keskiviikko 31. joulukuuta 2008

Uni pilasi loman


Blääh. Olin niin onnellisesti unohtanut koulun sentään viikoksi, mutta miten se tuppasikin viime yönä uniin. Abit istuivat luokassa ja odottivat, että aloitetaan kuuntelutehtävä. Minulla vain ei ollut CD:tä, se oli jossain sadan metrin päässä olevalla toisella koululla. Lähdin sitä kävellen hakemaan. Sitten kun sitä piti kuunnella, ei ollut sähköä.
Kun piti tarkistaa yo-tehtävien oikeita vastauksia, ne olivat taas siellä toisella koululla. Oppilaat haukkuivat jo minua, että tuntia haaskaantuu, ei mitään ehditä ja yo-kirjoitukset painavat päälle. Kummallisinta, että ne olivat juuri niitä oppilaita, joilla itsellä oikeassa elämässä on aina tehtävät tekemättä ja jotka eniten pinnaavat!
Kun tuntia oli jonkin aikaa kulunut, oppilaat olivat vain lisääntyneet ja lisääntyneet, siellä istui ainakin 50 henkeä, osa jo lattiallakin. Mutta eivät ne enää olleetkaan niitä abeja, vaan ulkomaalaisia, jotka olivat tulleet suomea opiskelemaan.

******

Jokohan minä nyt olen alkanut stressata koulusta? Ihmeen kauan menikin, kokonainen viikko, ettei työ uuvuttanut jo etukäteen! Tammikuun puolivälissä pitäisi alkaa kansalaisopistossa suomenopetus, mutta vähän jännittää, ensinnäkin tuleeko sinne ketään ja tuleeko tarpeeksi, että ryhmä saadaan alkamaan. Jos joku tulee, niin ovatko samalla tasolla, vai onko niin että joku osaa jo loistavasti ja toinen ei osaa oikein alkeitakaan. Ja mikä oppikirja silloin otetaan. Voih, onneksi on vielä vähän aikaa miettiä.

Kun avasin aamulla tietokoneen, oli siellä viesti saksan etäoppilaaltani, että hän on nyt palannut Ruotsista ja aikoo suorittaa kesken jääneen saksan kurssin mahdollisimman pian. Hänelle piti alkaa kirjoittaa neuvoja referaattia ja kirjallisuusarvostelun tekoa varten. Kokeen olen onneksi lähettänyt hänen koululleen jo ennen joulua.

Sitten muistin, että onhan minulla vielä laukussani ennen joulua olleen uusintakuulustelun koekin tarkastamatta. Onneksi oli vain yksi tenttijä minun aineessani. Oppilas sanoi minulle ennen joulua, että älä pilaa joululomaasi hänen kokeensa takia, tarkasta vasta joulun jälkeen. Enkä minä tarkastanutkaan, mutta pilaantuu se loma tässäkin, kun huomasin, että koe oli rutistunut laukun pohjalle alimmaiseksi painavien kirjojen alle ja on siis yhä tarkastamatta. Saa se siellä kyllä luvan lojua laukun pohjalla vielä ainakin viikon.

Olisi se uni saanut jäädä näkemättä. Pilasi tässä minun hyvän päivän alun.

tiistai 30. joulukuuta 2008

Helikopteri kotipihassa


Helikopteri on pörrännyt eilen ja tänään koko päivän ympärillämme raivaten sähkölinjoilta puiden oksia. Eilen lähdin oikein kävelylle sinne päin, että saan valokuvan, mutta juuri kun pääsin lähietäisyydelle, helikopteri lähtikin tankkaamaan.

Tänään on koko päivän kuulemma helikopteri raivannut ihan lähellämme, myös meidän tonttimme ympäri kiertänyt. Olisin saanut hyviä kuvia ihan kotiportailla seisten, mutta kun en nyt sitten ollutkaan kotona. Lähdin jo heti aamusta kaverin kanssa kaupunkiin alennusmyynteihin. (Onneksi en sentään ostanut mitään, mutta kaveri sitäkin enemmän. Viime vuonna oli päin vastoin!) Jostain syystä kiukuttaa, vaikkei pitäisi olla mitään syytä. Mutta kun olisin halunnut kuvan, olisin lähettänyt ulkomaillekin. Netissäkään ei ollut mitään kunnon kuvia.

Olen minä sen vehkeen nähnyt kuusi vuotta sitten yhtä läheltä. Helikopterin alta roikkuu ainakin 7 metriä pitkä saha, jossa on ainakin 8 sirkkelin näköistä pyöreää terää peräkkäin. Sillä kun vähän huitoo, niin johan lähtee oksat linjoilta. Paitsi että työ on tosi vaarallista, kopterikin vaappuu koko ajan puolelta toiselle. Ei se ole kuin kylmähermoisten touhua. Sähkömiehiä kulkee koko ajan maassa mukana onnettomuuksien varalta. Juuri luin netistä, että Kangasniemellä oli tuollainen helikopteri pudonnut tänään maahan, onneksi kuski säilyi hengissä.

maanantai 29. joulukuuta 2008

Liimaa pääsi taas viemäriin


Viikon sisällä on sattumalta useampikin henkilö valittanut, että vain harva ihminen ymmärtää kielellisiä vitsejä tai ylipäätään on kiinnostunut kielellisistä asioista. Varsinkin vitsit, jotka perustuvat sanojen kaksoismerkitykseen, menevät monella yli hilseen tai sitten ajatus jää jumettamaan yhteen kohtaan.
Mutta onko sekään sitten vaarallista, jos kumpikin ymmärtää asiat eri tavalla ja nauttii kuulemastaan omalla tahollaan ja omalla laillaan?

Eräs tuttavistani oli ollut kaupungin torilla ja ostanut jouluarpoja. Myyjä oli sanonut:
-Nämä ovat niitä rasva-arpoja.
-Mitä ihmettä ne sellaiset ovat?
-No kun joka arvassa lukee: ei voita!
Tähän oli tuttavani vastannut:
-Nehän ovat päin vastoin rasvattomia arpoja, jos kerran ei voita.
-Ei kyllä ne ovat rasva-arpoja, niissähän lukee, että ei voita!
Tässä vaiheessa oli tuttavani kuulemma halunnut töytäistä arvanmyyjän nurin.

Toiselta tuttavaltani meinasi mennä hermot eräitten toisten ymmärtämättömien takia. Tilanne sattui tuttavan työpaikalla. Tuttavan työkaveri oli kirjoittanut monistuskoneen viereen:
-Musta tuntuu, että värikasetti on loppumassa.
Tähän tuttava oli kirjoittanut perään vastaukseksi:
-Niin mustakin!
Kumpikin oli hihitellyt asialle, mutta kolmas ja neljäs työkaveri olivat huulet roikkuen tuhahdelleet, että mikä tuossa nyt muka oli vitsinä!

Sanojen ja lauseiden monimerkityksisyys tuo monenlaisia yllätyksiä. Itse hihittelin eräänä päivänä keskustelupalstalla näkemälleni jutulle.
Siellä joku nainen kertoi hakanneensa puita koko päivän. Muutaman muun ihmisen repliikin jälkeen joku kysyi kyseiseltä naiselta, olivatko tämän lihakset kipeät hakkaamisen jäljiltä, johon nainen vastasi heti, ettei häntä ole hakattu.
Monen monen repliikin jälkeen samainen nainen kirjoitti, että hän nyt vasta tajusi, että tarkoitettiinkin hänen puiden hakkaamista eikä sitä että häntä itseään olisi joku hakannut.

Internetin keskustelupalstat ovat hauskoja luettavia siinäkin mielessä, että siellä usein joku heittää nimenomaan jonkin kieleen perustuvan vitsin, jota sitten asian ymmärtäneet vääntävät puoleen jos toiseenkin ja riemuitsevat hyvästä huumorista. Aina saattaa olla joku, joka ei ole asiaa ymmärtänyt ja tuhahtelee ja kärttää selitystä, mutta muut eivät kerro, kun ei toinen kerran ymmärrä. Tällaisen kielijutun (se on kylläkin jo vanha vitsi) luin pari päivää sitten internetistä, ja joku oli siellä jo ihan käärmeissään, kun ei tajunnut:
Mikä ero on lauseilla:
Liimaa pääsi viemäriin. ja: Liimaa pääsi viemäriin!

sunnuntai 28. joulukuuta 2008

Näkyjä


Sain luetuksi Anna-Leena Härkösen kirjan Loppuunkäsitelty. Kirjailijan sisar on kuollut, ja kirjoittamalla tämän kirjan Härkönen työstää suruaan. Huomiotani kiinnitti parikin kohtaa. Eräs tuttava oli soittanut Härköselle ja kertonut nähneensä kuolleen kasvot sateella pisaroiden keskellä. Härkönen ei pitänyt tätä suurena ihmeenä, sillä ortodoksisessa uskonnossa kuulemma uskotaan, että kuollut henkilö ilmestyy tietyn ajan sisällä jollekin ei-läheiselle ihmiselle. ei kovin läheiselle siitä syystä, että tämä ei säikähtäisi.

Härkönen mainitsee useaankin otteeseen, kuinka hänellä on vahva tunne sisaren läheisyydestä, kuin tämä olisi ihan vieressä. Kolmen päivän kuluttua kuolemasta tämä tunne hävisi. Jälleen ortodoksit uskovat kuolleen sielun vaeltavan omaisten lähellä kolme päivää, minkä jälkeen lähtee pois.

Nykyihmiset säikähtävät tuollaisia puheita, sillä ihmiset mennä vouhkaavat ja hössöttävät, eivätkä pysähdy hiljentymään minkään asian äärelle. Minua myös hämmästyttää, miten kuolemaa pelätään yli kaiken. Itse en pidä noita tapauksia kovin ihmeellisinä tai outoina, sillä melkein kaikki, joiden hyvin läheinen ihminen on kuollut, kertovat samantapaisista kokemuksista. On myös paljon kirjallisuutta, joka valaisee tätä asiaa.

Nyt tuntuu kornilta alkaa puhua tässä yhteydessä kissasta, mutta minua hämmästytti taas jouluna näkyjä näkevä kissa. Jo kesällä kirjoitin samasta asiasta. Tällä kertaa samainen kissa makasi keittiön kaapin päällä sikiunessa. Yhtäkkiä se pomppasi pystyyn, katsoi silmät lautasen kokoisina jotain, pörhisti vähän turkkiaankin. Ja pian se alkoi kurottaa kaulaansa ja liikuttaa sieraimiaan haistellen. Ihan kuin siinä olisi seisonut joku, jota haistella, kuten kissoilla on tapana tehdä. Minä raukka vain en nähnyt mitään. Pian kissa rauhoittui, ei kai haissut seisoja millekään, ja heittäytyi uudelleen makuulle.

lauantai 27. joulukuuta 2008

Jääveistoksia kasvihuoneilmassa


Tässä jääveistos, josta eilen kirjoitin. Pakkauksessa oli vielä pari pussia uusille veistoksille, mutta säästän ne ensi vuoteen ja laitan karamelliväriä sisään väriaineeksi. Ainakaan meidän suurella pihalla eivät pelkät jäänväriset oikein erotu.
Pakastimessa jäätyi lintu hyvin. Sitä vain ei voinut laittaa heti pakastimeen, sillä toinen puoli olisi tullut laudan tasaiseksi, koska en saanut millään täytetyksi pussia ihan kokonaan vedellä. Illalla oli nollassa keli, joten hain veistoksen takaisin pakastimeen ennen nukkumaanmenoa. Vien taas illalla ulos koristeeksi. Kummalliseksi on siis mennyt Suomen talvi. Ennen vietiin asioita ulos jäätymään, nyt ne tuodaan ulkoa sisään samaa tarkoitusta varten.

Lämpimistä talvista puheen ollen luin jo ennen joulua Risto Isomäen Sarasvatin hiekkaa, joka kertoo juuri kasvihuoneilmiöstä. Tapahtumat sijoittuvat ajassa parikymmentä vuotta tästä eteen päin. Vaikka kirja on kirjoitettu romaanin muotoon, se tuo tieteen valossa hyvin esiin, millainen tulevaisuus meillä saattaisi olla. Kun kaikki maailman savupiiput työntävät saastetta, kerääntyy jäätiköiden pinnalle mustaa nokea, joka vangitsee auringon lämmön ja sulattaa vauhdilla jäätiköitä.

Tämän uskon kakistelematta. Kun nyt jouluna poltimme uunissa lahjojen käärepaperit, oli ulkona lumella piha mustanaan savupiipusta lentänyttä mustaa nokea ja hiiltynyttä paperia. Ja me poltimme sentään vain pari muovipussillista! Mitä sitten yötä päivää tupruttelevat tehtaanpiiput, ja vielä pahempia myrkkyjä!

Monet tiedemiehet ovat ennustaneet myös uutta jääkautta. En ole ennen oikein ymmärtänyt, miten se voisi olla mahdollista, ilmastohan lämpenee, mutta kirjan luettuani käsitän senkin asian ja uskon hyvinkin. Mutta enpä paljastakaan enempää, jos joku vaikka haluaa lukea kirjan.

perjantai 26. joulukuuta 2008

Talvea



Oikea valkea joulu oli, maisema ei voi enää tästä parantua. Joka paikka on kuin postikortista, todella harvoin saa sellaista enää kokea. Paksu lumi myös vaimentaa liikenteen ääniä. Jouluvieraat ihmettelivät, miten voi olla täysin hiljaista. Päin vastoin kuin kesällä. Silloin joskus ulkona istuessa ei välttämättä kuule edes toistensa puhetta liikenteen melulta. Päätien ja meidän välissä on pieni järvi, joten vesi kantaa äänet ihan kuin autot liikkuisivat korvan juuressa.

Sain joulupukilta jääveistosmuotteja, noin puoli metriä korkeita hahmoja. Ne ovat muovipusseja, joiden sisään laitetaan vettä ja jäädytetään ulkona. Vein pussin eilen aamulla lumelle. Ohjeessa sanottiin, että kun toinen puoli on jäätynyt, käännetään pussi, jotta kumpikin puoli jäätyy. Kääntelin koko päivän pussia puolelta toiselle, mutta aina kun päällimmäinen puoli oli jäätynyt, lunta vasten oleva puoli oli sulanut, vaikka pakkasta oli koko päivän 10 astetta. Nyt uskon, että Lapin-vaelluksilla lumi-iglu voi olla lämmin suoja. Laitoin lintuhahmon tänään vihdoin pakastimeen, saa nähdä, tuleeko siitä mitään.

Yllä olevat kuvat lähetettiin minulle tänään Iisalmesta. Toisessa kuvassa on kaksi aurinkoa, toisessa "renkaat" auringon ympärillä. Kyseessä on komea haloilmiö. Sellainen ilmiö syntyy, kun auringon tai kuun valo taittuu ja heijastuu ilmassa leijuvista jääkiteistä.

tiistai 23. joulukuuta 2008

Joulu on tullut


Eilen ja yöllä on tullut aivan tajuttomasti lunta. Paikoin on oksilla 5-7 cm paksu lumipaino. Nyt sitten kun alkaa pakastaa, ja märkä lumi jäätyy oksille ja tulee uutta lunta, niin a vot miten puut kumartelevat. Mies kertoi, että yöllä oli vähän väliä paukkuneet sähkölangat, kun oksat ja puut olivat taipuneet lankojen päälle ja katkoneet sähköjä. Meidän tontin viereisestä muuntajasta oli lyönyt oikein kunnon lieskaa, kun oli lanka katkennyt. Oli ollut kuin salamoita kesällä. Minä en taas tapani mukaan ole kuullut ja nähnyt mitään, olen nukkunut kuin härski silli.

Koko päivän ovat sitten sähköt vähän väliä katkeilleet. Olen onnellinen, että meillä on leivinuuni ja puuhellakin, sain niillä tehtyä loput ruoat ja leipomukset.

Joulukortteja on tullut jääkaapin ja pakastekaapin ovet täyteen. Meillä on jouluisin tapana valita niistä pudotuspelillä joulun kaunein kortti. Useimmiten jokin eläinaiheinen kortti voittaa. Tänä vuonna näyttää tulevan tiukka kisa, kauniita kortteja on paljon.

Kesällä kirjoitin, kuinka joskus tulee postilaatikkoon harakanvarvaspostia, kun ns. kylähullut kirjoittelevat laatikkoon omiaan. Nyt tuli oikein nimellä varustettu kirje postin kautta. Ja mitään selvää ei asiasisällöstä saanut. Käsittämätöntä tarinaa oli ainakin kolme sivua! Ei tarvinnut kuitenkaan hakea kirjettä itse postista kuten eräälle tuttavalle on muutaman kerran käynyt. Samainen tyyppi lähettää tälle harakanvarvaspostia oikein kirjatussa kirjeessä!

Mutta kaikesta huolimatta olo on jouluinen ja tunnin kuluttua tulee tupa täyteen porukkaa.

maanantai 22. joulukuuta 2008

Kiitos kukista


Oppilaat ovat hellyttäviä. Sain joulujuhlapäivänä (siis yönä) viereiset ihanat kukat. Meillä oli kirkossakäynnin jälkeen ja ennen auditorioon menoa yhteinen tilaisuus luokassa, jossa annoin jokaiselle joulukortin. Sen jälkeen toivotimme hyvää joulua, koska emme enää tapaisi yhteisesti juhlan jälkeen.

Kun olimme lähteneet luokasta, tuli yksi poikaoppilas luokseni, ja kävimme seuraavanlaisen keskustelun:

-Äiti käski ostaa sulle kukkia.
(Hiljaisuus, oppilas katsoo minua pää kallellaan).
-Jaaha..? sanon ja odotan.
(Hiljaisuus. Oppilas odottaa minun reagoivan vielä jotenkin).
-Oletko sinä autolla? oppilas kysyy vihdoin.
-Olen.
-No sittenhän sinä voit viedä ne sillä kotiin.
-??? ...tuota, missähän ne kukat on?
-Ne on tuolla alakerran aulassa.
(Oppilas katsoo ja odottaa).
-No voisitkohan sinä tuoda ne minulle?

Oppilas hakee kukat ja ojennettuaan odottaa kuin halatakseen. Halaamme keskellä käytävien oviaukkoa.

-Nämä ovat siis sinulta, totean.
-Tuota, on ne vähän niin kuin koko luokalta.
-Kiitos kiitos kovasti ja hyvää joulua.

Ei mikään ihme, että nuorilla menee sormi suuhun, missä ja milloin annetaan kukat tai lahjat, kun ei aikuisetkaan aina tiedä. Keväällä päättyneessä Comenius-projektissa oli outo tapa antaa lahjat aina jossain nurkasssa vaivihkaa. Koskaan ei tiedetty, milloin on jokin yhteinen tilaisuus, johon lahjat sopisi. Sitten kun tilaisuus tuli, lahjat olivatkin majapaikassa. Aina olisi hyvä olla ohjelmaan merkitty, milloin on jokin yhteinen tilaisuus, jolloin lahjanantaja voi tehdä omat johtopäätöksensä.

Huomasin nytkin, että eivät oppilaatkaan tienneet etukäteen, milloin meillä on yhteinen tilaisuus luokassa. Sitä paitsi se oli eri kohdassa kuin alun perin oli suunniteltu, koska ruokailu kesti aiottua kauemmin. Mutta loppu hyvin, kaikki hyvin ja hyvä lämmin hellä on mieli jokaisen.

sunnuntai 21. joulukuuta 2008

Vieraat pahimpia


Vieraat ovat ilkeitä ja pahoja. He piilottavat kaikki tavaramme. Heidän jäljiltään ei löydä mitään. Mieskin etsi paitaansa, joka tavallisesti lojuu tuolilla näkyvissä. Minäkin voin todistaa, että näin on. Mutta kun tuttava oli käynyt kahvilla, ei paitaa sen jälkeen enää löytynyt mistään. Vaatekaapin perimmäiseen nurkkaan oli joku sen tunkenut. Kaikkia muitakin tavaroita heillä on tapana piilotella. Pöydällä käden ulottuvilla olevat silmälasit, kynät, lehdet, kaukosäätimet ovat aina vieraiden lähdettyä kadoksissa.
Ja mitä "hienompia" ja epätavallisempia vieraita, sitä pahempia he ovat. Varsinkin ulkomaalaiset vieraat. He piilottavat kaikkia muitakin tavaroita kuin vaatteita ja pikkutavaroita. Eilenkin aioin alustaa monitoimikoneella isoa pullataikinaa, mutta laatikkoa, jossa tarvittavat osat olivat, ei tietysti ollut missään. Muistin, että se oli saatavilla vielä syksyllä ennen saksalaisen vieraan tuloa, koska kerran silloin leivoin, mutta sen jälkeen ei laatikkoa ole näkynyt. Yli puoli tuntia etsimme oikein kissojenkin kanssa sitä, kunnes viimein älysimme katsoa kuistinkin kaapin päälle, sen perimmäiseen nurkkaan. Sieltä viimein löysimme osat, ja pääsin pullan tekoon.
Kauhulla odotan taas jouluaattoa. Kun kuusi tuodaan sisään, alkaa kova mekkala ja meuhke, kun kuusenjalkaa ei oletettavasti taas löydy mistään. Sitähän ei voi etukäteenkään etsiä, kun emme sitä tiedä hävittäneemmekään.

Tänä aamuna sitten huomasin, että vierailla on tapana sotkeakin, varsinkin taas ulkomaalaisilla. Jynssäsin aamulla keittiön kaappien ovia ja ihmettelin, kuka ne on liannut, kun en minä ainakaan. Kysyin mieheltäkin, eikä hänkään kuulemma ole ovia sorkkinut. Tulimme siihen tulokseen, että juu, vieraathan ne. Juurihan minä ne marraskuussa ennen saksalaisen tuloa hyvin pyyhin, joten kyllä jäljet johtavat taas sylttytehtaalle.

lauantai 20. joulukuuta 2008

Oi juhlayö


Vaikka ruikutin etukäteen, että yömyöhällä pitää töihin mennä, oli juhla kuitenkin kaunis ja tunnelmallinen. Päätimme yhdistää tapakasvatuksen tähän juhlaan ja aloitimme klo 20 ruokalassa nimetyillä paikoilla luokittain pöydissä istuen. Pöydät oli katettu valmiiksi. Söimme oikein pitkän kaavan mukaan: eturuokakeitto, pääruoka, jälkiruoka. Pääruokana salaattia ja karjalanpaistia. (Moneskohan jouluruoka nyt sitten tässä kuussa). Että tunnelma olisi kiireetön ja levollinen, pari opettajaa istui aina pöydän päässä ja haki keittiöstä ruoat, ja astia laitettiin pöydässä eteen päin. Opet myös juoksuttivat keittiöön likaiset astiat.

Olivat varanneet tähän vain tunnin aikaa, joten jälkiruoka piti kuitenkin vähän kiireellä hotkia, sillä kirkko oli varattu klo 21.15. Olisi kantsinut olla ehkä vasta puoli kymmeneltä.
Alkuillasta oli alkanut sataa jo lunta, joten oppilaat ihastelivat ja olivat iloisia, että saatiin oikein kunnon joulutunnelma. Paksut lumikerrokset riiputtivat oksia.

Kirkon jälkeen oli auditoriossa eri luokkien ohjelmia, jotka olivat oikein onnistuneita ja kivoja. Vaikka näytelmiä oli paljon tänä vuonna, jaksoivat oppilaat kuitenkin seurata niitä.
Kaiken kaikkiaan oppilaatkin tuntuivat nauttivan illasta ja kaikille jäi hyvä mieli. Tänä vuonna on harvinaisen pitkä joululoma, vasta loppiaisen jälkeen mennään kouluun, mutta mehän aloimmekin elokuussa harvinaisen aikaisin.

Henkilökunnalle oli vielä kaiken jälkeen pieni yhteinen glögihetki tunnelmallisine valoineen. Yksi sijainen hyvästeltiin ja halattiin, ties kuinka monet läksiäiset hän on meillä jo saanut jouluisin ja keväisin. Saa nähdä, milloin hän taas kuitenkin ilmestyy meille jonkun sijaiseksi.
Mutta nytpä lähden leipomusten kimppuun. Jälkikasvu tulee jouluksi, kissat ovat jo saapuneet.

torstai 18. joulukuuta 2008

En onnistunut pinnaamaan


Vihoviimeiset tunnit ennen joulua on pidetty. Uusintakuulustelun valvonnassa istun tässä paraikaa, olen istunut jo tunnin. Koe kestää klo 18:aan, toivottavasti ei kukaan istu täällä niin kauaa. Muuten tulee äitiä ikävä.
Nyt olisi tilaisuus kirjoittaakin paljon, mutta oikea käsi on niin kipeytynyt paljosta kirjoittamisesta ja hiiren napsuttelusta, että täytyy vissiin pitää vähän taukoa kirjoittamisessa. Ja loppuuhan se koulukin sopivasti, huomenillalla kello 20 alkaa joulujuhla, joka kestää yli puolen yön, voi itku, ei toivoakaan että olisin saanut siitä pinnatuksi.

keskiviikko 17. joulukuuta 2008

Taas höynäytettiin


Minua on vedetty nenästä ja sahattu silmään oikein viimeisen päälle, mikä sinänsä on ihme, koska olen epäluuloinen luonteeltani. Linssiinviilaaja oli SONERA.

Minulla on ollut Soneran liittymä iät ja ajat, eikä siinä mitään, asia on hoitunut hyvin. Mutta kuukausi sitten puhelimella soitettiin ja höynäytettiin. Tavallisesti en puhelimella tilaa mitään enkä anna rahaa keräyksiin, mutta nyt. Ehdotettiin, että vaihtaisin liittymän edullisempaan pakettiin. Tähän asti OK. Mutta sitten kysyttiin, haluanko "ilmaisen" kännykän kaupan päälle. Oikeastaan en tarvinnut, mutta muistan tämän lauseen: "Senhän voi antaa jollekin vaikka lahjaksi". Niinpä lupauduin ottamaan senkin vielä vastaan.
Ei se ilmainen ollut, tiesin sen ja tiesin, että 2 euroa/kk tulee siitä maksua. Hyvä on, ajattelin, annan joululahjaksi.

Puhelin tuli aikanaan, samoin sim-kortti siihen. Silloin oli kiirettä, laitoin kaappiin odottamaan parempaa hetkeä tutustua asiaan. Mutta unohtui kaappiin. Nyt tuli puhelinlasku, ja kaksinkertainen lasku entiseen verrattuna. Oli laskutettu entinen liittymä ja tämä uusi.

Soitin eilen Soneralle, entinen liittymälasku luvattiin hyvittää. Tähän asti siis OK. Mutta nyt olen joutunut kahden puhelimen loukkuun. Miksi en anna puhelinta lahjaksi? En voi. Se onkin sidottu nimenomaan juuri tuohon uuteen sim-korttiin ja minun liittymääni.
Miksi en ota sitten sitä käyttöön ja anna vanhaa puhelinta jollekin toiselle, joka voi laittaa siihen minkä tahansa simkortin? En halua antaa sitä. Se on huomattavasti parempi kuin tuo uusi. Sikäli parempi, että voin ottaa sillä kuvia, vastaanottaa kuvia ja puhetta jne. Uusi on varmaan ihan hyvä, mutta siinä on vain perustoiminnot. En ole ottanut sitä edes paketista pois. Avannut vain paketin ja katsonut että joo puhelin on.

Voisinhan ottaa puhelimen varapuhelimeksi, mutta kun en tarvitse. Miksi en lähetä takaisin? En saa. Olisi pitänyt toimia jo kaksi viikkoa aiemmin, mutta kun oli unohtunut. Nyt sitten vain kärsin nahoissani ja kiukuttelen ja olen tyytyväinen, että tiedän täysin varmaksi, että puhelimella kaupattuihin syötteihin en ikinä enää tartu.

tiistai 16. joulukuuta 2008

Ties kuinka monta jouluateriaa


Jouluruokaa saa ennen joulua yleensä noin 5-6 kertaa. Joku sanoi, että hän ei viitsisi millään syödä niin monta kertaa jouluruokaa, mutta ei minua haittaa. Kaikki alkaa yleensä aina ensimmäisenä adventtina, kun seurakuntatalolla on lähetyslounas karjalanpaisteineen ja lanttulaatikoineen. Olemme käyneet siellä joka vuosi, se on meidän perheessä vähän niin kuin isänpäivälounaan korvike.

Usein on joissain pikkujouluissakin samanlaiset sapuskat, ja vielä viimeisellä kouluviikolla kunnan tarjoama jouluateria kunnan työntekijöille. Eilen minulta jäi kyllä väliin, sillä minun piti valita: mennäkö kimppajumppaan hallille vai jouluaterialle. Ja uskooko kukaan, jos sanon, että jumppa voitti!

Seuraava jouluruoka on jonain koulupäivänä, että oppilaatkin saavat. Se päivä oli tänään. Hyvä, etten eilen mennytkään aterialle, mihinkähän mahaan olisin kaiken ahtanut, kun nytkin teki tiukkaa. Tällaisilla aterioilla pitäisi olla lautasten tilalla pesuvadit, sillä osa sapuskoista tahtoo pursuta lautasen reunojen yli.

Luciakulkueeseen osallistuneet oppilaat tulivat kyselemään pizzakorttejaan, jotka olin heille luvannut. Olivat ajatelleet tänään mennä syömään ne palkkapizzat. Mutta kun huomasivat, että on hyvät ruuat koulullakin, menevätkin jonain toisena päivänä pizzalle. Minusta kiva huomata, että kyllä monet nuoretkin ymmärtävät vielä perinteisten ruokien päälle.

Saa nähdä, montako jouluruokaa vielä syödään ennen kuin on varsinainen joulu ja päästään oikein oikealle aaton jouluaterialle.

maanantai 15. joulukuuta 2008

Paperit talteen


Onpa jännä huomata, että muutamana kertana, kun olen kirjoittanut jostain aiheesta ja alan sen jälkeen lukea muiden blogeja, ovatkin monet kirjoittaneet samoista aiheista. Niin kävi Lucia-aiheen, mikä tietysti on ymmärrettävääkin ajankohtaisuuden takia, mutta että juuri kun eilen olin kirjoittanut kierrätyksestä, olikin Katja Tanskasella samantyyppinen aihe. Ja vielä Isopeikko ehdotti kyseisen blogin kommentissa, että ihmiset kertoisivat kierrätysideoistaan.

Aloin miettiä, onko minulla muuta kierrätystä. En kovin aktiivisesti kierrätä, mutta aina jotain. Eilisen lisäksi tulee mieleen, että olen jo monta vuotta kerännyt koulun paperinkeräyslaatikoista värilliset paperit pois. Minulla on paksut pinot kauniita papereita, joista toinen puoli on tietysti tekstiä täynnä, mutta toinen puoli puhdas. Nyt minulla on antaa lapsenlapselle aina eriväristä piirustuspaperia. Kerääminen lähti vauhtiin jo ainakin yli 10 vuotta sitten, kun olin OAY:n sihteerinä ja piti kirjoittaa jokin tiedotus ilmoitustaululle. Esim. kirkkaan punainen paperi erottui hyvin muiden ilmoitusten keskeltä. Ei mitään haitannut, vaikka nurja puoli oli täynnä rehtorin lakitekstiä.

Joskus oikein sydämestä ottaa, kun joku kollega saattaa ottaa vaikkapa vaaleanpunaiselle paperille monisteita, huomaa niissä jonkin vian ja heittää surutta roskiin. Aina voi toisen puolen käyttää jotenkin. Antaa vaikka oppilaille sanakokeeseen vastauspaperiksi.

Toimistopaperia voi kierrättää monella tavalla. Entinen rehtorimme kierrätti siten, että hän keräsi valkoisia papereita roskiksesta, leikkasi A-nelosen neljään osaan, kasasi niistä 5 cm paksun nipun. Sen jälkeen hän teippasi nipun toisesta päästä lujasti yhteen, ja kas, puhelimen vieressä oli muistilappuja aina valmiina. Turhaahan niitä värillisiä valmiita muistilappuja on ostaa, kun saman asian ajavat nämä. Ja vielä jos tekee värillisistä, aina kauniimpi. Käy ehkä lahjavihjeestäkin.

Kaikenlaisia muitakin tekemiäni juttuja saattaisi vielä pulpahtaa mieleen, mutta taitaisi tulla niin pitkä lista, ettei kukaan jaksaisi lukea.

sunnuntai 14. joulukuuta 2008

Kierrättäkää


Ja taas oli pikkujoulut. Ja hyvä että oli. Onneksi joku sai minut viime viikolla jollain nimipäivillä ylipuhutuksi lähtemään. Kuka tuota pelkkää hernerokkasumua olisi viitsinyt koko illan ikkunasta katsoakaan. Yhdistyksen pikkujoulut pidettiin erään kollegan luona, ja kovin viihtyisää olikin. Ruokaa oli tilattu pitopalvelusta ja juomaa jostain muualta. Ja oli meillä oikein ohjelmaakin.

Esitimme itsellemme Tiernapojat ja pidimme tietokilpailuja. Minäkin pidin tietokilpailua Lucia-tietoudesta. Luulin, että kaikkihan nyt Lucian historian tuntevat, koska joka vuosi höpisemme juhlassa niitä samoja asioita, mutta yllättävän vaikeiksi osoittautuivat kysymykset. Eräs kollega esitti hulvattoman hauskan itse tekemänsä monologin siivoojan arjesta. Joku luki jostain Ilmari Kiannon kirjasta vanhan pariskunnan joulunvietosta. Siinä pariskunta miettii jouluaattona, huvittaako itseään vai ei: sytyttääkö öljylamppu vai keittääkö peräti kahvit. Taisivat muistaakseni heittäytyä niin hulvattomiksi, että tekivät molempaa. Olisikohan tässä jotain opittavaa meille nykyajan ihmisille?

Mutta jos omatunto oli jotain alkanut kolkuttaa nykyajan tuhlauksesta ja yltäkylläisyydestä, laantui se kolkutus viimein, kun tuli lahjojen jakamisen vuoro. Olemme jo parina vuonna päättäneet, että mitään uutta ei kukaan saa ostaa pikkujoululahjaksi, vaan juhlaan on tuotava jotain kierrätystavaraa tai tarpeetonta tai jotain itse tehtyä. Ja kas kummaa, miten paljon ihmisten nurkissa on itselle tarpeettomaksi käynyttä roipetta. Ja jos saatu lahja ei miellytä, sen voi laittaa aina kierrätykseen seuraavana pikkujouluna.

Ja ihmettä on aina se, miten joku on katsellut jotain tavaraansa usean vuoden, tuo sen pikkujouluun, ja joku toinen avaa paketin ja vie ihastuneena uuden tavaran taas nurkkiinsa katseltavaksi. Hauskempia lahjoja nämä ovat kuin suoraan kaupasta haetut, varsinkin kun tietää, että ei ole enää näiden takia tuhlattu yhtään luonnonvaroja. Samanlaista tavaraa sieltä olisi paketista silti löytynyt.

Itse sain pienen lapionterän, jota voi käyttää puutarhalapiona. Mies tekee siihen puusta varren, ja annamme sen seuraavalla kerralla 3-vuotiaalle Aatu-pojalle tuliaisiksi. En malta olla mainitsematta, että pojalle on jo pieni sahakin odottamassa. Käydessämme syksyllä tyttären puolivalmista taloa katsomassa, olivat työmiehet heittäneet melko uuden pikkusahan pöpelikköön, sahasta kun oli katkennut muovinen kahva. Mies keräsi sahan talteen, teki puusta hyvän kahvan, ja niin on saha odottamassa pikkumiehen kasvamista.

Yöllä tilasimme ison taksin hakemaan meidät kekkereistä pois. Mutta niin on Suomenmaassa asiat menneet hyvään suuntaan, että kolme kertaa piti soittaa, ennen kuin taksi tuli. Asiat hoituisivat hyvin, jos saisi suoraan soittaa tutuille takseille, mutta kun kaikki pitää toimittaa keskitetysti ympäri Suomea jonkin keskuksen kautta, saimme nytkin odottaa valehtelematta tunnin ja viisitoista minuuttia!

perjantai 12. joulukuuta 2008

Kerrankin omatoimisuutta


Nyt on nekin ropinat pidetty. Eilen illalla julkistettiin paikkakuntamme Lucia. Eilinen oli todella rankka päivä. Heti koulun jälkeen menin parin nordenilaisen kanssa kotitalousluokkaan leipomaan lussepullia, mitä kesti yli kolme tuntia. Sen jälkeen koristelut ja kahvikuppien laitot ja itse juhla.

Juhla oli tunnelmallinen kuten tavallisestikin, mutta kyllä olivat jalat illalla muusina. Olen vieläkin niin väsähtänyt, että en kuvittelekaan tekeväni tänään enää muuta kuin ottaa rennosti.

Mutta oppilaat olivat tosi kivoja ja huomaavaisia, erittäin oma-aloitteisia. Meillä on ollut tapana, että Lucia-kulkueeseen osallistuvat oppilaat kaatavat yleisölle kahvia ja myyvät arpoja. On ollut sellaisiakin ryhmiä joskus, että oppilaat ovat koko ajan valittaneet, eikö saisi jo mennä, ei me jakseta, ei huvita jne. Mutta eilen illalla ihan oma-aloitteisesti kysyivät, tarvitsemmeko apua jälkien korjaamisessa. Kyllähän apu oli tervetullutta, ja työ sujuikin nopeasti, kun oli monta kättä tekemässä.

Kun tänään menin keräämään Lucia-vaatteet pois, oli ne laitettu siististi henkareille, kynttilät ja nauhat järjestyksessä omassa laatikossaan, roskat kerätty pois. Ja ilman että olin etukäteen sanallakaan edes vihjaissut asiasta. Usein aiempina vuosina ovat olleet vaatteet huiskin haiskin jopa lattialla, ja roskaa jostain syystä ylen määrin. Ihanaa nähdä nuoria, jotka ymmärtävät, että järjestys ei pysy, ellei sitä koko ajan aktiivisesti pidä yllä. Ja että jokaisen maailmassa tulisi aina korjata omat jälkensä. Kiitos, kiitos. Muutenkin ymmärsivät olla omatoimisia ja itsekin huolehtia asioista, ei tarvinnut koko ajan potkia persuuksille. (anteeksi sanavalinta).

keskiviikko 10. joulukuuta 2008

Mieluisia vieraita


Olipahan taas päivä. Aamusta tulivat haukivuorelaiset oppilaat ja opettajat koululle kylään. Tämä siksi, että sekä Haukivuorelta että meiltä on annettu paljon videoneuvotteluopetusta puolin ja toisin. Saivat "luokkatoverit" tutustua toisiinsa ihan livenä. ( Miten kuulostaakin sopivammalta sanoa tässä yhteydessä englanniksi livenä kuin suomalaisittain elävänä). Ryhmät tapasivat nyt omat opettajansakin ihan oikeasti. Oppilaat ainakin tykkäsivät, sanoivat, että saisi olla useamminkin tällaisia yhteistapaamisia. Hyvin tuntui oppilailla synkkaavan keskenään.

Minustakin on hyvä, että oppilaamme näkevät vähän muitakin ihmisiä kuin omia luokkakavereitaan. Asumme kuin kattilassa. Sekä koulussa että vapaa-ajalla oppilaat seurustelevat vain keskenään. Jos haluaa tavata vähänkään muita ihmisiä, on ajettava vähintään 40 kilometriä ennen kuin näkee minkäänlaista elävää olentoa kettujen lisäksi. Ja silloinkin ollaan vasta samanlaisessa käpykylässä kuin tämä. Johan parinetsinnän kannaltakin olisi hyvä, että veri vähän sekoittuisi.

Puolenpäivän jälkeen lähtivät vieraat pois, mutta sen jälkeen tuli uusi vieras. Mikkelin lyseon rehtori tuli meitä tapaamaan. Enää pari viikkoa olemme itsenäinen lukio, sen jälkeen siirrymme Mikkelin alaisuuteen. Paikallislehden toimittajakin kyseli minulta, miltä tuntuu muutos, mutta tähän mennessä ei ole tuntunut vielä miltään. Ensi vuoden puolellahan sen vasta tietää, kun jokainen pikkuasiakin pitää kysyä Mikkelistä asti.

Ja keskiviikkoiseen tapaan kaiken päätteeksi oli opekokous koulun jälkeen puoli viiteen saakka. Nyt sitten vain voimia keräämään huomista Lucia-juhlaa varten. Vaikka Lucia-päivä on vasta 13.12, on se meillä jo huomenna. Pitkä päivä tulee huomisesta lussepullien leipomisineen, ainakin iltayhdeksään saa varautua.

maanantai 8. joulukuuta 2008

Saksan verbit muistan


Voi kurjuus sentään, miten minulle tänään kävi. Koko viikonlopun olen ollut jotenkin siinä uskossa, että maanantaina alkavat tunnit vasta puoli yksitoista. Olin iloinen, että aamulla oli kerrankin pakkasta, joten vein sänkyvaatteet ulos pakkaseen heti kahdeksalta, jotta ehtivät pölypunkit kuoleentua. Ehdin hyvin vaihtaa lakanat ennen kouluun menoa.

Kouluun saavuttuani ihmettelin, miksi abit katsoivat minua kummasti. Kun sitten menin tunnille, istui luokassa ykkösiä, abeja ei missään. Tarkistin lukujärjestyksestä luokkatilat, ja silloin jysähti! Tuntihan olisi ollut jo äsken! Tällaista on sattunut minulle viimeksi vuonna 1992 ja nyt taas! En oikeastaan unohtanut tuntia, enkä muistanut väärin. Olin katsonut tunnit lukujärjestyksestä, mutta katsonut väärin. Voi itku sentään. Pahinta on, etten millään meinaa antaa itselleni anteeksi.

Kun sitten myöhemmin oli samoille oppilaille saksaa, kysyivät oppilaat, saavatko he tehdä huomenna minulle saman kuin minä heille tänään! Miten joitakin ihmisiä rangaistaan näin. Tiedän tapauksia, joissa opettaja piut paut välittää opettamisesta tai tunnille menosta, ihan laiskuuttaan. Mutta kun meikäläiselle kerran 16 vuodessa sattuu vahingossa, ovat kaikki vihaisia. (no ei, olivat vain tyytyväisiä, oli kuulemma hauskin ruotsintunti aikoihin).

Kaiken kukkuraksi satuin avaamaan opehuoneessa ruokatunnilla eilisen Hesarin, jossa kerrottiin muistinmenetyksestä. Tekstissä osui ensimmäisenä silmiini, että alzheimerintautia sairastavat unohtavat aluksi jokapäiväiset asiat, mutta saksan verbit sujuvat hyvin!!! Eli siis selvä tapaus!

sunnuntai 7. joulukuuta 2008

Silmälasit postilaatikon viereen


Muutto on rankkaa, oli se sitten oma tai toisen. Eilen kannoimme selkä vääränä tavaraa muuttoautosta tyttären uuteen taloon. Näytti siellä olevan selkä vääränä muillakin. Ohikulkijat olivat kiertyä korkkiruuville, kun oli niin mielenkiintoista katsottavaa. Yksikin mummo potkutteli rollaattorilla ja töksäytti suoraan lumipenkkaan, hyvä ettei nokalleen mennyt.

Kivahan se on, että ihmiset viihtyvät. Postilaatikollakin oli tiirailijoita ihmettelemässä, mitä laatikon kyljessä lukee. Kun me aikoinamme muutimme nykyiseen taloomme, ja mummot alkoivat kaivaa silmälaseja nähdäkseen paremmin postilaatikosta nimen, nikkaroi mies kymmenen senttiä korkeat kirjaimet laatikon yläpuolelle, että huononäköisetkin näkevät ilman laseja. Hän suunnitteli vielä pihaantuloaukon suurentamistakin, että näkevät pihaankin paremmin. Jonkun kun piti oikein tulla kuusiaidan sisäpuolellekin, kun ei muuten nähnyt, mitä pihassa on.

Meille riitti eilisessä muutossa hommaa vielä tällekin päivälle, sillä vävypoika putosi tikkailta kolmisen viikkoa sitten ja joutui polvileikkaukseen. Hän ei voi kuin kulkea kainalosauvoilla, joten kaikenlaista kantamista, kiipeilyä ja muuta pientä ja suurta työtä oli tarjolla. Mutta hyvin meitä sitten nukuttikin olohuoneessa patjalla rojujenkin keskellä. Ei tarvinnut kolmevuotissynttäreitä juhlivan Aatu-pojankaan unta houkutella, heti sammui uuden oman huoneensa sänkyyn.

lauantai 6. joulukuuta 2008

Asian kääntöpuoli


Eilen kirjoitin siitä, miten on kiva, että on kaikenlaisia tapahtumia, ettei pääse syysmasennus yllättämään. Nyt ihmettelen päinvastaista. Miten meillä on niin paljon kaikenlaista menoa ja meininkiä, ettei ehdi ystäviä tapaamaan.

Minulla on useampikin lenkkikaveri, joiden kanssa on käyty päivittäin lenkillä. Nyt olen tänä syksynä kuitenkin vain muutaman kerran saanut lenkkiseuraa, olen joutunut tyytymään suureksi osaksi omaan hyvään seuraani. Jollain on huonot polvet, niin miehelläkin, ei voi lähteä, toinen on sairastanut koko syksyn ja joutunut käymään hoidoissa vähän väliä. Kolmannella on jatkuvasti kokouksia, neljäs asuu liian kaukana...

Yhden kaverin kanssa olemme käyneet aina perjantaisin koulun jälkeen tunnin, puolitoistakin, kestävillä kävelyillä pururadalla tai luontopolulla. Sitten viime jaksossa minulla oli joka päivä koulua vähintään neljään. Kaveri ei halunnut enää niin myöhän lähteä, hän kävi mieluummin yksin ja valoisaan aikaan. Hänellä alakoulun opena ei ole niin pitkiä päiviä.

Keksimme, että kun minullakin on alkanut nyt uusi jakso eikä ole enää neljään koulua, mikä pakko meidän on juuri perjantaina lenkkeillä, onhan viikollakin päiviä ja viikonloput. Mutta kun alettiin käydä päiviä järjestyksessä läpi, huomasimme kauhuksemme, että meillä ei ole yhteistä aikaa. Aina on jommalla kummalla jokin kokous, muu tilaisuus, vanhempaintapaaminen tai jotain kissanristiäistä, jottei sovi. Viikonloppuisin sitten saattoi olla muita kyläilyjä tai vieraita tulossa tai menossa.

Itsenäisyyspäivän luulisi olevan rauhoitettu kaikelta hälinältä. Niin se tavallisesti onkin, mutta nyt on tyttäreni muuttopäivä ja menemme sinne avuksi. Lähden nyt (yksikseni tietysti) pienelle kävelylle ensin, että jaksan istua autossa pitkän matkan.

P.S. Rita heitti minulle haasteen ottaa peilin kautta omakuva. Tällainen tuli.

perjantai 5. joulukuuta 2008

Joulunalustilaisuuksia


Mitä olisivat suomalaiset mustat marraskuu ja joulukuu, ellei olisi pikkujouluja ja kaikenlaista pientä kivaa tapahtumaa, jotka vievät huomion pois ravasta ja vesisateesta.
Viime sunnuntaina oli kirkossa Mikko Kilkkisen joulukonsertti. Hieno tilaisuus, iki-ihanat joululaulut kuten Oi jouluyö tulivat todella komeasti ja puhtaasti.

Tiistaina oli vuorossa kaikkien kouluasteiden oppilaiden yhteinen musiikki- ja teatteri-ilta. Alaluokkalaisillakin oli omia bändejä. Huomiotani kiinnitti se, että suomalaisilla on todella tapana esittää nopeat ja reippaat kappaleetkin kuin virsiä veisattaisiin. Vähän voisi olla ehkä tempoa lisää, samoin elävyyttä. Muuten oli oikein kivaa kuunneltavaa ja katsottavaa.
Yläluokkien joulunäytelmässä sheikki tuli etsimään joulupukin tontuista itselleen vaimoa, mutta kaikissa oli jotain vikaa, kenellä huonot hampaat, kuka muuten vain haisi kamelille. Yleisöllä oli tosi kivaa.
Väliajalla sain arpajaisista peräti kahdella arvalla palkinnon: kalanperkuulaudan ja kaunista kukkaista kirjepaperia.

Eilen illalla oli puolestaan lukion puurojuhla, jonne oli kutsuttu vanhemmatkin. Tuloaulassa tarjoiltujen glögien jälkeen siirryttiin auditorioon seuraamaan kakkosluokkalaisten näytelmää, jonka yksi oppilaista oli kirjoittanut. Sekin oli riemastuttavaa katsottavaa, joulupukki otti osaa Talent-kilpailuun ja voitti, minkä jälkeen hän riehaantui juhlimaan jonkun kaunokaisen kanssa kolme viikkoa, ja muori oli jo epätoivoissaan. Mutta loppu hyvin, kaikki hyvin, hieno esitys.

Ykkösluokkalaiset järjestivät kilpailun, jossa kolme ryhmää: opet, kakkoset ja kolmoset kilpailivat luovuudessa. Muovailuvahoista piti muovailla "Joulun ihme" -teos. Jouduin itse opettajien ryhmään ja mielestämme meillä oli ihan kelvollinen teos, mutta yleisön mielestä oppilailla oli parempia. Nyyh!

Puuron ja kahvin äärellä juttelimme vanhempien kanssa ja lauloimme yhteislauluja. Kuoron tytöt lauloivat niin sydämeenkäyvästi tunnelmallisia lauluja. Näin jonkun vanhemman pyyhkivän silmiäänkin laulujen aikana. Tunnelma oli lämmin, jouluinen ja minusta tuntuu, että kaikki olivat ihan tyytyväisiä iltaan. Ja mikä ihanaa, sain kuudelle saksalaiselle oppilaalle majapaikankin, enää kahdelta puuttuu, mutta kysymme ysiluokkalaisilta.

Kolmosten ei tarvinnut esittää ohjelmaa, koska he huolehtivat tarjoilusta. He olivat myös järkänneet myyjäiset kartuttaakseen luokkarahastoaan. Itse pääsin ostopöydän ääreen vasta loppupeleissä, joten kakut yms. olivat jo menneet, mutta ostinpa kuniin ovikranssin, jossa oli ihan oikeita käpyjäkin. Kaikki oli oppilaiden itse tekemää. Eräs oli tehnyt upean piparkakkutalonkin, joka huutokaupattiin. Talo lähti rehtorin matkaan.

keskiviikko 3. joulukuuta 2008

riemastuttavaa



Hihii. Vahingonilo on todella paras ilo. Vaikka en minä vahingoniloinen ole, ei sinne päinkään, muuten vain riemastuttaa.
*Kollegani istui tyytyväisenä ruokapöydässä, kunnes huomasi jossain vaiheessa, että vieressäistuja oli vaihtunut. Kollega oli kauhuissaan, kun ei sitä ollut huomannut, jatkoi puhetta kuin edelliselle istujalle.

*Huomenna on lukion oppilaiden ja vanhempien puurojuhla. Minun ja ykkösluokan hommaksi tuli hankkia sinne glögitarpeet, samoin kertakäyttömukit. Oppilaat olivat tänään hakeneet glögitarpeet, mutta ei mitään, mistä glögiä juodaan. Ei muuta kuin takaisin kauppaan. Ja hipheijaa, he olivat ostaneet lusikoitakin, joista en ollut muistanut mainita mitään.

*Katileinin blogista luin, että Katilein oli lukenut saman kirjan vahingossa kahteen kertaan. Ihanaa, sellaista tapahtuu muillekin. Siksihän se tässä niin huvittaakin. Minulla on vielä toivoa, jos kerran nuoremmillekin tapahtuu unohtamisia.

Miksi nuo tapaukset niin riemastuttavat, kas tässä pari syytä:
-Kukkaistyttömme (=muistamiskassarahoista huolehtiva) kirjoitteli nimiä kuraattorin 50-vuotisonnittelukorttiin. Pakko oli kysyä, olenko minä ottanut lahjaan osaa. -Olin kuulemma.

-Kaikki luokat opettajineen myyvät jos jonkinlaista tavaraa opehuoneessa, huoneesta on tullut yksi markkinatori. En enää uskalla laittaa mihinkään ostoslistaan nimeäni, kun en muista mitä olen tilannut, mitä tilannut toistamiseen, mitä en maksanut ja mitä maksanut kahteen kertaan.

-Tänään piti olla yhdelle oppilaalle ylimääräinen kuuntelukoe, kun hän oli sairaana varsinaisena kuuntelupäivänä. En ollut muistanut etsiä kuuntelukoetta. Ruokalassa oppilas mainitsi asiasta, ja mietin, että minun täytyy muistaa se, kunhan ensin pidän seuraavan tunnin, jonne olin menossa.
Tunnin kuluttua istuin tyytyväisenä kahvikupin ääreen ja mutustelin kuraattorin tarjoamaa kermakakkua vaahto suupielistä roikkuen opehuoneessa, kun oppilas tuli kysymään, missä viivyin. Pari hörppyä ehdin siemaista ja kiireen vilkkaa koetta etsimään. Luokassa jossa kokeet ovat, oli etäopetus menossa, mutta minä työnnyin sinne, etsin CD:n ja menimme tyhjään luokkaan, josta ajoimme siivoojan pois. Ei ollut paperia oppilaalla. No, sieppasin roskiksesta jonkin paperin, ja oppilas väitti, että tämä on omituisin koetilanne, jossa hän on ikinä ollut.

-Joku koiranleuka kollega on laittanut vähin äänin seinälle viereeni päivänavausvuoroni näkyville kissankokoisin kirjaimin. -Mitähän varten?

tiistai 2. joulukuuta 2008

Aropupuna


Minut on tyrmätty moneen kertaan. Puhuessani abeille saksalaisten nuorten tulosta, oli ensimmäinen kysymys tietysti, minkä ikäisiä sieltä on tulossa. Ymmärrän, että alle kaksikymppisenä on tärkeää, että nuoret ovat suunnilleen samanikäisiä, että homma yleensä toimii. Mutta minun on nyt pakko kysyä kaikilta, sillä samanikäisistä ei riitä majoittajia. Kun yritin perustella, ettei se ikä aina ole ratkaiseva, vaan samanhenkisyys, että minäkin tulen toimeen hyvin vaikka kahdeksankymppisten kanssa, oppilaat vastasivat, että "no tuossa iässähän sillä nyt ei oo tietenkään mitään väliä"!

Eräällä toisella luokalla oppilaat istuvat ison luokan perällä, edessä on vaikka kuinka paljon tyhjää. Joudun juoksemaan kuin pieni aropupu taulun ja nauhurin väliä ja aina oppilaille puhuessani menen heidän lähelleen luokan keskelle. Kysyin, eivätkö he voisi tulla seuraavalla kerralla ihan eteen, se helpottaisi minua. -Nej, oli vastaus. -Aha! sanoin minä.

Jotain harjoitusta yhdessä tehtäessä näin, että pari oppilasta eivät yrittäneetkään etsiä tekstistä vastauksia. Kun tästä mainitsin, alkoivat selittää, kuinka he ovat kääntäneet tekstin, opetelleet sanoja kotona jne. -Aha! Selvä peli.
Mutta moni ei oikein vieläkään ymmärrä, miten hirveästi kieltenopiskelu vaatii. Kielitaito ei tule koskaan itsestään. Ei riitä, että tekee minimin. Jos ottaa tunnista kaiken mahdollisen hyödyn, ei kotona tarvitsisi tehdäkään niin paljoa.

maanantai 1. joulukuuta 2008

Nyt alan hiillostaa


Eilen illalla avasin innoissani Saksasta tulleen sähköpostin, mutta voi kauhistus, millaisia uutisia! Sieltä olisi tulossa tänne porukkaa vaikka huru mycket! Oli puhe alkusyksystä, että yritän etsiä majapaikan 4-5:lle nuorelle noin 10 päiväksi huhti-toukokuun vaihteessa. Nyt opettaja ilmoitti, että vanhempainkokouksessa oli ilmennyt, että 10 oppilasta haluaisi tulla Suomeen Schulpraktikumia tekemään. Opettaja pyysi minua hankkimaan 8:lle oppilaalle isäntäperheen.

Voi hyvänen aika sentään, miten kukaan perhe vielä tietää, mitä he tekevät ensi keväänä. Ongelmana on sekin, että venäjänopettajalla on joka vuosi ollut Pietari-kurssi, johon kuuluu Pietarin-matka, ja mitä minä kuulinkaan! Ope oli suunnitellut matkaa juuri samaksi ajankohdaksi, ja itse olin ajatellut pitkästä aikaa lähteä mukaan tuolle matkalle.

Nyt joku miettii, että mitä minä höyryän, ainahan nyt isäntäperheitä löytyy! Mutta ei se täällä ole niin helppoa, kun oppilaita on enää hyvin vähän. Suurella osalla oppilaista on jo jossain vaiheessa ollut ulkomaisia vieraita: Lions-clubin järjestämiä tai muiden kanavien kautta. Sitten on aina joukko, joille ei vain yksinkertaisesti mahdu tai tilanne ei muuten salli. Ja jottei liian helpoksi kävisi, ope Saksasta ilmoitti, että hänen pitäisi välttämättä saada tietää joulukuun 12. päivään mennessä, onko kaikilla majapaikka. Huokaus. Nyt alkaa siis todellinen oppilaiden hiillostaminen.

sunnuntai 30. marraskuuta 2008

Palkintoa pukkasi


Hupsista, kommenteissa oli ylläri. Kun avasin tietokoneen, sain lukea, että Katja Tanskanen oli laittanut minulle kauniin perhospalkinnon, suurkiitos! Johan on ihmettä, ja juuri kun olin alkanut miettiä, pitäisiköhän lopettaa blogin kirjoittaminen. Johan tätä olen pitänytkin yli vuoden. Joskus on tunne, että on tullut sanotuksi kaikki, ettei ole enää mitään uutta kerrottavaa.

Mutta ei kai toisaalta haittaa, vaikka samanlaisia juttuja kirjoittaisikin. Joskus joitakin blogeja lukiessa huomaa kommenteista, että joku kysyy kirjoittajalta sellaista asiaa, jota kirjoittaja on juuri hiljattain selvitellyt. Tiedä vaikka itsellenikin olisi käynyt niin, en ainakaan romaanien juonta muista enää muutamien kuukausien päästä. Kerrankin jonotin kauan tilaamaani kirjaa kirjastosta, ja kun vihdoin sen sain ja olin lukenut puoliväliin, huomasin, että heps, minähän olen lukenut jo tämän kirjan joskus. Kertaus on siis opintojen äiti, Repetitio mater studiorum est.

Mutta asiaan. Palkinto pitää jakaa eteen päin. Kaikenlaisia kivoja blogeja on, ja melkein kaikki ovat sen jo saaneet, joille sen olisin antanut, mm. Ritalle. Mutta annetaan nyt tällä kertaa vain yhdelle siitä syystä että linkittäminen on niin hankalaa ja tylsää puuhaa. Annan palkinnon Villasukalle. Syystä, että hänkin on saman alan ihmisiä ja joskus joku murunen koulusta ja kielistäkin tipahtaa maisteltavaksi. Toiseksi hänellä on aivan syötävän ihania kissoja, joiden katseluun ja ihasteluun ei väsy. Käsitöistäkin on mukava lukea, vaikkakin itsellä on blogiharrastus vienyt ajan käsitöiltä. Ja Villasukka on niin uskollisesti lukenut blogiani.

lauantai 29. marraskuuta 2008

Keskiaikaiset syömingit


Eilen illalla pääsimme keskiaikaisiin pitoihin. Kunta järjesti tällä kertaa oikein kunnon elämyksen tavallisten pikkujoulujen sijaan, joten porukkaakin oli ainakin kaksi kertaa enemmän kuin yleensä, ihan kaksi täysinäistä bussilastillista. Savonlinnassa Olavinlinnassa oli keskiaikaiset pidot.

Kuninkaansalissa oli ensin tervetuliaisjuoma, sitten vain napostelemaan päreillä tarjolla olevia alkupaloja: kuivasavustettua lihaa, lohta, muikkuja, värjättyjä kananmunia, vuohenjuustoa, salaattia, hapankaalia, pähkinöitä, rinkeleitä, rieskaa, leipiä... Juomana vesi ja kotikalja, väkevämpää juomaa sai tilata omaan laskuun. Ei tämä muutenkaan ihan ilmaista ollut, melko sievoisen summan olimme saaneet pulittaa etukäteen omastakin pussista.

Alkopalojen jälkeen tuotiin väliruokaa: haudutettuja lanttuviipaleita ja lihaa.
Linnanvouti esitteli aina taukojen lomassa linnaa ja entistä elämänmenoa. Trubaduuri soitti kitaraa ja lauloi kivoja lauluja, ainakin Bellmannin juomalaulut osuivat korviini. Piiat juoksivat tarjoilemassa sen kuin ennättivät.

Meille oli etukäteen sanottu, että piiat saattavat tehdä kaikenlaisia omia sivistymättömiä temppujaan, ihan kuten keskiajallakin. En itse ainakaan huomannut mitään muuta erikoista kuin että tarjoilijapiika kehotti vastapäätäni istuvaa henkilöä tyhjentämään pullonsa, että pääsee pian tilaamaan uutta. Puhuteltu oli kovin hämmästynyt, sillä hän tuli eri autossa kuin minä, eikä heitä ollut "varoitettu" piikojen "huonosta käytöksestä". Vai onko tulkittava niin, että olen itsekin niin sivistymätön, etten huomannut tarjoilijoiden käytöksessä mitään ihmeellistä!

Teräviäkin tarjottiin, mutta onneksi laukkuni oli jumettunut istuimien väliin, joten en saanut kaivetuksi rahoja esille, ehti onneksi tarjoilija mennä ohitseni. Pääruoaksi tuotiin kermaperunoita ja lihapaistia sekä siirapissa ja hunajassa haudutettuja lanttu- ja porkkanakuutioita. Erittäin maukasta. Tämän jälkeen seurasikin pieni kävelykierros linnassa, meille näytettiin sellaisia huoneita ja kerrottiin sellaisia tarinoita, joita ei tavallisilla turistikierroilla kerrota ja näytetä. Pöytiin palattuamme pääsimme käsiksi jälkiruokatorttuun. Kahvia ei tarjottu, koska sitä ei keskiajallakaan ollut. Omaan laskuun olisi saanut makeaa jälkiruokalikööriä, mutta olin jo pyörryksissä tilaamastani valkoviinistä, joten oli viisainta jättää se väliin.

Jälkiruoan lomassa trubaduuri kertoli vitsejä ja kaskuja ja soitteli kitaraa. Oikein kivoja ja nautittavia juttuja, vaikka autossa palatessamme eräs kollega jo ehti kritisoida sitä, miksi kaikki eivät nauraneet. No jos ei aina putoa penkiltä kippurassa, ei se silti tarkoita sitä, ettei hauskaa olisi. Taasko pitäisi kaikkien olla siis samanlaisia!

Itse ainakin tykkäsin ja nauroinkin mielestäni, ehkä vähemmän niille jutuille jotka olin kuullut ennenkin, mutta osa meni ohi korvienkin. Sali on leveä, ja aina kun trubaduuri käänsi päänsä puhuessaan minusta pois päin, jäi osa kuulematta. Enkä sitten jaksanut vain näön vuoksi lyödä rintoihini ja ulvoa naurusta, kun en kerran mitään ollut kuullutkaan, vaikka TYKY-päivänä juuri oli tekonaurua naurujoogassa opetettu.

Kolmetuntiset syömingit olivat siis onnistuneet, kiitos kunnalle, että järjesti tällaisen kivan pikkujoulun. Kiva kokemus, ei tällaiseen tavallisesti yksityisesti ole mahdollista päästäkään. Jatkoille en enää jaksanut lähteä, yövalvomista vihaan. Miksi ei jatkoja voisi joskus järjestää keskellä kirkasta päivää, jaksaisi sinne mennäkin ja oikein viimeisen päälle riehua.

perjantai 28. marraskuuta 2008

Voimakkaat naiset


Koko syksynä en ole saanut aikaan lukea kirjoja. Nyt kuitenkin luin Sofi Oksasen kirjan Puhdistus melkein yhdeltä istumalta. Kirjaa ei voi jättää kesken. Naiskohtalot tempaavat mukaansa.

Sofi Oksanen kuvaa Viron lähihistoriaa 50 vuoden ajalta taitavasti, hän yhdistää hyvin menneen ja nykyisyyden. Kirjan luettuaan on helpompi ymmärtää, miksi ihmiset toimivat niin kuin toimivat, miten on mahdollista, että lähimpiinsäkään ei voi luottaa. Ja pahuuden määrä maailmassa näyttää olevan vakio.

Itseäni kirja kiinnosti kovasti siksikin, että yksi kollegoistani on virolainen ja hän on vuosien mittaan aina hieman raottanut salaisuuksien verhoa. Samoin kirja toi elävästi mieleen Kansalaisopiston vuosien takaisen vironopettajani omakohtaiset kertomukset omista ja sukulaistensa kohtaloista ja elämästä Siperiassa.
Ehdottomasti lukemisen arvoinen kirja.

torstai 27. marraskuuta 2008

Ei vastuuta mistään


Ensimmäiseksi aamulla taas koko lukio auditorioon istumaan ja kokeeseen. Vaikka oppilaat kutsuttiin luokittain sisään ja yritettiin laittaa etäälle toisistaan saman aineen kirjoittajat, sotkeentuivat pasmat kuitenkin ja sählinkiä ilmeni.

Taas tuli sama oppilas puoli tuntia myöhässä, samoin eilen. Silmät sirrillään ja tukka pörrössä. Saas nähdä, onko hommattu kirjaa, kun maanantaina alkaa uusi jakso. Ei muuten, mutta sydäntä raastavaa on sitten katsoa sitäkin, kun oppilas ihmettelee kurssiarvosanan saatuaan, että miten hän nelosen on saanut. Hänhän on aina hymyillytkin niin kauniisti ja vähentänyt rumien puhumista.

Eilen illalla alkoi tv:ssä uusi sarja, mikä lie nimeltään, jotain sinne päin kuin Sitoutumisen alkeet. Siinä päähenkilön sisar toi niin elävästi mieleen jotkut huolettomat oppilaat: ei minkäänlaista vastuuta itsestä saati toisista. Puhumattakaan että töitä tehtäisiin. Kun silmä välttää, ollaan heti internetissä pelaamassa tai joillain seurustelupalstoilla. Mutta koulussahan he ovat siihen jo hyvin harjaantuneet.

On muuten ihmisiä, jotka eivät koskaan ota vastuuta omista teoistaan, ei missään tilanteessa. Kerran olin ravintolassa ja pöydässä yhdeltä henkilöltä kaatui punaviinilasi. Hämmästyksekseni huomasin, miten henkilö hiissasi lasin hissukseen vieressäistujan paikalle ja järjesteli esineitä muutenkin niin, että näyttäisi siltä kuin joku toinen olisi lasin kaatanut.
Ei voi siis aina syyttää joka asiasta nuoria. Kaikissa ikäluokissa on kaikenlaisia.

tiistai 25. marraskuuta 2008

Seilaamista


Tänään minua on nimitelty. Aamulla ensimmäiseksi menin hammaslääkäriin ja setä kutsui minut sisälle: "No niin, sitten seuraavaksi Kirsti-täti". Vaikka lääkäri on minua itse asiassa vanhempi.
Kouluun kun pääsin, sanoi joku abi: "Julgubbe!" Näytin kuulemma joulupukilta, kun oli vaatetuksessa punaista ja harmaata. Ei ole näköjään vielä hallinnassa julgumma-sanakaan, sekin täytyy ehtiä vielä opettaa.

Sain seilata myös edestakaisin pitkin kylää. Ensin kävin autolla siellä hammaslääkärissä, vein auton kotiin, korjasin yhdet kokeet, lähdin pyörällä koululle, missä ilmeni, että oppilaat ovatkin psykologian kokeessa, voimme aloittaa kuuntelukokeen saksassa vasta kolmelta. Ilmeni myös, että olin unohtanut, että Pohjola-Nordenin hallituksen kokous Lucia-juhlan suunnittelusta piti olla klo 16.15, ja minulla ei tietysti ollut papereita mukana.

Pyöräilin takaisin kotiin papereita hakemaan, otin kuitenkin auton paluumatkalle. Vähän täytyy rajoittaa pyöräilyä, kun olisi ollut jo pimeä kotiin palatessa. On minulla kypärä ja nastarenkaat, mutta silti pimeässä jäisellä tiellä pyöräily ei kuulosta kovin turvalliselta.

Kaikki onnistui kuitenkin hyvin, hämmästelin, että olin kirjoittanut edellisen kokouksen pöytäkirjankin ihan ajallaan, vaikka luulin, etten ollut.
Joku ehdotti minulle, että puhuisin taas juhlassa samat jutut Lucia-perinteestä kuin viime vuonnakin. Mutta eihän siellä samaa asiaa voi puhua. Juuri eräänä päivänä eräs oppilas sanoi minulle, että hänellä on videolla minun viimevuotinen puheeni. Kauhistus, varmaan muuten karmeaa katsottavaa!

Nyt sovittiin, että minä teenkin vaihteeksi ohjelmanumerona kysymyksiä liittyen Pohjola-Nordeniin ja Lucia-perinteeseen. Kysymyksiin a- ja b-vaihtoehdot ja yleisö saa aina nostaa kätensä siinä kohtaa, kumpi vaihtoehto on oikea. Katsotaan, muistavatko ihmiset mitään siitä, mitä olemme vuosien mittaan heille kertoneet.

sunnuntai 23. marraskuuta 2008

Mustaa ja valkoista


Eilen kaupungissa käydessä jouluostoksilla osuin kauppaan, jossa ei myyty mitään muuta kuin valkoista tavaraa. Kauppaan astuessa tuli luotaantyöntävä kylmä tunne, emme edes kierrosta tehneet siellä, äkkiä vain pois.

Mistähän syystä niin kalsea tunne, vaikka pari päivää sitten ihastelin, kun olimme saaneet lunta niin paljon, että hyvä että ulko-oven sai auki. Lunta oli tullut yöllä ihan yllättäen. Sellainen ihana rauha ja sininen hämäryys vallitsi joka puolella. Aamulla näki hyvin pyöräilläkin kouluun, kaikkialla kaunista ja puhtaan valkoista, kuin satumaailma. Kouluun pyöräillessä muistin erään lausahduksen, jonka eräs henkilö päästi suustaan hiljattain: "Ei tänne Suomeen pidä ottaa neekereitä, miltä niiden naama näyttäisi valkoista lunta vasten!"

Entäs sitten musta. Ensinnäkin mustat internetsivut ja blogit tuovat pelottavan tunnelman. Toisekseen niitä ei voi lukea. Kun jonkin aikaa yrittää tihrustaa saamatta juuri mitään selvää ja kun sitten nostaa katseensa, ei näe mitään, silmät ovat jotenkin menneet ristiin. Mutta siitä hyvä, että tietokoneessa on vielä nappula, josta sellaisen saa pois näkyviltä.

Minulla oli kerran oppilas, joka ei käyttänyt muuta väriä kuin mustaa: vaatetus, kirjanpäällyspaperit, kaikki. Hän kertoi minulle mustasta huoneestaan, tapeteista, verhoista, kaikki ehdottomasti mustaa. Jopa mustan koiran hän oli hankkinut. Vaikka tiesin oppilaan asenteet ja ajatus- ja arvomaailman, en malttanut olla sanomatta: "Sittenhän sinulla täytyy olla myös musta mies!" Tähän oppilas kivahti olevansa rasisti, "Ich bin Rassist" (oli siis saksantunti).
Miltähän näyttää valkoinen miehennaama mustien lakanoiden keskellä. Eikö se riko harmoniaa?

perjantai 21. marraskuuta 2008

Entä jos saisit piimävelliä


Mitähän ihmisten kotona syödään nykyään, kun kouluruoka ei tunnu kelpaavan. Kyllä suurin osa on ihan tyytyväistä ja ymmärtää, että laitosruoka ei ole sama asia kuin gourmet-ruoka, mutta sitten on niitä, joille ei tahdo kelvata mikään. On ymmärrettävää, jos joskus on jokin ruoka, joka ei maistu, mutta silti pitäisi minusta yrittää syödä ainakin jonkin verran.

Tämä tuli vain mieleeni tänään, kun taas ennen kello kahtatoista oppilaat ensin vinkuvat ja ruikuttavat, että päästäis jo syömään, aamupala jäi syömättä (!!) eikä millään jaksais enää olla tunnilla. Mutta miten sitten kävikään? Ruokalaan mennessäni suuri osa tulee jo minua vastaan. Ei ollutkaan mieleistä ruokaa. Minusta kylläkin ihan suomalaista perusruokaa: merimiespihviä ja tomaatti-punasipulisalaattia. Merimiespihvi on perunaa ja lihaa kerroksittain haudutettu uunissa. Ihan hyvää, vaikka en itse sellaista kotona koskaan teekään.

Miten syömättömät oppilaat sitten tyydyttävät päivän ravinnontarpeensa? Osa ei mitenkään, osa hakee karkkia kaupasta, osa jonkin pullan. Sellaisetkin ruoat, jotka vielä vähän aikaa sitten olivat ihan perusruokaa, eivät tee kauppaansa: kaalilaatikko, muikut ja perunamuusi, kesäkeitto, perunat ja nakkikastike, makaronilaatikko. Osa alkaa karsastaa jo lihapulliakin. Huvittavinta on, että oppilaat näin tulevat paljastaneeksi kotiolonsa. Usein on niin, että mitä yksipuolisempaan ruokaan oppilas on tottunut, sitä enemmän hän valittaa. Sitä vaikeampi on syödä sellaista ruokaa, joka ei ole juuri samanlaista kuin kotona. (tai sellaista kuin kaupasta ostettu valmispizza).

En mitenkään voi olla kirjoittamatta tähän nuoremman sukupolven tietoisuuteen, millainen oli alakoulussa ekoilla luokilla ruokalista minun ollessani koulussa. Kissankupeista syötiin pelkkiä lusikkaruokia: mannavelli, riisivelli, makaronivelli, helmivelli, perunakeitto, hernekeitto, perunamuusi+puolukat, piimävelli. Minusta tuntuu, että listasta puuttuu jotain, sillä ruokalista oli kahdeksi viikoksi. Kun koulua käytiin kuusi päivää viikossa, pitäisi tuossa olla 12 eri ruokalajia, mutta en vain muista muuta. Miehen sisko väittää, että ei piimävelliä joka lauantai ollut niin kuin minun mielestäni, vaan se vuorotteli kaljavellin kanssa!

Minusta on todella uskomatonta, että sellaisetkin ruoat kuin mandariinipossu, jauhelihamureke, mantelikala jne saavat jonkun nokan nyrpistymään. Yksi syy valitukseen on se, että ei ole vertailukohteita. Moni muualta tullut opettaja kehuu meidän ruokiamme. Maukkaita ja hyviä.

torstai 20. marraskuuta 2008

Toivottavasti pääsevät Skåneen


Yhtään en muista, miten oppilaat ennen suhtautuivat lukiossa kokeisiin, kun ei ollut koeviikkoja. Mutta nyt ainakin on niin, että tunnit, jotka ovat vasta kokeen jälkeen, menevät ihan hukkaan, kun ei ole enää mitään motivaatiota. Eilen oli jo ykkösen ruotsinkoe, tänään kuuntelukoe ja loppuajalla yritin käsitellä kappaletta, jossa minusta oli jäljellä vielä niin paljon hyvää asiaa.

Mutta ei oppilaita haitannut, vaikka siellä olisi ollut kivoja ääntämisharjoituksiakin ja minusta niin mukavia sanoja. Ne minä aion kyllä vielä viedä läpi maanantaina vaikka väkisin, onhan silloin kaksoistuntikin. Lopuksi saavat sitten katsoa videota, jossa Västeråsin nuoret kertovat arkipäivästään.

Kyllä ne ääntämisharjoitukset heille hyvää tekevät. Tänäänkin kuuntelukokeessa oli ensin sanelukoe ja sitten teksti, johon liittyi kysymyksiä. Eivät minulle sanoneet, mutta olivat matikanopelle valittaneet, että minä olin raahannut jonkun puhevikaisen tyypin sinne puhumaan (siis CD:llä) ja heillä sen takia koe meni huonosti. No, oppilaista on ehkä outoa kuulla ruotsinruotsia, mutta sitähän he ovat kuulleet koko kurssin ajan. Nyt ovat kirjantekijät vihdoinkin ymmärtäneet äänittää kirjan tekstit ruotsinruotsiksi. Elän toivossa, että oppilaiden on tulevaisuudessa helpompi ymmärtää ruotsia, kun joutuvat Nokian lähettäminä Skåneen.

keskiviikko 19. marraskuuta 2008

Tietävätkö päättäjät mistä puhutaan


Eilen illalla oli oikein kahden tunnin kasvatuskeskustelu tv:ssä. Järkeviä puheenvuoroja, ihmiset puhuivat asiaa. Mutta ainoat, jotka eivät oikein tienneet, mistä puhutaan ja missä mennään, olivat poliitikot. Eli ne, jotka juuri meidän asioistamme päättävät. Miten on mahdollista, että olemme demokratian nimissä rakentaneet systeemin, jossa juuri niiden pitää ja juuri ne saavat päättää vain nimenomaan niistä asioista, joista vähiten tietävät. Esim. sivistys- tai koululautakunnassa ei saa olla opettajia päättämässä omista asioistaan, he kun ainakin pienellä paikkakunnalla olisivat ainoat, jotka koulusta jotain tietävät.

Kaikki ovat hurskaasti sitä mieltä, että iso ryhmä ei ole ihmiselle paras paikka. Kaikki tietävät, että luokattomuuden takia isoissa kouluissa ei ole enää omaa ryhmää, jonka kanssa työskennellään, ihmiset ovat irrallisia ja jollain lailla hukassa. Viime viikolla koulussamme vieraili Opetushallituksen väkeä. Sain sen käsityksen, että oli tarkoitus jotenkin ylhäältä päin tuoda meille "uusia, erinomaisia, hienoja" tuulia, jotenkin tarkoitus sivistää meitä.

Olin aistivinani hienoista hämmästystä siitä, että meillä onkin aloitettu mm. etäopetusta jo ainakin kymmenen vuotta sitten. Etäopetusilosanoman tänne tuominen oli ilmeisesti ollut yksi käynnin tarkoitus. Meillä on työskennelty erilaisilla oppimisalustoilla (Moodle, eJournal, eTwinning), on ollut kansainvälisiä projekteja jo kauan, milloin mihinkin maahan. Kovin vähän siis tiedetään päättävällä tasolla, missä mennään. Vieraat kävivät etäopetustuntiakin seuraamassa ja hämmästelivät ihmeissään, miten oppilaat olivat levollisia ja rauhallisia.

Korvaani särähti nimenomaan tuo sana "levollisia". Sellainenhan ihmisen olotilan tarkoitus onkin. Miksi kaikki toitottavat, että pitää olla isoja ryhmiä, tehokasta jne ja kuitenkin päättäjät päättävät juuri päinvastaiseen suuntaan. Miksi ei koskaan kysytä niiltä, jotka päivittäin asioiden kanssa ottelevat. Esim. Mikkelisssä on tällä hetkellä kaksi lukiota, jotka on päätetty yhdistää yhdeksi suureksi. Ja taas juuri nyt, kun keskustelu isoista ryhmistä käy kuumimmillaan. Tästä kirjoitti mm. Olematon postauksessaan.

maanantai 17. marraskuuta 2008

Ei koulua vaan elämää varten


Meillä aletaan vähitellen luopua koeviikosta, vain kolme päivää on ns. koeviikkoa, muuten kokeet pidetään oppitunneilla kuten yläasteella. Näin ollen jo ylihuomenna on ykkösellä ruotsin kokeet, vaikka jaksoa on jäljellä vielä melkein kaksi viikkoa. Emme mitenkään ehtineet lukea kaikkea kurssiin kuuluvaa, koe tuli näin pian yllättäen. Oppilaat ihmettelivät, mitä me teemme kokeen jälkeen, vedämmekö ehkä lonkkaa. Miten niin lonkkaa vedettäisiin? Meillähän on hyvää aikaa lukea ne asiat, joita ei ehditty kokeeseen mennessä! Eivätkö nyt sitten muistakaan, että Non scholae, sed vitae! Elämäähän varten me luetaan.

Aamulla tuli aamutelevisio-ohjelmassa juttua siitä, miten ammattikorkeakouluissa joudutaan opiskelemaan ruotsin alkeita, kun monet eivät kirjoitakaan ruotsia ja siten jättävät sen aineen lukemisen vähemmälle. Kielen perusopetukseen menevillä rahoilla voitaisiin opettaa ammattisanastoa. Monet oppilaatkin olivat nähneet tuon uutisen ja nyökyttelivät päätään. Mutta unohtivat siis saman tien hurskaat ajatuksensa, kun pitäisi itse ryhtyä tosi toimiin kielitaidon saamiseksi.

Samoin unohtui saksanlukijoiltakin, mikä opiskelun päämäärä olikaan. Meillä on ollut pitkään lukujärjestyksessä samoilla oppilailla saksaa maanantaina ja keskiviikkona klo 15-16. Kerran huomasimme yhtäkkiä, että maanantaisin sekä oppilaat että minä odotamme tyhjänpanttina tunnin alkua yhden tunnin, voimmekin siis aloittaa jo kello 14 ja pitää kaksoistunnin, jolloin keskiviikkona ei ole ollenkaan saksaa.

Nyt olivat sitten yhtäkkiä huomanneet, että ensi viikolla keskiviikkona alkaa koeviikkotynkä, joten normaalit tunnit jäävät pois. Tietysti ehdottivat minulle, että eikö palattaisi alkuperäiseen lukujärjestykseen, jolloin maanantaina olisi vain yksi tunti ja keskiviikon tunti jäisi pois. Hah, hah, ei tule kuuloonkaan, vaikka olemme jo lukeneet kaikki kirjan kappaleet edestakaisin moneenkin kertaan. Kyllä minulla vielä asiaa riittää heille useaksi vuodeksi.

sunnuntai 16. marraskuuta 2008

Luurankoja ja taidetta


Tulipahan käytyä etelässä. Tyttärellä Nurmijärvellä oli synttärit ja kävimme siellä samalla kun muillakin asioilla. Perjantaina vasta neljältä päästiin lähtemään, ja tietysti oli jo ihan pimeä, asfaltti kiilsi märkänä ja kaksinkertaisti vastaantulevien autojen valot. Ja niitä autoja riittikin, jatkuvana helminauhana kolme ja puoli tuntia. Miksihän kaikki muut ovat aina menossa eri suuntaan kuin me?
Matkalla oli kahdessakin kohdassa sattunut vakavakin onnettomuus, ainakin siitä päätellen, että kummassakin paikassa oli poliisiautoa ja ambulanssia, oli toisessa paloautokin.

Jonkin ajan kuluttua onnettomuuspaikalta ajettuamme meinasi sydän pysähtyä, kun pimeyden keskeltä sukelsi luuranko. Mutta kun tokenin, käsitin, että se olikin vain lenkkeilijä, jolla oli vaatteissa raidat, jotka heijastivat niin, että tuntui kuin olisi luuranko vastaan kävellyt. Vähän ajan kuluttua oli kaksi ylös alas viuhtovaa valoa. Selvisi, että sekin oli lenkkeilijä, jolla oli heijastavat hanskat.

Lauantaina ajattelimme taas vähän sivistää itseämme. Kävimme Helsingin kaupungin taidemuseossa Meilahdessa. Siellä oli Samuli Heimosen taidetta. Heimonen on vuoden 2008 nuori taiteilija. Tykkäsimme katsella ja ihmetellä hänen monitasoisia teoksiaan, innostuimme hänen kekseliäisyydestään piilottaa teoksiinsa eläimiä. Ellei muuten hahmottanut kuvista eläintä, löysi silmiä siristämällä ja etäisyyttä ottaen melkein joka kuvasta uuden hahmon.

Että taiteilija voi nimittää teoksiaan taiteeksi, olemme asettaneet kolme kriteeriä: teoksen eteen on ollut nähtävä vaivaa, teoksen on miellytettävä silmää, ja sen on oltava sellainen, että kuka tahansa ei olisi pystynyt tai olisi keksinyt tehdä sellaista. Nämä teokset täyttivät mielestämme nämä kriteerimme. Päin vastoin kuin keväällä Kiasmassa näkemämme monet tekeleet.

Minulla oli haaveena nähdä viimeinkin Temppeliaukion kirkko. En ole onnistunut koskaan vielä siellä käymään. Kiersimme kaikki kadut ja korttelit, autoa auton vieressä, missään ei parkkipaikkaa. Ajattelimme jo parkkeerata vaikka kilometrin päähän ja kävellä sinne kauempaakin, mutta onneksi näimme ihmisiä menossa kirkkoon kukkalaitteineen. Siellä oli alkamassa hautajaiset, hyvä että huomasimme sen. Se se vasta olisi suututtanut, jos olisimme kävelleet kilometrikaupalla, emmekä kuitenkaan olisi päässeet sisälle. Jo on ihme, jos en ensi kerralla etelässä käydessä pääse tuohon kirkkoon. Toinen paikka, joka hyljeksii minua on Turun tuomiokirkko. Sinne olen yrittänyt ainakin kolme kertaa, mutta aina on ollut jokin syy, miksi minua ei ole sinne päästetty.

Koko matkalta en saanut otetuksi kuin yhden kuvan, kuvasin taidemuseon pihassa olleen penkin.

keskiviikko 12. marraskuuta 2008

Hammasvoidetta ja käyräinen tie


Suomen tunnilla meillä oli tänään tosi hauskaa. Tekstissä oli eri eläimiä ja opiskelijat innostuivat kyselemään, miten eri eläimet ääntelevät suomeksi. Turkkilaisella ainakin riitti hauskuutta, kun kotkotin kuin kana suomessa kotkottaa, tai huvittavaa oli myös kukkokiekuu. Kanann kotkottamisen he halusivat kirjoittaa minulle paperillekin, sillä kun äänsin heidän perässään kotkotusta turkiksi ja venäjäksi, oli riemu ylimmillään. En vain voi laittaa niitä tähän, sillä paperi unohtui koululle. Vain sian ääntelyä ei voitu turkiksi kuunnella livenä, sillä opiskelija ei tiennyt, miten sika ääntelee. Islamilaisuudesta johtuen, nääs. Näistä ääntelyistä olen muuten joskus kieliblogin puolella kirjoittanutkin.

Vasta kun opettaa omaa äidinkieltään ulkomaalaiselle, huomaa ihmeellisyyksiä omassakin kielessä. Mummola on meillä tosi kätevä sana, mennä mummolaan. Heräsi vain kysymys, miksi ei sitten voi mennä pappalaan tai vaarilaan. Heräsi myös kysymys, miksi ihmeen takia pitää olla eno ja setä erikseen, miksi ei käy sama sana. Miksi? hyvä ihme, en minä vain tiedä, niin vain on.

Ykkösen ruotsin tunnilla hämmästytin oppilaita, kun taas joku oli vähän sitä mieltä, että ei suinkaan ole niin väliä, minkä sanan synonyymeistä valitsee. Esitin oppilaille esimerkin, jossa eräs ulkomaalainen sanoi minulle joskus: "Kun ajoin tietä jonkin matkaa, tuli tiellä vastaan käyrä." Banaanista voi sanoa, että se on käyrä, mutta suomen kielessä nyt vain on aina tapana sanoa mutka ja mutkainen.
Toinen kuvaava esimerkki on "hammasvoide", jonka olen kuullut ulkomaalaisen sanomana. Se, mitä tulee putkilosta, on samannäköistä möhnää, mutta eri yhteydessä nyt vain on sanottava eri lailla: hammastahna, mätitahna, mutta ei voi sanoa käsitahna, se taas on käsivoidetta kuten myös jokin lääkevoide. Kengänkiillote olisi kenkärasvaa.
Ja kaiken tämän jälkeen vielä tietysti joku sanoo: mutta ymmärtäähän sen. Totta, kyllä ymmärtää.

Ja kaiken tämän kukkuraksi tänään oli vielä ruotsin tekstissä sana skitsur (hyvin/tosi kiukkuinen, ärtynyt). Katsoin sanastosta, miten sana skit oli suomennettu. Sanastossa luki: tosi. Vaikka tuossa yhteydessä se onkin noin, olisi minusta aina annettava perusmerkityskin, sillä jos ope ei aina muista ja huomaa selitellä joka sanaa, on aivan varmaa, että jos oppilas ei tiedä tai huomaa, että tuon sanan perusmerkitys on "paska", hän saattaa kääntää lauseen: "Asia on tosi": "Saken är skit". Tämä nyt vain räikeänä esimerkkinä siitä, miten vääränlaiset sanavalinnat mm. saattavat syntyä.

tiistai 11. marraskuuta 2008

Auttaakohan pizzaporkkanakaan


Taas on eletty niin pitkälle, että on alettava hommata oppilaita Lucia-kulkueeseen. Puhuin asiasta jo viime viikolla ykkösluokan tytöille. Olivat näköjään keskustelleet kakkosluokkalaisten kanssa, koska joku ilmoitti tomerasti tänään, että eivät osallistu, elleivät saa pizzakorttia palkaksi kuten viime vuonna. No kyllähän se käy päinsä, meille on jäänyt rahaa, sillä ruotsalainen ystäväkunta ei ottanutkaan kesällä ketään Nordjobbiin. Itse asiassa mietin, että jos kaikki eivät halua nyt tuosta porkkanahoukuttimesta huolimatta osallistua, voisin kysyä ysiluokkalaisia halukkaita mukaan, kuten joku jo vuosi sitten vihjaisi ja ehdotti. Säilyisi todella tuoreempana koko tilaisuus. Tuntuu kyllä oudolta alkaa ajatella Lucia-asiaa, sillä vesi lotisee ulkona ja ruoho vihertää.

****
Niin vain kävi nyt sitten, että etäopetusoppilasta en tässä kurssissa enää näe, sillä hän oli nyt huonovointinen, eikä päässyt tunnille ja ensi kerralla hän on jo kaukana Ruotsinmaalla. Hän joutuu opiskelemaan itsekseen loput, mutta olemme päässeet hyvään vauhtiin ja olen opettanut hankalimmat asiat tarkoituksella jo kurssin alussa,joten ei kun onnea matkaan. Hyvää se ruotsin kieli vain tekee.

sunnuntai 9. marraskuuta 2008

Kokeilua



Oli nyt pakko kokeilla, onnistunko tekemään tällaisen, jos tarvitsen projekteissa yhteistyökumppaneiden kanssa. Kuvassa puutarhan satoa syksyllä.

Ei ole tekemisen puutetta


Tänään hyvästelin ulkomaiset oppilaat kotimatkalle. Toivottavasti heillä ei tule ongelmia, kolmistaan matkaavat takaisin. Toivottavasti eivät saaneet aivan kauheaa kuvaa Suomesta, ainakin sää oli kuin nakutettu kaunis ja aurinkoinen koko viikon. Jos sää heistä on kiinni, olisivat saaneet olla vaikka kevääseen saakka.

Kaikkein eniten saksalaiset yleensä kantavat huolta siitä, mitä ihmettä me teemme täällä vapaa-aikanamme. Ulrike-opellekin piti oikein listata päivittäisiä tekemisiä, ennen kuin hän uskoi, ettemme ole täällä tekemisen puutteessa, että täällä eletään (minun mielestäni) jossain suhteessa paremminkin kuin kovan stressin keskellä Keski-Euroopassa.

Mistähän vapaa-ajasta hän oikein mahtoi puhua, minä vain kysyn. Eilen ja tänäänkin meni aika niin äkkiä, etten ehtinyt juuri mitään. Moni asia jäi tekemättäkin, mitä olisi pitänyt tehdä. Minulta jäi imuroimatta, en ole vieläkään ehtinyt lukea päivän lehteä, en ole tehnyt vielä läksyjäkään. Sitä paitsi minulta tuntuu kuluvan nykyään kohtuullisen paljon aikaa tavaroiden etsimiseen ja sen muistelemiseen, mitä pitikään tehdä. Johan sellaisessa saa aikaa luttaantumaan. Turhaa huolta kantavat täällä maan korvessa asuvien elämästä. Sitä paitsi, hehän kaukana asuvat eikä me.