavat minulle: sinä olet vaan kateellinen!

torstai 22. marraskuuta 2007

Viisas pääsee vähemmällä


Surkuhupaisaa on se, että osa abeista on jo kirjoittanut saksan syksyllä, osa ei kirjoitakaan, osa lukee lyhyttä kieltä ja kirjoittaa sen pakollisena, osa lukee pitkää kieltä ja kirjoittaa sen lyhyenä. Tällaisia ihmeellisiä sekaryhmiä ovat minun saksanryhmäni olleet jo monta vuotta. Yritä tässä sitten heilua ja juosta kuin aropupu sinne tänne.

Mitä läksyntekoon taasen tulee, osa on tehnyt harjoituksia, osa kääntänyt tekstin, osa aina varmuuden vuoksi ei ole tehnyt mitään, ettei vaan turhaa tule tehtyä.
Mutta hauskaa meillä silti on aina. Tänäänkin nauroimme niin, että meinasimme pudota tuolilta. Mille? No kuka sitä nyt enää muistaa. Olemme niin junttaantuneet ryhmän kanssa yhdeksi, aivan kuin olisimme samaa perhettä, että komiikka on kaikessa pienessä, jota ei ulkopuoliselle osaa kertoa. Tai sitten se ei enää toiselle kerrottuna tunnukaan miltään. Mitä tässä muutakaan voi kuin repiä riemua sieltä mistä sitä saa!

Me nauramme yhdessä suureen ääneen jo sillekin, että olen suu vaahdossa selittänyt kahtena kertana jotain asiaa, sitä on harjoiteltukin ja oppilaat muistavat jälkeen päin tarkkaan, missä kohtaa taulua se oli kirjoitettuna, katkesiko liitu siinä kohtaa vai viilsikö kuiva liitu korvia. Mutta mikä se lopullinen asia oli, siitä ei ole jäänyt pienintäkään muistijälkeä.

Mutta ei oppilailla näytä olevan murhetta. Heidän mottonsa näyttää olevan: Hullu paljon työtä tekee, viisas pääsee vähemmällä.

tiistai 20. marraskuuta 2007

Hymyileminen kielletty

Suomessa ei saa hymyillä. Sehän nyt on aina tiedetty. Tänään sain vain taas vahvistuksen siihenkin asiaan. "Mitä mua katot", kommentoi eräs oppilas, kun jotain opettaessani katseeni kiersi oppilaasta toiseen.
Mutta ei se vielä siihen jäänyt. "Mitä sinä virnuilet?" kysyi eräs kollega ruokapöydässä. Kauhistuin. Minkähänlainen virne minulla mahtaakaan olla naamalla tietämättäni, kun tuollaisia kommentteja kuulee. Täytyy kai ruveta pitämään peiliä mukana ja harjoitella kaikkia miellyttävä ilme.
Mutta kyllä yleinen tosiasia on, että jos aamulla tulet kouluun iloisena ja sanot hyvän huomenen hymyillen, on kommentti takuuvarmasti juuri tuo "Mikäs sua vaivaa?" tai "Mitä virnuilet?" Parhaiten saa ystäviä ja ymmärtäjiä, kun ensimmäiseksi valittaa säästä, seuraavaksi siitä, että oppilaat eivät sano päivää ja sitten voi alkaakin jo haukkua oppilaiden osaamattomuutta ja hyppytuntien paljoutta tai muuten vain laittaa suun mutruun. Oikein kun sormilla vielä venyttää suupieliä alas päin, sitä parempi.

lauantai 17. marraskuuta 2007

TYKY-päivä

Eilen tapahtui ensimmäistä kertaa sellaista, että oppilaat päästettiin pois jo puolilta päivin ja koko opehuoneen väki pakattiin bussiin ja suuntana Tanhuvaaran urheiluopisto. Vietimme nimittäin TYKY-päivää. Tarkoittaa työkyvyn ylläpitoa tai jotain siihen suuntaan. Mukavahan se olikin ja virkistävä. Saimme kokeilla kaikenlaista sellaista, mitä ei ikinä ennen eikä varmaan tämän jälkeenkään pääse kokeilemaan: laserammuntaa, jousiammuntaa, jättipallojumppaa jne. Lopuksi oli uintia ja saunomista sekä päivällinen.

Ainut paha puoli oli, että abien saksa tipahti taas pois. Heiltä on varmaan mennyt jo ainakin kahden viikon tunnit tänä syksynä. Ei muuta kuin herran huomaan, parin viikon kuluttua on viimeiset tunnit minulla heille enää ikinä ja niillä tiedoin he saavat pärjätä elämässään! Eivät ne abit itse niin pahoillaan ole. Mutta hehän eivät tiedäkään, mistä kaikesta jäivät paitsi!

torstai 15. marraskuuta 2007

Valokuvauspäivä

Tänään oli koulukuvaus.
Säpinää, huulien punaamista, tukan laittamista. Onko huulet hyvin, kenen vieressä istun, hymyilenkö, tuliko silmät kiinni, loistavatko linssit?
Kaikkea tällaista sähläystä kuuluu tuohon hetkeen. Ihmeen hyvin kuvaajat osaavat ottaa jokaisen luokan, ymmärtävät oikuttelevaakin, joka ei istuisi jonkun tietyn vieressä, mutta jonka pitää välttämättä saada istua jonkun toisen kanssa.

Koulussa on joka vuosi ollut perinteenä Lucia-juhla 13.12. Tuota varten olin kutsunut paikallislehden toimittajan samaan syssyyn kuvaamaan tulevan Lucia-kulkueen osallistujat. Viikon kuluttua kuvat ovat lehdessä ja yleisö saa äänestää, kenestä tulee tämänvuotinen Lucia.
Ihmeellistä, että yhä harvempi ottaa osaa tällaiseen. Ennen (pientä pakkoa käyttäen) jokainen ykkösluokan tyttö automaattisesti oli mukana. Nyt ei auta keppi ei porkkanakaan. Ei edes pizzakortti houkutellut kuin sen verran, että saamme kulkueen kasaan.

tiistai 13. marraskuuta 2007

Pitkää, pitkää

Ei mikään ihme, että oppilaat sanovat, että he tulevat tuumia pitkiin täihin ylioppilaskuunteluita kuunnellessa. Ne ovat pitkiä kuin nälkäkuolema (siis kuuntelut). Luulisi osaamisen saatavan testatuksi lyhyemmälläkin testillä. 45 minuuttia kestää yksi kuuntelu. Tavallisesti emme kuuntelekaan kuin yhden tai kaksi osiota kerralla, mutta parin viikon kuluttua abeilla loppuu saksa tältä vuodelta ja ajattelimme harjoitella keskittymistä tulevaa sotaa varten.

Ah, miten tuli selväksi taas moni aihealue: käyttäytymisopetusta lisätään Saksassa, sillä oppilaat Saksassa kuuntelun mukaan kysyvät opehuoneen ovella: Onks Müller täällä, kun pitäisi kysyä Olisiko Herr Müller tavattavissa.
Selväksi tuli myös se, että saksalaiset ja sveitsiläiset rakensivat siltaa joen yli, mutta keskellä huomasivat, että sillan päät eivät sopineetkaan yhteen, kun toiset olivat rakentaneet sillan muutaman kymmenen senttiä korkeammaksi. Kumpikin osapuoli oli laskenut sillan korkeuden merenpinnasta, mutta eri meren pinnasta.

Tämä kuuntelu oli, ihme kyllä inhimillinen ja oppilaat saivat hyviä pistemääriä. Kunpa se nyt kannustaisi heitä kirjoittamaan pitkänä saksan, eikä lyhyenä, kuten joku oli jo ehtinyt suunnitella. Tämän kuun loppuun mennessähän on ilmoittauduttava kevään koitoksiin.

perjantai 9. marraskuuta 2007

Sinuttelua ja teitittelyä

Ja taas kävi niin, että abit lähtivät tutustumaan jonnekin Tekniseen korkeakouluun, joten minulta menivät taas kaikki ruotsin ja saksan tunnit. Ei kai sitä pitäisi ottaa niin vakavasti, ainakaan niin kauan kuin saman rahan saan, oli minulla oppilaita tai ei. Sitä vain ei tahdo päästä siitä tunnollisuudesta, että olisi mukava nähdä jotain tuloksiakin.

Minulla oli vain suomea vaihto-oppilaille. Näytin heille tänään myös Rhodoksen kuvia, sillä varsinkin Susanne halusi nähdä kuvan opettajistaan, jotka tapasin kokouksessa. Olin kyllä sanonut hänelle, että opettajat olivat Gabi ja Christine, mutta hänellä ei ollut aavistustakaan, keitä nämä olivat, sillä Saksassahan käytetään aina opettajista sukunimiä. Ja vieläpä niin että sanotaan aina esim. Herr tai Frau Schumacher.
Susanne muuten sinuttelee minua aina suomea puhuessaan, mutta saksaa puhuessaan ei vahingossakaan sinuttele.

Aika jännä, että me opettajat muuten käytämme tässä Comenius-projektissa toisistamme pelkkiä etunimiä, vaikka ihmisiä on kahdeksasta eri maasta. Kukaan ei tiedä toistensa sukunimiä, paitsi jos on esim. sähköpostiyhteydessä jonkun kanssa. Eli mahtaa saksalaisilla olla olemista, kun kukaan ei teitittele toisiaan. Toisaalta, englannin kielellähän sinuttelu käy niin mukavasti muutenkin.

Vaikka kylläpä muuallakin vielä teititellään. Seitsemän vuotta sitten olin edellisen projektin yhteydessä Belgiassa ja asuin sikäläisen englanninopettajan luona. Kommunikoimme niin, että minä puhuin aina saksaa ja hän englantia, koska puhuminen siten kävi nopeammin, mutta kumpikin ymmärsi toistensa puhumaa kieltä.
Kuinka ollakaan, huomasin kerran yhtäkkiä, että olin koko ajan suomalaiseen tapaan sinutellut häntä. Kysyin häneltä, onko teitittely Belgiassa tavallista. Hän sanoi, että yleensä teititellään, mutta meidän kesken ei ole väliä. Kun sitten kerran nousin autosta, hän ojensi minulle unohtamani laukun sanoen: "Ihre Tasche!" , mikä tarkoittaa: "Teidän laukkunne". Eli ymmärsin, että olin sittenkin tehnyt virheen ruvetessani muitta mutkitta sinuttelemaan.

torstai 8. marraskuuta 2007

Valokuvatorstain 67. haaste: Assosioi annetun kuvan kautta.

Valokuvatorstain 67. haasteessa oli tehtävänä tutkailla ylläpidon valitsemaa kuvaa ja lähteä analysoimaan, assosioimaan, tai jatkojalostamaan sitä oman kuvan kautta.

Polku metsässä ei voinut johtaa muualle kuin tällaisen jäätyneen metsälammen rantaan.


tiistai 6. marraskuuta 2007

Turhautuneen pohdintaa


Tänään minulle valkeni sellainenkin asia, että kuulemma suuri osa oppilaista ei tavallisesti koskaan käännä läksynä olevia tekstikappaleita. Tuo oli minulle uutta, sillä yleensä oppilaat ovat sanoneet, että vaikka muuta ei ehtisi kieliläksyistä tehdä, niin tekstin he ainakin yrittävät kääntää, että edes jotenkin pysyy kärryillä.

Olen samaa mieltä. Jotta tekstinymmärtämisen taito kehittyisi, olisi kappaleen lukeminen minusta ensimmäinen edellytys. Joskus luetaan ja käännetään teksti tunnilla, mutta ongelmana on aina se, että lukion tekstit ovat niin superpitkiä, että yksi tunti ei tahdo millään riittää. Sitä paitsi jotkut ovat tosi hitaita, vasta muutama lause on saatu selville, kun toiset ovat tehneet jo kaksi sivua.

Oppilaat tottuvat siihen, että peruskoulussa selvitetään jokainen kappale niin perusteellisesti ja sanat jauhetaan niin tarkkaan, että kotihommia ei juuri jää. Olen kuitenkin sitä mieltä, että lukiossa pitäisi olla jo jonkin verran omatoimisuutta ja halua kielen oppimiseen ja itsekin tehdä jotain.
Yksi ongelma täällä maaseutulukiossa on sekin, että oppilaat eivät näe kunnon opiskelumeininkiä. Jos olen joskus maininnut nelosen-vitosen oppilaalle, että pitäisi vähän yrittää, muuten hukka perii, on oppilas hämmästyneenä ihmetellyt että miten niin! Eihän täällä muillakaan mene sen paremmin! Eli tulee vääränlainen turvallisuuden tunne, kun on näin vähän oppilaita. Ei ymmärretä että se hätä voi tulla kaikille muillekin.

Mutta, kyllä meidän täällä maalla täytyy olla todellisia työn sankareita, sillä kaikesta tästä huolimatta me saamme yleensä kaikista ylioppilaita, vaikka lukioon tullessa saattaa oppilaan keskiarvo olla vain 6,5. Joskus ihmettelenkin, miten sellaisissakin kouluissa on reputtajia, joihin vaaditaan sisäänpääsyyn vähintään 8,5 keskiarvo.

perjantai 2. marraskuuta 2007

sekoilua


Olin ennen matkalle lähtöä tehnyt uusintakuulustelukokeet valmiiksi ja antanutkin ne kuulustelun valvojalle. Jälkeen päin ilmeni, että kakkosen ruotsin kokeen sijaan yksi oppilas oli saanut käteensä nipun pelkkiä tyhjiä konseptipapereita. Onneksi samaa koetta oli joku muukin tekemässä, joten valvoja saattoi monistaa tälle onnettomalle kokeen. Olinkin jo ehtinyt ihmetellä, miksi paikallani oli yhdet ylimääräiset kokeet. Olin siis sekoittanut tyhjän konsunipun ja oppilaan koepaperinipun.

Onneksi en tällä kertaa ollut kuitenkaan monistanut oppilaille valmiita vastauksia, mikä on minulle joskus aiemmin tapahtunut. Tai on sitä tullut joskus annetuksi kokonaan väärät kokeet oppilaille, jolloin eräskin oppilas ei ymmärtänyt edes ihmetellä. Hän sanoi vain: "Minä kun koko ajan luulin, etten minä ollut koko kokeeseen edes lukenutkaan!".

torstai 1. marraskuuta 2007

Comenius-projektin aihe


Olen esitellyt projektikokousmatkaa, mutta ehkä on paikallaan kirjoittaa vähän itse projektistakin, jota oppilaiden kanssa on tehty jo kaksi vuotta. Projekti koskee sekä yläkoulua että lukiota ja yleensä eri oppilaat ovat meillä tehneet eri asioita. Joissakin kouluissa on kuulemma muodostettu oikein erillinen ryhmä, joka tekee kaikki sovitut työt.

Projektin nimi on "Expressing ourselves through words sounds and images".
Ensimmäisenä vuonna on tehty asioita, jotka liittyvät sanaan. On mm. tavattu kirjailija ja järjestetty runokilpailu sekä tutkittu oman paikkakunnan nimen alkuperää. Omasta paikkakunnasta on tehty matkaesite, joka on julkaistu kaikkien maiden yhteisessä tuotoksessa.

Toisen vuoden aiheena oli ääni. Tutustuttiin äänenkäytön ammattilaisiin eli bändiin ja esiteltiin oman maan erikoisia musiikki-instrumentteja. Kerättiin myös 10-kärjessä musiikkilista. Toisen vuoden lopputyönä valmistui joka maasta CD-levyllinen ääniä (musiikkia, koulun ääniä, luonnon ääniä jne.).

Kolmannen vuoden aiheena on kuva. Oppilaat tutustuvat elokuvan historiaan ja tekemiseen. Yritetään järjestää myös käynti TV-studiolla. Oppilaiden elämänpiiristä on tarkoituksena kerätä kolmannen vuoden lopputyönä videoesitys.

Projektin aikana pidetään kaksi kertaa vuodessa projektikokous jossain osallistujamaassa. Meillä oli kokous viime talvena, missä yhteydessä Suomeen tuli oppilaita useista eri maista.
Oppilaiden ja opettajien on mahdollista päästä myös vaihtoon toiseen kouluun. Tätä on tapahtunutkin kiitettävässä määrin eri koulujen välillä. Meiltä on ollut oppilaita mukana Saksassa, Espanjassa ja Italiassa, tulevana talvena voi pari oppilasta päästä Turkkiin.
Tämän lisäksi meiltä yksi oppilas on kolme kuukautta Saksassa ja Saksan koulusta on meillä yksi oppilas puoli vuotta.

Tämä kaikki ylläoleva on vain lyhyt yleiskatsaus. Paljon muutakin on tehty ja tekeillä.

Yllä kuvassa projektikoulun oppilaat esittävät meille kreikkalaisia kansantansseja.