Melontaa

Kerrankin hyvä kesäpäivä. Lähdimme jo aamusta melomaan, sillä iltapäiväksi oli tulossa vieraita. Ihana tyyni järvenpinta, kuikkia ja sorsapoikueita lipui pinnalla. Sorsanpoikia ei useinkaan ole heinäkuussa enää kuin muutama hengissä, mutta tuolla emolla oli pitkälti toistakymmentä. Olivatkohan kaikki samaa pesuetta vai oliko joltain poikueelta kuollut emo ja poikaset lyöttäytyneet toisen emon matkaan.
Rantauduimme aivan tyyneen kimaltelevaan poukamaan kalliolle ja uimme lämpimässä vedessä.

Joku nauraa minulle, että melon vain optimaalisissa olosuhteissa. Mutta ei kai se mikään ihme ole, sillä olen oppinut uimaan vasta aikuisena. Ja muutenkin olen saanut pienoisen pelon, sillä muutama vuosi sitten kanootti kaatui ja jouduimme kaikki veden varaan. Onneksi oli rantaan vain 50 metriä.
Jouduin silloin paniikkiin ja haukoin henkeä, enkä olisi varmasti selvinnyt, elleivät muut olisi avustaneet ja ohjanneet minua kanootin reunaan. Vasta kotona illalla saunan lauteilla huomasin, etten ollut muistanut ottaa ensimmäistäkään uintiliikettä. Niin näköjään ihminen voi panikoitua.

En koskaan lähde vesille, ellei minulla ole pelastusliivejä. Usein ihmiset sanovat, kun heitä kehottaa laittamaan liivit, että he ovat hyviä uimareita ja kyllä he osaavat itsensä pelastaa. Saattaa olla, että juuri ja juuri saisivatkin itsensä pelastetuksi, mutta ovatko he tulleet ajatelleeksi, että tilanne on sellainen, että siihen ei ole osannut varautua ja voi olla, että joutuu pelastamaan muitakin. Silloin olisivat liivit tarpeeseen.