torstai 30. huhtikuuta 2009

Outouksia


Viime kerralla kirjoitin Pietarin hienouksista. En kerro niistä enempää, koska niistä voi lukea matkaoppaista, kirjoista ja internetistä. Nyt on erikoisuuksien ja outouksien vuoro.

Jos seurataan kuvia ylhäältä vasemmalta lähtien järjestyksessä:
-Venäjällä on edelleenkin mahdollista, että ihmiset pitävät villieläimiä. Monet pitävät juuri siksi, että ihmiset maksua vastaan saavat kuvata. Huom! Itse en maksanut, kuvasin siivellä kun vieressä olevaa lasta kuvattiin karhunpennun kanssa. Näin myös apinoita samaa tarkoitusta varten. Ei ollut karhunpentu ainakaan tyytyväinen, se ärisi aina, kun mies nosteli sitä parempiin kuvausasentoihin, ja päästi oikein vetelät ruikulit peräpäästään. Johan kaikkosivat turistit.

-Tuo karhunkuvauttaja oleskeli samalla sillalla, jossa oli kymmenittäin hääpareja. Hääparit kuvauttavat itseään tietyillä paikoilla kaiken hyörinän keskellä ja suutelevat sillalla. Sillan kaiteeseen on kiinnitetty munalukkoja ja avain heitetty kanavaan, symboloi ikuista rakkautta. Oli outo tunne olla mukana ihmisten häissä! Valtavasti oli limusiineja, joilla hääparit jatkoivat matkaansa.

-Erikoisuus yleensä ulkomailla on käydä hautausmailla. Venäläiset hautausmaat ovat erittäin koristeellisia, valtavasti kukkaseppeleitä, nykyään paljon muovikukkia. Hautaristissä on useimmiten myös vainajan kuva, usein myös penkki ja tuolit, jonne sukulaiset tulevat eväineen muistelemaan vainajaa. Näin vainajakin pääsee osalliseksi kemuista. Kävimme Smolensikin hautausmaalla, jossa outoa oli myös nuotio, jota ei kukaan näyttänyt vartioivan.

-Ylhäällä oikealla oleva kuva yrittää esittää valtavaa puistoa, jossa kymmenittäin ellei sadoittain ihmisiä talkoilla haravoimassa. Kun puisto on yhteinen, sitä myös hoidetaan yhdessä.

-Alhaalla vasemmalla busseja, joilla näyttää olevan keltaiset sarvet, oikeasti peilejä. Yhä siis löytyy tällaisia pieniä ihmettelyn kohteita maailmasta.

-Pietarissa on paljon kanavia ja siltoja. Nevan sillat nostetaan yöllä pystyyn, että laivat pääsevät kulkemaan. Tuolloin liikenne joen yli on poikki kolmisen tuntia.

-Myös vessat alkavat olla maailmalla erikoisia, nehän ovat kohteita, joissa turistit eniten vierailevat, kannattaa siis panostaa sisustukseen.
-Myös ruoka kannattaa tarjota erikoisilta lautasilta.

Vielä asioita, joista ei ole kuvaa:
-Monissa kerrostaloissa on joka huoneistossa nykyään ilmalämpöpumput. Hauskan näköistä, kun jonkin kerrostalon koko seinä on ulkoapäin täynnä ilmalämpöpumppuja.

-Monille metro oli suurin elämys, joillekin ihmis- tai autopaljous. Joku hämmästeli talojen määrää!

-Mieliinpainuva oli myös ruoan hidas tulo ravintoloissa. Meitä oli kyllä yli kolmekymmentä henkeä, mutta vaikka joihinkin paikkoihin oli etukäteisvaraus, kesti ruoan tulo silti.

-Monille jäi mieleen museoiden ja palatsien vahtien varoitukset, joku sai jopa neljäkin huomautusta. Kiellettyä oli mm. liian lähellä tauluja seisominen, veden juominen taidemuseossa, käsirasvan laittaminen käsiin, salamalla kuvaaminen. No, nämä ovat kylläkin yleismaailmallisia kieltoja.

-Vaikka venäläiset puhuttelevat kaikkia ihmisiä teititellen, saattavat he kuitenkin ärhennellä vieraillekin ihmisille. Joku näki kirkossa, miten jonkun hartaan rukoilijan kännykkä soi, ja vieressä rukoillut ärhenteli: Teidän kännykkänne soi jo toista kertaa#!¤

Huomenna kirjoitan Viipurin ihmeistä.

tiistai 28. huhtikuuta 2009

Loistoa


I´m back! Pietarin loistosta olisi vaikka kuinka paljon kerrottavaa, mutta tässä vain kollaasi muutamasta kohteesta. Kommenteissa joku tunnustautuu ennakkoluuloisiin. En tiedä, mikä on syy ennakkoluuloihin, mutta voin vakuuttaa syvällä rintaäänellä, että ei ole syytä pienimpäänkään ennakkoluuloisuuteen Pietarin kohdalla: ruoka on hyvää, ruokapaikkojakin jo tarpeeksi joka makuun, jopa mäkkäreitä nirsoille. Itse asiassa valitettavaa, sillä missään ei juuri enää koe mitään erikoista ja kummallista, sillä maailma yhtenäistyy.

Siisteys on huippuluokkaa, kadut ovat nuoltuja roskista ja pölystä ainakin keskustassa, jota riittää muuten kilometrikaupalla. Siisteydestä ei voi puhuakaan mm. Helsingin kohdalla. Anteeksi vain taas, mutta missään en ole aikoihin nähnyt niin paljon sotkua ja vessaan kuuluvaa tuotosta kuin Helsingissä. Jos minulla itselläni on ennakkoluuloja jotain paikkaa kohtaan, se on juuri Helsinki, eivätkä ne ennakkoluulot yleensä ainakaan häviä Hesassa käydessä.

Taloja, kirkkoja, palatseja ja muita nähtävyyksiä on korjattu ja ehostettu Pietarissa aivan valtavaa vauhtia. Joku tuttavani vertasi Pietaria Roomaan. Itse sanoisin, että Roomassa alkaa näkyä rapistuneisuutta, Pietarissa se alkaa hävitä. Vertaisin Roomaan myös yleistä katuvilinää ja ihmisten käyttäytymistä. Roomassa sai pelätä koko ajan taskuvarkaita, Pietari on käymistäni paikoista kaikkein rauhallisin. Missään en tunne olevani niin rauhassa kuin juuri siellä. Mistä vielä pitää poistaa ennakkoluuloja? Täältä pesee!

Turistin kuuluu Pietarissa tutustua kulttuuriin, niin mekin: Jusupovin palatsissa operetti, Eremitaashi, Menshikovin palatsi, venäläisen taiteen museo, jopa huvipuisto. Nähdyiksi tulivat myös Kristuksen ylösnopusemuksen kirkko (kollaasissa oikealla alhaalla) ja Smolna (keskellä) sekä erinäinen määrä muita paikkoja, Palatsiaukiolta keskellä alhaalla. Vasemmalla alhaalla vielä jäälauttoja Nevassa, taustalla kaukana taitaa olla isokupolinen Iisakin kirkko. Keskellä ylhäällä hiljattain avatun tavaratalon sisääntuloaulan näkymää. Oikealla ylhäällä yksi mahtavista lukuisista palatseista. Aivan hengästyttää luetellakin sitä kullan, aarteiden ja koristeiden määrää, jota kaupungissa on.
Paljon kuvia myös täällä.
Pietarin Web Cam. Tässä toinen web cam.

Oppilaat sekä muut matkalaiset olivat ikionnellisia, että tulivat lähteneeksi mukaan matkalle. Paljon nähty ja opittu, suuri ansio ja kiitos matkan onnistumisesta kuuluu taitaville Venäjän tuntijoillemme venäjänopelle ja opinto-ohjaajalle. Tässä vielä linkki sivuille, joissa paljon hyvää tietoa ja kuvia Pietarista.

Joku toinen kerta esittelen matkan outouksia, jotka jaksoivat elähdyttää vielä vanhaakin matkailijaa.

keskiviikko 22. huhtikuuta 2009

Joskus asiat luistavatkin


Illansuussa sain puhelinsoiton erään saksalaisia majoittavan oppilaan isältä. Oppilas oli saanut juuri tänään tiedon, että pääsee jalan takia toiselle puolelle Suomea tutkimuksiin. Säikähdin jo, että oppilas ei voi ottaakaan saksalaista vierasta vastaan, mutta pelko oli turha. Vieras tarvitseekin vain ehkä yhden yön tilapäisesti muualta. Yhdellä puhelinsoitolla sain tilapäisen yöpaikan, joten kivi mätkähti sydämeltäni. Kerrankin jokin asia hoitui hyvin.

Eräällä toisella oppilaallani on oikea käsi paketissa eikä hän voi kirjoittaa, joten hän sai koulun yhden läppärin käyttöönsä. On siis kerrankin tietokoneistakin jotain kunnon hyötyä. Minä vain pelkään, että poika saa jännetuppitulehduksen paljosta hiiren käytöstä ja tottumattoman käden rasituksesta.

Mutta nyt nokka kohti Pietaria. Eräs tuttava kertoi kuulleensa vasta tänä talvena, että Pietarissa on valtavat määrät aarteita ja loistoa palatseissa. Monilla tuntuu olevan vieläkin ennakkoluuloja itään päin, eikä ihme. Mutta Pietari ei ole enää yhtään sama kuin entinen Leningrad. Saa nähdä, paljonko on muuttunut, olen ollut viimeksi Pietarissa Comenius-porukan kanssa viitisen vuotta sitten.

tiistai 21. huhtikuuta 2009

Kiitettävästi hommaa


Luulin, että työkiireet vähenisivät, kun alkoi kevät ja viimeinen jakso, mutta mitä kittiä. Minulla on opetustuntien osalta helpohkoa, mutta muuta työtä näyttää kerääntyvän kiitettävästi.

Ylihuomenna lähden Pietariin nelipäiväiselle retkelle. Retki on osa ns. Pietarin kulttuurikurssia, jota venäjänope pitää oppilaille. Kurssiin kuuluu myös matka Pietariin, ja sinne saa lähteä aina muitakin kuin oppilaita mukaan. Sunnuntai-iltana tullaan takaisin.

Heti maanantai-iltana tulevat sitten saksalaiset oppilaat suomalaiseen koulujärjestelmään tutustumaan, kahdeksan nuorta opettajansa kanssa kymmeneksi päiväksi. Sähköpostin välityksellä oppilaat ovat jo koko talven olleet heidän kanssaan kirjeenvaihdossa, joten luulisi kaiken sujuvan hyvin. Opettaja tulee minun luokseni asumaan, hän lähtee kyllä jo muutaman päivän kuluttua pois.

En ole vieläkään oppinuut, että oppilaille pitää antaa niin hyvät numerot, etteivät tule uusintakuulusteluun. Tänään tein pitkään uusintakuulustelukokeita, ja jokainen uusija on tietysti tulossa uusimaan eri kurssia, ettei voi vain monistaa kaikille samaa koetta.

Aikaa tuhraantui koulun uuden monistuskoneen kanssakin. Muuten kone on samanlainen kuin entinen, mutta nyt sillä voi skannata ja lähettää skannatun sivun tietokoneelle, jolla voi muokata skannattua tekstiä. Tänään kokeilin sitäkin ja tämä on tosi hyvä juttu etäoppilaita ajatellen. Pari viikkoa sitten olin joutunut skannaamaan omalla pienellä monitoimikoneellani oppilaalle yhden tekstisivun ja lähettämään sähköpostilla, mutta oppilas ei ollut saanut tihrustetuksi siitä oikein mitään selvää. Nyt pitäisi näkyä toisessa päässä hyvin. Paitsi että huomasin tekstin asetusten menneen vinksin vonksin, joten teksti ei tulostu oppilaalle ihan alkuperäisen näköisenä.

Ja sitten vielä se kakkosluokan etäopetussaksa. Olemme lukeneet jo kakkosluokan kaikki kurssit, mutta sain yllättäen opetettavaksi jo tänä keväänä heille yhden kolmosluokan kurssinkin, että ehtivät syksyn yo-kirjoituksiin lukea kaikki tarjottavat kurssit. Tietystikään ei ollut lukemamme kirjasarjan viimeiset kurssit vielä valmistuneet, joten piti ottaa vanha kirjasarja kehiin. Viime kevään siivousvimmassa oli siitä mennyt jo harjoituskirjani roskiin, samoin opettajanmateriaalit. Kuin ihmeen kautta löysin tekstikirjan jostain hävitettävien kirjojen seasta.

En halunnut ostattaa oppilailla harjoituskirjaa kun ei minullakaan ole, joten joudun tekemään joka kappaleeseen muutaman harjoituksen. Tällaista työttömän työtä taas joutuu tekemään. Mutta ei oikeastaan haittaa, teemme paljon yo-tehtäviä, joten harjoituskirjaa ei olisi paljon ehdittykään.

sunnuntai 19. huhtikuuta 2009

Luontokollaasia pukkaa



Kateuskin on hyvästä, jos sitä käytetään hyvään tarkoitukseen. Minähän en tietystikään ole kateellinen, pois se minusta! Mutta olin pitkään tuijotellut eri blogeissa erilaisia kollaaseja ja ihmetellyt, miten ihmeessä minäkin saisin sellaisen aikaan. Pakkohan minunkin, jos kerran muutkin! Koneellani on kaksikin kuvankäsittelyohjelmaa, mutta en niitä napsuttelemallakaan tullut hullua hurskaammaksi. Picasassa oli kollaasin tekemiseen jokin työkalu, mutta ei näyttänyt sellaiselta kuin minä olisin halunnut.

On se hyvä, että ihmiselle on siunaantunut blogikavereita. Harva se päivä viisastuu. Liisalta sain tietää, että Picasan uusi versio sisältää myös uudenlaisen kollaasintekotyökalun. Ja ihme ja kumma, kun menin uudelleen Picasaan, oli kone päivittänyt uuden version. Ei pitäisi olla niin malttamaton, mutta kun jo hätäännyin, että olen taas jäänyt jostain kehityksen kulusta paitsi.

Tämä kollaasi on sellaisista aihepiireistä, joita blogissani on eniten, sen tapaista haastetta on muistaakseni liikuskellut netissä. Nämä kuvat ovat kaikki Annikin, joka kuvaa paljon luontoa eri vuodenaikoina. Itse tykkään myös kuvata kasveja ja maisemia, mutta eläimistä tulee aina heilahtaneita.

Kun nyt päästiin tekniikasta puhumaan, olisin onnellinen, jos joku viisas tietäisi, miksi ei viime aikoina enää ole tullut profiiliini niiden blogien sivuja, joita "luen julkisesti". Tavallisesti profiilikuvani narsissit on tullut automaattisesti sen sivun reunaan, jota olen ilmoittanut lukevani sekä omalle hallintasivulleni blogin tiedot. Blogger on jotenkin uusinut systeemiä minulta salaa. Nyt piti laittaa esim. Liisan sivuille jokin muu kuva. Eihän se muuten haittaa, mutta minä vain ihmettelen.

perjantai 17. huhtikuuta 2009

Vanhaa rojua vai arvotavaraa


Koulun kirjastonhoitaja toi opehuoneeseen iänkaikkisen vanhoja kirjoja 1800-luvulta, suurin osa oli maantiedon kirjoja ja eri kansojen elämän kuvausta. Oli jopa luonnonsuojelukirja, mitä kovasti ihmettelin. Mutta se osoittautuikin 1950-luvun kirjaksi. Ihmettelen silti, että jo silloin on ollut olemassa käsite luonnonsuojelu, mutta että ei se ole tuottanut kovinkaan suurta tulosta. Toisaalta, ellei tuota käsitettä olisi ollut olemassa, ei meillä olisi kai tämänkään vertaa elinmahdollisuuksia maapallolla.

Kirjastonhoitaja on lukion äidinkielenopettaja, joka jää keväällä eläkkeelle, ja minä saan ensi syksystä lähtien kirjastonhoidon tehtäväkseni. Minusta kivaa vaihtelua. Äidinkielenopettajan kanssa pohdimme, mitä kirjoja pitäisi heittää pois, mitä säilyttää. Nämä ikivanhat kirjat nyt ainakin on säilytettävä, niissä on monta mielenkiintoista asiaa: jo kieli sinänsä nykykorvissa erikoista, asenteet sekä tietysti entisajan elämän kuvaus. Emme laita näitä enää kirjaston puolelle, vaan opehuoneeseen niin ylös, etteivät ne tartu vahingossa jonkun käsiin.

Minua ihmetyttää, että nuorempi sukupolvi ei anna mitään arvoa vanhoille kirjoille. Eräs opettaja oli ankarasti kieltänyt laittamasta hänen pöydälleen mitään vanhaa materiaalia. Jopa 2000-luvulla ilmestynyttä materiaalia piti heittää pois. Vaikka jokin asia tuntuu nyt tarpeettomalta, on sillä tulevaisuudessa ehkä arvaamaton arvo. Minulla on ristiriitainen tunne. Pitäisikö minun heittää kirjaston puolelta pitkä rivi 1970-1990-lukujen kielten kirjoja paperinkeräykseen. Ne ovat eri kustantajilta tulleita näytekappaleita, eri kirjasarjoja kuin mitä meillä luetaan. Nyt ne ovat vain hyllyn täytteenä, mutta ainakin nuo 1970-luvun kirjat näyttävät minusta jo ihan antiikkisilta ja jopa arvokkailta. Vaikeaa on päätös.

Yksi niistä kirjastosta löytyneistä kirjoista oli "Maantieteellisiä kuvauksia maapallon kaikista osista", toimittanut Isak Fehr, "muodostellen suomentanut" F.O. Rapola, Osa I Eurooppa, WSOY Porvoo 1899. Kirjaa lukee kuin parastakin romaania. Minua viehättää kerrontatyyli ja se, mihin asioihin on kansojen tavoissa kiinnitetty huomiota ja millainen asenne kirjoittajalla on ollut kuvattavaansa.

Kopioin tähän malliksi muutaman rivin venäläiskuvauksesta. Kannattaako näin mielenkiintoisia kirjoja pois heittää?

Kyläjuhla on Venäjällä ylimalkaan mieltämasentavimpia näkyjä, joita saa nähdä. Se on lisätodistuksena siitä, kuinka huonosti pohjolainen, joka niin hyvin taitaa työtä tehdä, osaa sopivasti huvitella. Juhlapäivä Ranskassa tai Italiassa on hauska nähdä. Ei ainoastaan aamulla, vaan vielä illallakin pitkän päivän perästä näkee iloisen ilmeen joka kasvoilla, ja iloinen, hyvää mieltä osottava hälinä kohoaa väkijoukosta. Venäjällä sitävastoin on kansa kykenemätön huvitteleimaan viattoman iloisesti; se etsii hauskuuttaan humalasta, niin että nähdessään kansanjuhlan tekee mieli valittaa, että elämässä on lainkaan juhlapäiviä.

keskiviikko 15. huhtikuuta 2009

Epävarma tulevaisuus


Oli äsken viimeinen suomen tunti ulkomaalaisille, nyyh. Siinä mielessä harmittaa, että juuri kun pääsin kärryille, miten paljon kukin osaa, ja työ alkoi sujua kaikkia tyydyttävällä tavalla, pitikin lopettaa. Kansalaisopiston ongelmana on juuri tämä kurssien lyhyys, jolloin ei ehditä kuin vähän rääpäistä pinnalta. Kielissä ainakin tarvittaisiin pitkäjänteisempää työtä. Eräs opiskelija katseli hämmästyneenä kirjaa, jota ei keretty kuin vähän päästä alkuun. Hän oli ajatellut, että saataisiin koko kirja luetuksi. Niin minuakin harmittaa.

Jatkosta ei tiedä kukaan minkään aineen osalta. Kielten tunnit koulussa vähenevät entisestään, kun yläaste on ensi syksystä lähtien kokonaan enää yksisarjainen. Rehtori näytti jo viime kuussa laskelmiaan, että minullekaan ei riittäisi enää edes opetusvelvollisuus täyteen, ja tunneissa olisi osaksi jo jonkin ihan vieraan aineen opetusta.

Katsoin, että minun pelastukseni on siirtyä osa-aikaeläkkeelle, mihin minulla on mahdollisuus ensi syksystä alkaen (huomenna täytän 58!). Varsinaiselle eläkkeelle pääsen vasta 64-vuotiaana. Tämä ratkaisu helpottaa hieman muidenkin tilannetta, mutta ei silti hyvältä näytä. On hyvin epävarmaa, riittääkö minulle enää työtä kuudeksi vuodeksi vähennetyllä tuntimäärälläkään. Kansalaisopiston tunnitkin ovat epävarmaa tuloa, ryhmä saattaa loppua kesken kaiken.

Olen aina heittänyt puolileikilläni, että voin loppuvuosina mennä vaikka jonnekin Lapin perukoille, se olisi vaihteluakin. Enontekiö on tuntunut aina äärimmäiseltä periferialta, joka olisi extreme-kokemus. Mutta viime syksynä jossain koulutustilaisuudessa katsoin vieressäistujan nimilapusta, että siinähän istuu Enontekiön ruotsinopettaja. Ja hän oli minua huomattavasti nuoremman näköinen! Ei siis ole toiveita sinnekään mennä.

tiistai 14. huhtikuuta 2009

Kunpa kaikki aina ajallaan


Venäjänopemme tarvitsisi mestarimetsästäjän mitalin.
Ensi viikolla venäjänlukijat lähtevät Pietariin. Opettajalla on opetusta moneen ympäristökuntaankin etäopetuksena ja matkalle lähtevät kaikki opiskelijat sekä iso liuta opettajia ja joitakin vanhempiakin. Itsekin olen pitkästä aikaa lähdössä matkaan.

Jo matkalle lähtijöiden kerääminen on tuskan takana ja ope metsästää tietoja hiki hatussa.
Yksi ei tiedä lähteekö, yksi vetkuttaa muuten vain, yksi peruu, yksi unohtaa, yksi ilmoittautuu jälkikäteen ja itkee kun ei pääsekään mukaan.

Jos sanotaan, että on oltava viisumia varten kaavake HUOLELLISESTI täytettynä, puuttuu yli puolelta aina joko allekirjoitus tai puhelinnumero tai jokin muu yksityiskohta. Kaavake tulee konsulaatista bumerangina takaisin. Sitten opettaja metsästää taas yksittäisiä henkilöitä, joilta on saatava tiedot.

Ryhmäviisumia varten pitää olla passista hyvä valokopio. Monet tuovat tuhruisia tai liian tummia, joista ei saa selvää, ei kun metsästämään uutta.

Viisuminsaantia varten pitää olla myös kopio voimassaolevasta matkavakuutuksesta. OAJ on vakuuttanut kaikki opettajat, ja jokainen matkalle lähtijä otti valokopiot vakuutuskortin molemmin puolin. Konsulaatista tuli ilmoitus, että ei käy, korttien kopioista ei näy voimassaoloaika. Pitää saada Ifiltä todistus, jossa aika näkyy. Ope kysyi, voiko hän toimittaa asian kaikkien puolesta, jolloin sen olisi saanut kerralla pois päiväjärjestyksestä. Ei käynyt, jokaisen piti soittaa erikseen vakuutustoimistoon, joka sitten kyllä heti faksasi tiedon eteen päin. Mutta tässäkin oli jo mutkana se, että kaikki eivät huolehtineet asiaa ajallaan. Autofirmasta jo soitettiin, että parilla tyypillä on asia hoitamatta. Taas ope metsästämään asianosaisia. Ja kaikilla ei ole edes sähköpostia tai kännykkä päällä, joten metsästys kävi oikein työstä.

Ja se vihoviimeinen juttu, laskun maksaminen! Jos laskussa on päivämäärä, jolloin pitää viimeistään maksaa, on tietysti taas niitä, jotka eivät periaatteessa maksa yhtään etuajassa. Ei voi ope varautua metsästykseen. Sekin auttaisi, jos kaikki olisi varmasti maksettu eräpäivänä edes, mutta kun aina joku haluaa maksaa vasta eräpäivän jälkeen. Ja taas metsästämään.

Olen todennut niin sata kertaa ennenkin, että jos joku ei hoida asioitaan, siitä joutuu aina joku toinen kärsimään jollain tavalla. Ihmisten asenne on yleinen välinpitämättömyys. Mitä väliä!

maanantai 13. huhtikuuta 2009

Lyttyn lyötyjä


Taas on tanssittu tähtien kanssa ja luettu internetistä kuinka joku on tiputettu, joku on haukuttu, joku pettyi ja itki, joku suuttui. Ja tietysti taas väärät henkilöt on pudotettu kuten asiaan kuuluu.

Minua on ihmetyttänyt jo vuosikausia, miksi televisiossa suuri osa ohjelmista on sellaisia, joissa kaikki se, mitä mm. minä olen elämäntyökseni yrittänyt neuvoa ja hyvänä pitänyt, isketään lyttyyn. Ja hups, kaikki mitä olen saanut vuosien työn tuloksena aikaan, humahtaa olemattomiin hujauksessa.

Olen yrittänyt pitää johtotähtenäni ja neuvoa muillekin, että toisia ei pidä haukkua eikä parjata. Ketään ei saa lyödä lyttyyn. Ja kuinka ollakaan, ohjelmassa kuin ohjelmassa joku arvostelee ankarasti, ja paremmuus ratkaistaan pudotuspelillä, mikä on kai aika rankkaa asianosaisille.

Tanssii tähtien kanssa -ohjelma ei ole pahimmasta päästä. Tuomaristo on mielestäni kylläkin asiallinen, pitäähän ihmiselle antaa palautetta. Toista sitten on vaikkapa Idols tai Talent. Niissä minusta ei korrektiudesta ole tietoakaan. Kun ensimmäisen kerran näin tuomariston arvosteluja, olin pöyristynyt. Jos minä sanoisin oppilaille sillä tavalla, olisin saanut potkut jo aikoja sitten. Saman asian kun voi sanoa niin monella eri tavalla.

Vai onko toisaalta niin, että nykyihmisiä on käsitelty liian pumpulissa, kun kukaan ei kestä minkäänlaista kritiikkiä. Aina pitäisi vain kehua, vaikkei kehumisen aihetta ole. Vaikka palautetta yritetään antaa asiallisesti, alkaa valtaisa valitus.

Ei ole ohjelmaa, jossa ei haukuttaisi ja juoniteltaisi selän takana. Amazing race ja Selviytyjät ovat oikein malliesimerkkejä siitä. Ja televisio on hyvä opettaja. Jos oppilaiden kanssa otan puheeksi ja kyseenalaistan käyttäytymisen nykyohjelmissa, katsovat oppilaat minua hömistyneinä. He eivät ole välttämättä edes tulleet ajatelleeksi, että toisinkin voisi olla.

Tai kaiken huippu oli muutama vuosi sitten Heikoin lenkki -ohjelma, jossa Kirsi Salo esitti kysymyksiä ja oikein keksimällä keksi ilkeilyjä kilpailijoiden vaatteista tms. (tai ei juontaja itse, vaan tiimi oikein yhteistyössä). Minusta puolustukseksi ei kelpaa: mutta sehän kuuluu ohjelman formaattiin.

Pakkoko on ottaa sellaisia formaatteja, miksi ei keksitä itse fiksumpia ohjelmia. - Vaan katsoisiko niitä kukaan? - No haittaisiko sekään?
****

P.S. Valokuva on otettu tänään päivällä. Halusin näyttää, miten eteläisessä, mutta silti itäisessä Suomessa on vielä paljon lunta, minä kun kateellisena luen muiden blogeista lumettomasta pääsiäisestä. Tosiaalta halusin kuvata myös sitä, miten joulun tienoilla ihana tunnelmallinen ja kaunis joulusäämme vaati veronsa. Monilta metsänomistajilta menivät puutaimikot pilalle. Puut eivät ole vieläkään nousseet pystyyn, eivätkä ilmeisesti enää kunnollisiksi kasvakaan.

lauantai 11. huhtikuuta 2009

Mikä blogeissa kiinnostaa mikä suututtaa


Eilen satuin lukemaan jostain ikivanhasta blogista, mikä kirjoittajaa ärsytti toisten blogeissa. Kirjoitus oli saanut peräänsä monen kymmenen kommentin sarjan. Kaikissa kommenteissa kerrottiin suututtavista asioista. Tällaisia ylivoimaisesti suututtavimpia asioita olivat mm. yhdyssana- ja pilkkuvirheet, kiroilu ja haukkuminen, valtavat välkkyvät koristelut ja bannerit sivureunoilla, tummat ja mustat tai muuten sekavat taustat, joihin itse teksti hukkuu. Ihmisiä kiukuttivat myös suuret, huonosti latautuvat kuvatiedostot ja ylipitkät tekstit.

Itse mietin, mikä minua ärsyttää blogeissa. En oikeastaan tiedä, sillä jos ei blogi tunnu esimerkiksi sisällöltään heti minuun kolahtavan, en palaa siihen enää. Ainoastaan yksi asia kuitenkin on varmaa: jos tausta on musta tai tumma, on minun siitä äärettömän vaikea saada selvää. Silmät menevät ristiin ja alkavat harittaa, joten sellaiset jäävät auttamattomasti sivuun, vaikka aihe muuten sattuisi olemaan kiinnostava.

Tänään sitten olikin Millanin sivuilla kirjoitus samasta aiheesta ja oikein haasteena, mutta käänteisesti: Mikä muiden blogeissa kiinnostaa ja millä perusteella valitset luettavat blogit sivupalkkiin?

Oikein piti katsoa, mitä minulla siellä onkaan. Ensinnäkin kieliblogiini laitan vain kieliin liittyviä linkkejä. Tähän päiväkirjablogiin liitän laidasta laitaan, mikä tuntuu mielenkiintoiselta. Mikähän sitten on mielenkiintoinen? Mitenkähän nuo ovat päätyneet sivupalkkiin? Ne ovat varmaan sellaisia, joita on vähän väliä pitänyt käydä katsomassa, että mitähän se nyt kirjoittaa. Monia muitakin käyn vilkaisemassa silloin tällöin, vaikka olen huono ja laiska kommentoimaan. Aika ei riitä kaikkeen. Hyvä jos ehtii omia blogejaan päivittää.

Minua kiinnostavat monet elämän alat. Kerronnan sujuvuus ja helppolukuisuus ovat blogissa tärkeitä, samoin positiivinen huumori. Eri ammattialojen ihmisten blogit valaisevat muiden alojen ihmisten elämää. Kovasti tykkään lukea myös ulkomailla asuvien suomalaisten blogeja, niistä saa tietoa elämänmenosta muissa kulttuureissa. Samoin eri puolilla Suomea asuvien ihmisten elämä ja ympäristö viehättävät. Omaan ammattiini, kieliin ja murteisiin liittyvät asiat ovat lähellä sydäntä.

Jostain kumman syystä huomaan, että kun jokin blogi alkaa kiinnostaaa, oli aihe mikä tahansa, havaitsen kirjoittajan olevan pohjalainen. Olisiko niin, että ajatuksen juoksu on samantyyppinen samassa kulttuurissa kasvaneilla? Heti on tunne, että on samalla aaltopituudella, puhuttiin mistä tahansa. Ei tarvitse tavallaan selitellä, mitä itse asiassa tarkoitinkaan. Luulen, että aiheen käsittelytapa on se, mikä vetää uudelleenkin samaan blogiin. Omiin harrastuksiinikin liittyviä blogeja saatan katsoa, ei vain aika anna myöten kovin intensiiviseen seurantaan. Lueskelen myös jonkin verran vierailla kielillä kirjoitettuja blogeja.

Mutta kuten sanottu tuossa sivupalkissa voisi olla vaikka sata blogia. Niin valtavat määrät on mielenkiintoista luettavaa ja katsottavaa. Hyviä kuvia ja kirjoituksia pursuaa vähän joka puolelta. Joskus mietin, mikähän hyvä blogi minulla vielä on kohtaamatta niistä yli 20 000 blogista, jotka ovat Blogi.fi-listallakin.

perjantai 10. huhtikuuta 2009

Vastakarvaan


Keskiviikon suomentunnit ovat aina lievästi sanoen mielenkiintoisia. Tällä kertaa olimme juuri aloittaneet tunnin, kun yksi, jota ei ollut näkynyt moneen viikkoon, ja luulimme hänen jo lopettaneen kokonaan, lampsi saappaat kolisten luokkaan.
-Terve, minä olen kova äijä! olivat ensimmäiset sanat, suomeksi.
Kaikki räjähtivät nauramaan. Onneksi ryhmä on erittäin huumorintajuinen, joten kaikki omat virheemme ja töppäyksetkin käännämme vain hyväksi huumoriksi.

Tulijalla ei ollut kirjaa, ei kynää, ei paperia. Vähän nyrpein mielin yksi kuitenkin suostui näyttämään tekstiä omasta kirjastaan. Kun kävimme läpi yhtä tehtävää, laukaisi tulija vastaukset suoralta kädeltä! Muut katsoivat minua suu auki, sillä kukaan muu ei kerennyt vielä edes ajatella asiaa. Piti jo vähän toppuutella, että muutkin saavat vastata.
-Minä olen salaa opiskellut, oli kommentti.

Positiivista oli kuitenkin, että tulija otti kännykkänsä esiin ja kirjoitti sinne muistiin aina sanoja, jotka olivat uusia ja joita hän katsoi tarvitsevansa. Oli hän oppinut viikkojen aikana joitain härskiyksiäkin, joita toi esiin aina sopivin välein. (Huom, minä en niitä ole opettanut!)

Kesken oppitunnin mies taas hyppäsi yhtäkkiä ylös sanomatta mitään ja painui ovesta ulos. No se ei ollut meille enää mitään uutta, niin hän on tehnyt joka kerta ennenkin. Hän käy aina välillä tupakalla ulkona.
Varttitunti ennen tunnin loppua hän hyppäsi taas ylös ja ilmoitti, että nyt on mentävä katsomaan jääkiekko-ottelua. -Terve sitten, hän sanoi ja paineli pihalle.

tiistai 7. huhtikuuta 2009

Jaettu ilo


Eivät ole sananlaskut enää nuorilla hallinnassa, kuten olen niin monta kertaa ennenkin todennut. Oli saksan tekstissä sananlasku: Geteilte Freude ist doppelte Freude, mikä tarkoittaa, että jaettu ilo on kaksinkertainen ilo.

No ensinnäkin tietysti käänsivät, että jaettu ystävä (Freunde=ystävät) on kaksinkertainen ystävä. Se nyt ei ollut se ihme, sanat muistuttavat toisiaan, ja tuollaiset käännökset ovat ihan jokapäiväistä kamaa. Mutta kun kirjan harjoituksessa kehotettiin selittämään saksaksi tuota sanontaa, oli se oppilaista ylivoimaista. -En ole ikinä kuullutkaan! Mitähän silläkin sitten muka oikein tarkoitetaan, kyselivät. Asiaa selitettyäni epäilivät vähän, että ihminen voisi mitenkään riemuita siitä, että antaa muillekin jotain! Eli kaikki siis vain itselle!
En muistanutkaan kysyä heiltä, mitä ajattelisivat toisesta sananlaskusta: Geteiltes Leid ist halbes Leid eli jaettu kärsimys on puoli kärsimystä.

Näitä vanhoja sananlaskuja tulee esiin harva se päivä. Harvat oppilaat sanovat niitä kuulleensa. Sellainenkin kuin "Sitä kuusta kuuleminen, jonka juurella asunto" on selityksenkin jälkeen käsittämätön. No en tätä kyllä ihmettelekään, nykyäänhän monet asuvat kerrostaloissa, ja kotikuusikin on tuntematon käsite.

maanantai 6. huhtikuuta 2009

Punainen ylellisyys


Hyvä etten taas ole saanut huonoa omaatuntoa. Lauantaina ostoksilla käydessämme tulin ostaneeksi tuon punaisen Mariskoolin. Luulin, etten koskaan raskisi sitä ostaa, mutta nyt oli hyvässä tarjouksessa, yli 20 euron alennuksella. Katsoin heti Iittalan sivustolta netistä, onko kaikkien hinnat laskettu, ovatko ne menettäneet jo arvonsa. Mutta ei, kyllä siellä on vieläkin niin kallis hinta, etten kuuna päivänä olisi sillä hinnalla ostanut.

Onkohan Mariskooleissa jotain liimaa, kun tarttuvat ihmisten käsiin. Ei missään muissa tuotteissa ollut kaupassa sellaisia lukkoja ja ketjuja kuin näissä, joka ikinen oli rengastettu kuin lintu jalastaan. Himoittuja tavaroita tuntuvat siis olevan.

Kuvassa olevat pääsiäismunat olen saanut puolalaisilta Comenius-vierailta pari vuotta sitten. Ne ovat ihan oikeita maalattuja munankuoria.

sunnuntai 5. huhtikuuta 2009

Tee aina parhaasi


Eilen muistelimme, miten hullusti oli käydä, kun aikoinaan hain ja sain tämän viran. Sanoimme irti asuntomme Tampereella, mies sanoi itsensä irti työpaikastaan ja niin muutimme lasten kanssa tuntemattomaan. Kun olin jo viikon verran pitänyt kouluakin, tuli tieto, että paikanhaussa toiseksi jäänyt oli tehnyt valituksen. Olin kuolla kauhusta, kun pelkäsin, että tuo toinen sittenkin valitaan. Mihin me olisimme menneet?

Mutta onneksi oli niin, että vaikka meillä oli suhteellisen tasaväkiset paperit, minulla oli kuitenkin jokin ihan pikkuasia, joka kallisti vaakakupin edukseni. Tuolla toisella esimerkiksi oli enemmän työkokemusta, mutta se katsottiin hänelle päin vastoin haitaksi. Vaikka hänellä oli viisi vuotta kokemusta, oli se saatu kahdestatoista eri paikasta. Koululautakunta katsoi, että se oli enemmän haitta kuin etu. Tulisiko henkilö viihtymään tässäkään paikassa puolta vuotta pitempään, vai olisiko peräti muita ongelmia.

Tuo asia tuli ystäväni kanssa puheeksi, ja ilmeni että hänelle oli käynyt ihan samoin. Ystävä oli valittu virkaan ja kohta oli joku tehnyt valituksen. Vaikea on kahden tasaväkisen henkilön välillä tehdä valintapäätöstä. Mutta ihan jokin pikkuseikka oli taas pudottanut kilpailijan laudalta.

Tämän kaiken kerron opiksi nuorille. On monia opiskelijoita, jotka sanovat jostain oppiaineesta, että eivät he sillä oppiaineella mitään tee, ei ole väliä, minkä numeron siitä saa. Mutta minä väitän päinvastaista. Jos henkilöllä on pitkä rivi kiitettäviä numeroita ja siellä joukossa keikkuu yksi vitonen, tulee työnantajalle väistämättä mieleen, että henkilö valikoi siis työtehtäviään. Otanpa työhön sen, jolla on mitättömästäkin oppiaineesta kiitettävä. Sillä aina on joka työssä niitä epämiellyttäviäkin velvollisuuksia ja kyllä nekin on tehtävä hyvin.

Nyt muuten täytyy muistaa, että en tarkoita, että aina kaikki pitäisi olla kiitettävät ja vain sellaisilla olisi menestymisen mahdollisuudet. Tarkoitan, että aina on tehtävä joka aineessa ja asiassa parhaansa!

Luokanvalvojana minulle on vuosien kuluessa usein soitettu eri kesätyöpaikoista ja kysytty, onko oppilas laiska vai ahkera, valikoiko työtehtäviään. Usein minun on pitänyt myös täyttää erilaisia kaavakkeita oppilaiden haettua ulkomaille stipendiaateiksi. Tällaisilla lausunnoilla on kai melko suuri merkitys, sillä aina on oppilas päässytkin haluamaansa paikkaan, jos olen voinut rehellisesti häntä kehua. Mikäli lausuntoni ei ole ollut ihan pelkkää ylistystä, on paikan saanti saattanut epäonnistua. Olen halunnut olla lausunnoissani rehellinen. Ei hyödytä ketään, jos kehun henkilöä ahkeraksi, joka ei sitä minusta ole.

Kun aina tekee parhaansa, se riittää ihmiselle, yli voimiensa ei kuitenkaan pidä tehdä. Halusin vain ilmaista tuolla kiitettävärivistöllä, että se ilmaisee minusta selvästi, että jos muissakin aineissa on kiitettävä, ei ainakaan älykkyydestä voi olla kiinni siinä vitosen aineessakaan. Moni jättää juuri ruotsin vähemmälle, kun on itse omassa päässään keksinyt, ettei sitä muka tarvittaisi. Ja kas, se joka ymmärsi lukea ruotsiakin, valitaankin. Jostainhan se ero on saatava kahden tasaväkisen välille.
Eikös kirurgiksi haluavillekin ole hyödyksi hyvä käsityönumero? Miten saa solmituksi haavan lankoja huolellisesti, jos on käsitöissäkin ollut kovin nöpelökyntinen?

P.S. Meidän puutarhassamme perunatkin ovat sydämellisiä.

torstai 2. huhtikuuta 2009

Kekkereihin puolen vuosisadan kuluttua


Olen asettanut päämääräkseni elää 104-vuotiaaksi. En tiedä, onko siitä mitään riemua, kaikki ystävät ovat kuitenkin jo kuolleet (oho, anteeksi kamut) ja omat lapsetkin varmaan henkitoreissaan. Mutta ei tuo päämäärä mahdoton ole, jos kerran Suomen vanhin asukas juuri täytti 108 vuotta. Hän kyllä oli lausahtanut, ettei ihmisen pitäisi elää niin kauaa!

Olen asettanut tuon päämäärän siitä syystä, että silloin lapsenlapseni täyttää 50 vuotta. Ja minä meinaan olla mukana niissä kekkereissä. Onpahan jotain mitä odottaa. Muistan, miten nuorena minulla oli päämääränä 70 vuoden ikä, ja olen hiissannut sitä ikää vähin erin ylemmäksi.

Kun eilen ulkomaalaisten kanssa tuli puhetta tavoitteestani, päästivät he röhönaurun, luulevat etten niin kauaa eläisi. Mutta nauravat he muillekin minun sanomisilleni. Jokainen kertoi suomeksi perheestään, ja kun tuli minun vuoroni ja kerroin lapsenlapsestani, oli heillä taas syytä iloiseen hörähdykseen. -Sinähän olet sitten mummo! he nauroivat. -No niinhän minä olen, onkohan se jotenkin naurettava asia?
Heitä kuulemma huvittaa siksi, että ei millään tahdo osata kuvitella minua mummoikäiseksi. Heh, mistähän syystä he sitten epäilevät minun elämistäni vanhaksi?