Kakkosille yritin eilen opettaa vielä viho viimeistä asiaa ennen kokeita, jotka ovat ensi viikolla, huomenna nimittäin alkaa koeviikko. Jo neuvoessani näin lasittuneita katseita, ja joku jopa piirteli omiaan. Vaikka kuinka yritin julmistella, ei tehonnut.
Ja kuten arvata saattaa, kun asiaa piti harjoitella, ei joillakin ollut tuon taivaallista käsitystä, mitä pitäisi tehdä. Asiahan ei maailman mielenkiintoisinta tietystikään ollut: mihin muotoon on laitettava adjektiivi ja substantiivi minkäkinlaisen pronominin jälkeen.
Joku alkoi jo kiukutellakin, että mistä näitä voi tietää! Eihän ole mahdollista tietääkään.
Silloin lorahti vereeni adrenaliinia. Eihän siinä mitä, voin neuvoa vaikka kuinka monta kertaa, jos oppilas itse edes yrittää, mutta jos ei halutakaan yrittää, niin se alkaa kiukuttaa. Ja varsinkin kun mallit olivat taululla nenän edessä.
Niinhän siinä sitten kävi, että ajoin ne pois luokasta etuajassa. Lähtivät korvat luimussa.
Myöhemmin joku tuli iltapäivällä pyytämään anteeksi käytöstään. Liikutuin kovasti, sillä ei ole kovin tavallista, että joku oppilas tulee pyytämään anteeksi. Itse asiassa en minä häneen enkä kehenkään henkilökohtaisesti hermostunut, nämä ovat oikein kultaisia ja mukavia oppilaita, mutta kovin vähätöisiä. Suutuin siihen tilanteeseen. Aivan sama olisinko ollut luokassa ollenkaan.
Joo, tiedetään, tiedetään! Joku viisas sanoo nyt, että muuta hyvä ihminen opetussysteemeitä ja tee sitä ja tätä ja tuota. Joo, joo. Kyllä tiedän. Kaikkea on aina kokeiltu, hyvä ettei päällä seisomistakin. Mutta kun samojen oppilaiden kanssa aamusta iltaan vuosikaudet askartelee, saattaa sitä sattua tällaistakin.
P.S. Tänään meillä sitten sujuikin yhteistyö ihan sulassa sovussa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti