Jännä, että todelliset ystävät ovat niitä, joiden välillä vuosienkaan pituinen aika ja satojen kilometrien etäisyys eivät merkitse mitään. Tavatessa puhe jatkuu siitä, mihin se on monta vuotta sitten jäänyt. Toinen tuntuu heti niin tutulta ja turvalliselta.
Tapasin viikonloppuna entisen koulukaverini, hän tuli viikonlopuksi miehensä kanssa käymään. Olemme tuon kaverin kanssa käyneet samaa luokkaa ihan alakoulun ekalta keskikoulun loppuun asti. Ainoastaan lukioluokat olimme eri luokissa, hän matikkalinjalla, minä kielilinjalla. Minä vain en näköjään muista mitään. Aloin väittää, ettei me olla oltu keskikoulussakaan samalla luokalla, vaan onneksi on valokuvia, jotka voivat asioita todistaa.
Kun katson vanhoja luokkakuvia, en tunnista enää puoliakaan. Ihan vieraita kasvoja. Kaverini sen sijaan muistaa kaikki! Mietin, kumpi meistä mahtaa olla normaalimpi muistin suhteen. Minä joka en muista ihmisiä saati mitään tapahtumiakaan, vai hän joka muistaa kaikki asiat ja ihmiset.
Olemme tämän kaverin kanssa joskus aikoneet kutsua koolle luokkakokouksenkin, mutta kun olen katsonut Spes patriaesta ylioppilaaksi päässeiden kuvia, en muista edes nimien perusteella sellaisia henkilöitä luokallani ikinä olleenkaan. Päätin, että mitäs minä ihan vieraita ihmisiä tapaamaan, niin kauan kuin on sellaisiakin, joita sentään vielä muistan. Miksi vaivautuisimme etsimään sellaisten ihmisten osoitteita, joiden olemassaolosta minulla ei ole harmainta aavistusta.
Toinen jännä juttu on se, että olen asunut tosi kauan poissa lapsuuteni kotikonnuilta ja erossa entisistä tutuista ja kavereista, paitsi sukulaisia tietysti olen tavannut. Olen siis tottunut siihen, että elämäni alusta melkein kolmekymmentä vuotta ovat sellaisia, joista kukaan ei tiedä mitään. Ihmiset eivät siis tiedä lapsuudestani ja nuoruudestani kuin sen, mitä olen heille kertonut.
Tuntui tosi oudolta kun tämä kaveri saattaa yhtäkkiä vaikkapa kertoa jotain meille lapsuudessa sattunutta tapahtumaa - ja tavallisesti sellaista mitä minä itse en enää muista. Tulee tunne, että minussa on kaksi minää, peräti skitsofreeninen olo: Kumpi minä on se oikea, se entinen vai tämä nykyinen. On niin kovin vähän yhtymäkohtia siihen entiseen.
Suomenruotsalainen kirjailija Merete Mazzarella kirjoitti jossain kirjassaan: Kun äitini kuoli, kuoli viimeinenkin henkilö, joka on tuntenut minut aina...
Tuo lause on tehnyt minuun vaikutuksen. Ei ole maailmassa montakaan ihmistä, joka tuntisi ihmisen syntymästä saakka ja tietäisi tästä melkein kaiken. Tästä syystä entiset koulu- ja opiskelukaverit ovat ehkä niitä parhaita ystäviä, sillä on paljon yhteistä, mitä jakaa heidän kanssaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti