Kovin tasaiseen tahtiin sujui tänään abien saksan kaksoistunti Suomen ja Saksan välisistä kauppasuhteista puheen ollen. Kun välillä nousin pöytäni takaa näyttämään kartalta friisiläisten ja saksilaisten asuma-alueita, olivat jalkani ja lonkkani niin jumettuneet ja kipeytyneet eilisestä kimppajumpasta, että piti koikkalehtien kävellä kartalle. Kun vähän anteeksipyydellen katselin oppilaisiin päin, sanoivat he, etteihän se heitä haittaa!! Minun ongelmanihan se kuulemma on!
Eilen sanoi samaisesta porukasta joku vähän samasta asiasta, ettei se vanhuus tule yksin. Onpa kannustavaa!!
Huomenna abit lähtevät kaupunkiin tutustumaan ammattikorkeakouluun, joten minulta menee taas kaikki saksantunnit. Viime jakso meni kirjoitusten ja kutsuntojen kanssa otellessa, nyt näyttää poissaoloja kertyvän taas kaikesta mahdollisesta muusta, ettei vaan tarvitse juuri mitään opettaa. Siitäkin ryhmästä lähtee joku oppilas Thaimaahan lomalle, mutta ei suinkaan syyslomalla, vaan sen ulkopuolella.
Mihin kaikki johtaa? Siihen, että ihmiset saatuaan työpaikan laittavat lapun ovelle ja lähtevät milloin mihinkin koulutukseen tai palaveriin. Eli kukaan ei ole läsnä missään eikä tee oikeastaan sitä, mikä olisi se varsinainen homma, vaan kaikkea muuta mahdollista. Eli teemmekö me tässä yhteiskunnassa vain näennäisesti jotain tärkeää? Onko kaikki loppujen lopuksi vain suuri kupla, joka odottaa puhkeamista?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti