perjantai 30. tammikuuta 2009

Jumettui onkaloon


Eilinen päivä ei juuri poikennut edellisestä ainakaan omituisuuksien puolesta. Nyt sattuu kaikki kommellukset oikein rysässä. Menin hyvissä ajoin jo ennen kahdeksaa koululle. Ajattelin, että kuuntelemme viimeisen kuuntelumme abisaksaa eri tason oppilaat samassa luokassa: oppilaat hakivat toisenkin CD-soittimen, minä hain sekä A- että B-saksan kuuntelukokeen. Raahasimme kuulokkeetkin, asettelin lähettimet koneiden päälle. Mutta toisesta lähettimestä puuttuikin virtajohto. Kukahan senkin oli kähveltänyt!

Raahasimme B-saksan lukijan vehkeet eri luokkaan, jätin oppilaan sinne yksikseen ja menin itse A-saksalaisten kanssa samaan luokkaan. Kaikki muuten hyvin, mutta aikaa oli kulunut jo niin paljon sählinkiin, että kesken kuuntelun alkoikin klo 8.45 päivänavaus. (Muiden koulu alkaa siis tuolloin). Täytyy siis yrittää suhtautua, vaikka hermot meinaa mennä!

B-saksalainen tuli sisälle ja ilmoitti, että hänet ajettiin luokasta pois eikä hän saanut levyä pois koneesta! Miten se on mahdollista? Hyvä konehan se on. Kun luokka oli tyhjä, menin kokeilemaan, kiskoin levykotelon hissukseen auki, ja mitä ihmettä? Ei ollut levyä! Mihin se on voinut haihtua?

Opehuoneessa ihmeteltiin ja tultiin siihen tulokseen, että yläasteen tunnilla joku oppilas on sen ehtinyt sieltä jo näpelöidä, vaikka ope kyllä sitä epäilikin. Onneksi ei ehditty vielä oppilaita syyttää, joku keksi, että levy on hävinnyt jonnekin koneen yläosan uumeniin. Raahattiin kone AV-vastaavan pöydälle. Ope huljutteli konetta ylösalaisin ja hups, levy ilmestyi näkyviin.

Nyt ei auta kuin panna kädet kyynärpäitä myöden ristiin ja toivoa, että yo-kuuntelussa ei sattuisi mitään outoa. Urani aikana ei ole koskaan vielä mitään hämminkiä niissä ollutkaan, mutta kertahan se olisi ensimmäinenkin.

keskiviikko 28. tammikuuta 2009

No voi voi


Kyllä on hyvä, kun olin eilen niin ahkera, että valmistelin jo tämän illan suomentunteja. Kun aamulla tulin koululle, luki pöydälläni: Voitko valvoa matikan koetta abeille klo 13-15.

Kauhistuin, sillä olin suunnitellut siinä välissä tekeväni perjantaiksi saksan kokeen abeille, tekeväni kakkosille huomiseksi kokeen ja korjaavani kakkosen kuuntelukokeet ja sitten vielä ajattelin, että olisin valmistellut lisää suomentunteja. No, tässä minä nyt istun ja onneksi sellaisessa luokassa, jossa on nettiyhteys.

Tulin siis tänne kokeen valvontaan omien tuntieni jälkeen. Ensimmäiseksi sisään änkesi myös 4 kasiluokkalaista englanninkoetta tekemään. - Heistä ei ongelmaa. Mutta kun jaoin matikan tehtäviä abeille, huomattiin, ettei ollutkan paperia - siis joku konsuja hakemaan. Kun tuli konsut, huomattiin, ettei ollut kaikille kysymyspaperiakaan. - Siis joku oppilas sitä monistuttamaan.

Kun olivat kaikki ryhtyneet työhön, väitti joku oppilas, että huonoja ovat tehtävät. Eka tehtävää ei voi laskea, kun ei tiedä pitääkö olla miinus vai plus. Kaikki yhdessä päättivät, että miinus!! Mitä minä nyt siihen osaisin sanoa, neljäänkymmeneen vuoteen en ole matikasta kuullut puhuttavankaan!

Jonkin ajan kuluttua samainen oppilas sanoi, ettei sitä voi laskea miinuksella, pitääkin olla plus, ei tule muuten neliöjuurta. Jaha. Kaikki kumit heilumaan, vaihtoivat plussaksi.

Meni vähän aikaa, rupesi joku sanomaan, että tehtävät ovat niin virheellisiä, ettei voi laskea. Niissä on vaikka mitä vääriä merkkejä. No mitä minä siihen, en voi auttaa, laskekaa mitä voitte! Yksi sanoi, ettei kahdessa tunnissa ehtisi muutenkaan laskea kaikkia. Kuulemma liikaa tehtäviä. No voi voi.

Ja mitäs minä. Kivahan tässä on, kun en itse ole matikasta vastuussa. Mutta uskon, että oppilaat ovat oikeassa, nämä ovat kohtalaisen osaavia oppilaita. Harmi, että sattui oman opettajan sairaus juuri heidän viimeiseksi kokeekseen. Ehkä kaikki vielä iloksi muuttuu heilläkin.

tiistai 27. tammikuuta 2009

Viimeisiä voiteluita


Olen jo aivan sekaisin abien päiväjärjestyksestä, kuten joka vuosi ennenkin. Molempiin aineisiin kun pitää yrittää etsiä lisäharjoituksia, yo-vihkoja, muistella, minä päivänä on harjoituskuuntelut, milloin kuuntelukoe, milloin yo-kuuntelu jne jne.

Olemme vihdoin ymmärtäneet luopua preliminääreistä eli ns. leikkiylioppilaskirjoituksista. Minun käsittääkseni niitä vielä kouluissa yleisesti pidetään. Ainakin siitä päätellen, että aineopettajaliitot tuottavat niihin materiaalia. En näe mitään järkeä siinä, että ensin on koeviikolla valtavat kurssikokeet, seuraavana päivänä ehkä preliminäärikoe, joka kesti 3-6 tuntia, ja näitä joka aineessa. Hullun hommaa! Turha rasittaa oppilaita niin ennen kirjoituksia. Tänä vuonna ei sitä paitsi heille jää luppopäiviäkään koeviikon jälkeen johtuen pitkästä joululomasta.

Tänään teimme suullisten kuulusteluiden tenttijärjestystä. Olin käärmeissäni, että abien luokanvalvojaa ei sitten näkynytkään, sillä hänen piti tulla sinne myös. Mutta hänellä oli onneksi alibi, hänellä oli jonkin muun luokan koe, ja henkilö, jonka piti hänet päästää kokeesta, ei ollutkaan koulussa! Ei se muisti pelaa näköjään muillakaan juuri sen kummemmin kuin minulla.

Edellisen postauksen kommentissa joku ihmetteli, mitä ne suulliset kuulustelut ovat. Onhan niitä pidetty lukiossa jo minunkin aikanani ja aina ihan tähän päivään saakka. Ainut ero on se, että nykyään ne eivät ole enää pakollisia. Eikä niitä oikein voi sanoa tenteiksikään enää. Minä olen nimittänyt niitä jo pitkään "viimeiseksi voiteluksi", jossa käydään läpi vielä epäselviä asioita. Näiden merkitys on lähinnä siinä, että oppilaat saavat paremmin rytmitetyksi penkkareiden ja kirjoitusten välisen ajan, lukemisessa olisi paremmin ryhtiä.

Onhan sitten vielä olemassa kirjoitusten jälkeisetkin kuulustelut. Ne ovat korotustenttejä, jos oppilas haluaa päästötodistukseen paremman numeron kuin minkä tietokone on keskiarvoksi laskenut. Nykyäänhän päästötodistuksen loppuarvosana on jonkin aineen lukiossa luettujen kurssien keskiarvo. Jostain kumman syystä on useimmiten oppilaan motivaatio kirjoitusten jälkeen laskenut, ja vain äärimmäisen harvoin kukaan saa enää arvosanaansa nostetuksi.

maanantai 26. tammikuuta 2009

Kohta on kuulkaa kesä


Jos talvi yllättää aina suomalaiset ja lumi helsinkiläiset, niin yhtä lailla yo-kirjoitukset yllättävät aina abiluokan. Joulun jälkeen kun aloin hoputtaa lukemaan ja kiirehdin kappaleiden lukua, sanoivat, etteihän meillä mitään hätää ole, justhan vasta joulusta päästiin. (Huom! siitä on jo alun toista kuukautta, jos ette ole huomanneet!)

Mutta nyt on enää kolme päivää koulua, sitten alkaa koeviikkoruljanssi, kuunteluharjoitukset ja heti sen perään yo-kuuntelut ja penkkarit. Alan huohottaa ja läähättää jo pelkästä ajatuksesta. Penkkarien jälkeisten suullisten kuulustelujen tenttijärjestyksen laatiminen on jäänyt viime tippaan, ja minut komennettiin oppilaitten kanssa sitä huomenna tekemään, opo on koko viikon jossain. No, ei hätää, vähillä oppilailla se on tehty suit sait.

Kun sitten on saatu tentit pois jaloista ja hiihtolomakin pidetty pois alta, alkavat kirjoitukset ja kas, ollaankin jo keväässä ja saadaan ruveta odottamaan uutta syksyä uusin kirjoituksin.
Kyllä on lyhyt tämä lukuvuosi.

P.S. Kuvassa olevat kauriit olivat pihassa toissapäivänä. Ikkunasta ei vain tullut kovin hyvää kuvaa.

perjantai 23. tammikuuta 2009

Elä siinä sitten heidän kanssaan


Kauhean repaleinen päivä kaikin puolin. Opettajia koulutuksessa ollut jo monta päivää, ja joku on leikkauksessa, jonkun lapsi sairaana. Rehtoriakaan ei ole näkynyt koko viikolla.

Sijaisia ei kai ole kaikkiin aineisiin edes muistettu hommata, tai jos on, ei ole muistettu ohjeistaa, mitä teettää oppilailla. Joku luokka on ollut jonkin aineen osalta itsekseen jo ties monettako tuntia. Oppilaat ihmettelevät, mitä tekisivät, ja jonkin toisen aineen ope käskee tehdä kirjasta eteen päin. Oppilaat väittävät, että niinhän me tehtiin jo pari tuntia aiemminkin, ope toistaa: "Tehkää eteen päin". Tällaista se sitten saattaa olla, kun ei saa aina palkata sijaisiakaan ja aina niitä ei ole edes saatavilla. Ja vaikka olisikin, yksikin oli pari päivää, muttei ole sen jälkeen enää naamaansa meillä näyttänyt.

Pari opea oli kuoron kanssa Helsingin-matkalla, joten ei ollut pelkoa, että olisi liiemmälti ollut oppilaitakaan. Yritä siinä sitten nysäporukan kanssa tehdä jotain viisasta.

Sen verran oli sentään oppilaita, että kerkesivät minun kanssani väitelläkin. Tekstissä oli lause: Vem bryr sig om! Sanoin sen merkitsevän: Kuka siitä välittää! Joku oikaisi, että siinä vieressähän lukee: Mitä väliä! Yritin selittää, että sama asiahan se on, mutta en saanut menemään jakeluun. Kysyi minulta, enkö tiedä, että kuka ja mikä on ihan eri asioita.
Joten täytyy sanoa kuten entinen vahtimestarimme: Elä sitten heidän kanssaan...

torstai 22. tammikuuta 2009

Lupasivat minulle ryypyt


Tuttavan tuttavalla on lastenhoito-ongelma, sillä hän on vuorotyöläinen ja yksinhuoltaja. Lapsi tarvitsisi hoitopaikan, jossa voi silloin tällöin tarvittaessa olla yötäkin, koska sukulaisiakaan ei asu samalla paikkakunnalla.

Lapsen äiti oli keskustellut kunnan päivähoidosta vastaavan henkilön kanssa, oli yritetty löytää erilaisia vaihtoehtoja ongelman ratkaisemiseksi. Yksi mahdollisuus olisi ollut viedä lapsi silloin tällöin vanhustentaloon, siellähän on hoitajat yötä päivää jo muutenkin olemassa. Lapsen äiti oli tästä kauhistunut ihan suunnattomasti. Laittaa nyt lasta vanhojen ihmisten kanssa samaan!

Tulipa puheeksi tänään oppilaitten kanssa vanhusten ja pikkulasten yhteishoito. Kerroin tuon kuulemani tapauksen oppilaille ja kysyin heidän mielipidettään. Olin kovin ilahtunut, että eivät tyrmänneet heti suoralta kädeltä. Erittäin myönteisesti suhtautuivat ja alkoivat pohtia mitä hyötyä eri sukupolvien yhteiselosta olisi, mutta osasivat ottaa hyvin huomioon myös erilaisia mahdollisia ongelmia. Positiivista. Ei välttämättä heti tyrmätty uutta ja outoa asiaa.

Tietysti keskustelu poikkeaa aina pääasiastakin, ja alkoivat pohtia myös sitä, miksei vanhuksille anneta viinaa. Kun minä puolestani vannotin, että kun minä olen avopalvelukeskuksessa ja oppilaat hoitajinani, ei minulla saa teettää mitään toisarvoista olematonta askartelua, vaan jotain kunnollista, lupasivat tuoda minulle sudokuja ja ristikoita ja antaa ryypytkin!

keskiviikko 21. tammikuuta 2009

Keväästä tulee jännittävä


No jeps. Olin varustautunut monistein ja kalvoin ja vaikka mitä mukana suomen tunnille illalla. Luulin, että kirjatkin ovat sopivia, edistyneemmille edistynyt kirja, toisille alkeellisempi. Mutta a vot, sitten tulikin tänään pari uutta ihmistä, jotka eivät osanneet vielä sanaakaan, uusiseelantilainen ja latvialainen mies.

Viime kerran osaamiskartoituksen perusteella ajattelin, että vasta-alkajille on sopiva nopeasti edistyvä alkeiskirja. Mutta alkeista aloitteleville se on kyllä tosi vaikea. Ainakin, kun vain puolet ajasta saatoin opettaa heitä. Saa nyt nähdä, saivatko sätkyn jo eka kerrasta.

Sovimme, että ensi kerralla virolaiset tulevat puoli tuntia myöhemmin kuin toiset ja lähtevät samoin puoli tuntia myöhemmin. Heitähän pitää opettaa ihan eri tavalla kuin edistyneitä muita ulkomaalaisia. Tällä tavalla porrastettuna ei tarvitse niin kauaa ihmetellä itsekseen. Ja on minulla asiaa, jota voi opettaa yhteisestikin kaikille. Itse asiassa olisi ryhmässä kolmen eri tason ihmisiä, mutta kahdeksasta henkilöstä ei voi muodostaa enää pienempää ryhmää. Taitaa tulla tosi jännittävä kevät.

tiistai 20. tammikuuta 2009

Ei kiinnosta heitä mankelikaan


Tänään käsiteltiin kolmosten kanssa mankelikappaletta. -Ei me pyykkiä mankeloitu, mutta ruotsin kirjassa oli puhetta ruotsalaisesta kirjailijasta Henning Mankellista. Eivät olleet oppilaat lukeneet koskaan Mankellia, pari oli sentään nimen kuullut.

En kauheasti välitä dekkareista, mutta yhden Mankellin Wallander-kirjan olen lukenut. Harvoin edes muistan kauaa kirjojen juonia, mutta yhdessä kirjassa joku roisto keksii mennä asumaan vanhan miehen asuntoon ihan noin vain. Roisto keplottelee itsensä sisään jonakin myyjänä, ja kun asukas on huonokuuloinen ja huonomuistinen, unohtaa tunkeilijan alta aikayksikön. Niin mies asustaa vanhuksen kanssa samassa isossa huoneistossa pitkänkin aikaa tämän sitä koskaan tajuamatta. Tilanne on kai jäänyt mieleeni sen takia, että itselleni ei olisi koskaan tullut mieleeni keksiä asunnottoman asunto-ongelmaan tuollaista juttua.

Eniten minua on Mankellin tuotannossa viehättänyt Vindens son (Tuulten poika), joka kertoo 1900-luvun alussa Kalaharin autiomaasta tuodusta neekeripojasta. Mitä ennakkoluuloja Ruotsissa siihen aikaan oli tällaisia kohtaan, on mielenkiintoista lukea. Kirjan tekee mielenkiintoiseksi se, että Mankell kai on oikeasti matkustanut Kalahariin etsimään pojan juuria.

Mutta ei nyt niin kovin kiinnostavaa ollut oppilaitten mielestä. Vähän kun yrittää kertoilla jotain omasta mielestä kiinnostavaa, on se oppilaitten mielestä ajan haaskausta. Mutta voin kyllä vakuuttaa, että oli ohjelma tunnilla mikä tahansa, oppilaitten mielestä olisi pitänytkin tehdä just sillä kertaa jotain muuta.

maanantai 19. tammikuuta 2009

Haukotteli korvaan


Viikonloput pitäisi kieltää. Tai pikemminkin maanantait. Milloinkaan eivät ihmiset haukottele niin ankarasti kuin maanantaina. Minua lukuunottamatta tietysti. :)
Oppilaat olivat kuolla väsymykseen, joku ei ollut jaksanut raahautua tunnille ollenkaan, joku makasi pulpetillaan pää käsien sisällä koko tunnin - turhaan sekin sinne tuli.

Joku oli keksinyt, että pitää ruveta opiskelemaan ja kirjoitti sanoja kappaleesta vihkoonsa. Muuten tietysti hyvä, mutta kaikki viisaat opetukseni rapisivat kuin hanhen selästä, oikein kuulin, kuinka sanat tipahtelivat ja läiskähtelivät lattiaan.

Joku hyväkäs kaivoi kännykkänsä, muka joku tärkeä asia. Luuli raukka, etten minä mitään näe. Mutta vaikka minä en kuule enkä muista enkä käsitä mitään, niin näkö on hyvä, paitsi ulkonäkö tietysti on vähän päässyt rapistumaan.

Kirjassa oli laulukin. Aina kuvittelen, että oppilaat niistä oppisivat paljon uusia sanoja, kun kerran niitä haluavat kuunnellla. Mutta ei tietenkään, silloinhan saa laittaa kirjan kiinni ja ruveta muistelemaan viikonlopun hurvitteluja.
**********
Soitin iltapäivällä Valtiokonttoriin. Taivas miten siellä olevalla naisella oli tuskallinen työpäivä. Hän haukotteli suoraan korvaani, ähki ja puhisi ja taas haukotteli. Mutta eihän se tietysti ole hääviä aamusta iltaan ihmisten eläkeasioita setviä. En ole sellaistakaan ennen kuullut, että suoraan toisen korvaan haukotellaan. Ihan meinasin sanoa, että koeta nyt edes yrittää, mutta sainpas taas olluksi sanomatta. Minä alan oppia ihmisten tavoille.

sunnuntai 18. tammikuuta 2009

Voihan hampuusi


En lakkaa ihmettelemästä pienen lapsen puheen kehitystä. Minä opetan vuosikausia oppilaille jotain kieltä joskus hyvinkin laihoin tuloksin, kun taas pieni lapsi oppii kaikenlaisia sanoja ja sanontoja ihan opettamatta. Sieppaa ilmaukset tuosta noin vain ilmasta. Ja käyttää niitä vielä yleensä oikeassa paikassakin.

Jouluna esimerkiksi Aatu (3 v) lasketteli pulkalla pihassa. Jostain syystä pulkka ei tahtonut mennä suoraan, vaan kippasi miehen aina nurin puolivälissä mäkeä. Tähän poika viimein sanoi: "Voi perse!" Tuota nyt ei ainakaan kukaan ole opettanut, mutta kylläpä on sana oikeaan paikkaan livahtanut.

Mutta sitten sisällä poika leikki omia leikkejään, ja me aikuiset pelasimme sanapeliä. Joku laittoi uuden sanan juuri siihen kohtaan, johon olin itsekin ajatellut sanaa ja tulin tokaisseeksi: "Voi hampuusi!" Tähän poika heti leikkiensä keskeltä ojensi: "Mumma! Tuollaisia ei puhuta!"

Tätäkään sanaa ei poika ole koskaan kuullut, mutta painotuksesta ja tilanteesta ymmärsi heti, että jotain sopimatontahan se tietysti on. Vertaan taas vieraan kielen oppijaan. Hyvin harva opiskelija osaa kiinnittää huomiota tilanteeseen ja yhteyteen, jossa sanoja käytetään. Vaikka sanan varsinaista merkitystä ei ymmärtäisikään, sen voi ymmärtää äänenpainoista, rytmistä, sanan ympärillä olevista muista sanoista jne.

Tänään kävimme taas Aatun luona kylässä. Ihmettelin itsekseni hänen käyttämiään kaikenlaisia ihmeellisiä suomen kielen muotoja, joita ulkomaalaisillekin pitää opettaa kädestä pitäen: "Minä jätän ruuvaamatta tuon ruuvin". Suvereenisti! Rupeapa kääntämään vaikka ruotsiksi tuollaista: Jag låter bli att skruva... Ymmärtävätköhän suomalaiset ollenkaan, miten he saavat ihan ilmaiseksi hyvän kielitajun ja erinomaisen pohjan hahmottaa maailmaa laajasti.

Kuvittelin muuten tähän koneelle istuessani, että muistan monta muutakin hauskaa juttua ja sanontaa tältä päivältä, mutta mihin lie haihtuneet. Enhän voi koko aikaa kulkea paperi ja kynä kourassa muistiin kirjoittaen.

lauantai 17. tammikuuta 2009

Sillisalaattia tämäkin


Torstaina oli ensimmäisen kerran kansalaisopiston suomenopetusta. Kuten arvasin, on ryhmässä monen eri tasoisia opiskelijoita. On virolaisia, jotka osaavat hyvin suomea ja ovat asuneet kauan maassa. On myös venäläisiä, jotka osaavat ja ymmärtävät jonkin verran, mutta tarvitsevat ihan erilaista opetusta. On myös latvialainen, uusiseelantilainen ja turkkilainen, jotka tarvitsevat ihan alkeisopetusta.

Että tästä sillisalaatista nyt sitten saisi jonkinlaista järkevää aikaseksi, on aika haasteellista. Helppoahan opetus olisi, jos kaikki olisivat samanmaalaisia ja samantasoisia, mutta kyllä pitkälle edistyneille pitää olla jotain muuta kuin niille, jotka opettelevat kirjaimia. Jatkossa nähdään, miten käy, tuleeko opetus olemaan kenellekään sopivaa. Samanlainen sekaryhmä kuin saksanryhmäni viime vuosina. Opiskelijoita on niin vähän, että ei voi perustaa kahta ryhmää, mikä olisi aivan ihanteellista.

perjantai 16. tammikuuta 2009

Kaupungin lyseon lukion Meidän periferian toimipiste



Ennen kuin alan vuodattaa suutuspäissäni minua suututtavia asioita, vilkaiskaapa Katileinin sivulle, jossa on haaste neuloa villasukkia hyväntekeväisyyteen. Minäkin olen luvannut neuloa parit sukat, mikäli käsi antaa myöten.
****************
Ei mennyt kahtakaan viikkoa vieraan vallan palveluksessa kun jo huomaa eron entiseen. Koulutukseen lähtiessä ennen ei tarvinnut kuin ruokapöydässä kysyä rehtorilta, sopiiko lähteä. Nyt sain kiukutella ja tuppuroida toista tuntia, eikä asia tullut juuri sen selvemmäksi.

Ensinnäkin kaavake, millä koulutukseen menoa anotaan, löytyi monen mutkan kautta kaupungin viidensadan muun internetissä olevan kaavakkeen joukosta. Jes! Mutta iloitsin liian aikaisin. Kaavake oli käsitelty niin, että sitä ei voi muokata netissä. No mikäs siinä, tallennan kovalevylle.

Men bättre sagt än gjort! Jotta kaavakkeen voi avata, pitää olla itsellä Open Office -versio Wordistä, eikä se tavallinen, joka minulla on. Eihän siinä auttanut muu kuin ruveta lataamaan netistä ohjelmaa, kuten kone ehdotti. -Onneksi ehdotti, en olisi itse ruvennut muuten tekemään. Ja kone rumpsutti ja rumpsutti yli puoli tuntia. Taitaa olla kovalevy menossa rikki. On ollut muutakin häikkää.

Kuitenkin ajattelin ensi töikseni ilmoittautua sinne kurssille, Lappeenrantaan SUKOLin eli Suomen kieltenopettajien liiton kevätpäiville. Ensin en päässyt SUKOLin sivuille. Salasanat unohtuneet ja muuta. Puolen tunnin sekoilun jälkeen pääsin niin pitkälle, että piti täyttää kohta: oppilaitos. Ei riitä enää, että laittaisin oman koulumme nimen, vaan piti laittaa: Kaupungin lyseon lukion meidän kuntamme toimipiste! Laskutusosoite ei ollut yhtään yksinkertaisempi: Taas se Kaupungin koululaitos ja tuo äskeinen oppilaitoksen nimi ja osoitteeksi Helsinki!! Kuka vielä sanoo, että elämä on helpottunut keskittämisen ja tietokoneiden kanssa. Mutta sain kuin sainkin ilmoittautuneeksi.

Mutta kaupungin rehtorille en saanut vielä lähetetyksi anomusta koulutukseen menoa varten. Uuden uutukaisella Word-ohjelmalla avasin anomuksen, täytin onnistuneesti puoliväliin, kunnes tuli maksukohta. Silloin kone ei antanut enää täyttää yhtäkään laatikkoa. Kesken jäi.

Illalla aioin jatkaa, mutta kone ei antanut mennä internetiin. Hohhoijaa! Saa nähdä, miten heikkohermoiset kestävät tällaista säpeltämistä, kun minäkään en millään meinaa sietää. En ihmettele, että moni viis veisaa tietokoneista. Hehän ovat ihan oikeassa.

keskiviikko 14. tammikuuta 2009

99


Tässä meemi, jonka sain Allun blogista. Minusta tämä sopisi vaikka opetusmateriaaliksi englanninopettajille, itselleni ei tästä siinä mielessä ole valitettavasti hyötyä, mutta kuka tahansa voi sen tästä ottaa ja käyttää hyödykseen tai vain huvikseen tehdä. Tällaisen kun löytäisi muillakin kielillä opetusmateriaaliksi, ei tarvitsisi alkaa kääntää ruotsiksi tai saksaksi.

Lihavoi ne kohdat, joita olet jo tehnyt.
Kursivoi ne, mitä haluaisit tehdä.
Kirjoita perusfontilla ne, mitä et ole koskaan tehnyt tai et haluakaan tehdä.

Things you've already done: bold
Things you want to do: italicize
Things you haven't done and don't want to - leave in plain font

1. started your own blog
2. slept under the stars
3. played in a band
4. visited hawaii
5. watched a meteor shower
6. given more than you can afford to charity
7. been to disneyland/world
8. climbed a mountain
9. held a praying mantis
10. sang a solo
11. bungee jumped
12. visited Paris
13. watched a lightning storm at sea
14. taught yourself an art from scratch
15. adopted a child
16. had food poisoning
17. walked to the top of the statue of liberty
18. grown your own vegetables
19. seen the mona lisa in france
20. slept on an overnight train
21. had a pillow fight
22. hitch hiked
23. taken a sick day when you’re not ill
24. built a snow fort
25. held a lamb
26. gone skinny dipping
27. run a marathon
28. ridden a gondola in venice
29. seen a total eclipse
30. watched a sunrise or sunset
31. hit a home run
32. been on a cruise
33. seen niagara falls in person
34. visited the birthplace of your ancestors
35. seen an amish community
36. taught yourself a new language
37. had enough money to be truly satisfied
38. seen the leaning tower of pisa in person
39. gone rock climbing
40. seen michelangelo's david in person
41. sung karaoke
42. seen geyser erupt
43. bought a stranger a meal in a restaurant
44. visited africa
45. walked on a beach by moonlight
46. been transported in an ambulance
47. had your portrait painted
48. gone deep sea fishing
49. seen the sistene chapel in person
50. been to the top of the eiffel tower in paris
51. gone scuba diving or snorkelling
52. kissed in the rain
53. played in the mud
54. gone to a drive-in theatre
55. been in a movie
56. visited the great wall of china
57. started a business
58. taken a martial arts class
59. visited russia
60. served at a soup kitchen
61. sold girl scout cookies
62. gone whale watching
63. gotten flowers for no reason
64. donated blood
65. gone sky diving
66. visited a nazi concentration camp
67. bounced a cheque
68. flown in a helicopter
69. saved a favorite childhood toy
70. visited the lincoln memorial
71. eaten caviar
72. pieced a quilt
73. stood in times square
74. toured the everglades
75. been fired from a job
76. seen the changing of the guard in london
77. broken a bone
78. been on a speeding motorcycle
79. seen the grand canyon in person
80. published a book
81. visited the vatican
82. bought a brand new car
83. walked in jerusalem
84. had your picture in the newspaper
85. read the entire bible
86. visited the white house
87. killed and prepared an animal for eating
88. had chickenpox
89. saved someone’s life
90. sat on a jury
91. met someone famous
92. joined a book club
93. lost a loved one
94. had a baby
95. seen the alamo in person
96. swum in the great salt lake
97. been involved in a law suit
98. owned a cell phone
99. been stung by a bee

tiistai 13. tammikuuta 2009

Munaa, mutta pitäisikö olla munatkin


Miehet opettajina alkaa olla sukupuuttoon kuollut kummajaisuus. Meidänkin opehuoneessa yleensä ruokapöydässä istuu pelkkiä naisia tai sitten suhde on yhden suhde kymmeneen.

Eilen oli kuitenkin oudosti siunaantunut ruokapöydän ympärille peräti kuusi miestä ja meitä naisia vain kaksi. Joku sitä alkoikin hämmästellen ihmetellä, miten on mahdollista. Siihen joku mainitsi meitä naisia tarkoittaen: "Mutta te olette ainoat, joilla on munaa!"

maanantai 12. tammikuuta 2009

Taaskin ymmärrettiin väärin


Niin moni asia voi vaikuttaa siihen, että sanomisemme ja kirjoittamisemme ymmärretään toisin kuin olemme tarkoittaneet. Tänä aamuna esimerkiksi mies sanoi hakanneensa portailta jäätä. Aina juuri siihen kohtaa, johon astutaan, oli tullut paksu jääkerros. Tuohon sanoin: "Kannattais aina harjata lumet pois portailta jo ennen kun portaalle astuu". Vastaus oli heti: "Ei se ole sinultakaan kielletty!"

Eli mielestäni neutraalisti lausuttu sanominen käsitettiinkin heti moitteeksi: "Miksi et ole lakaissut.." Tarkoitin vain itse asiassa, että astui nyt sitten kuka tahansa ensimmäisenä portaille, kannattaisi pyyhkäistä ensin harjalla lumet pois.

Moitteeksi käsitetään usein lauseet, jotka on vain tarkoitettu neutraaliksi toteamukseksi. Jos tulen koulun ruokalasta ja sanon: "Olipas sitkeää lihaa tänään!" Silloin on heti vähintään viisi ihmistä ojentamassa, että aina valitetaan ruoasta, vaikka se oli vain toteamus, ei välttämättä muuta. (Suututtaa itseä siksi, että on ihmisiä, jotka todella valittavat ruoasta aamusta iltaan).

Samantapainen voi olla toteamus säästä: "Kylläpä on ankara lumimyräkkä!" Tämäkin on minulle vain toteamus, koska itse asiassa tykkään lumimyrskystä. Mitä kovempi myräkkä, sitä kivempi. Mutta se on varmaan henkilölle, joka itse ei siitä pidä, kuin punainen vaate, koska saan kovat haukkumiset: "Minkä sitä säälle voi. Anna olla! Ei aina pidä valittaa!!!" -Mutta minä raukkahan vain informoin, jos hän ei vaikka tiennyt, millainen sää on!

Puhumattakaan sitten siitä, millaisia epäselvyyksiä aiheutuu kirjoitetussa tekstissä, jossa ei voi ilmein, elein ja muin keinoin ilmaista tarkoitustaan. Ja vielä lisäksi murre ja kulttuurierot! Sekä vastaanottajan että puhujan oma kokemuspiiri vaikuttaa. Pohjalaisena savolaisten joukossa eläneenä voin vakuuttaa, että ei se kommunikointi aina niin yksinkertaista ole. Myös keskustelufoorumien ja blogien viestiketjuissa voi sivullisena vain ihmetellä, miten monella tavalla voi jonkin pikkuasiankin tulkita. Mutta kommunikointihan on jatkuvaa tulkintaa siitä, mitä itse asiassa sanomalla tarkoitetaan. Siksi automaattiset käännöskoneet eivät ole mahdollisia.

Kielenkäyttöä tutkii kielitieteen haara pragmatiikka, josta olen joskus ennenkin kirjoittanut erilaisia käytännön esimerkkejä.

lauantai 10. tammikuuta 2009

Etälaitteilla harjoittelua


Tänäänkin oli ihan tavallinen työpäivä, opiskeltiin maanantain lukujärjestyksen mukaan. Nyt just kun vähän vihdoinkin meinaa päästä päiväjärjestykseen, onkin taas huomenna pyhä. Ehkä se työinto siihen sitten lopahtaakin.

Muuten oli normaalin tuntuista, mutta kaikki etäopetusta antavat opettajat pitivät etäopetustuokioita toiseen luokkaan noin harjoituksen vuoksi. Ongelmia tuottaa se, että eri etäpisteissä on erimerkkiset laitteet, jotka eivät aina sovikaan yhteen. Jos maailmassa järkevyys olisi valttia, kaikki toimisi hyvin, mutta kun raha on pääasia, silloin ollaan joka asiassa hakoteillä.

Saatiin kuitenkin videot näkymään harjoituksissa, mutta DVD ei kuulunut eikä näkynyt etäpäässä. Ihmettelenkin, jos ei jotain häikkää taas olisi ollut. Jollain opettajalla on kolmen pisteen yhteyskin yhtaikaa, joten hänellä ne suurimmat ongelmat on. Ilmeisesti kuormitus on liian suuri, joten johonkin kouluun katkeaa yhteys kesken kaiken ja ope on joutunut ottamaan saman tunnin aikana kaiken alusta viisikin kertaa. Siinä nyt ei opiskelusta paljon ehdi nauttia. Lähikunnan oppilaat jo tympääntyivätkin sen aineen opiskeluun etälaitteilla.

Olin tänään koulun jälkeen jo hiihtämässäkin tunnin verran. Ja mieli virkeä, joten ei kun pyhää odottelemaan.

perjantai 9. tammikuuta 2009

Taas naurettiin


Englannin kieli se on kiva kieli, kun se aina naruttaa minua, aina saa minut lankaan. Ellei toisin päin niin sitten toisin päin. Tänään taas tuli puheeksi opehuoneessa eri kielten vertailu. Englanninope mainitsi jostain asiasta, että onhan englannissakin se long johns. Minun haraviini kun ei ole ennen tuokaan sana tarttunut, epäilin heti, että tarkoitetaanko sillä nyt taas sitä. No kumma ja ihme! Tällä kertaa oli kyse pelkistä kalsareista, vähän kainostellen kuin ennen suomen kielessä puhuttiin nimettömistä.

Mutta olen jo oppinut, että jos en englannissa tiedä jotain vähänkään sinne päin vivahtavaa sanaa, on se aina jotain hävytöntä. Parasta siis heti etukäteen jo luulla sanoja härskeiksi, ja nauraa itse ensimmäisenä, ennen kuin muut ehtivät. Paitsi että nyt tietysti minulle naurettiin sen takia, että heti vain sitä ajattelen! -Tietysti, onhan nyt perjantaikin.

Oli puhetta myös siitä lukion kirjan tekemisestä. Suuri osa opehuoneen väestä alkaa olla jo minun entisiä oppilaitani. Innostuivat kertomaan vanhoista lukioajoistaan ja sattumuksista minunkin tunneillani. Kerran oli luokan lattialla ollut valtava lammikko. Olin kysynyt: "Vem har kissat på golvet?" itse asiassa epäluuloisena arvasinkin, että se on jonkun hajonneesta viinapullosta, mutta oppilaathan eivät sitä tietysti sanoneet. Enkä minä epäilyistäni heille puhunut, kun jostain syystä en viinan hajua haistanut.

Tämä tapahtui jo 90-luvun alussa. Nyt tietysti joku ihmettelee, miten meillä on niin leväperäistä touhua, että koulussa saa viinaa olla. Mutta kokemus on osoittanut senkin, että vaikka kuinka tiedät tekeväsi oikein jossain asiassa ja yrität tehdä työsi hyvin, ovat poliisit jo juoksujalkaa koululla ojentamassa opettajaa, ei suinkaan oppilasta!

torstai 8. tammikuuta 2009

Ylittäjä


Oletteko tavanneet koskaan "ylittäjää"? Minä olen ja vieläpä pahemman laatuisen sellaisen. Mikä se ylittäjä on? Se on Markus Kajon mukaan sellainen, jolle kerrot jonkin asian, ja tämä henkilö löytää omasta elämästään jonkin vastaavuuden ja yleensä vielä pistää aina paremmaksi. Tavallisesti vielä niin, että ensimmäisen lauseen jälkeen et enää itse saa suunvuoroa.

Tuntuvatko tutuilta tällaiset keskustelut tavatessasi "ylittäjän":

1. Sinä: Tulin eilen Turkista.
Ylittäjä: Minäkin olin Turkissa kymmenen vuotta sitten. Silloin siellä oli tosi kuumaa ja ruoka hyvää ja....

2. Sinä: Lapsenlapseni on oppinut puhumaan.
Ylittäjä: Minunkin kissan kummin kaiman lapsenlapsi on juuri sanonut ensimmäiset sanansa.

3. Sinä: Vointini on ollut viime aikoina hyvä.
Ylittäjä: Minä se vasta terve kuin pukki olen ollut. Ei ainakaan kahteenkymmeneen vuoteen minkäänlaista tautia.

4. Sinä: Ainoastaan tuo selkä on vähän vihoitellut.
Ylittäjä: Niin sehän minullakin, niin kipeä kuin minun selkäni viisi vuotta sitten oli, ei voi olla kellään. Silloin en sängystä meinannut ylös päästä. Lääkärikin sanoi, että...

5. Sinä: En ostanut alennusmyynneistä oikein mitään.
Ylittäjä: En minäkään, en niissä yleensä käykään, mitä nyt ylijäämätavaraa ostamaan, sellaista mikä ei ole edes muille kelvannut.

6. Sinä: Ostin vain ihan jotain pientä, joulukuusenkoristeita ja joululiinan.
Ylittäjä: Joo, kyllä minäkin sellaista pientä krääsää. Sitä krääsää sitten kertyy mahdottomasti nurkkiin, kun aina silloin tulee ostetuksi, kun niitä halvalla saa.

keskiviikko 7. tammikuuta 2009

Tahmealta tuntuu


Kuin tervassa olisi kävellyt tänään, niin tuntui tahmealta, eikä vähiten sen takia, että kollegapariskunta oli ollut Espanjassa viikon ja toi sieltä meille tahmeita makeisia.

Olin ainut, jonka piti alkaa koulu jo kahdeksalta, ja kerkesin jo ajatella piruja ruotsiksi (=äitini sanontatapoja), kun tunnille mennessä ei ollut yhtäkään oppilasta. Vain siivooja huitoi rättinsä kanssa käytävällä. Kerkesin miettiä niille lusmuille jos jonkinlaista killeriä, kun eivät ole koulussa. Mutta alkoihan sieltä sitten viisi minuuttia myöhässä lontia porukkaa. En sentään laittanut nauhaa pyörimään tyhjille seinille ja jakanut monisteita pöydille ja alkanut tuntia, kuten eräs kollega sanoo tekevänsä oli oppilaita tai ei. Hän sanoo, että tunninpidostahan hänelle maksetaan, minkä hän sille mahtaa, jos ei oppilaita ole.

Tunnin jälkeen kysyivät kollegat, miltä tuntui pitää koulua kaupungin lukion sivupisteessä. Tahmealtahan se, kuten sanottu! - Ei se totta puhuen vielä tunnu missään. Ainakin kevääseen asti tahti jatkuu kuten ennenkin. Sittenhän sen vasta paremmin huomaa, kun on vaikka jokin sairaus tai muu poissaolo, jolloin anomukset pitääkin tehdä kaupunkiin eikä voi viedä vain viereiseen huoneeseen rehtorille.

Sairauksista puheen ollen, yläasteella on aika paljon vesirokkoa, moni kollega on virunut joululomansa sängyn pohjalla taudin kourissa, vähän yhdellä ja toisella on kröhää ja vaikka mitä. Vähän väliä on joku kysynyt, eikö minua mikään vaivaa. -No ei, kumma kyllä.

tiistai 6. tammikuuta 2009

Enää muistoja vain


Saa nähdä, millaista on huomenna mennä töihin, kun on ensimmäinen päivä vieraan vallan alaisena. Itsenäisen lukion tarina on nyt sitten loppu, olemme vain jokin naapurikaupungin sivupiste. Vielä ei ole tuntunut missään, saa nähdä miten jatkossa, kun palkka rapsahtaa tilille jonkun muun maksamana.

Nykyisten ja entisten kollegojen kanssa on vähän tuumailtu, että alkaisimme työstää kirjaa lukiomme taipaleelta. Nythän sellainen on tehtävä, kun on vielä kaikkia asioita tuoreessa muistissa. Kunhan tästä urkenen, laitan lehteen ilmoituksen, että saavat entiset oppilaat ja opettajat ruveta lähettelemään muistojaan. Tarkoituksenamme on tehdä faktatiedoista pelkkä lyhyt luettelo, mutta kouluelämän ja ajan muuttumisen kuvaisimme kaikenlaisten tarinoiden kautta.

Heti tuli jokaisella mieleen kaikenlaisia muistoja eri tilanteista. Nyt vain ilmeni ongelma, millaisia asioita voi kirjaan laittaa. Jollain kurssilla on joku ohjaaja joskus sanonut, että ei pidä kaihtaa arkojakaan asioita, ne juuri antavat kuvan aikakaudesta ja niihin suhtautumisesta. Tässä on vain se ongelma, että pienellä paikkakunnalla kaikki tunnistavat heti henkilöt.

Pari entisten oppilaiden kertomaa juttua pitää kertoa tässäkin. Nämä vain ovat kai tapahtuneet yläasteen puolella, joten eivät taida päästä tuohon kirjaan.
Eräs miesopettaja oli saanut tehtäväkseen pitää seksiopetusta kasiluokkalaisille. Opettaja oli ollut alusta lähtien kovin vaivautuneen oloinen. Kun piti ruveta asiaa puhumaan, oli opettaja nojannut käsillään opettajan pöytään, ja puhuessa oli opettajan oikea jalka heilahtanut suoraan vaakatasoon sivulle. Pian heti vasen jalka taas suoraan sivulle. Koko puhumisen ajan oli tuota heiluttelua tapahtunut, ja vaikean asian loputtua loppunut jalan heittokin. On mahtanut olla oppilaista koomista.

Toinen juttu 80-luvun lopulta. Oli ollut 7-luokan uskontotunti, opettajana eläkeikää lähestyvä mies. Opettajan korviin ei ollut vielä kantautunut, että keskisormen nosto tarkoittaa jotain hävytöntä. Opettaja oli asiaansa tehostaaksen ja painottaakseen nostanut sormensa - nimenomaan keskisormen - ja sitä heiluttaen puhunut: Se Jumalan rakkaus, se on sitten hyvä ja tärkeä asia.

Kuulin vielä sellaisenkin mielenkiintoisen asian, että spriimonistuskoneiden tultua kouluihin on kouluissa kierrellyt alkoholitarkastaja, ettei vain alkoholia ole väärinkäytetty. Tuota en tiennytkään, sillä omana työssäoloaikanani on aina ollut jo valokopiokoneet.

sunnuntai 4. tammikuuta 2009

Perustetaan haaremi


Lomalukemisista sain nyt päätökseen Anna-Leena Härkösen Ei kiitos. Kirjaa on jo julkisuudessa ehditty kehua ja haukkua, kuten kunnon kirjoja aina. Pääteemana kirjassa on väljähtänyt avioliitto ja seksin puute, kerrankin naisen näkökulmasta. Mutta eipä uskaltanut Anna-Leena Härkönenkään ratkaista ongelmaa radikaalisti.

Olen aina ihmetellyt, miksi ei voi olla niin, että yhdellä naisella voisi olla useampi mies tai yhdellä miehellä useampi vaimo. Muissa kulttuureissa tällaisia onkin, mutta miksei meilläkin? Käytännössä ja salaahan niin monilla jo muutenkin on. Yksi mies olisi rakastaja, toinen olisi se kiltti koti-isä, jonka kanssa tehdään ja kasvatetaan lapset. Jos vielä tarvetta kolmannelle, niin mikä estäisi ottamasta vielä sellaista, jonka kanssa jutellaan henkevät keskustelut. Eri määrä miehiä tarpeiden mukaan. Eikä olisi mitään mustasukkaisuusdraamoja ja tappeluita, kaikki hoituisi yhdessä ja sulassa sovussa, kaikki asuisivat saman katon alla. Paineet ja odotukset eivät kasautuisi yhden ihmisen harteille.

Härkösen kirja tarjoaa pääteeman lisäksi kirjallisuuspiireihin monta muutakin keskusteluaihiota. Jo ensimmäiset 50 sivua luettuaan löytää aiheita: paniikkihäiriöt, vaihtoehtoelämäntavat, teini-ikäisten ongelmat (ja niissähän ruotimista riittää) jne jne.

Heti alkumetreillä ilmenee, että päähenkilö on saksanopettaja. Samaan hengenvetoon mainitaan, että se on maailman tylsin ammatti. Jaa, enpä sitä ennen tiennytkään! Minkähän takia maailman kaikki muut ihmiset ovat sitten saaneet kivemman ammatin kuin minä? Mahtaa heillä olla tosi hauskaa, kun minullakin on ihan hulvattoman kivaa.

lauantai 3. tammikuuta 2009

Liika on liikaa


Miksi lapset ja nuoret eivät jaksa keskittyä mihinkään? kysellään nykyään. Miksi nuorilla on huono sanavarasto? Miksi kansa tyhmenee, vaikka informaatiota on saatavilla joka paikasta ja koko ajan?

Näihin kysymyksiin sain inspiraation Hallittua kaaosta -blogin tekstistä. Blogissa on runo, ja kirjoittaja kertoo, kuinka hän lapsena kyseli tuosta runosta joka ikistä sanaa, mitä se tarkoittaa. Ja hänelle selitettiin kärsivällisesti. Runossa on paljon outoja sanoja, mutta sanavarasto kasvaa, kun sanoihin perehtyy, ja lapsella on aikaa maistella niitä.

Ajattelen nykylapsia. Usein lapset istuvat tv-ohjelmien ääressä. Tapahtumat ja puhe vilistää vauhdilla ohi, mihinkään sanaan tai käsitteeseen ei ehdi paneutua, sitä ei kukaan välttämättä selitä, eikä ehtisikään, kun jo painaa päälle uusi tapahtuma. Lapsi kyllästyy, kun koko ajan tulee uutta ja uutta, hällä väliä -tyyli valtaa mielen.

Ei tällaisia ajatuksia ehtinyt minulla mieleen tulla, kun omat lapset olivat pieniä. Mutta nyt kun on lapsenlapsi, katsoo asioita toisin silmin. Vuosi sitten jouluna Aatu oli 2-vuotias. Hän sai joulupukilta lahjan ja alkoi heti sitä innolla avata. Heti hän olisi leikkinyt lahjallaan, mutta muut hoputtivat, että on pukilla vielä muitakin lahjoja, käy vain hakemassa. Lapsi oli ihan ymmällään. Liika on siis liikaa.

Tänä vuonna Aatu oli 3-vuotias ja haki kaikki lahjat ennen avaamista. Vaikka olemme yrittäneet rajata lahjojen määrän kohtuulliseksi ja vain lapsen ikäkauteen sopivaksi, oli niitä vieläkin vähän liikaa siihen nähden, mitä oikeasti kukaan tarvitsisi. Pari lahjaa olisi riittänyt lapselle koko illan leikkeihin. Tytär laittoikin onneksi puolet lahjoista piiloon parempia aikoja odottamaan. Sellaiseen hetkeen, jolloin ne sopivat lapselle paremmin.

Enkä malta olla vielä kirjoittamatta kuulemastani tapauksesta, jossa lahjojen määrä oli niin tolkuton, että pukkikin jo oli ihmetellyt ja hämmästellyt. Lapset ovat perheessä 3½- ja 1-vuotiaita. Hiki jo oli valunut vanhemman lapsen ohimoilta ja uupumus vallannut, lapsi oli totaalisesti kieltäytynyt enää avaamasta yhtään pakettia!

Mutta äkkiäkös sitä lahjojen määrä kertyy. Jos aikuisia ostajia on 10 henkeä ja jokainen haluaa ehdottomasti ostaa jotain, ja moni mielellään ostaa enemmän kuin sen yhden paketin. Silloin kannattaisi ehkä aikuisten jo pitää jonkinlaista palaveria ja tehdä jokin radikaali päätös. Eräs olikin jo lupautunut kuljettamaan lapsen kerran viikossa kerhoon, mikä minusta on tosi järkevä lahja! Enemmän siitä varmaan on riemua kuin jostain pehmolelusta, joka heitetään nurkkaan kaksi metriä korkean lelukasan päälle.

perjantai 2. tammikuuta 2009

Tallessa on mutta missä se talle on


Ei mikään ihme, että oli vaikea liruttaa vettä jääveistospussiin, mistä kerroin muutama päivä sitten. Pussin suuaukkoon laitettva holkki oli nimittäin kateissa. Muistelin, että aattoiltana oli laatikosta tullut esiin pieni holkki sekä imupilli erikseen. Luulin, että holkki oli poltettu roskien mukana, mutta ei, imuroidessa huomasin sen penkin alla. Mutta ennen kuin ehdin mitään tehdä, oli imuri jo imaissut sen sisuksiinsa.

Avasin imurin ja yritin sorkkia sormillani pienestä aukosta, jos sattuisi vähällä vaivalla holkki löytymään. Ei. Kaikkea muuta roinaa tuntui tarttuvan käteen, kuusenneulasia kynsien alle, ja nuppineula törrötti rystysissä, pölyä kyynärpäitä myöden, mutta ei holkkia.

Revin ja levitin pölypussin lattialle. Sieltähän löytyi oikein aarteita. Pieniä legopaloja, kissojen kateissa ollut leluhiiri, pari kolikkoa, taisi olla pääsiäistipukin. Ihme kyllä, holkkikin oli kaiken muun roinan keskellä, oli sinne mennyt vähän pölyäkin. Olenkin aina imuroidessa ihmetellyt, miten pöly imuroidessa aina pitää kovaa kolinaa, mutta nythän sekin selvisi. Nyt selvisi sekin, mistä kaikkea tavaraa kannattaa lähteä etsimään. Tallessahan ovat nuokin olleet.