Euron koru

Minä olen saanut kultaisen ansiomerkin. Ei suinkaan minulla mitään ansioita ole, muuten vain myönsivät. Olen palvellut kuntaa 30 vuotta, tarkkaan ottaen jo 31 vuotta. Eilen luovutustilaisuudessa kunnantalolla oli monia pitkän työuran tehneitä kultaisen tai hopeisen merkin saajia.

Itsekin sain kymmenen vuotta sitten hopeisen merkin, jonka nyt löysin lipaston laatikosta ihan mustuneena. Sen viereen laitoin nyt tämän uuden. Laatikon pohjalla oli kaksi pronssistakin ansiomerkkiä, mutta ne ovat tulleet jo toistakymmentä vuotta sitten, kun olin paikallisen OAY:n sihteerinä. Niitä on kaksi sen takia, että eivät olleet muistaneet minulle sellaisen jo antaneensa. Kovin olin ihmeissäni, kun vuoden kuluttua ensimmäisen saamisesta minulle juhlallisesti luovutettiin toinenkin.

Mihinkähän näitä käyttäisin? Jospa laitan riviin rinnuksiin sitten, kun minut kutsutaan presidentin linnan juhliin. En minä valita, kiva että muistetaan, mutta olisi minulle kelvannut hierontalahjakorttikin, jonka kymmenen vuotta palvelleet saavat. Varsinkin kun koko talven olen omin kustannuksin joutunut käymään hierojalla.

Laitoin muuten kaulaani tähän tilaisuuteen kaulakorun, jonka nyt keväällä sain omalta abiluokaltani. Siihenkin liittyy hupaisa tapaus. Oppilaat ojensivat sen minulle yo-juhlassa ja sanoivat: ”Koska sinä olet Pohjanmaalta, ostimme sinulle tällaisen Euran korun!”
Sattui sitten myöhemmin, että kun minulla oli tuo samainen koru kaulassa jossain tilaisuudessa, joku kysyi minulta, onko tuo nyt sitten se euron koru. Hämmästelin kovasti kysymystä, kunnes selvisi, että koko sali oli kuullut väärin ja luullut, että olen saanut vain euron maksavan korun!

Minua harmittaa, etten tullut juhlassa oikaisseeksi, että Eura on kaukana Pohjanmaalta, olisi samalla tullut ehkä selväksi tuo maksuasiakin. En kuitenkaan halunnut nolata oppilaita ihmisten edessä ja paljastaa heidän huonoa maantieteen tuntemusta, enkä varsinkaan, kun en itse luullut sen maksaneen vain euron. Päinvastoin, koru oli oikein Kalevala-koru, josta olen hyvin onnellinen.

P.S. Kuvassa oleva kasvi on masmalo, rauhoitettu kasvi.

Siunattu hulluus

No nyt sitten tuli käytyä katsomassa toinenkin kesäteatteriesitys, Aapelin Siunattu hulluus. Tasoero keskiviikkona nähtyyn esitykseen oli huomattava. Mutta onhan tämä kyllä paikkakunnalla toiminut amatööriteatteri jo 30 vuotta, ja koko ajan ollut sama ohjaajakin, joten kokemusta on. Näyttelijät ylsivät hyvään tasoon, tuntui kuin olisi ollut ammattinäyttelijät asialla. (Selvyyden vuoksi täytynee mainita, että keskiviikkoisessakin esityksessä näyttelijät tekivät kyllä parhaansa, mutta toteutuksen olisi ehkä voinut tehdä toisin tai sitten valita toisenlaisen kappaleen).

Lavasteratkaisut olivat erinomaisia pienestä esitystilasta huolimatta. Teatteriryhmä on jopa saanut rannasta hyvältä paikalta rinteestä vakituisen esiintymispaikan kiinteine istuinpenkkeineen ja esiintymislavoineen.
Paikallista teatteria käy senkin vuoksi mielellään katsomassa, että näyttelijät ovat kaikki tuttuja, useat entisiä oppilaita. Vain yksi henkilö oli ihan vieras, täytynee ottaa selvää, ettei vaan hänkin ole entinen hyvänpäiväntuttu.

On muuten ihme juttu, miten suomalaiset pukeutuvat aina kalenterin mukaan eikä sään mukaan. Me olimme tumpanneet pitkiä kalsareita ja villapuseroita myöten päällemme, hanskatkin löytyivät ja valtava villahuivi. Muut hytisivät jo ennen esityksen alkua kylmästä. Mitähän varten? Kyllä kai Suomessa luulisi ihmisillä vaatetta olevan. Mutta me saatoimme keskittyä rauhassa esitykseen, muut värjöttelivät nenä sinisenä, kai saavat vielä virtsatietulehduksenkin kylmästä. Meidän takapuoli sen sijaan pysyi lämpimänä, kun ymmärsimme ottaa lämpimät istuinalustatkin mukaan.

Nimenomaan harrastus

Harrastus on sellainen, johon menee paljon rahaa. Siitä päätellen meidän puutarhanhoito on ihka oikea harrastus. Meidän kasvimaan pitohan on ”sieltä tännepäin” kuten savolaiset sanovat. Viime viikolla menin vihdoin katsomaan, olisiko porkkanan harvennusta - ei ollut. Ei ensimmäistäkään tupsua ollut tullut pinnalle. Mutta ei ollut roskiakaan, ei sen puoleen. Roskien puuttuminen oli minusta suurin ihme. Siinä mihin muistaaksemme laitettiin keväällä porkkanaa, oli musta kohta, ei kasvanut mitään.

Tavallisesti meillä porkkanat on kylvetty aina jotenkin väärään aikaan. Joko liian kylmään tai kuivaan tai sitten juuri sellaiseen aikaan, että porkkanakemppi-niminen elukka käpristää kaikki varret, jolloin ei tarvitse pelätä sadonkorjuuta syksyllä. Lannoitetta on myös tavallisesti joko liikaa tai liian vähän, tai sitten sitä on sopivassa määrin mutta vääränlaista. Ainoa mikä meillä tykkää kasvaa olosuhteista huolimatta on sipuli. Siitä saammekin yleensä koko talven tarpeen, mikäli saamme ne säilymään yli talven.

Omenapuitakin meillä on monenlaisia, vanha puutarha kun on. Vanhojen puiden oksien katkominenkaan ei onnistu oikealla tavalla, oksan päät alkavat työntää tiheää kasvustoa. Uusien istutus on uhkapeliä. Ensimmäisinä vuosina jänikset syövät oksat. Jos ne saa suojatuksi jäniksiltä suojaverkolla, tulevat kauriit, jotka yltävät ylemmäksi. Jos saa pinnan suojatuksi, alkaa joku järsiä juuria maan alta.

Ei kirsikankasvatus ole yhtään helpompaa. Puut kukkivat niin aikaisin, että ei ole pölyttäjiä, varsinkaan tänä vuonna kun kaikki ampiaiset ja kimalaiset ovat koko maasta hävinneet. Tai on niin kylmää, että halla vie kukat tai kova vesisade, etteivät kukat ehdi pölyttyä. Jos muutaman kirsikan näkee puussa ja odottaa satoa kieli vyön alla, ehtivät linnut kuitenkin ennen kuin edes maistaa saa.

Joku hämmästelee nyt, miksi sitten yrittääkään, kun noin vaikeata on. No, onhan se kiva katsoa tuleeko tällä kertaa sutta vai sekundaa. Aina siellä jokin onnistuu, ja silloin saa syödä todella puhtaita ja makeita tuotteita. Eli ilmeisesti työ on kuitenkin vaivan arvoinen, koska sitä jaksaa tehdä vuodesta toiseen riskeistä huolimatta. Mutta ihmettelenpä vain niitä ihmisiä, jotka kadehtivat maanviljelijöiden maataloustukia. Kun tietää miten veitsenterällä viljeleminen on ja miten monia uhkia sadolla on, soisi viljelijöille edes jonkinlaista palkkaakin siitä. Mutta ihmisten mielestähän ruoka pitäisi olla ilmaista.

Vikako minun korvien välissä

Eilen illalla lähdimme katsomaan paikallisen harrastelijaryhmän teatteriesitystä. Jos ei niissä käy, annetaan ymmärtää, että et ole sivistynyt, kun et kulttuurista mitään ymmärrä. Minä kyllä uskallan väittää - vaikka ei kovin ilkeäisi haukkuakaan, kun moni paikallinenkin tätä blogia lukee - että tähän tilaisuuteen ei olisi kannattanut mennä.

Paikkakunnalla on ainakin neljä eri teatteriharrastajaryhmää ja hyvä niin. Tavallisesti esitykset ovat olleetkin ihan kivoja ja näyttelijät tehneet parhaansa, mutta eilinen oli lievästi sanottuna surkea. Kiljusen herrasväen toilauksista oli kyse. En tunne Jalmari Finnen Kiljus-tuotantoa paremmin, liekö sitä tarkoitettukaan teatteriesitykseksi. Mutta kuka jaksaa katsoa toista tuntia Kiljusen herrasväen erilaisia kilpailuja? Esimerkkinä nyt vaikka puukepillä kävely -kilpailu. Seitsemän henkeä kun yrittää kilpailla puukepeillä kävelyssä. Tai pussihyppelyä! Tai pyörälläajoa! Ja kaikki seitsemän kertaa, kun jokaisen piti se tehdä. Ja kaikki tapahtui kuin hidastetussa filmissä.

Ihan oli tunne kuin olisin ollut koulussa pakotettuna istumaan vahtimassa oppilaitten jotain kilpailuja urheiluteemapäivinä. Vieressäni istui joku kesämökkiläinen perheensä kanssa. Oli ilmeisesti opettaja myös, puheista päättelin. Perhe huokaili ihan ääneen koko ajan, mies otti kännykkänsäkin esiin ja alkoi sillä näpytellä, enkä ihmettele enkä tuomitse yhtään.

Hyvin vähän tässä tarvittiin näyttelemistä. Vai oliko niin, että sitä ei ollut osattu tehdä oikein? Pitänee mennä huomenna katsomaan toisen ryhmän jotain toista esitystä. Jos sekin on yhtä kurjan tuntuinen, vika onkin minun korvien välissä.

Saapuminen ihmisten ilmoille

Nyt kun kesällä ei ole koulua, täytyy repiä riemua muualta. Olen lukenut kesän mittaan useitakin kirjoja, joita en olisi malttanut jättää käsistäni. Tykkään tosipohjaisista tarinoista. Yleensäkin pidän kirjoista, joissa kerronta on suoraa, en siedä arvoituksellisia filosofisia vaikeaselkoisia sepustuksia, vaikka kuinka ihmiset väittävät sellaista sivistykseksi. Niissä menee vain hermot.

Viime kirjastokäynnillä käsiini sattui Misha Defonsecan Susilapsi. Se kertoo 7-vuotiaasta tytöstä, joka lähti viime sodan aikana Belgiasta vaeltamaan Euroopan halki kohti itää vanhempiaan etsien. Vaellus ulottui aina Venäjälle saakka ja kesti neljä vuotta. Eläimen raatoja matkalla syöden, susien kanssa eläen ja sodan kauhuja kokien tyttö vaelsi eteenpäin ja selvisi lopulta takaisin kotiin, jossa ei ollut jäljellä enää mitään.

Minun, joka olen aina saanut elää turvattua elämää, on tosi vaikea käsittää, miten tuo on mahdollista. Mutta aika oli toinen ja ihmiset toisenlaisia, ilmeisesti muutenkin sitkeämpiä kuin me nykyään pumpulissa eläneet.

Olen juuri saanut lahjaksi Sabine Kueglerin Paluun viidakkoon. En ole kirjaa vielä lukenut, mutta kun luin ensimmäisen osan Viidakkolapsi, ihastuin siihen kahdestakin syystä. Tietysti juuri siksi, että se on tositarina: lapsuutensa viidakossa viettänyt lähetystyöntekijän lapsi tulee yhtäkkiä länsimaiseen yhteiskuntaan. Ongelmat ovat suuret, lapseen ei osata suhtautua oikealla tavalla. Juuri omien kokemusten puute tuollaisesta kai saa aikaan sen, että lasta ei uskota eikä ymmärretä hänen palattuaan.

Toisekseen kirja kertoo juuri niiltä alueilta Indonesian viidakoista, joissa sisareni on ollut työssä. Hänkin kertoi, että meno viidakkoon töihin oli itse asiassa aikoinaan pienempi shokki kuin paluu sieltä ns. sivistyksen pariin. Luettuaan nämä kaksi kirjaa laittaa sivistyksen todellakin lainausmerkkeihin. Meillä on kyllä kirjasivistystä, mutta missä on sydämen sivistys?
Jotenkin samantyyppisiä ongelmia kokivat näiden molempien kirjojen kirjoittajat.

Luin tuon Viidakkolapsen jo toissa talvena. Kun kerroin siitä silloisille oppilailleni, oli pari oppilasta lukenutkin sen. Oppilaat arvostelivat kirjoittajaa rankimman jälkeen, mikä hämmästytti minua kovasti. Arvostelivat lähinnä siksi, että tuollaisilla erikoisilla kokemuksillaan joku tienaa rahaa. Miksi ei saisi ansaita rahaa? Sehän on rehellisin keinoin ansaittua. Minusta tuntuu, että jos tällaisessa tulee ensimmäiseksi mieleen vain kateus, miten joku on tienannut kirjalla rahaa, ei ole pystynyt eläytymään kirjoittajan tarinaan eikä oivaltanut sen sanomaa.

Kissa näkee näkyjä

Näkevätkö eläimetkin näkyjä? Ainakin tyttären toinen kissa näkee jotain, mitä me vajavaiset ihmiset emme näe. Jo pienenä se katseli olohuoneen lattialla kattoon ja pyöritti päätään melkein niskansa nurin taittaen, naukuen samalla näkemälleen. Aivan kuin katossa olisi kierrellyt joku tai jokin ja kissa seurasi sitä katseellaan. Me ihmiset emme nähneet kuin tyhjää, ei liioin toinen kissoista huomannut mitään, köllötteli kaikessa rauhassa.

Kerran tämä kissa nukkui keittiössä kaapin päällä. Yhtäkkiä se heräsi, nousi ylös ja häntä ja niskakarvat paksuina pörhisteli vastakkaiselle seinälle. Tiirailimme ja ihmettelimme mitä siellä oli, mutta emme nähneet mitään, ei edes kärpäsiä koska oli talvi, vain astiakaapit. Menin kissan eteen, mutta se kurkotti ohitseni nähdäkseen sen jonkin, mille pörhistelikin. Taaskaan ei toinen kissa reagoinut mitenkään.

Näitä kissoja ulkoilutetaan valjaissa. Ulkona nyt saattaa tietysti olla vaikka mitä, eläimiä pensaissa tai auto pörrää tiellä, ja niitä pitää säikkyä. Mutta kerran grillimökin ja pensasaidan välisessä pari metriä leveässä aukossa oli jotain, mitä kissa kammosi. Siitä ei kissa suostunut menemään, sähisi vain. Samalla tavalla kuin siinä olisi seisonut joku ihan nähtävillä, mutta me emme nähneet mitään.

Kissat ovat nyt seitsenvuotiaita. Vieläkin tämä kissa joskus seurailee olohuoneessa jotain, mutta ei enää pelkää eikä nau´u. Se on kai jo oppinut, että sellainen kuuluu asiaan. Minä vain toivon, että jos siellä jonkinlaisia olioita kulkee, ne olisivat hyviä, eivätkä pahoja.

Vielä kääntämistä

Sain taas tänään käännettäväksi pienen tervetuliaispuheen taidenäyttelyn avajaisiin. Tämä on eri taidenäyttely kuin mihin käänsin paikallisten taiteilijoiden taulujen nimiä. Täällä on näytillä venäläisten taiteilijoiden töitä. Aleksander Zimin ja Vitold Smukrovitch ovat suostuneet esittelemään teoksiaan pienessä käpykylässämme, vaikka heillä on näyttelyitä ympäri maailmaa Kiinaa ja Kanadaa myöten. Puhe on hyvä olla myös saksaksi, sillä myös saksalaisia turisteja saapuu tilaisuuteen.

Työ olikin nyt helpohko, ei edes täyttä sivua. Sitä paitsi nykyään auttaa internet kovastikin. Jos ei tiedä, käytetäänkö jotain sanaa jossain yhteydessä, lyö vain koko ilmauksen internettiin. Jos siellä on samanlaisia idiomeja eli kiinteitä sanontoja, on asia okei. Nyt minua onnesti, kaikki hankalatkin tapaukset olin oivaltanut oikein. Ei mennyt kuin tunti yhteensä. Joskus saa pähkäillä kauankin.
Minutkin kutsuttiin avajaistilaisuuteen, kaipa tietysti, kun sinne on yleinen kutsu lehdessä.

Eri sukupolvet

On juhannussunnuntai-ilta, ja talo on nyt taas kissaton ja lapseton. Kissatkin tapasivat "serkkunsa". Nimittäin kun tyttäreni, jolla on kaksi kissaa, kuuli kolmisen vuotta sitten, että toinen tyttäreni saa vauvan, hän tokaisi: "Jaha, kissat saavat sitten serkun!" Aatu-poika on ihastunut kissoihin, mutta tunne "serkuksilla" ei ole kovin molemminpuolinen.

Meidät isovanhemmat jätettiin elukka- ja lapsenvahdeiksi, kun nuorempi väki lähti juhannusrientoihin. Minä vain ihmettelen edelleenkin tätä nykyajan tapaa laukata ravintolasta toiseen yhden illan aikana. Miksi ei voi keskittyä yhdessä paikassa olemiseen? Ja sitä paitsi melkein joka paikkaan on pääsymaksutkin. No, eihän mekään tehty aikoinamme kuten meidän vanhemmat olisivat odottaneet.

Sukupolvien välisen selvän eron huomaa niinkin arkisessa asiassa kuin syömisessä. Oli sitten kyseessä pizza tai pulla tai mikä tahansa syötävä, jossa on keskusta parempi kuin reunat, vanhempi sukupolvi syö ensin reunat, että hyvä keskusta jää viimeksi. Minua nuorempi sukupolvi syö ensin keskustan ja vasta lopuksi reunat. Aivan nuorille ja lapsille kelpaa vain keskusta ja reunat he heittävät menemään!

Itse muistan, miten vaikkapa appelsiini oli lapsena harvinaista herkkua. Varsinaisen hedelmän syönnin jälkeen järsittiin vielä kuoretkin, niiden valkoinen sisusta. Oppilaita seuratessa olen huomannut, että nykypolvi, jos viitsii yleensäkään edes vaivautua appelsiinin syöntiin hankalan kuorimisoperaation takia, nyppii appelsiiniviipaleiden ympäriltä kalvotkin roskiin ja syö vain ihan sisustan. - Ei ole pulaa mistään. -Onneksi.

Paha virhe

Eilen tein pahan virheen. Menin illalla urheilukentällä järjestettävään jumppaan. Luulin sen olevan hyväksi, sillä käytyäni koko talven kimppajumpassa, on selkäni ollut siedettävässä kunnossa, mutta tämä oli toista.

Ensinnäkin minua alkoi jo puolen tunnin kuluttua pitkästyttää, minusta 45 minuuttia olisi sopiva, mutta kun tämä kesti 1½ tuntia. Ja se hyppiminen: Mars, oikea, sivulle, polvi, mamboa kaks, näpäytykset neljä, greippi, nostot. Olin ihan ulalla jo ekan viiden minuutin aikana. Muut olivat olleet siellä jo useana kertana ja heille oli kai neuvottu mambosta lähtien ja nyt oletettiin kaikkien osaavan. Minä ekakertalaisena en millään pysynyt kärryillä. Muut olivat jo greipissä kun minä vasta ensimmäisessä polvennostossa.

Ja se greippikään ei selvinnyt, mitä kaikkea siihen edes kuului, jotain askel sivulle, käsien pyöräytystä ja polvien nostoa ja hetkuttelua. No saman hienhän se antoi vaikka minä vain omiani ketkuttelin. Tein sikälikin virheen, että menin eturiviin, en nähnyt, osasivatko muut ja naureskelivatko minun keikkumiselle. Toisaalta hyvä että olin edessä, en olisi muuten kuullut enkä nähnyt mitään, siellä oli lähemmäs kolmekymmentä henkeä.

Mutta kotiin päästyäni olin ihan poikki. Sattui vielä saunailtakin sen päälle. Illalla oli vähän huono oksettava olokin. Yöllä neljältä heräsin kauheaan päänsärkyyn. Olin siis saanut migreenin siitä vouhkamisesta. Kyllä minun on tyydyttävä vain hitaisiin venytysvoimisteluihin ja sellaisiin, missä pysyn kärryillä. Minä en ikinä muista, että tällaiselle migreeni-ihmiselle sopivat vain optimaaliset olot, ei mitkään äärijutut. Selkä kyllä tykkäsi, muu ruumis ei.

Ei päivällä sänkyyn

Tänään perunoita kuoriessa hain oikein tuolin. Nykyäänhän kehotetaan säästämään selkää aina kun se vain on mahdollista.

Toisin oli ennen, ainakaan Pohjanmaalla ei saanut koskaan laiskotella tai edes näyttää siltä kuin laiskottelisi. Kun mieheni näki minun hakevan tuolia, hän kertoi, miten oli silloin, kun hän kouluikäisenä poikana oli maatalossa ollut kesällä apurenkinä. Talon miniä oli myös perunoita kuoriessaan istunut tuolilla. Kun vanhaemäntä oli sen nähnyt, oli hän paheksuvasti tiuskaissut: "Kun minä olin nuori, minä makasin ja kuorin!" Oli miniä ymmärtänyt viedä tuolin äkkiä pois.

Itsekin muistan omasta lapsuudestani, miten äiti paheksui, jos isä vähäksi aikaa syönnin jälkeen oikaisi pitkäkseen. Kaikenlainen laiskotteluun viittaavakin oli pahasta. Minusta tässä oli kuitenkin ristiriita. Kun miehet heinäpellolla välillä tupakoivat, kiukutteli äiti, että hänenkin kai pitää opetella tupakoimaan, että saa välillä huilata. -Kuka häntä olisi kieltänyt lepäämästä! Mutta asian ydin oli kai siinä, että tupakkatauko venähtää liian pitkäksi, jos ei joku pidä jöötä.

Mummonikin mielilauseita oli: "Ei tuu miälehenkään, että päivällä sänkyhyn!" -Saatettiin siinä viitata muuhunkin kuin pelkkään lepäämiseen.

Ei savua ilman tulta vai toisinko päin

Jo toukokuussa meille tapahtui seuraava juttu, mitä en ole muistanutkaan kertoa aiemmin. Olin illalla pesemässä hampaitani ja katselin samalla ulos ikkunasta. Puiden takana loimotti tuli! Sydän pysähtyi, tiirailin eri puolille ja totta se oli, siellä paloi metsä tai naapurin talo, joka oli jossain siellä päin parin sadan metrin päässä.

Juoksin vielä kuistin ikkunaankin ja aina vain pahemmalta näytti. Jotenkin tuntui niin uskomattomalta, että emme olleet kuulleet palokuntaakaan, sillä tottahan sinne nyt palokunta oli jo kutsuttu, sillä tuli paloi jo aika laajalla alueella.

Syöksyin makuuhuoneeseen nykimään jo unessa olevan miehenkin ylös sängystä. Lähdimme varmistamaan paloa kalsareissamme ennen kuin soitamme palokuntaa, juoksimme tiellä lähemmäksi.
Loimotus vain lisääntyi.

Onneksi emme kuitenkaan ehtineet soittaa palokuntaa, sillä loimotus osoittautui upeaksi auringonlaskuksi. Vessan ikkuna on pohjoiseen päin, joten auringonlaskua harvoin näkee siitä ikkunasta, sikäli mikäli Suomessa nyt enää aurinkoa juuri näkee. Ja harvemmin tulee roikuttua vessanikkunassa ulos katsellen.

Nimien arvuuttelua

Huh huh. Sain juuri päätökseen paikallisen taidenäyttelyn taulujen nimien saksantamisen. Ne on joka vuosi kirjoitettu myös saksaksi, sillä näyttelyssä käy paljon myös saksalaisia turisteja. Koska joka kerta minun täytyy kääntää nimiä jo ennen kuin olen edes nähnyt tauluja, saa arvuutella, miten niitä pitäisi kääntää. Paitsi että nimet ovat moniselitteisiä, ihmiset keksivät mitä utopistisimpia nimiä. Taiteilijoita kun ovat. Ja kun täytyisi yrittää kääntää ajatus, ei sanoja.

Esimerkkinä oli nyt vaikkapa nimi Kukkona tunkiolla. Yhtään en tiennyt onko siellä kuvattu vaikkapa joku henkilö, joka ylvästelee, vai kukko, joka seisoo tunkiolla vai kukko, joka muuten vain on kuvassa. Saksalainen kun sitä vastoin ei sano samanlaista sanontaa kuin suomalainen, vaan vastaava ilmaisu on "kukkona korissa". Mutta jos taulussa on tunkio kuvattuna, olisi voinut kääntää tunkioksikin.

Päänvaivaa tuottivat myös mm. Matokartta ja Matomaasto. Mitä ihmettä niissä on kuvattuna? Taas soitto näyttelyn vastaavalle ja ilmeni, että tekijä oli niihin jo laittanutkin saksalaiset nimet, ei vain ollut tullut minun tietooni. Jotain puukaiverruksia olivat, en tarkkaan päässyt selville.

Hyvin tavallisia taulujen nimiä ovat kukkien nimet, joitten nimiä ja kuvia usein etsin internetistä. Niillä kun tavallisesti on täysin poikkeavat nimet suomalaisista. Sitä paitsi olisi kiva, jos itse tuntisi kaikki kyseiset kasvit. Sitä paitsi monilla kasveilla on taiteilijan keksimiä uusia nimiä.

Joskus on käynyt niinkin, että kun vihdoin itse pääsen näkemään näyttelyn kuvia, huomaan, että taulussa on kuvattuna ihan eri asiaa kuin olen kuvitellut ja siten nimi olisi pitänyt kääntää toisin. Mutta inte så noga, ovatpa nuo käännökset kelvanneet. Hauskaa puuhaahan se kääntäminen ja nimien arvuuttelu vain on ollut.

Yhteisen tekemisen ilo

Vihdoinkin tuli aurinkoista ja lämpimämpää. Erään ystävän kanssa värjättiin kasviväreillä lankoja koko päivä. Merkillistä, että jos on sadepäivä, ei oikein saa ryhtyneeksi mihinkään asialliseen toimeen, mutta heti kun aurinko näyttäytyy, tuntuu että jaksaa vaikka mitä.

Kuvassa eivät värit ole ehkä ihan samat kuin ne oikeasti olivat, mutta jonkinlaisen käsityksen ehkä niistä saa. Kauniin ruskea vasemmalla tuli kiventieralla, joka on kiven päällä kasvava jäkälälaji. Kova raapiminen kiven pinnasta, lähtee sateen jälkeen hyvin.

Keskellä koiranputkella värjätty ja oikealla pihlajanlehdillä saatua väriä. Vaikka homma vaatii yleensä melkein koko päivän, on se kuitenkin sen arvoista. Ensinnäkin: näkee työnsä tulokset. Minulle on ainakin terapeuttista nähdä edes harrastuksesta jotain valmista, kun omassa työssä ei välttämättä aina näe illalla kotiin tultua minkäänlaista edistystä. Toiseksi: on jännittävä kokeilla, minkä värisiä langoista tulee. Lopputulos on nimittäin aina yllätys. Olemme asettaneet päämääräksi värjätä joka kerta eri kasveilla. Kolmanneksi: on kiva tehdä yhdessä kaverin kanssa. Yhteisen tekemisen ilo ja seurustelu.

Minulta kerran joku kysyi, olenko tietoinen, että kaupassa myyvät valmiita värinappeja, joilla voi värjätä, ei tarvitse nähdä niin paljon vaivaa. Voi, voi, voi! Eihän se ole se pointti. Myyvät ne siellä kaupassa valmiiksi värjättyjä lankojakin. Ja myyvät ne siellä valmiita vaatteitakin. Voisinhan minä niitäkin ostaa ja istua kiikkustuolissa kädet ristissä ja ihmetellä, että mitähän sitä tekisi!

Kesäistä harakanvarvaspostia

Postilaatikkooon oli taas tungettu joku ryppyinen paperipussi, jossa luki käsittämätöntä tekstiä. Käsittämätöntä, koska ajatus oli sekavaa, mutta myös harakanvarpailla kirjoitettua. Usein on sanomalehden nurkat kirjoitettu täyteen, joskus oikein ruutupaperille raapustettu milloin Matti Vanhasen naisjutuista, milloin Suomen sokerijuurikasviljelystä. Usein haukutaan paikallisia näkyvässä asemassa työskenteleviä.

Oppilaittenko tekosia? - Ehei! Eivät he sellaista tee, eivät ainakaan minua ole koskaan vainonneet. Vaan tällaisella pienellä paikkakunnalla on paljon niin sanottuja kylähulluja, jotka puhuvat itsekseen, jopa meiskaavat ja tappelevat itsensä kanssa kulkiessaan. Tämä postilaatikoihin kirjoittelija ilmestyy kuin tyhjästä keväisin ja kirjoittelee ihmisten postilaatikoihin. Mikään kielto ei auta, hän elää itse asiassa omassa maailmassaan.

Kerran oli jopa oppilaan aine mennyt roskiin tuon kirjoittelijan takia. Mieheni oli taas nähnyt postilaatikossa täyteen kirjoitetun ruutupaperin ja luuli kyseisen henkilön sepustukseksi, rypisti paperin ja heitti roskalaatikkoon. Aikojen kuluttua alkoi oppilas kysellä ainettaan takaisin. Minä väitin, etten ollut sellaista nähnytkään, niin kuin en ollutkaan. Oppilas kivenkovaa väitti tuoneensa postilaatikkooni. Kun asiaa kotona ihmettelin, selvisi tilanne, ja kaivoin paperin roskista, suoristin ja korjasin virheet. En palauttaessani iljennyt oppilaalle sanoa, missä paperi oli ollut, vaan syytin lehdenjakajia, jotka tukkivat lehdet laatikkoon katsomatta, mitä siellä ennestään on.

Varikset luulivat tappajaksi

Lintuja on taas tänä kesänä lennellyt paljon ikkunoihin. Useimmiten ne selviävät, vaikka näyttävät olevan vähän pyörällä päästään, joskus löytyy kuolleita lintuja ikkunan alta.

Mies oli tänä aamuna aamupyöräilyllä löytänyt tieltä kuolleen variksen, oli ilmeisesti lentänyt autoa päin. Mies ei kuitenkaan enää halunnut siirtää raatoa pois keskeltä tietä, sillä viime kesänä hän teki sen virheen. Varikset olivat seuranneet puusta, kun hän oli nostanut kuolleen linnun pois jaloista ja heittänyt ojaan. Sen jälkeen ei hänellä enää ollut tiellä kulkiessa rauhaa. Kun varikset näkivät, että tuolta se murhamies taas tulee, kuului varoitusääni, ja sen jälkeen oli monta lintua puissa tien vieressä raakkumassa ja huutamassa. Ääni oli selvästikin ollut erilainen kuin normaalisti, oikein haukkumista ja moittimista. Tätä oli jatkunut ainakin kaksi viikkoa. Jos tiellä kulki joku muu, ei mitään raakkumista. Luulivat selvästi ensimmäisen paikalle osuneen olevan tappaja.
(Muuten, viereisessä kuvassa oleva raato ei ole kyseinen lintu).

Läppärissäni olen näpelöinyt vahingossa jotain nappulaa, joten joittenkin kirjainten kohdalla tulee vain se sininen, vaihtoehtoinen merkki. Puoli vuotta vika on minulla ollut, en ole muistanut keneltäkään kysyä, miten saisin kirjaimiston toimimaan normaalisti. Koska minä kirjoitan paljon, minulla on eri näppäimistö, jota tavallisesti käytän.
Mutta nyt kesällä olisi joskus mukava vaikka kirjoittaa ulkona, mutta kun en saa oikeita kirjaimia tulemaan kuin Fn:ää painamalla, mutta ei sitä voi koko aikaa painaa toisella kädellä. En tiedä, mitä muuta näppylää pitää painaa, että saisin näppäimet toimimaan normaalisti. Internetistäkään en ole apua löytänyt. Ei yhtään haittaisi, vaikka joku neuvoisi miten toimia!

Kärä ope

Minulle on tullut taas uusi outo vika. Kun kirjoitan tietokoneella, vaihtaa kaksi kirjainta melkein joka sanassa paikkaa. Usein kun pitäisi kirjoittaa ruotsin, tuleekin rutosin. Ja tämä sattuu minulle, joka olen ollut aina niin tarkka oikeinkirjoituksesta. En ole muuten huomannut samoja virheitä (ainakaan vielä) käsin kirjoittaessani. Myös kirjaimia puuttuu, varsinkin jos samaa kirjainta pitäisi tulla kaksi peräkkäin, ellei niitä sitten tule kolmea samanlaista.

Hämmästyttävää on myös, että a-ä ja o-ö tulevat joskus toistensa paikalle, vaikka ne ovat näppäimistöllä etäällä toisistaan. Tämä on minusta peräti mielenkiintoinen seikka, sillä oppilaittenkin aineissa on hyvin tavallista, että oppilas laittaa a:n päälle pilkut, vaikka hän periaatteessa tietää, miten sanan kuuluu olla. Varsinkin ruotsin infinitiivit ovat aina ä:llisiä hyvilläkin oppilailla: tala=tälä tai sätta=sättä, samoin ruotsin monikon adjektiivin a:t saavat pilkut: lätta=lättä. Kerran sain Ruotsista joltain oppilaalta postikortin, johon oli kirjoitettu alkuun: Kärä Kirsti! Olin pitkään käärmeissäni, kun luulin, että oppilas tarkoitti, että olen jollain lailla kärttyinen tai käreä ja kireä, kunnes käsitin, että hän tarkoittikin: kära eli peräti rakas.

Kirjoittamieni virheiden määrä sen kuin lisääntyy. Edellisestä postauksestakin olen jälkikäteen huomannut ainakin pari virhettä. Jos selitellä halutaan, on yksi syy ainakin tekstin pienuus, en tahdo nähdä. Taikka siis tahtoisin kyllä, mutta kun en vain näe.

Jos työt loppuvat lukiosta ja joudun joskus hakemaan uutta työpaikkaa, näyttäisi hakemuksen alku varmaan tällaiselta:
Olen kinostunut internetissä olesta rutosin ja sakasan pettäjän pakasta.

Välillä taas koulussa

Tänä aamuna oli minulla koululla uusintakuulustelun valvonta. Aamulla heräsin hyvissä ajoin ja minulla oli yli tunti aikaa ratkoa ristikoita ruotsalaisista lehdistä, joita sain viikonloppuuna. En osaa ratkoa kuin kryptot, oikeista ristikoista en saa kuin sanan sinne, toisen tänne. Mutta ei se mitään, en osaa ratkaista suomalaisista sen enempää. Vaatisi harjoitusta.

Kun lähdön aika tuli, en löytänyt koulun avainta mistään. On kummallista, että se pyörii aina tiellä silloin kun ei tarvitsisi, mutta kun sitä oikein etsii, ei missään. Mahdollisuuksia oli monia: eri housujen taskut, kauppakassi, koulukassi, pari käsilaukkua, mökkikassi, kaikki hyllyt, pöytien päällykset. Lopulta viime tingassa se löytyi hyllyltä silmälasikotelon alla. Tällaisesta jos mistä nousee verenpaine ja ihan turhaan.

Koululle mentyä ei verenpaine ainakaan laskemaan päässyt. Koululla säikäytti rehtori ensimmäiseksi: "Olen juuri tekemässä lukujärjestyksiä. Tuohon yhteen kurssiin on tulossa niin vähän oppilaita, vain neljä, joten ei kai me sitä pidetä?" No niin, mistäs minulle tunteja? Minulta puuttuu jo alun alkaenkin opetusvelvollisuudesta ainakin tunti. Saa rehtori kesällä kaapia minulle jostain, jotain luokanvalvojuutta tms. Vaikka minun piti saada luokanvalvojuudesta vuorostani vapaavuosi pitkästä aikaa.

Oppilaita oli kuulustelussa kahdeksan. Fysiikan kokeen suorittajat älähtivät, että heillä on ihan sama koe kuin viimeksi. No, mitäs siinä, jos ovat lukeneet, osaavat he sen tehdä nyt paremmin. Vaan näinköhän on?

Oli siellä yksi yläasteen oppilaskin suorittamassa jotain rästijuttuja. Taitaa tämä oppilas suorittaa lukion kurssit erikoisella tavalla: Talven mittaan hän on istunut muutenkin jo jonkun kerran minun tunneillani omassa nurkassaan kolmesta puoli viiteen joko jälki-istunnossa tai rästijuttuja tekemässä. Ainakin saksaa luulisi jo jääneen päähän tällä menolla.

Eilen illalla muuten saimme vihdoin kollegani kanssa aikaseksi varata hotelihuoneet Saksasta. Olemme varanneet lennot jo maaliskuussa elokuun ekaksi viikoksi Saksaan Leipzigin ympäristöön eli niille seuduille, joissa opiskeluaikana olin kielikursseilla kuukauden. Nyt vain on niin, että emme huomanneet tilatessamme tarkistaa, milloin koulu alkaa, joten meille ei jää hengähdysaikaa kuin yksi päivä ennen koulun alkua, hyvässä lykyssä ei sitäkään.

Ja nyt sitten vain sataa ja on kylmä, joten ruotsalaisten lehtien luku jatkuu. Ei puhettakaan että voisi nenää enää ulos pistää, sade tuntuu vain yltyvän.

Ne todelliset ystävät

Jännä, että todelliset ystävät ovat niitä, joiden välillä vuosienkaan pituinen aika ja satojen kilometrien etäisyys eivät merkitse mitään. Tavatessa puhe jatkuu siitä, mihin se on monta vuotta sitten jäänyt. Toinen tuntuu heti niin tutulta ja turvalliselta.

Tapasin viikonloppuna entisen koulukaverini, hän tuli viikonlopuksi miehensä kanssa käymään. Olemme tuon kaverin kanssa käyneet samaa luokkaa ihan alakoulun ekalta keskikoulun loppuun asti. Ainoastaan lukioluokat olimme eri luokissa, hän matikkalinjalla, minä kielilinjalla. Minä vain en näköjään muista mitään. Aloin väittää, ettei me olla oltu keskikoulussakaan samalla luokalla, vaan onneksi on valokuvia, jotka voivat asioita todistaa.

Kun katson vanhoja luokkakuvia, en tunnista enää puoliakaan. Ihan vieraita kasvoja. Kaverini sen sijaan muistaa kaikki! Mietin, kumpi meistä mahtaa olla normaalimpi muistin suhteen. Minä joka en muista ihmisiä saati mitään tapahtumiakaan, vai hän joka muistaa kaikki asiat ja ihmiset.

Olemme tämän kaverin kanssa joskus aikoneet kutsua koolle luokkakokouksenkin, mutta kun olen katsonut Spes patriaesta ylioppilaaksi päässeiden kuvia, en muista edes nimien perusteella sellaisia henkilöitä luokallani ikinä olleenkaan. Päätin, että mitäs minä ihan vieraita ihmisiä tapaamaan, niin kauan kuin on sellaisiakin, joita sentään vielä muistan. Miksi vaivautuisimme etsimään sellaisten ihmisten osoitteita, joiden olemassaolosta minulla ei ole harmainta aavistusta.

Toinen jännä juttu on se, että olen asunut tosi kauan poissa lapsuuteni kotikonnuilta ja erossa entisistä tutuista ja kavereista, paitsi sukulaisia tietysti olen tavannut. Olen siis tottunut siihen, että elämäni alusta melkein kolmekymmentä vuotta ovat sellaisia, joista kukaan ei tiedä mitään. Ihmiset eivät siis tiedä lapsuudestani ja nuoruudestani kuin sen, mitä olen heille kertonut.

Tuntui tosi oudolta kun tämä kaveri saattaa yhtäkkiä vaikkapa kertoa jotain meille lapsuudessa sattunutta tapahtumaa - ja tavallisesti sellaista mitä minä itse en enää muista. Tulee tunne, että minussa on kaksi minää, peräti skitsofreeninen olo: Kumpi minä on se oikea, se entinen vai tämä nykyinen. On niin kovin vähän yhtymäkohtia siihen entiseen.

Suomenruotsalainen kirjailija Merete Mazzarella kirjoitti jossain kirjassaan: Kun äitini kuoli, kuoli viimeinenkin henkilö, joka on tuntenut minut aina...
Tuo lause on tehnyt minuun vaikutuksen. Ei ole maailmassa montakaan ihmistä, joka tuntisi ihmisen syntymästä saakka ja tietäisi tästä melkein kaiken. Tästä syystä entiset koulu- ja opiskelukaverit ovat ehkä niitä parhaita ystäviä, sillä on paljon yhteistä, mitä jakaa heidän kanssaan.

Mitä ope tekee lomalla

En uskalla enää mennä kylille. Joka kerta kun urkenen kaupalle tai muuten vain ihmisten ilmoille, joku äkkää ja huikkaa: No miten se on loma lähtenyt käyntiin? On se pitkä tuo opettajien loma, mitenkä sitä saat aikasi kulumaan?

Olen jo tottunut. Ennen aina ärsytti suunnattomasti tuollaiset lausunnot. Olen kuitenkin ymmärtänyt, että ihmiset haluavat olla vain ystävällisiä ja jotain sanoakseen puhuvat lomasta, kun ei juuri sillä hetkellä muuta tule mieleen.

No mitä opettaja sitten tekee lomalla? Viikko on siitä, kun suurin odotuksin ja toivein alkoi loma. Ensimmäiset päivät menivät kaupungissa käydessä ja työstä toipuessa. Olin sittenkin väsähtänyt, vaikka minulla oli helpohko kevät koulussa. Muutama eka päivä meni vain oleillessa. Se tarkoittaa, että ei tullut tehdyksi mitään järkevää, vain pari tuntia aamusta tein jotain työtä, kuten nypin kukkapenkeistä roskia, siivosin kaappeja jne. Kasvimaalle ei tarvinnutkaan mennä, sillä mies oli kylvänyt kaiken jo toukokuussa.

On sitä ehditty jo uidakin saunasta päin tuttavien mökillä ja käydä korvasienessä. Sieniä vain ei ole onnistuttu juuri näkemään, vähän sain pakkaseen sekä löysin yhden oikein kahden nyrkin kokoinen korvasienen, mikä aiotaan syödä huomenna, kun ei ole sille kaveria löytynyt.

Käsitöitäkin on useita aina välitöiksi. Suuri osa ajasta kuluu kuitenkin tietokoneen ääressä, bloggaaminen on suhteellinen uusi harrastus. Minulla on aina ollut periaatteena, että kun en voi ammattia jatkuvasti vaihtaa, vaihdan sitten aina harrastusta tarpeen mukaan, joten virkistäähän sekin.

Olen saanut suurin piirtein koko talonkin siivotuksi, sillä lauantaina tulee Helsingistä yövieraita. Kesäisin käy meillä aika paljon yövieraita, sillä tutut ja sukulaiset asuvat suurimmaksi osaksi kaukana muualla päin Suomea. Tosi moni ystäväkin on lähtenyt täältä muualle. Kohta me olemme kai ainoat ihmiset koko paikkakunnalla. Lehdessäkin oli juuri, että taas on paikkakunnan asukasluku vähentynyt yli kymmenellä hengellä.

Rumppaamiseks männöö

Ihan aluksi: arvaa, mikä kukka viereisessä kuvassa! Vastaus jutun lopussa.

Tällainen keskustelu käytiin meillä tänä aamuna:
Minä: -Se Marja jo tulee tänä iltana.
Mies: -Jaa mistä?
-No mistä minä sen tietäisin.
-Sinähän se olet tilannutkin, pitäisi sun tietää.
-En minä mitään tilannu ole, sovittiin että tänä iltana.
-Eihän sulla ole vielä pakastinkaan tyhjennetty ja pesty.
-Mitä tässä nyt pakastimella tehdään?
-No jos marjoja jo kerran tulee!
-Jaa, vai niin.
-Hah hah haa, häh häh hää.

Usein mietin, olenko minä saanut omituisen yksilön mieheksi, kun joka lauseesta pitää vääntää vitsiksi ja tahallaan ymmärtää väärin. Ilmeisesti se on kuitenkin yleismaailmallinen ilmiö, koska siitä käytetään Savossa nimitystä toisen "vejättäminen", joku vejättää toista tahallaan. Pohjalaiset sanovat samasta asiasta, että miehet "huudattavat" naisia tahallaan.

Miehet ovat myös yks´oikoisia. Jos jotain on vaikkapa sivumennen sovittu, sitä ei käy mitenkään vaihtaminen tai muuttaminen, vaikka lopputulos olisi vaihtamalla parempi:

Minä: -Menisinköhän minä kauppaan?
Mies: -Eihän sitä vielä tiedä, senhän näkee vasta sitten, kun olet tullut, olitko siellä vai et.
-Minäpä taidan ostaa jauhelihaa.
-No eikö me juuri aamulla sovittu, että tehdään kalakeittoa, sitä ei nyt enää vaihdeta!
-Mitä väliä sillä on?
-Rumppaamiseks männöö! Nyt tehdään kalakeittoa ja sillä siisti!

P.S. Kuva on kuusen kukasta eli emikukka kuusen latvasta.

Urosmehiläisen temppu

Tänä päivänä tein urosmehiläisen tempun. (=isäni sanontatapoja). Raahasin kaapista seitsemän kansiollista opetusmateriaalia pöydälle, lajittelin kalvot ja paperit eri kasoihin ja vein roskiin ja paperinkeräykseen. Kansioissa oli jopa 30 vuotta vanhaa tavaraa Pohjoismaisesta yhteistyöstä, viikinkijuttuja ja vaikka mitä aikoinaan kelvollista materiaalia. Nyt vain auttamattomasti vanhentunutta.

Oli siellä kelvollistakin tavaraa, mutta se supistui yhteen kansiolliseen. Tulipahan tilaa kasvivärjätyille villalangoille, jotka ovat koko talven pyörineet makuuhuoneessa jaloissa, kun ei ole mihinkään sopinut. Äsken sovimme juuri ystäväni kanssa, että jossain vaiheessa taas tänäkin kesänä värjäämme uudenlaisilla kasveilla, mutta ei missään tapauksessa minun lankoja, ennen kuin saan tehdyksi entiset pois jaloista.

Toinen mehiläismäinen temppu oli se, että taas pesin juhlahameeni. Jo lauantaina yhdessä kyläpaikassa läiskähti komea kermaklöntti ihan keskelle hametta syliin. Ja hame on vielä yksivärinen, joten oikein hyvin näkyy rasvaläiskä. Minun oli pakko pestä hame lauantai-iltana, että se olisi puhdas sunnuntain yo-juhlissa. Eihän se läiskä mihinkään lähtenyt, mutta sentään haalistui.

Sitä paitsi hame kissahti (=kutistui) kuten jo etukäteen arvasin, lyhentyi ainakin 15 senttiä ja toispuoleisesti. Menin minä sillä hameella kuitenkin juhliin, onhan tässä taannoin ollut muodissa suurempiakin eroja vasemman- ja oikeanpuoleisen hameenreunan pituudessa. Ei ainakaan kukaan maininnut hameestani mitään, kuka sitä ehti nähdäkään tungoksessa. Ja suurimman osan ajasta istuin pöydän takana. Saa nähdä, vieläkö sillä hameella voi nyt toisen pesun jälkeen ihmisten ilmoille mennä.

Jutustelu on jutustelua

Vielä oltiin eilen lakkiaisissa tuttavien luona. Olivatkin oikein suuret juhlat jossain seurojentalolla. Se mikä juhlista tekee rasittavan on ihmispaljous ja vieraat kasvot. Nyt oli niin suuret juhlat, että itse ylioppilas ja hänen vanhempansa eivät joutaneet kuin seisoa ovella vastaanottamassa. Kaksi lausetta ehdimme vaihtaa päähenkilön kanssa.

Tarjoilut olivat hyvät, kuten nykyään aina ylioppilasjuhlissa. Nykyään on jos jonkinlaista syötävää, on piiraita, salaatteja, lihaa ja kalaa. Ei tarvitse ainakaan nälissään olla. Tuli vain siinä mielessä mieleen, kun joskus 80-luvulla oli yleensä vain kahvit ja makeaa tarjolla. Jos suolaisempaa oli, oli se voileipäkakku. Eli jos kiersimme koko päivän juhlia, oli kovinkin hiukova olo iltapuoleen, ihan yököttävä suorastaan.

Mutta koska ylioppilasjuhlat ovat paljolti sukujuhlat, ei siellä opettajana juuri tunne ihmisiä ja siten tuntee olonsa monasti vaivautuneeksi. Alkuvuosina oli jopa niin, että joku mummo hädissään käänsi opettajalle selkänsä tämän istuutuessa viereiselle tuolille. Pelkäsi nimittäin, ettei osaisi puhua mitään. Olisipa vain mummo tiennyt, miten hätääntynyt se opettajakin oli.

Mutta eilen huomasin taas senkin tosiasian, että ihmisille ei kannata kertoa, millaista opettajan työ oikeasti on. Se mikä ruokapöydässä vieraiden ihmisten kesken on small talkia, se todellakin on vain small talkia. Vaikka toinen kuinka yllyttää sanomaan totuuden, alkaa katse kohta harhailla tai alkaa sadella hyviä neuvoja miten pitäisi pitää mielenkiintoisia tunteja. "Kyllä ne sitten kuuntelevat".
Eivät ihmiset tiedä, mistä kaikessa on kyse. Ei ole oikeastaan kyse tuntien laadusta tai opettajan hyvyydestä tai huonoudesta. Kyse on siitä, että oppilaat todellakin ovat erilaisia kuin keski-ikäisten ihmisten itse ollessa koulussa.

Juhlia lauantaina kierrellessä tapasin joka paikassa entisiä oppilaitakin. Yleensä en heitä enää tuntenut. Mutta kuka nyt enää 70-luvun lopulla ylioppilaaksi kirjoittaneita tuntisikaan: Partaisia isomahaisia ukonköriläitä. Miten minun kultalapsista on sellaisia tullut! Olen jo niin tottunut, etten yhtään edes hätkähdä enää. Ihan suosista kysyn kaikkien nimet. Paitsi että nykyään epäilen kaikkia itseäni nuorempia entisiksi oppilaiksi, ja saattaakin ilmetä, että henkilö onkin ihan muualta päin Suomea.

Muutama vuosi sitten oli muuten lukiomme 25-vuotisjuhlat, jonne oli kutsuttu kaikki koulustamme ylioppilaaksi päässeet. Ihmisiä oli paljon ja mukavaa oli, ja keskustelinkin monien kanssa. Jälkeen päin ihmettelin, ettei sinne sitten kovin montaa entistä oppilasta ollutkaan tullut. Kunnes selvisi, että koko se valtava ihmisjoukko oli tietysti juuri niitä, mutta minä vain en heitä enää tuntenut. En nimittäin itse ollut vastaanottopuolella, joten jäi nimet kuulematta.