Suomen opettaminen ulkomaalaisille vaihto-oppilaille on tosi mielenkiintoista. Periaatteessahan opetus ei eroa juuri muiden kielten opettamisesta, systeemi on sama. Mutta on mielenkiintoista nähdä, mitkä asiat voivat muodostua omassa äidinkielessäni kompastuskiviksi.
Suomen pitkät sanat vaatisivat ulkomaalaisten mielestä painon jonnekin keskelle sanaa, vaikka se aina pitää olla ekalla tavulla. Esimerkiksi kengän, yö ja myöhään ovat tosi vaikeita ääntää, varsinkin italialaisen. Vasta kun oppilas viimein oikein piruuttaan työntää kielen ulos ja aivan kuin oksentaisi sanan, minusta kuulostaa sana oikealta ja nyökkäilen hyväksyvästi, että hyvä, hyvä, hienosti ääntyy. Tuolloin oppilas näyttää hämmästyneeltä ja vähän nololtakin, muttei silti arvaa ruveta kaikkia sanoja oksentelemaankaan.
Sama pätee suomalaisiin ruotsin tai saksan opiskelijoihin. Ei oikein uskalla luopua siitä, mihin on jumettunut vuosien kuluessa. Eräs abi mainitsikin minulle muutama päivä sitten jonkun saksalaisen sanoneen, että kun suomalainen yrittää mongertaa saksaa, ei siitä saa kukaan mitään tolkkua.
Niinpä. Ääntäminen, oikea painotus ja lausemelodia olisivat ensiarvoisen tärkeitä informaation perille saamisessa. Kielioppivirheethän eivät häiritse yhtä paljon kuin täysin väärä ääntäminen.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti