Surkuhupaisaa on se, että osa abeista on jo kirjoittanut saksan syksyllä, osa ei kirjoitakaan, osa lukee lyhyttä kieltä ja kirjoittaa sen pakollisena, osa lukee pitkää kieltä ja kirjoittaa sen lyhyenä. Tällaisia ihmeellisiä sekaryhmiä ovat minun saksanryhmäni olleet jo monta vuotta. Yritä tässä sitten heilua ja juosta kuin aropupu sinne tänne.
Mitä läksyntekoon taasen tulee, osa on tehnyt harjoituksia, osa kääntänyt tekstin, osa aina varmuuden vuoksi ei ole tehnyt mitään, ettei vaan turhaa tule tehtyä.
Mutta hauskaa meillä silti on aina. Tänäänkin nauroimme niin, että meinasimme pudota tuolilta. Mille? No kuka sitä nyt enää muistaa. Olemme niin junttaantuneet ryhmän kanssa yhdeksi, aivan kuin olisimme samaa perhettä, että komiikka on kaikessa pienessä, jota ei ulkopuoliselle osaa kertoa. Tai sitten se ei enää toiselle kerrottuna tunnukaan miltään. Mitä tässä muutakaan voi kuin repiä riemua sieltä mistä sitä saa!
Me nauramme yhdessä suureen ääneen jo sillekin, että olen suu vaahdossa selittänyt kahtena kertana jotain asiaa, sitä on harjoiteltukin ja oppilaat muistavat jälkeen päin tarkkaan, missä kohtaa taulua se oli kirjoitettuna, katkesiko liitu siinä kohtaa vai viilsikö kuiva liitu korvia. Mutta mikä se lopullinen asia oli, siitä ei ole jäänyt pienintäkään muistijälkeä.
Mutta ei oppilailla näytä olevan murhetta. Heidän mottonsa näyttää olevan: Hullu paljon työtä tekee, viisas pääsee vähemmällä.
1 kommentti:
Tutulta kuulostaa. Ranskan ryhmät ovat pikkuruisia, pelkään koko ajan opiskelun loppuvan. Ryhmissä on todella upeita ja mahtavia tyyppejä, joista osa osaa kaiken, osa ei melkein mitään, mutta hauskaa on. Kaikki vaihto-oppilaat viime vuosina ovat lukeneet ranskaa ja kulkeneet mukana, nyt on yksi opiskelija, joka on asunut Belgiassa.... Mutta minä nautin!
Lähetä kommentti