Sadan sanan krapu

Lueskelin taas oppilaiden kirjoittamia 80-100 sanan kirjoitelmia. Minua rupesi kiinnostaman, miten helppo tai vaikea on saada tungetuksi sanottavansa täsmälleen sataan sanaan. Tai millaista on yrittää venyttää lisäsanoja aiheesta kuin aiheesta, josta ei ole oikeasti mitään sanottavaa. Minun itsenihän ei ole tuollaisia koskaan tarvinnut tehdä. Sellaisiahan ovat nykyään myös vieraskielisen tekstien referoinnitkin, tiivistelmät.

Monissa blogeissa on viime aikoina kierrellyt haaste kirjoittaa tasan sadan sanan kirjoitelma, ns. krapu. En nyt ainakaan äkkiä tiedä, mistä syystä sitä kravuksi kutsutaan, mutta päätin kerran eläissäni minäkin kokeilla. Ja voi taivas, miten monta kertaa sain laskea sanoja. Minulla oli tarinaa ainakin kolminkertainen määrä, ja karsinnan jälkeen oli aina 20 sanaa liikaa, joista olisi yo-kirjoituksissa rokotettu ankarasti. Mahtaa oppilailla olla päänvaivaa. Ensin yrittää keksiä sanoja vierailla kielillä ja sitten kuitenkin karsia niitä pois!

Olen jo lapsena ollut innokas opettamaan muita, joten olen pitänyt koulua milloin nuoremmille sisarilleni, milloin luokkakavereilleni välitunnilla. Tässä tasan 100 sanan krapu koulunpidosta, kyseessä laulutunti:

Ensin laulettiin Kuullos pyhä vala.
-Mikä se kuullos on?
-Em mä sitä tiärä, mutta se kuuluu laulaa täs kohtaa. Sillä on varmahan jotaki tekemistä kuulan kans, tuntuus ihan pyäriältä kuulalta tai pallolta. Tai sitte se tarkoottaa kuultokuvia.
Seuraavaksi heitä ihmetytti vala.
-No ettäkö te sitä tiärä? Sehän on sama ku kala! Son valaskala. Mutta kirijakiälellä ei kuulu sanua valas, vaan vala. Ihan niinku hernes on kirijakiälellä herne.
Kun sisko syksyllä aloitti koulunkäynnin, tuli hän kerran juoksujalkaa luokseni.
-Tieräkkö mitä? Meillä on kummallinen ja omituunen opettaja. Se opettaa näitä samoja lauluja, mutta ihan eri nuotilla kuin millä me ollahan niitä laulettu!

Ylipitkät työpäivät tyhmentävät

Muistista tai muistamattomuudesta on viime aikoina sattumalta ollut kirjoituksia useammassakin lehdessä. Koska muisti on tärkeimpiä työvälineitäni, kirjoitan minäkin vielä vähän. Apu-lehdessä (19.3.2009) väittää neurologian ja neurokognitiivisen ergonometrian dosentti Kiti Müller, että mm. kiire, liika informaatio ja liian vähäinen nukkuminen heikentävät muistia. Ylipitkät työpäivät tyhmentävät ihmistä.

No tuon kaikenhan minä ainakin olen tiennyt aina. Mutta kuka kuuntelee tavallista tai tuttua ihmistä. Pitää olla hieno titteli ja ns. guru, ennen kuin ihmistä kuunnellaan. Tai jostain pitää tulla kauempaa kalliilla rahalla jonkun samanlaisen, mutta vieraan sanomaan sama asia. Tai vähintäänkin on perustettava uusi työryhmä tutkimaan asioita, jotka jokainen voisi todeta ihan itsekin hieman itseään kuuntelemalla.

Itse allekirjoitan kaiken tuon dosentin sanoman. Sen verran on omakohtaista kokemusta muistamattomuudesta. Räikeimmin huomaan muistin häviävän esim. ulkomailla. Paljon on uutta: ympäristö, kieli, ihmiset. Paljon on järjestettävää ja selville otettavaa. Mielestäni ja muististani häviää kerta kaikkiaan kaikki. En muista mitään. Aina pitää kulkea kourassa paperilappu, johon kirjoittaa asioita.

Samoin iltaisin tarvitsen ehdottomasti omaa aikaa sulatella päivän vaikutelmia, jolloin sitten muistankin ne paremmin. Kummallisinta, että juuri minua pidetään omituisena. En ole vielä tavannut matkakaveria, jonka kanssa päästäisiin ajoissa illalla hotellihuoneeseen rauhoittumaan ja mietiskelemään. Toisaalta eri ihmisten aivot työskentelevät eri tavalla. Minun aivoni ainakin ovat sellaiset, että jos tavaraa tulee liikaa, aivot eivät vain ota vastaan. Eihän voi mitään muistaakaan, jos aivoihin ei ole koskaan mitään mennytkään.

Mielikuvamuistaminen

Tämänpäiväisessä Länsi-Savossa oli kirjoitus, miten muistia voi parantaa mielikuvilla. Taikuri-lääkäri Martti Vannas väittää, että muistaminen on taito, ei lahjakkuus ja sitä voi parantaa opettelemalla. Muistin muuten tuon lääkärin nimen lehteen katsomatta juuri sen takia, että artikkelissa kehotettiin ajattelemaan vannassa istuvaa Martti Ahtisaarta. Mielikuvamuistaminen on todella tehokasta.

Samantyyppistä mielikuvien avulla muistamaan opettelua olen yrittänyt opettaa oppilaillekin. Ensin näytän heille suomalaisia sanapareja, esim. kivi-jänis, kynä-metsä jne. Seuraavassa vaiheessa näytän heille vain ensimmäisen sanan ja heidän pitää muistaa pareista toinen. Yleensä oikein menee vain muutama.

Sitten neuvon heitä kuvittelemaan esim. jänistä kantamassa valtavaa kivenjärkälettä jne ja näytän uudet sanaparit. Uskomatonta, mutta melkein kaikki saavat sen jälkeen täydet pisteeet. Ja tätä sitten vain soveltamaan kielten sanojen opiskeluun. Aina voi mm. etsiä niistä jotain tuttua muihin kieliin liittyvää, jolloin sanan muistaminen käy leikiten.

Kaikkein vaikein muistettava oppilaitten mielestä on saksalaisten sanojen artikkelin muistaminen, koska niitä ei voi liittää mihinkään. Yksi keino on joko piirtää tai intensiivisesti ajatella samansukuisia sanoja samaan kasaan. Jos esim. tietää varmasti, että matto on DER Teppich, laittaa sen lattialle (der Fussboden) kasaa maton päälle pöydän (der Tisch), tuolin (der Stuhl), kaapin (der Schrank), television (der Fernseher), koiran (der Hund). Kaikki DER-sukuisia.

Tai jos tietää että sänky on DAS Bett ja sinne sängylle kasaa tyynyn (das Kissen) ja leluauton (das Auto) ja kirjan (das Buch)ja työntää sängyn vielä ikkunan (das Fenster) viereen. Vielä kun ikkunasta vahtaa hevonenkin (das Pferd), ei tarvitse senkään sukua ihmetellä. Laitetaan näitten suojaksi vielä katto (das Dach) etteivät kastu, (vesi, das Wasser). Sitten vain mielikuvista muistelemaan, oliko esine matolla vai sängyllä, ja kas, artikkelikin on selvä!

Mitä omituisempia mielikuvia asioista keksii, sen helpommin ne muistaa. Jossain saksankirjassa on joskus ollut esimerkkinä korva (DAS Ohr), josta on valtoimenaan valunut vettä (DAS Wasser). Sanan sukua ei tuon jälkeen tarvitse haikailla. Tietysti uudet sanat on liitettävä sellaiseen tuttuun sanaan, jonka suvun varmasti tietää, ettei sitten tarvitse muistella, että kyllä se sängyllä oli, mutta minkähän sukuinen mahtaa olla.

Ainut ongelma tässä sitten enää onkaan, miten saada ihmiset käyttämään näitä tehokkaita strategioita. On vain niin helppo väittää, että minulla on huono muisti, tehdä itsestään syyntakeeton. Tavallaan siirtää vastuuta asioiden tekemisestä ja toimittamisesta muiden niskaan.

Eri aikakausien kesälomat

Löysin ullakolta omia vanhoja alakouluaikaisia ainevihkoja, samoin tyttärieni samanikäisenä kirjoittamia aineita. Kaikki aineet oli kirjoitettu toisella tai kolmannella luokalla alakoulussa. Lukuelämys oli todella mielenkiintoinen. Omat tarinani olivat 50-luvun lopulta, tyttärieni 80-luvun alusta.

Ero aiheiden käsittelytavassa oli huomattava, kulttuurieron huomaa selvästi. Minulla ei ole tietoa, onko pienten lasten kirjoitelmia koskaan tutkittu. Niissä näyttää olevan valtavasti tietoa, miten lapsi ajattelee ihan eri tavalla eri aikakautena. Eläimet näyttävät olevan kuitenkin kestoaihe aineissa. Minusta näissä on myös kulttuurihistoriallisesti arvokasta tietoa. Moniko muuten nykyaikuisista tietää, että kun kynnetään, västäräkit tulevat katsomaan ja syötävää etsimään?

Kun itse en ollut koskaan käynyt edes juuri lähikaupungeissa, olivat omat tyttäret matkustelleet jo ulkomaita myöden. Omat aiheeni käsittelivät lähinnä kissan leikkimistä hiiren kanssa, tyttäret kertoivat maailmanlaajuisista tapahtumista. Kiinnitin huomiota myös siihen, että tyttärilläni oli virheettömämpiä aineita. Ei itsellänikään pahoja virheitä ollut, ne olivat lähinnä sanojen murteellisia muotoja, joita ei opettajakaan ollut edes korjannut!

Yksi aihe oli sama: Kesäloma. Laitan tähän malliksi, miten loman jälkeen 8-9-vuotias lapsi on aihetta käsitellyt eri aikakausina. Kirjoitan ne tähän juuri sellaisina kuin ne vihkossa olivat.

Kesäloma (vuodelta 1960):
Minä olin kesälomalla uimassa. Ja meillä oli Juhannuksena vieraita. He olivat Kristiinasta. Isä, S. ja minä menimme ongelle. Isä sai viisi Ahventa ja yhden Kiiskin. Kaikki annettiin Mussulle. Heinää tehdessä minä haravoittelin. Sitten kun heinä kuivui ajettiin ne latoon ja piti haravoitella. Kun kaikki heinät oli ladossa, otettiin seipäät pois pelloilta ja vietiin lehmät sinne.

Kesäloma (vuodelta 1984):
Me mentiin kesällä Unkariin. Meillä ei ollut Unkarissa mitään tekemistä. Me kierreltiin kaupunkia. Mä kyllästyin aina, kun me aina mentiin metrolla. Yksi kerta meillä oli hauskaa, kun me mentiin junalla Juuditin äitin luokse. Siellä oli eläimiä. Siellä oli koira, kanoja ja sika ja kissoja. Juuditin äitin nimi oli kanssa Juudit. Se puutarha oli hienompi kuin mä kuvittelinkaan.

Hihat ylös ja ulos

Eilen piti oppilaiden tehdä tehtävää, jossa sanoista piti johtaa uusia sanoja. Tunnilla käyty keskustelu meni tähän tapaan:

Oppilas: Mitähän förskning tarkoittaa?
Minä: Ei sellaista sanaa olekaan. Sen pitää olla o. Jos kirjoitetaan o, se myös äännetään o. Jos näet kirjaimen ö, se sanotaankin ö.
Oppilas: Niin mutta minä tarkoitankin sanaa försökning.
Minä: No mutta se taas on försök, yritys.
Oppilas: Mutta kun se pitää olla sanasta forska.
Minä: No se on sitten forskning, tutkimus. Älä laita sinne ö:n pisteitä.
Oppilas: Eihän minulla olekaan. Sinä vain rupeat sotkemaan. Minullahan on koko ajan ollut täällä förskning.

Joskus kadehdin sellaisia opettajia, jotka saavat opettaa lukioissa, joihin on pääsyvaatimuksena kiitettävä keskiarvo. Mutta se tunne kestää vain hetken. Kun ajattelen kuulemiani isojen luokkien ongelmia, ottelen sitten mieluummin pienen porukan kanssa.

On hämmästyttävän yleistä, että oppilas ei anna mitään arvoa ääkkösille. Ihan sama, onko a-ä vai o-ö. Vielä selvemmin se tulee ilmi saksassa, jossa on oppilaan mielestä aivan sama, onko u vai ü. Mutta miltä kuulostaisi, jos ei suomessakaan tehtäisi eroa o:n ja ö:n tai u:n ja y:n välillä, kuten ei Aatu-lapsenlapsikaan. Hän söi appelsiinia ja mehu valui hihoille. Tällöin poika sanoi: Täytyy panna hihat ulos, ettei ne likaannu.

Miten kainalot likaantuvat

Nyt on sitten todistettu sekin, miksi kainalot täytyy pestä, ja mistä ne yleensä likaantuvat. Aatu-poikahan (3 v)sen oli oivaltanut. Äitinsä oli saunassa yrittänyt sanoa, että kyllä kainalotkin pitää pestä. Poika oli ihmetellyt, miten niin. Äitinsä oli selittänyt, että kainalot ovat likaiset.

Poika oli ihmetellyt, miten ihmeessä ne ovat likaantuneet, mutta sitten keksinyt, että varmaan siitä, kun hän nukkuu öisin nuhraantunut Tiikeri-kissa kainalossa. Siitä niiden kainaloiden on täytynyt likaantua.
Äitinsä oli jokin aika sitten valittanut pehmolelukissan nuhjaantuneisuutta ja luttaantuneisuutta.

Hankala kahvinkeitin

Kokeissa saa lukea jos jonkinlaisia vastauksia. Joskus saa itkeä, joskus nauraa, enimmäkseen ope itkee, kun ei tuota ja tuotakaan ole tiedetty. Tämän kevään ruotsin yo-kokeessa piti kirjoittaa sähköposti tukholmalaiseen tavarataloon ja valittaa sieltä ostetusta toimimattomasta kahvinkeittimestä.

Kahvinkeitin sinänsä tuotti ongelmia, taisi olla useammalla väärin kuin oikein. Satuin katsomaan SUKOL:in sivuille ja siellä oli ollut muilla opettajilla samanlaisia ongelmia.
Laskin, että sivuilla oli mainittu yli 20 erilaista versiota, joita oppilaat olivat keksineet kahvinkeittimestä, joka oikeasti on siis kaffekokare tai kaffebryggare.

Tavallisten oikeinkirjoitusvirheiden lisäksi oli mm. tällaisia versioita:
kaffemaskine, kaffeaparat, kaffebyggare (=rakentaja), kaffemask (=mato), kaffesopare (siivooja), kaffekökare, kaffelagare (=laittaja), cofeekockare, kaffemakare (tekijä), kaffestekare (paistaja), kaffekäkare (käka=syödä), kaffebrukare (käyttäjä), kaffegjorder.

Ja tämä nyt sitten vain yhdestä sanasta. Mahtaa lautakunnan sensoreilla olla valtavat varastot erilaisia versioita kaikenlaisista ilmauksista. Tuleepa vaan mieleen, että kielissä on valtavat määrät toinen toistaan utopistisempia tekstejä, joita oppilaat ymmärtävät ihan vaivatta. Kakkosluokan tekstien aihepiireistä mainittakoon esim. geenitutkimus, erilaiset keksinnöt, tavaramerkit ja kuluttajavalistus, tiedonvälitys ja tekniikka jne jne.

Mutta kun pitäisi sanoa jotain ihan jokapäiväistä, ovat ne sanat unohtuneet täysin, nehän on opeteltu jo yläasteella, niihin ei joudeta palata enää kovinkaan usein.

Tavallisia ihmisiä

"Sillä mitä muuta me olemme kuin ihan tavallisia ihmisiä". Näin kirjoitti eilen blogissaan Äijä. Minua aloi kiinnostaa tuo kovastikin, juuri noin ajattelen itsekin myös omasta ammatistani. Kiinnostavaa oli tämä sen takia, että kun juuri muutama päivä sitten kirjoitin, miten yllättävää että tavallinenkin ihminen voi saada ansioristin, kirjoitti kommentissa Rita puolestaan: Miten niin tavallinen? Sinähän olet opettaja!

En tiedä, olenko ymmärtänyt oikein. Äijä tarkoittaa, että turha pokkurointi ja pelko esim. kirkonmiehiä kohtaan pitäisi unohtaa ja jutella kuten "normaalille" ihmiselle. Olen joskus kirjoittanutkin muistaakseni siitä, että joskus tavatessani vieraita ihmisiä en aina paljasta ensimmäisenä ammattiani. Silloin saa parhaan juttelutuokion: jutellaan kuin ihminen ihmiselle eikä kuin sellaiselle, jota pitäisi koko ajan pelätä tai varoa.

Ritan lauseen puolestani käsittäisin niin, että vaikka olemme ihmisiä ihmisten joukossa, meillä jokaisella on oma arvomme. Jokainen on oma erikoinen minänsä ja sinällään arvokas, kenenkään ei tule halveksia itseään. On arvostettava itseään ja ammattiaan, oli se mikä hyvänsä.
Näin asiat näkisin ja ymmärtäisin. En tiedä, osasinko yhtään selittää.

Knappia murheeseen

Hienon knapin sain Vilukissiltä. Kiitosta vaan kovasti. Onpahan vähän lohdutuksena, kun reiteen on tullut kahvikupin kokoinen mustelma. Nyt tietysti arvaan, mistä ihmiset luulevat sen tulleen, mutta väärin arvaavat. Olin nimittäin perjantaina yo-valvonnassa ja oppilas pyysi lisäpaperia. Lähdin viemään ja samalla tökkäsin reiteni auditorion istuimen käsinojaan niin, että vähän aikaa silmissä säti. Joten vaaransa on tässäkin ammatissa.

Nyt minulla on mennyt melkein koko päivä kouluhommien kanssa. Etäoppilailta on tullut sähköpostissa aineita, jotka korjasin. Lisäksi he ilmoittivat, että heillä olisi jo ensi torstaina saksan koe, joten se olisi saatava viimeistään huomenna lähtemään, että ehtii ajoissa perille. Ei kun selaamaan kustantamon sivuilta kokeita ja tulostelemaan ja suunnittelemaan. Vähän kiirettä meinaa pukata. Mutta ehkäpä tässä nyt kaikki saadaan tehdyksi ajoissa.

Huuhaata

Minut on taas saatu houkuteltua johonkin huuhaahan. Millanin sivuilla oli linkki testiin, jossa saa kokeilla, kenen filosofin ja ajattelijan kanssa on eniten yhteistä. Testi on YLE:n sivuilla.

Tein testin jo jokin aika sitten, mutta en uskaltanut ilmaista, kenen kanssa ajatukseni olivat muka yhteneväiset, koska en tuntenut koko ihmisiä. Nyt olen vähän tehnyt tutkailuja ja voin paljastaa, että hämmästyksekseni joku buddhalainen mahayana-mestari Nagarjuna ajattelee 80-prosenttisesti minun tavallani. En jaksanut lukea sivuilta hänen ajatuksistaan ja filosofiastaan, mutta jos ne liittyvät sielunvaellukseen, niin en ole ainakaan sellaisen kannattaja.

Toinen henkilö oli Dietrich Bonheoffer, tulos 78%. Ihan mielelläni julistaudun hänen kannattajakseen, hän oli saksalainen pappi, joka vastusti natseja ja oli vastarintataistelija.
Kolmas "samoinajattelija" oli sveitsiläinen psykiatri Carl Gustaf Jung. Hän näytti olevan mm. sitä mieltä, että järjen korostaminen tieteellisen todellisuuskäsityksen myötä on johtanut ihmisen vieraantumiseen alitajuisista ja tiedostamattomista psyyken prosesseista. -Juu, kyllä tällainen ajattelu sopii minulle. Kaikkea ei aina tarvitse järkeillä ja selitellä ja todistella liikaa!

Kotimaisista henkilöistä olivat koneen mukaan Jukka Paarma ja Antti Tuuri lähinnä samoin ajattelevia. -Hyväksytään, viisaita miehiä, olen arvostanut aina kumpaakin. Mutta yllätyksekseni myös Ville Itälä oli listalla. Anteeksi kovasti, mutta häntä en ole oikein arvostanut, enkä nyt ihan menisi vannomaan, että samanlainen olisin. Mutta muistakaamme, tämähän olikin vain leikkiä.

Toisaalta, kyllä testi tietää: testin mukaan vieroksun eniten Anton Szandor LaVeyn ajatuksia. Ja oikeassa oli. Kun katsoin netistä, mikähän tyyppi se onkaan, niin satanisti oli. Hyvä, että tarkistin kaikki etukäteen ennen julkaisua. Jos tuollainen olisi ekaksi tullut, en olisi arvannut tätä kirjoitusta tehdä.

Varttia vaille karvainen käsi

Ulkomaalaisten kanssa työskentely on maailmoja avartavaa ja antoisaa. Moni asia, mitä on iät ja ajat pitänyt ainoana oikeana tapana ajatella, heittää häränpyllyä. Eilen illallakin kehkeytyi niinkin yksinkertaisesta asiasta kuin kellonajat pitkä hämmästelytuokio.

Tiesin tietysti, että englantilaisilla on tapana sanoa half past six, kun he itse asiassa tarkoittavat puoli seitsemän. Mutta uusseelantilaisen ajatusmaailman se mullisti uutuudellaan ihan täysin. Hänen piti oikein ponnistella, että muistaisi, mikä numero siinä on sanottava. Onneksi en enää muista, millainen shokki se minulle itselleni on aikoinaan ollut, kun on pitänyt pyöräyttää ajattelunsa ylösalaisin.

Toinen kummastelun aihe oli se, että meillä on kellon kierto 24 tuntia, kun se heillä on vain 12 tuntia ja käytetään niitä a.m.- ja p.m.-lisäyksiä. Itselleni oli yllätys, ettei ollutkaan selvää, mistä vuorokauden ajasta, päivästä vai yöstä, aletaan sanoa kello 13, 14 jne. Kuulemma Uudessa Seelannissakin on tilanteita, jolloin noita käytetään, esim. armeijassa.

Kun tuli puhetta, että arkikielessä kuitenkin sanotaan aina esim. varttia yli kaksi eikä varttia yli neljätoista, hämmästeli opiskelija, mistä sitten tietää, onko ilta vai aamu, kun ei kerran käytetä noita englantilaisia lyhenteitä "jälkeen puolenpäivän". Siihen turkkilainen jo huomautti, että hyvä ihme, katso ikkunasta ulos, niin näet, kumpi siellä on.

Voi taivahan käki

Olen nyt korjannut pitkän saksan yo-kirjoitukset, ruotsin sekä pitkä että keskipitkä ovat työn alla. Rehtori lähetti noottia sähköpostissa, että kieltenopettajien olisi neuvottava, millaisille papereille mitäkin tehtäviä kirjoitetaan!

Voi taivahan käki, sanon minä! Tällekin luokalle olen jo viime vuonna selittänyt ainakin kahteen kertaan, on näytetty mallikappaleet papereista, on näytetty kalvolla, miltä mikin paperi näyttää. Tänä vuonna on samoin toitotettu varmaan kolmekin kertaa, joka harjoituskuuntelussa on ollut oikeannäkösiiä papereita, jokaisessa tehtävävihkossakin lukee asia, ja ensimmäinen valvoja usein vielä asiasta mainitsee. Ja tämän saman on tehnyt englanninopekin.

Ja silti on jollain aine kirjoitettu vääränlaiselle paperille, tai jos piti kirjoittaa kaksi ainetta, on joku kirjoittanut vain yhden. Tai jos enkussa piti kirjoittaa 250 sanaa, kirjoittaa oppilas vain 200 ja oikein karsimalla yrittää karsia, ettei vain tule enempää. Kun ei tullut siis lukeneeksi ohjetta ollenkaan! Ja joku laskee sanamäärän saksassa ja saa 107, vaikka niitä on 207. Ja sitten minä saan niitä laskea ja viivottimella mitata pituutta! Niin, ja sitten vielä sekin, että ovat tehneet kaiken maailman virheet, mitä ei pitänyt tehdä.

Voi itku. Nyt olen tullut jo siihen tulokseen, että enhän minä voi elää heidän puolestaan. Jos oppilas ei osaa lukea ohjeita eikä kuuntele neuvoja, eihän sellainen ole kypsä ylioppilaaksi. Kannattaako sitä minun murehtia. - Mutta kun minä murehdin kuitenkin ja luulen, että kaikki maailman kurjuus on minun syytäni.

Ja miten voi olla vaikeaa kirjoittaa kaikki henkilötiedot joka paperiin? Joka ikinen vuosi joltain puuttuu syntymäaika tai allekirjoitus tai koulun tai oma numero. Olenpa kokenut senkin, että oppilas ei ole tiennyt kaikkia etunimiään. Oli aina luullut, että hänellä on vain kaksi etunimeä, vaikka niitä oli kolme. Tai yksikin Topi hämmästyi kovasti, kun selvisi, että hänen oikea etunimensä onkin Toivo.

Maanantaina on vielä lyhyt saksa, jossa on vain yksi oppilas. Hänelle kun nyt saisi vielä tiedon, ettei sellaiselle paperille pidä kirjoittaa vaan tällaiselle, ja päälauseen verbi kakkoseksi ja sivulauseessa heittäisi kaikki verbit loppuun, niin hyvä tulisi.

Hauskaa mutta ei hyödyllistä

En ole koskaan tykännyt ottaa käyttöön niin sanottua yhteistoiminnallista oppimismenetelmää. Sehän tarkoittaa sitä, että esim. kielissä on kolme erilaista tekstiä, jokainen lukee eri tekstit. Ne joilla on sama teksti, opettelevat yhdessä tekstinsä hyvin ja tekevät siihen kuuluvat tehtävät.

Kun teksti osataan kertoa ruotsiksi hyvin, vaihdetaan ryhmiä ja jokainen opettaa oman tekstinsä muille ryhmän jäsenille. Olen joskus kokeillut tätä ja kokemukseni olivat huonoja. Hyville samantasoisille oppilaille systeemi ehkä onkin hyvä, mutta hyvä ei kostu yhtään heikon oppilaan takeltelusta. Sitten on aina niitä, jotka lusmuilevat, eivätkä viitsi tehdä mitään ja idea vesittyy täydellisesti.

Tänään sitten teimme kuitenkin sellaisen, koska kirjassa oli valmiina ohjeistettu tällaiset yhteistoiminnalliset tekstit. Ainakin oppilaat tekivät ahkerasti koko ajan. Siinä ei kukaan joutanut muistella viikonlopun hauskuuksia. Mutta kun kysyin tunnin loputtua joltain, oliko siitä hyötyä, sanoi joku, että kyllähän se hauskaa oli, mutta ei hyödyllistä! Itsekseni olin havaitsevani, että tällä kertaa näyttivät tunnista hyötyneen eniten heikommat oppilaat, jotka näin olivat pakotettuja ainakin jotenkin ottamaan osaa tunnin kulkuun.

Kakkoselle päätin neuvoa ruotsalaisten blogien lukemista tekstin ymmärtämisen harjoittamiseen. Olin etsinyt valmiiksi ruotsalaisia portaaleja, joista löytää erilaisia blogeja. Muutaman blogin olin etsinyt heille valmiiksi, että pääsisivät alkuun niiden lukemisessa, ja sitten oppisivat itse etsimään itseään kiinnostavaa lukemista.

Ja kuinkas nyt sitten kävi? Osa pääsi heti sisään asiaan ja innostui lukemaan järjestelmällisesti löytämiään sivustoja, osa ei oikein päässyt klikkailua ja selailua pitemmälle. Joku oli löytänyt blogin, jossa oli paljon kuvia ja vain vähän tekstiä ja ihmetteli, mistä hän sen blogin löytää. Olin loppujen lopuksi hämmästynyt, että blogien lukeminen tai kirjoittaminen ei olekaan kauhean yleistä nuorten keskuudessa. Vain pari oli tässä luokassa tutustunut aiemmin edes suomalaisiin blogeihin.

Lopuksi joku sitten taas mainitsi, että hauskaa vaihtelua, mutta ei hyödyllistä. Miten ihmeessä minä en onnistu koskaan niissä hienoissa menetelmissä, joita nykyään niin suositaan! Eli pitänee pitäytyä vain niissä minun koiran kuvissani.

Käyhän sekin ulkoilusta

Kun lähden hiihtämään, pitää minun könytä ensin suksilla puoli kilometriä moottorikelkkajälkeä pitkin ennen kuin pääsen laduille. Vastaan tuli tänään ainakin viisi moottorikelkkaa ja peräti yksi hurja mopolla! Mietin vain mielessäni, mihin perustunee mopoilun viehätys moottorikelkkareitillä. Tai yleensäkin turha kelkkailu. Raitis ilma on ainut, mitä siinä ehkä saa, mikäli ei aja ihan toisen takana ja saa saa pakokaasuja nenäänsä. Mutta liikunnasta ei ole kyllä tietoakaan.

Miten onkin liikkuminen niin vastenmielistä joillekin? Kerran oli eräälle ylipainoiselle pojalle terveydenhoitaja määrännyt liikuntaa ja ulkoilua. Poika lupasikin pyhästi parantaa tapansa. Sen jälkeen kylänväki näki pojan aina kaksi kertaa päivässä ulkoiluttavan koiraansa - mopolla ajaen!

Tai eräälle ylipainoiselle tytölle oli myös määrätty ulkoilua. Ulkoilihan tämä sen jälkeen - istui pihallaan potkukelkassa romaania lukien! Parikilometristä koulumatkaa hän ei suostunut kävellen tai pyörällä kulkemaan. Mutta saihan hän raitista ilmaa, kun isä vei kouluun ja haki koulusta autolla, ja tyttö piti ikkunaa auki, että saisi sitä raitista ilmaa.

Yltiöpäisen positiivista

Kolme kertaa kävin yhtä blogia tutkailemassa ja lukemassa ja ajatuksia maistelemassa. Rita kirjoitti niin monitahoisesti, että jo eilen inspiroiduin kirjoittamaan tietynlaisista käytöstavoista. Mutta Ritan kirjoituksessa otettiin esille myös positiiviset ja negatiiviset ajatukset ja teot. Olen samaa mieltä siitä, että negatiivisuus ei ole ihmiselle hyväksi. Se myrkyttää ympäristön ja masentaa kanssaihmisetkin. Olen monta kertaa ennenkin kirjoittanut mm. siitä, miten omakin mieli mustuu, jos aamulla hymyillen töihin mennessä joku töksäyttää: Mitä virnuilet! Tai alkaa valittaa ensimmäiseksi säästä.

Mutta minusta eri asia on sitten se, että pitäisi saada purkaa ne negatiivisetkin mieltä painavat asiat. Blogissa tuli esiin, että jokin työporukka oli aamulla ensimmäiseksi kokoontunut purkamaan mieltään ja sitten hyvillä mielin ryhtynyt töihin. Minusta se käy terapiasta. Ei anneta negatiivisten asioiden myrkyttää mieltä ja kasvaa härkäseksi. Ei tarvita terapeutteja, ollaan itse omia terapeutteja.

Mutta toisaalta, jos tuollainen on vaikkapa joka-aamuinen rituaali, negatiivisuus hyvin helposti ruokkii itse itseään. Oikein keksimällä keksitään jostain henkilöstä tai asiasta huonot puolet ja niitä sitten märehditään ja niillä mässäillään. Ja auta armias, jos joku sattuu jäämään tuollaisten istuntojen ulkopuolelle. Tässä juuri tarvittaisiin sitten sitä, joka uskaltaisi nostaa porukan haukkumisen piehtaroinnista johonkin rakentavaan.

Mutta minun pistää vihaksi myös sellaiset kokoontumiset, joissa ohjaaja oikein mairealla äänellä sanoo: "No niin, nyt sitten jokainen keksii vierustoveristaan vähintään kolme positiivista asiaa. Ja jokainen halaa oikealla puolella istuvaa". Voi ällötys, miten keinotekoista! On sen verran kokemusta erilaisista työnohjausporukoistakin, että en niihinkään enää mene ellei pitkällä kepillä ajeta. Mieheni oli oikeassa. Hän ehdotti, että pitäisimme työnohjauksen sijaan kunnon saunailtoja ja siellä päästelisimme enimmät höyryt pihalle.

Minusta ihmisen pitäisi mietiskellä omaa käyttäytymistään ja tiedostaa, milloin hän on turhan negatiivinen ja yrittää välttää myrkyttämästä toisten ihmisten mieltä ja elämää. Mutta ei pitäisi liioin olla yltiöpäisen positiivinen, niin kuin missään ei olisi ikinä mitään vikaa ja kaikki asiat olisivat hienosti, vaikka kaikki itse asiassa olisi päin mäntyä.

Ruumiineritteitten syöjiä

Mitkä ovat hyviä tapoja, mitkä huonoja? Kuka määrää, miten pitää käyttäytyä? Juuri tänään pulpahti tuo kysymys taas mieleeni, kun joku kaivoi tunnilla nenäni edessä nenäänsä ja kauhukseni pisti klimpin suuhunsa!

Eikä tämä ole suinkaan ensimmäinen kerta, kun tällaista sattuu. Ja kun ei ilkeäsi sanoa asianomaiselle, varsinkin kun jo lähemmäs kaksikymppisiä ovat räkänsä syöjät. Joskus olen tehnyt niin, että olen muina miehinä katsonut ikkunasta ulos ja sanonut: "Se joka kaivaa nenäänsä, lopettakoon sen!" Muut oikein hätkähtävät, mitä se tuo oikein meuhkaa. Asianomainen on ymmärtänyt kyllä yleensä lopettaa.

Eikä sinne suuhun mene pelkästään nenästä tuleva, vaan kaikki mikä ihmisestä irti lähtee: korvamönkä, korvalehtiin kertynyt kanahka, varmaan napanöyhtäkin, jos ei vaatteita olisi tiellä.

Onko sitten sopivaa haukotella suu ammollaan? Minun mielestäni se on rumaa ja epäkohteliasta. Mutta jos asiasta mainitsee, saa vastaukseksi yleensä hämmästyneitä kysymyksiä: "Miten niin ei saa haukotella?" Puhumattakaan siitä, että yskitään ja pärskitään ilman mitään estoja, toisen kirjojen päälle ja toista kohti. Ja vielä niin kovaa, että varmasti kaikki läsnäolijat huomaavat. Kyllä luulisi, että vähän voisi yrittää pitää nenäliinaa tai edes kättä edessä.

Tästä tuli tällainen iljettävä juttu, mutta kun on alkanut ällöttää. Kun ei millään jaksaisi enää lukiossa tällaista opettaa, kun olisi niin paljon muutakin opetettavaa. Eivätkö nämä tällaiset ole moukkien tapoja. Senkin vielä ymmärrän, jos joskus jollekin epähuomiossa sattuu, mutta kun monet näyttävän kuulevan vasta ensimmäistä kertaa, ettei kannata ruumiineritteitään ihmisten ilmoilla syödä.

Luonnonlahjakkuuksia

Joillakin ihmisillä on hämmästyttävän hyvä looginen ajattelukyky ja siten uuden oppimisen kyky. Olen koko kurssin ajan hämmästellyt, miten etäopetuspaikkakunnalla saksankielinen vaihto-oppilas ymmärtää melkein kaiken, vaikka puhuisimme muiden kanssa suomea. Jos tehdään joitain harjoituksia, joissa on suomenkieliset vihjeet, hän on osannut kirjoittaa niiden perusteella kaiken saksaksi.

Samaa sanoo venäjänope. Opiskelija opiskelee suomalaisten mukana venäjää etäopetuksessa ja on paras koko ryhmässä. Sehän ei sinänsä ole ihme, mutta kun kokeessakin on paljon tehtäviä, joissa vihjeet on annettu suomeksi. Se ei tunnu silti tahtia haittaavan. Ope oli pitänyt täsmälleen saman kokeen kuin suomalaisillekin, ilman että mitään kohtaa oli avustettu saksan kielellä.
Ilahduttavaa tavata aina välillä tällaisia positiivisia ihmisiä.

*********
Kenenkähän tekemä taideteos tuossa kuvassa on? Se on ollut meillä jo parikymmentä vuotta ja vasta muutama kuukausi sitten huomattiin. Lattialaudassa on tuollainen ketun kuva ihan luonnostaan. Valitettavasti aina maton alla, joten ei sitä ole huomattu aiemmin.

Kaikki tyytyväisiä

En ollenkaan huomannut tänään, että yläkoulu puuttui kokonaan, olivat viettämässä liikuntapäivää 10 kilometrin lenkillä. Olin loppujen lopuksi onnellinen, ettei tarvinnut minun olla hiihtämässä heidän kanssaan eikä varsinkaan laskettelemassa. Kaksi kertaa olen ollut oppilaiden kanssa laskettelumäessä. Eka kerralla hiihtohissistä poistuttaessa olin selälläni hangessa, jalat taivasta kohti, jolloin oppilaat kysyivät: "Ottaako opettaja aurinkoa?"

Pari vuotta sitten olin myös lasketteluporukassa. Silloin pääsin kunnialla mäkeen ylös, mutten alas. Mäki oli niin kauhea ja jyrkkä, että pelkäsin kuollakseni. Taiteilin sieltä puoli tuntia alas ja vein sukset hiljaa takaisin. Kauheata oli katsoa lopun päivää kahvilan ikkunasta, kun viisivuotiaat pikkulapsetkin laskettelivat ihan suvereenisti samaa mäkeä.

Aamusta etäopetuksella kun aloitettiin ja käsiteltiin niitä taajuuskampajuttuja, unohtui koko muu maailma ja liikuntapäivät. Aivot olivatkin muhentaneet minulle kvantit yön aikana niin selväksi, että käsitin mielestäni aivan kirkkaasti koko jutun ja kerroin oppilaille ihan pokkana, miten taajuuskamman avulla tulevaisuudessa voidaan mitata aikaa 16 desimaalin tarkkuudella! Sekin selvisi, että Hänschiä nimitettiin Pelle Pelottomaksi "Daniel Düsentrieb".

Mitähän minä käänsin

Ja minkähänlainen oli tämä päivä? -Tavallinen, maanantai on tässä jaksossa minulla viikon pisin ja raskain. Saldo näyttää tällaiselta:

-Pidin kolme kaksoistuntia ja yhden etäopetustunnin.
-Valvoin tunnin ylioppilaskirjoituksia.
-Koulun jälkeen menin hallille kimppajumppaan.
-Koulussa oli ruokana ruismarjapuuroa ja sämpylä.

Mahtui päivään yksi vapaatuntikin, jolloin luin A-saksan huomiseksi tulevaa kappaletta. Oli niin utopistisen käsittämätön kappale, että piti turvautua fysiikanopen apuun. Teksti kertoi saksalaisen tutkijan Theodor Hänschin keksinnöstä. Hänsch ja amerikkalainen John Hall saivat vuonna 2005 fysiikan Nobel-palkinnon keksittyään optisen taajuuskamman. Se on laite, joka mittaa valon taajuuksia äärimmäisen tarkasti.

Tekstissä puhuttiin kvanteista ja frekvensseistä ynnä muista virvokkeista. Hieman piti saada konsultointiapua, että vähän edes olisin kärryillä, mistä minä tunnilla puhun. Kun käänsin tekstiä opelle, hän ymmärsi, mistä siinä oli kyse, mutta minä itse en. Vähän samaan tapaan kuin Speden jossain elokuvassa toinen henkilö ymmärsi venäjää muttei puhunut, toinen puhui muttei ymmärtänyt. Puhuja pulputti venäjää ja vähän väliä kysyi: Mitä minä sanoin? Minulle kävi nyt samoin.

Sen verran ehdin muutaman sanan vaihtaa kollegojen kanssa, että eräs väitti, että olen taas ruvennut puhumaan pohjalaisittain. Hänen mukaansa puhuin välillä jo "kuin ihmiset". Mistähän sekin nyt sitten johtuu, epäilen, että Vilukissin syytä.

Tällainen minä

Minut on haastettu kertomaan kuusi sattumanvaraista asiaa itsestäni, haastajana Rita. Onkohan minulla enää mitään asioita, joita en olisi jo kailottanut blogissani kaikille! Kokeillaan.

1. Aakeilta laakeilta alueilta kotoisin olevana nautin aina aukeista paikoista, koska nykyisessä asuinpaikassani on niin paljon metsää, että harvoin näkee kauas. Minulla on aukeilla paikoilla tunne, että minua ei päästä yllättämään selän takaa, vihollisen näkee jo kaukaa. Paikalliset taas kärsivät aukeilla paikoilla, koska heillä puolestaan on tunne, että ei pääse vihollista piiloon. Siis sama primitiivinen tarve suojautua viholliselta, mutta eri tavoin olosuhteiden mukaan.


2. Olisin aina halunnut pitää lampaita, mutta se ei ole ollut mahdollista, lähinnä siksi, että mies ei ollut yhtään innostunut, eikä siten halunnut rakentaa niille navettaa.

3. Olen meinannut hukkua. Muutama vuosi sitten kanootti kaatui ja kippasi meidät veteen. Jouduin paniikkiin ja aloin haukkoa henkeä. Vasta kotona muistin, etten ollut muistanut ottaa ensimmäistäkään uintiliikettä! Pelastusliivit ovat siis ehdottoman tärkeät! (Meilläkin oli). Ellet muuten luule tarvitsevasi, niin ainakin tällaisen kahelin kaverin pelastamiseksi!

4. Tarvitsen paljon yöunta. Menen iltaisin nukkumaan klo 10 ja herään aamulla klo kuusi. Tämäkin tuli mieleeni, kun oppilaiden kanssa juuri keskustelimme yöunesta ja jokainen heistä nukkuu vähemmän kuin minä ja sitten nuokkuu pulpetissa, ellei ihan kuorsaa.

5. Olen parikymppisestä lähtien kärsinyt migreenistä ja muista päänsäryistä. Katsoin kerran lääkärikirjasta, mitä syitä on päänsärkyyn. Syitä oli kaksi kokonaista sivua ja minulla oli ne kaikki syyt!

6. On vaikea keksiä Suomesta paikkaa, jossa en olisi käynyt. Kaverini arveli kerran, että sellainen paikka kuin Keikyä kuulostaa niin kummalliselta, että en minä ainakaan siellä ole ollut. Mutta hah, hänpä ei arvannut, että olen ollut nuorena Vammalassakin töissä ja sieltä käsin kierrellyt nekin ympäristökunnat.

Tämä oli tällainen haaste. On vaikea keksiä, kenet haastaa, kun blogeja on vaikka kuinka. Jospa taas teen kuten viimeksikin, tästä voi jokainen ottaa mukaansa ja kirjoittaa itsestään kuusi asiaa.

Meemin säännöt:

1. Linkitä henkilö joka haastoi sinut.
2. Kirjoita säännöt blogiisi.
3. Kirjoita kuusi sattumanvaraista asiaa itsestäsi.
4. Haasta kuusi henkilöä postauksesi lopussa ja linkitä heidät.
5. Kerro kaikille haastamillesi henkilöille haasteesta ja jätä heille viesti heidän blogeihinsa.
6. Ilmoita haastajallesi, kun olet vastannut haasteeseen

Hiihtäminen tuskaa

Jo syksyn suunnittelupäivänä on sovittu, että ensi viikolla on koulussa liikuntapäivä. Viime vuosina se on ollut sellaista, että joku porukka on mennyt kaupunkiin uimaan, joku laskettelemaan, on ollut keilaajia ja kaikenlaista ihmeellistä, mitä ei täällä tavallisesti voi tehdä.

Ja kas kummaa, huomattiin, että tänä vuonna ei ole sellaiseen rahaa. No eihän siinä mitä, kaikki siis hiihtämään kymmenen kilometriä, kuten ennen vanhaankin. Puolivälissä laavulla makkaranpaistoa ja sitten raitista ilmaa saaneina kaikki koululle ja kotiin.

Jo heti hiihtoloman jälkeen alkoi luokkani valittaa ja vinkua: viu, viu, ei me haluta hiihtämään, kuka sitä nyt jaksaa, ennenkin on päästy laskettelemaan, miks meitä rangaistaan. Keskiviikkona otin tämän opekokouksessa puheeksi, ja kerrankin tehtiin hyvä päätös. Ei oteta lukiolaisia mukaan, jos kerran se on heistä vastenmielistä.

Tänään muistin vasta oppilaille asiasta mainita ja odotin nytkin valituksia. Mutta ei. Teeskentelivät välinpitämätöntä, mutta silmiin syttyi onnellinen ilme! Olemme siis kaikki tyytyväisiä. Minun ei tarvitse vahtia, pinnaako ja lusmuileeko joku ja saan opettaa heille germaanisten kielten salaisuuksia. Oppilaiden ei tarvitse hiostaa itseään ladulla ja saada rakkoja kantapäihinsä ja palelluttaa korviaan ja varpaitaan ja kiukutella. Ende gut, alles gut.

Miksi muualle

Eilen oli vielä omien tuntien lisäksi ysiluokkien infotilaisuus, jossa yritimnme joidenkin abien kanssa kertoa pienen koulun eduista. Kyllä lukioon menijöitä tässä ikäluokassa olisi parisen kymmentä, mutta kun kysyimme, kuinka moni on lähtemässä muualle lukioon, nousi minusta ainakin viisi kättä. Kyllä sen ymmärtää, tietysti, täällä ei ole kuin ne samat naamat joka päivä.

Mutta jos ainevalinnoista puhutaan, ei valikoima ole meillä yhtään pienempi kuin muuallakaan. Päin vastoin, etäopetuksella on saatu esimerkiksi ranskaa meidänkin oppilaille. Jos kielivalikoima pakollisten lisäksi on tämä: saksa, venäjä, ranska, ja kansalaisopistossa on voinut opiskella vielä mm. viroa ja espanjaa, niin mitä vielä ihmisen sielu halajaa? Juu, tietysti: aina pitäisi olla tarjolla sellaista mitä ei juuri satu olemaan. Ruoho on aina vihreämpää muualla. Tiedän, että joku on opiskellut jopa japania nettikurssin avulla, joten ei täältä sellaisenkaan takia pois tarvitse lähteä.

Kun sitten olen joskus tavannut muualle lähteneitä, ja kysynyt, mitä erikoista oppilas on valinnut, kun pääsi sinne suureen maailmaan. Vastaus on yleensä vähän hämmentynyt: ööh, tuota, no en minä nyt vielä ainakaan ole mitään erikoista valinnut! Eli todellisista mahdollisuuksien puutteesta ei ole kyse. Pikemminkin on kyse vain jonkinlaisesta päähänpinttymästä, että kun minä vain täältä pääsen, niin sitten se elämä aukeaa. - Pätee moneen aikuiseenkin! Ei se elämä ole muualla, se on tässä ja nyt!

Ainoastaan, jos nuori lähtee johonkin erikoislukioon, ymmärrän lähdön. Mutta ihan tavalliseen toiseen lukioon menoa en ymmärrä, siellä ei yleensä ole sen kummempaa kuin missään muuallakaan. Ja suurissa ryhmissä ihmispaljouden keskellä ei opettaja ehdi neuvoa jokaista oppilasta erikseen, kuten täällä voi tehdä. Mikäli siis oppilas vain haluaa tuota oppia ottaa vastaan.

Sata vuotta sitten

On sitä osattu arvioida oppilaiden suorituksia myös sata vuotta sitten. Kollegani on ollut Jyväskylän yliopistossa suorittamassa aikuispedagogiikan opintoja, ja sieltä hän oli saanut vuosisadan alussa laaditun kiertokoulun todistuksen arvosanaluettelon. Luettelon on laatinut Joutsenon koulumestari Antti Jauho lukuvuonna 1904-05.

Kiertokoulutodistuksen arvosanat:

Sangen hyvä ..........4+
Hyvin hyvä............4
Hyvä..................4-
Tyydyttävän hyvä.....-4
Sangen tyydyttävä.....3+
Tyydyttävää parempi...3
Tyydyttävä............3-
Välttävän tyydyttävä.-3
Sangen välttävä... ...2+
Välttävää parempi.....2
Välttävä..............2-
Auttavan välttävä....-2
Autettava.............1+
Heikkoa parempi.......1
Heikko................1-
Heikon heikko........-1
Mitätöntä parempi.....0+
Mitätön...............0
Oikein mitätön........0-
Jo harjoittelee... .. .:
Ei harjoittele.... ..-

Yksi vaimo nukkui

Olen vuosia yrittänyt opettaa germaanisten kielten artikkelin käyttöä, ilmeisen huonolla menestyksellä. Koska itse hahmotan asioita huonosti, ellei minulla ole konkreettista kuvaa tai kaaviota tai muuta kättä pidempää, luulen aina, etteivät muutkaan hahmota. Minulle esimerkiksi on ihan turha yrittää selittää tietä tai hotellin sijaintia kaupungissa, ellen saa nähdä karttaa samanaikaisesti.

Tästä syystä piirrän oppilaillekin usein mielelläni kaiken sanomani taululle. Koska piirtäminenkään ei kuulu vahvoihin puoliini (minun vahvoista puolistani taitavat puuttua kaikki puolet), oppilailla on aina äärettömän hauskaa kuviani katsellessaan. Senkin ajan kun käyttäisivät asian pohtimiseen, mitä naureskeluun menee, olisi tulos ehkä parempi.

Oppilas kertoi ulkoiluttaneensa koiraansa: Jag rastade en hund. Pakko oli kysyä, onko oppilaalla useampia koiria. -Ei ole kuin yksi! -Aha, ei siis voi sanoa en hund vaan hunden, koska se on juuri se hänen rakas Mustinsa.

Jos oppilas sanoo: Jag rastade en hund, hän tarkoittaa silloin ulkoiluttaneensa yhtä koiraansa, ne muut saivat tyytyä makoilemaan kopissaan.

Vieläkin konkreettisemmaksi tulisi, jos otetaan toinen esimerkki, jonka joku on joskus kirjoittanut aineessaan: När mannen kom hem på kvällen sov en hustru. Eli kun mies tuli illalla kotiin, yksi vaimo nukkui. Mitähän siis tekivät ne muut vaimot?
Siis: jos on olemassakaan vain yksi ainoa vaimo; hänestä sanottava aina hustrun.

Tässä ei siis päde sääntö, että kun asia mainitaan eka kerran, on käytettävä epämääräistä artikkelia. Vasta jos osoitetaan jotain mitä tahansa koiraa tai jonkun tiellä kulkevaa vaimoa, sanotaan ekalla kerralla: en hund, en hustru. Vasta kun kaikki jo tietävät, mistä puhutaan, sanotaan hunden, hustrun.
Eilen piirsin taululle niin hienoja koiria, että niistä riitti riemua pitkäksi aikaa!

Surun päivä

Koulua lähestyessä huomaan ne jo kaukaa. Pihan kaikki kolme lippua puolitangossa. Tiesin sen jo etukäteen, sillä rehtori oli soittanut meille kaikille, että maanantai tulisi olemaan surun päivä meillä.

Tunnelma koulussa on apea, käytävällä pöydällä kynttilä ja valokuva. Aamunavaukseen keräännymme ala-aulaan, rehtori ja kirkkoherra pitävät pienen puheen, kuoro laulaa.
Yksi yläastelainen oppilas oli menehtynyt loman aikana pitkäaikaiseen sairauteen, leukemiaan. Tuo sairaus oli alkanut jo ala-asteella, saatu taltutetuksi vuodeksi, mutta puhkesi uudelleen viime kesänä.

Koulunpito yläasteen puolella on vähän apeaa, meille lukiolaisille ei niinkään. Itse en tuntenut oppilasta edes ulkonäöltä, mutta surullinen mieli valtaa alaa kuitenkin.
Päivän piti olla alun perin ilon päivä sikäli, että kollegani ja hyvä ystäväni oli tänään ensimmäistä päivää koulussa oman sairautensa jälkeen. Hänellä todettiin syöpä viime keväänä, ja melkein vuoden kestäneet hoidot on juuri saatu päätökseen ja opettajalla mieli virkeä. Näin täällä tunnelmat vaihtelevat.

Minulla on oikeus

Minua on alkanut kiukuttaa pari lausetta, joihin törmään tämän tästä. Ne tulevat vastaan sanoin minä jollekin jotain tai olin sanomatta tai kirjoitan jotain tai olen kirjoittamatta.

Ne lauseet tulevat vastaan työpaikalla, mediassa, ihan missä vain ja aina karvat nousevat yhtä lailla pystyyn. En tarkoita, että ne minulle ovat osoitettuja, mutta usein satun kuulolle.

Vähän väliä joku sanoo: "Mutta minulla on oikeus..." Miten niin, mistä se sellainen oikeus on tullut? Mistähän syystä toinen yhtä tavallinen lause on: "Mutta sinulla ei ole oikeutta..." Eivätkö nämä lauseet kumoa toisensa? Jos jokainen kerran voi sanoa, että minulla on, silloinhan lause "sinulla ei ole" on mahdoton.

Koskaan en ole kuullut, että joku sanoisi: "Minulla EI ole oikeutta" tai "Sinulla ON oikeus" tai "Minulla on velvollisuus". Käsittämätöntä.