Hiihtäminen tuskaa

Jo syksyn suunnittelupäivänä on sovittu, että ensi viikolla on koulussa liikuntapäivä. Viime vuosina se on ollut sellaista, että joku porukka on mennyt kaupunkiin uimaan, joku laskettelemaan, on ollut keilaajia ja kaikenlaista ihmeellistä, mitä ei täällä tavallisesti voi tehdä.

Ja kas kummaa, huomattiin, että tänä vuonna ei ole sellaiseen rahaa. No eihän siinä mitä, kaikki siis hiihtämään kymmenen kilometriä, kuten ennen vanhaankin. Puolivälissä laavulla makkaranpaistoa ja sitten raitista ilmaa saaneina kaikki koululle ja kotiin.

Jo heti hiihtoloman jälkeen alkoi luokkani valittaa ja vinkua: viu, viu, ei me haluta hiihtämään, kuka sitä nyt jaksaa, ennenkin on päästy laskettelemaan, miks meitä rangaistaan. Keskiviikkona otin tämän opekokouksessa puheeksi, ja kerrankin tehtiin hyvä päätös. Ei oteta lukiolaisia mukaan, jos kerran se on heistä vastenmielistä.

Tänään muistin vasta oppilaille asiasta mainita ja odotin nytkin valituksia. Mutta ei. Teeskentelivät välinpitämätöntä, mutta silmiin syttyi onnellinen ilme! Olemme siis kaikki tyytyväisiä. Minun ei tarvitse vahtia, pinnaako ja lusmuileeko joku ja saan opettaa heille germaanisten kielten salaisuuksia. Oppilaiden ei tarvitse hiostaa itseään ladulla ja saada rakkoja kantapäihinsä ja palelluttaa korviaan ja varpaitaan ja kiukutella. Ende gut, alles gut.