Vielä oltiin eilen lakkiaisissa tuttavien luona. Olivatkin oikein suuret juhlat jossain seurojentalolla. Se mikä juhlista tekee rasittavan on ihmispaljous ja vieraat kasvot. Nyt oli niin suuret juhlat, että itse ylioppilas ja hänen vanhempansa eivät joutaneet kuin seisoa ovella vastaanottamassa. Kaksi lausetta ehdimme vaihtaa päähenkilön kanssa.
Tarjoilut olivat hyvät, kuten nykyään aina ylioppilasjuhlissa. Nykyään on jos jonkinlaista syötävää, on piiraita, salaatteja, lihaa ja kalaa. Ei tarvitse ainakaan nälissään olla. Tuli vain siinä mielessä mieleen, kun joskus 80-luvulla oli yleensä vain kahvit ja makeaa tarjolla. Jos suolaisempaa oli, oli se voileipäkakku. Eli jos kiersimme koko päivän juhlia, oli kovinkin hiukova olo iltapuoleen, ihan yököttävä suorastaan.
Mutta koska ylioppilasjuhlat ovat paljolti sukujuhlat, ei siellä opettajana juuri tunne ihmisiä ja siten tuntee olonsa monasti vaivautuneeksi. Alkuvuosina oli jopa niin, että joku mummo hädissään käänsi opettajalle selkänsä tämän istuutuessa viereiselle tuolille. Pelkäsi nimittäin, ettei osaisi puhua mitään. Olisipa vain mummo tiennyt, miten hätääntynyt se opettajakin oli.
Mutta eilen huomasin taas senkin tosiasian, että ihmisille ei kannata kertoa, millaista opettajan työ oikeasti on. Se mikä ruokapöydässä vieraiden ihmisten kesken on small talkia, se todellakin on vain small talkia. Vaikka toinen kuinka yllyttää sanomaan totuuden, alkaa katse kohta harhailla tai alkaa sadella hyviä neuvoja miten pitäisi pitää mielenkiintoisia tunteja. "Kyllä ne sitten kuuntelevat".
Eivät ihmiset tiedä, mistä kaikessa on kyse. Ei ole oikeastaan kyse tuntien laadusta tai opettajan hyvyydestä tai huonoudesta. Kyse on siitä, että oppilaat todellakin ovat erilaisia kuin keski-ikäisten ihmisten itse ollessa koulussa.
Juhlia lauantaina kierrellessä tapasin joka paikassa entisiä oppilaitakin. Yleensä en heitä enää tuntenut. Mutta kuka nyt enää 70-luvun lopulla ylioppilaaksi kirjoittaneita tuntisikaan: Partaisia isomahaisia ukonköriläitä. Miten minun kultalapsista on sellaisia tullut! Olen jo niin tottunut, etten yhtään edes hätkähdä enää. Ihan suosista kysyn kaikkien nimet. Paitsi että nykyään epäilen kaikkia itseäni nuorempia entisiksi oppilaiksi, ja saattaakin ilmetä, että henkilö onkin ihan muualta päin Suomea.
Muutama vuosi sitten oli muuten lukiomme 25-vuotisjuhlat, jonne oli kutsuttu kaikki koulustamme ylioppilaaksi päässeet. Ihmisiä oli paljon ja mukavaa oli, ja keskustelinkin monien kanssa. Jälkeen päin ihmettelin, ettei sinne sitten kovin montaa entistä oppilasta ollutkaan tullut. Kunnes selvisi, että koko se valtava ihmisjoukko oli tietysti juuri niitä, mutta minä vain en heitä enää tuntenut. En nimittäin itse ollut vastaanottopuolella, joten jäi nimet kuulematta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti