lauantai 28. helmikuuta 2009

Vain oman edunko vuoksi


Eräs oppilaani filosofoi kerran, että kukaan ei auta toista ihmistä, ellei saa siitä itselleen mitään hyötyä. Hänen mielestään AINA auttamisella on motiivi, ja se motiivi on nimenomaan ja vain ja ainoastaan oman edun tavoittelu.

Tuo väite tuli tänään mieleen lukiessani Sofi Oksasen kirjaa Stalinin lehmät. Auttaminen tai auttamatta jättäminen tuli mieleen, sillä kirja kertoo juuri niistäkin ajoista, jolloin meidän koulullamme oli virolainen ystäväkoulu.

Ystävyys alkoi 80-luvun lopulla, jolloin Viro ei ollut vielä itsenäinen. Vierailuja tehtiin tiheään tahtiin puolin ja toisin. Meiltä lähti joka ikisen mukana tavaraa Viroon kassikaupalla, lahjoja, lahjoja. Koululta lähtivät kaikki vanhat nauhurit, oppikirjat, nauhat, levysoittimet, diaheittimet. Ei mitään väliä, olivatko ne rikki vai ehjiä, kaikki kelpasi. Itse asiassa olimme tyytyväisiä, kun pääsimme niistä eroon (olikohan tämä muuten vain oman edun takia?) Myöhemmin näin koululla vieraillessani, miten oppilaat siellä lukivat meidän hylkäämiämme englanninkirjoja.

Uskon ja tiedän, että ihan oikeita ystävyyssuhteitakin syntyi sekä aikuisten että lasten kesken. Lapsiahan sieltä tuli aina vähintään 30 kerrallaan, samoin meiltä meni sinne. Niin, oli meillä ainakin ne oman edun motiivit, että saimme oppilaille kansainvälisiä kontakteja ja he pääsivät vähän postilaatikkoaan pidemmälle.

Oksasen kirja palautti mieleeni myös ihmisen raadollisen puolen. Yksi härskein tapaus mielestäni oli se, että suomalaisessa perheessä asunut opettaja ihan suoraan pyysi, että perhe ostaisi heille mikroaaltouunin! Vaikka tuohon aikaan melkein kaikilla oli jo mikroaaltouunit, ei se silti tarkoittanut, että rahaa olisi ollut juuri ylimääräistä. Olisimme ymmärtäneet, jos pyyntö olisi ollut jotain elintärkeää ja välttämätöntä, mutta ainakin tuohon aikaan mikrouunia pidettiin vielä Suomessakin ylellisyystavarana. Satun tietämään, että perhe osti virolaiselle tuon pyydetyn uunin, mutta joutui itse lainaamaan osan rahoista jostain.

Tällä kertaa minua kiinnostaa, oliko mahdollista, että auttaja oli niin hyväsydäminen, että muuten vain halusi ostaa uunin, vai oliko kuitenkin kyseessä jotenkin oma etu.

perjantai 27. helmikuuta 2009

Inhotuksia



Juuri sopivasti mahataudista selviävän ihmisen on Vilukissi keksinyt haaastaa inhokkiruokien luettelointiin. Tällä hetkellä ei oikein minkään ruoan ajatteleminen nostata vettä kielelle, mutta täytyy yrittää.

Olen melko lailla kaikkiruokainen, liekö minulla huono makuaisti vai miksi melkein mikä vain livahtaa kitusiin, mutta

1. piimävelli on inhokkiruoka. Sitä ei ole minulle kukaan yrittänyt tyrkyttääkään sen jälkeen kun Pohjanmaalla alakoulusta pääsin, mutta kauheaa on silti jo ajatteleminenkin.

2. Maksaruoat ovat myös jotain karmeata. Niihin en ollut tutustunutkaan ennen kuin opiskeluaikana. Kun lapset olivat pieniä, tein joskus itsekin maksapihvejä, että lapset oppisivat syömään kaikenlaista ja monipuolista ruokaa.
Muutama vuosi sitten täällä koulussa entinen rehtorimme peräti kielsi keittolan väkeä tekemästä maksaruokia vedoten oppilailta tulleeseen palautteeseen.

3. Lampaanliha maistuu minusta niin hielle, että jos sellaista on joskus tarjolla, syön sitä irvistellen.

4. Vanhanajan fläskisoosi on saanut minulta porttikiellon sen jälkeen kun kotoa lähdin. Olen ymmärtänyt, että läskisoosi eri ihmisille merkitsee eri asioita: toiset ymmärtävät, että se on lihaista sianlihakastiketta, mikä minustakin on ihan OK, mutta se ennenvanhainen pelkästä läskistä tehty soosi: ei hyvä. (ei kai ollut varaa lihaa laittaa).
Muutenkin läski lihassa inhottaa minua. Kerran koulussa ruokapöydässä joutui pehmeä löllö läskinpala suuhuni. Silmäni alkoivat pyöriä päässä ja vastapäätä istuva luuli, että sain jonkin kohtauksen.
Kuulin kerran eräästä lapsesta, joka tykkäsi kovastikin läskistä ja karjalanpaistia hänelle annettaessa lapsi sanoi: anna minullekin sitä liukasta lihaa.

5. Viidettä inhoruokaa on vaikea keksiä. Oikein kun mietimällä mietin, mitä en mielelläni söisi, tulee mieleen hapankaali, Sauerkraut, mutta sitä ei juuri muualla tuputetakaan kuin Saksassa.

On taas vaikea valita pelkästään viittä henkilöä, joille heittäisin haasteen luetella inhoamiaan ruokia, siksi haastan kaikki, jotka tämän näkevät. Jännä nähdä, miten toisten suosikkiruoka voi toista inhottaa.

Vaihdoinkin tähän toisen kuvan (suurennetusta näkee paremmin), kun vasta jälkikäteen muistin, että olin ottanut kotona käydessä mielestäni erikoisen ruokakuvan, joka sopi tähän yhteyteen. Haimme nimittäin eka iltana Kotipizzasta pizzat ja isä (80 v) tykkää syödä pizzat puolukkahillon ja suolakurkun kanssa!! Makuja täytyy siis olla monenlaisia! Mutta ei kai se mitään. Jos kerran italialaiset tilasivat pizzoja, jossa on kasapäin simpukoita kuorineen, niin meneehän se tämäkin.

torstai 26. helmikuuta 2009

Olipa hiihtoloma


Ei tullutkaan meille hauska loma, kaikkea muuta. Paikkakunnalla oli riehunut mahatauti, melkein joka ikinen tapaamamme tuttu oli sen jo sairastanut. Jo heti maanantaina sairastui sitten vielä siskoni, äiti myös. Maanantaiaamuna menin kampaajalle kuten pitikin, mutta sillä aikaa äiti oli pyörtynyt ja kaatunut ja makasi kylpyhuoneessa verilammikossa. Hänet oli viety ambulanssilla sairaalaan. Onneksi saimme hakea hänet jo kuitenkin seuraavana päivänä pois. Nenä ei ollutkaan murtunut, kuten aluksi luulimme, mutta kasvot ovat kyllä aika mahtavan näköiset.

Sitten sairastui isäkin. Mietin, että ihme, jos ei minuunkin tule tauti, kun kaksi kertaa sain jynssätä kylpyhuoneenkin basillien keskellä. Tuli se tauti minuun, mutta hyvin lievänä. Lähdimme kuitenkin eilen kotimatkalle suunnitellusti, tuo viiden tunnin ajomatka oli itselleni yhtä tuskaa, minulle oli noussut kuume, ja torkuin hupun sisällä melkein koko matkan. Matka ei ollut taudin takia tuskaa, mutta selkä ei meinannut antaa istua mitenkään päin.

Meiltä jäi matkalla tekemättä oikeastaan kaikki, mitä oli ajateltu, Tuurin kyläkaupan ohi tullessa vain kaihoisasti katseltiin sinne päin. En olisi mitenkään jaksanut siellä pyöriä. Mutta mitäs näistä. Onhan näitä kauppoja maailmassa nähty. Tämä oli nyt näköjään tällainen loma.

lauantai 21. helmikuuta 2009

Laskiaisviikko Saksassa

Tänään on laskiaissunnuntai ja muistin, että Saksassahan alkaa kokonainen karnevaaliviikko. Koska Saksan karnevaalit ovat kai vähemmän tunnettuja Suomessa, laitan tähän Kölnin karnevaaleilta videon.

Tällaisilla karnevaaleilla olen itsekin ollut kokonaisen viikon. Valtavia kulkueita toinen toisensa perään, kulkueista heitetään mahdottomat määrät tavaraa. Olin tuolla kolmen oppilaan ja yhden kollegan kanssa, ja jokaisella oli tuomisina kaksi muovipussillista tavaraa. Karkkia, ja kaikenlaista muuta sälää vessaharjoista lähtien.

Tukka suorana paahdetaan


Huomenna vaihdamme maisemaa. Lähdemme Pohjanmaalle sukulaisia tapaamaan. Tiedossa on jo rutkasti ohjelmaa, kuten tavallisestikin. Ajattelimme ensin käväistä vain ihan pikapikaa ja olla vain pari yötä, mutta tyttäreni sanoi, että kun hänkään ei koskaan selviä kahdella yöllä, niin mitä sitten me, kun on kaikki päivät puukattu niin, että tukka suorana pitää lentää paikasta toiseen.

Täällä korvessa kun asuu, on käytettävä kaikki tilaisuudet hyväkseen. Minulle on varattu sieltä jo kampaaja, on suunniteltu mennä uimahalliin, on käytävä tietysti vaateostoksilla, kun täällä ei sellaisia kauppoja ole. Kirjakauppa nyt on ehdoton käyntikohde ilman muuta, äiti on sitä paitsi luvannut minulle synttärilahjaksi Suomi-saksa suursanakirjan, joka minulta vielä puuttuu WSOY:n uusimmista suursanakirjoista. (Edellinen on vuodelta 1970). Jääköhän tässä sitten itse asiassa enää sukulaisille ja näiden kissoille ja koirille ja vauvoille enää yhtään aikaa! 1-vuotissynttäritkin olisi tiedossa.

Ystäviäkin siellä olisi vielä pari, mutta taitavat jäädä ihan suosista taas väliin. Kaikkea ei kerkeä tai sitten pitäisi ottaa vielä toinenkin viikko vapaata töistä. Ensi kesänä sitten! Näinhän sitä tulee aina luvatuksi.
*****
Kun muuten monissa blogeissa arvuutellaan aina kaikenlaisia asioita, laitan minäkin tähän kuvan, jonka vekottimen tarkoitusta saa arvailla poissa ollessani. Näyttää siinä olevan lampun johtokin, mutta se ei kuulu tähän asiaan. Mikä on tuo musta mötikkä, jota pidämme pistorasiassa joka päivä? Se on ollut meillä vasta viikon verran, ja ennen kuin sellaisen löysimme, saimme kääntää kaikki kaupat nurin. -On päässyt loppumaan, oli vastaus aina joka kaupassa. Mikä se näin suosittu myyntiartikkeli on ollut?

perjantai 20. helmikuuta 2009

Mitäs sitten tulivatkaan


Jo kaksi tuntia minulla on ollut hiihtoloman parasta aikaa. Työt ovat loppuneet ja vielä koko hiihtolomaviikko iskemättömänä edessä. Hieman kiukuttelin itsekseni, että pitkästä aikaa oli utopistisen kaunis auringonpaiste ja juuri tänään minulla olikin muiden tuntien jälkeen abien "tentti".

Ei se muuten olisi kiukuttanut, mutta olin yrittänyt evästää, että yksi yo-vihko tehdään kokonaan kotona ja käydään läpi sitten yhdessä hankalat kohdat. Vain puolet oli tehnyt niin kuin neuvoin, muut sai nuolla näppejään. En ymmärrä, mitä hyötyä on istua ja kuunnella valmiit vastaukset, kun ei ole itse yrittänytkään.

Annoin tilaisuudessa lisäksi koko kieliopin kattavia tehtäviä, joita aloimme tehdä yhdessä. Alussa meni hyvin, mutta sitten tuli puolivälissä väsähdys - ei siis minulle, vaan oppilaille. Tai ei kaikille, mutta joillekin. Alkoi valitus, että eikö lähdetä jo kotiin. Ihmettelen vaan, mitä ihmettä valittivat, eiväthän nämä ole mitenkään pakollisia. Joku ruikutti, että saisi vastaukset ja hän kotona tekisi. No olisi sitten alusta lähtien pysynyt kotona! Tiesihän hän jo etukäteen, että kaksi oppituntia ollaan, siis 1½ tuntia yhteensä. Sinä aikana jos olisi tehnyt intensiivisesti olisi oppinut jo koko ruotsin kieliopin.

No ei minulla ollut niihin valmiita vastauksia, kun ne tehtävät olivat minun tekemiä. En halunnut ruveta ylimääräisesti tekemään vastauksia tehtäviin, jotka viidessätoista minuutissa yhdessä käyden olisivat hoituneet. Puolet tekivätkin ahkerasti, heiltä kyllä hoituikin hyvin.

Milloinkahan ihmiset huomaavat, että aina, jos itse laiskottelee tai jättää jotain tekemättä, se vaikuttaa myös muiden ihmisten tekemisiin. Jos oppilas ei lue ja tee läksyjään, se vaatii opettajalta runsaasti lisätyötä, lisätehtäviä, tuhottomat määrät jotain lisä- lisä- lisä-. Vai onko vain niin, että me olemme paijanneet heitä täällä liikaa. Olisikohan pitänyt suorastaan kieltää tenttiin tulo, että pääsisin itse lenkille ajoissa. Tiedän jo etukäteen, mitä olisi ollut vastauksena: Mutta meillä on oikeus!

torstai 19. helmikuuta 2009

Uusi metodi


Kollegani on tehnyt tutkimustyötä. Hän huomasi, että kun laittoi oppilaan käytävään, tämä oppikin enemmän kuin luokassa istuessaan. Käytävässä seisoessa oppilaalle tulee pakonomainen tarve kuunnella korva ovessa kiinni, mitä luokassa puhutaan ja mistä hän mahdollisesti jää paitsi. Näin ollen kielen sanoja oli jäänyt päähän useitakin. Luokassa istuessa olisivat opettajan sanat vilahtaneet tukan ohi jälkeä jättämättä.

Tämän huomattuaan opettaja laittaa käytävään aina eri oppilaan, että muutkin saavat oppia. Olisi paha juttu, jos vain yksi oppisi kaikki sanat eikä muille jäisi mitään.

keskiviikko 18. helmikuuta 2009

Kultainen merkki


Nyt on ollut tosi kiirettä työsaralla ja on ollut kaikkien puljujen kokouksiakin joka illalle, tänäkin iltana olisi pitänyt olla kolmessa paikassa yhtaikaa. En päässyt kuitenkaan kuin kahteen: kansalasiopiston tuntien jälkeen ehdin Kalevalaisten Naisten kokoukseen. Yllätyksekseni sain kultaisen ansiomerkin. Olen paikkakuntamme yhdistyksen perustajajäseniä, ollut kuusi vuotta sihteerinäkin, ollut mukana toiminnassa yli viisitoista vuotta ja taidan edelleenkin olla hallituksessa. Huomionosoituksen takia sain heti huonon omantunnon, että olen viime vuosina ollut erittäin passiivinen toimija, mutta olen luvannut aktivoitua, kunhan työkiireet jäävät tulevaisuudessa vähemmälle.

Noin kymmenen vuotta sitten olin ottanut osaa johonkin kirjoituskilpailuun, jossa piti kirjoittaa yhdistystoiminnasta. Kirjoitin tuolloin tanhuharrastuksestani ja Kalevalaisissa Naisissa toimimisestani. Luin tässä tilaisuudessa pienen pätkän tuosta kirjoituksestani, jossa kuvasin yhdistyksen perustamisen alkuhetkiä.

Tietävätköhän kaikki, mikä on Kalevalaiset Naiset? Se on yhdistys, jonka tarkoitus on vaalia ja tehdä tunnetuksi suomalaista kansanperinnettä. Monilla paikkakunnilla on oma yhdistyksensä, ja Kalevalaisten Naisten perustaja Elsa Heporauta on syntynyt Puumalan Sahanlahdessa. Hän on perustanut myös Kalevala Korun.

maanantai 16. helmikuuta 2009

Pitäisi saada kostaa


Aamulla luokkaan mennessä kauhistuin sanattomaksi, sillä valtavan iso patja, joka haetaan aina vieressä olevalta urheiluhallilta potkiaisiin, oli keskellä luokkaa ja pöydät vielä sotkussa. Minulla oli kakkosluokka, ja he väittivät, että patjan pois vieminen kuuluu ykkösille. Painuin ykkösiä puhuttelemaan, ja he puhisivat kädet puuskassa, että he ovat sen hakeneet, pois vieminen kuuluu kakkosille, näin ovat abit määränneet! Voi auta armias, miten tämä sotku nyt taas selvitetään! (Patja on muuten niin suuri, että sen pois viemiseen tarvitaan koko luokallinen oppilaita).

Meidän on pitänyt joskus takavuosina laatia tarkat yksityiskohtaiset ohjeet potkiais-penkkari-wanhojenpäiväohjelmasta. Kuka tarjoaa kahvit, kuka syöttää ketä, kuka palvelee ja on orjana jne. En tiedä taaskaan missä vippasi, mutta oppilaat väittivät että abit ovat sotkeneet perinteisen järjestyksen, ja siitä aiheutui koko epäselvyys.

On ollut tapana, että jos joku luokka tarjoaa noina päivinä kahvit kaikille, luokka myös itse tarjoilee ne ja hoitaa muut järjestelyt. Nyt abit meinasivat laittaa työt kakkosten niskaan, mutta kakkoset ymmärsivät kieltäytyä. Niinpä potkiaisillan kahvit oli laitettu ykkösten järkättäväksi, jotka uusina eivät tienneet perinteistä. Enkä minäkään asiasta tiennyt, sillä en päässyt koko tilaisuuteen kansalaisopiston tuntien takia.

Patjajupakka nyt ratkesi niin, että minä muistin onneksi, että sama luokka, joka hakee, vie sen myös pois. Se asia saatiin päiväjärjestykseen. Mutta miten ratkaistaan ykkösen katkeruus siitä, että he joutuivat tekemään abeille kuuluvat työt kahvituksessa? Ongelmaa ei muuten olisi, sillä me luokanvalvojat kokoonnumme ensi tilassa tekemään uudet tarkat toimintaohjeet, mutta kun pitäisi saada kostaa! Elina kirjoitti blogissaan myös kostosta. Vallitsee mieliala, että kun mekin jouduimme tekemään, niin saavat nuo muutkin kärsiä.

Otin jo varovasti kakkosten kanssa puheeksi, että ei ensi vuonna sotkua. Arvatkaa mikä oli vastaus! Senhän nyt arvaa. "Kun me kerran ykkösellä jouduttiin siivoamaan kaamea sotku, täytyy saada meidänkin laittaa vahinko kiertämään".
En uskaltanut puhua asiasta vielä ykkösille, mutta uskon että saman suuntaista vastausta saan. He nimittäin joutuivat tekemään aivan mahdottoman rankan urakan siivoamisessa.

Eikä näissä missään ole itse asiassa kyse niinkään siitä, että asiaa ei voisi tehdä, vaan nimenomaan periaatteesta, kuten se patjajupakka. Miten todellakin saadaan koston kierre loppumaan? Ei kai siihen ole muuta ratkaisua kuin että jonkun on oltava niin fiksu, että ei kosta! Täytyy oppia saamaan kiksinsä muista asioista!

sunnuntai 15. helmikuuta 2009

Ovatko eläimet perheenjäseniä


Ystäväni, jolla ei ole kotieläimiä, kirjoitti minulle tuohtuneena, kun mediassa oli keskusteltu ikuisesta kiistakysymyksestä, saako ihmisestä käyttää pronominia se tai vastaavasti eläimestä hän. Ystävä ei ollut tuohduksissa keskustelun takia, vaan siksi, että eläin nostetaan nykyään ihmisen tasolle tai usein jopa ihmisen yläpuolelle.
Ystävä kirjoitti: ”Kuolinilmoituksistakin saatetaan jättää isovanhempien nimet allekirjoituksista kokonaan pois, mutta koira kyllä laitetaan. Tai että koiranomistajat nimittävät itseään äidiksi ja isäksi, jolloin tulee mieleen, että saavatpa ihmisen näköiset mies ja nainen nykyään outoja jälkeläisiä”.

Itse olen alun perin maatalosta kotoisin, lapsesta lähtien olen tottunut eläimiin. Eläinten kanssa leikittiin, jopa lammas oli aina pihassa irti ja se juoksi meidän lasten kanssa aina kaverina ja se otettiin leikkeihin mukaan kuin kuka tahansa kaveri. Mutta eläin oli kuitenkin aina eläin. Tietysti eläimen kuolemaa surtiin, samoin kuten ihmisenkin kuolemaa, mutta kuolema nyt vaan kuului elämän kiertokulkuun, ja surusta selvittiin. Eihän nyt lampaalle sentään alettu mitään uhrilehtoja rakentaa.

Itselläni on ollut myös koira, joka kuoli kymmenen vuotta sitten. Koira oli tärkeä perheenjäsen, mitä monet tuttavat eivät näyttäneet ymmärtävän. En kyllä nimittänyt sitä hän-pronominilla enkä itseäni äidiksi, mutta silti monet olivat sitä mieltä, että olisi pitänyt tehdä suurempi ero koiran ja ihmisen välillä. Kun koira sitten kuoli, surin sitä pitkään kuten läheistä surraan. Mutta huom! Silti se oli "vain koira".

Mutta voi ihmiselle tulla tärkeäksi moni muukin asia kuin eläin. Kun tyttäreni oli 3-4-vuotias, rikkoontui automme moottori 50 kilometrin päässä kotoa, ja jouduimme jättämään auton tien varteen yöksi. Tytär ei mitenkään saanut nukutuksi, itki vain, että siellä se auto yksin joutuu olemaan pakkasessa. Tai kun ikivanha pihakoivumme jouduttiin kaatamaan, minulla oli melkein yhtä murheellinen olo kuin koiran kuoltua.

En tiedä, haittaako se, jos jonkun kissa on niin tärkeä, että pitää sitä omana lapsenaan, minusta se on vain ihan luonnollista, kun se kerran on otettu perheenjäseneksi. Tai jos joku haluaa puhutella sitä hän-muodolla vaikka itse en niin tekisikään. Minusta on kuitenkin tärkeintä tehdä omassa mielessään selvä ero eläimen ja ihmisen välillä, erottavathan lapsetkin nuken oikeasta vauvasta, vaikka nimittävät itseään nuken vanhemmiksi. Ja minusta on tärkeää tehdä itselleen jo hyvissä ajoin selväksi, että elämä ei ole ikuista, ei minkään elollisen.

lauantai 14. helmikuuta 2009

Mitä olikaan ennen diskoja


Annikin kommentti wanhojenpäivästä innoitti minut muistelemaan muitakin entisaikojen koulujuhlia.

Keskikoulun alemmilla luokilla (vastaa nykyisiä 5-6-7-luokkia) Etelä-Pohjanmaalla 60-luvulla oli illanviettoja. Järjestävä luokka esitti aina monenlaista ohjelmaa.
Ei siinä muuten mitään ihmeellistä ja outoa, mutta aina kun kerron kollegoilleni, mitä muuta niissä tehtiin, räjähtävät nämä nauramaan. Nykyisen tanssimisen sijaan oli nimittäin parimarssia. Musiikin alettua pojat hakivat tyttöjä parimarssiin piiriin ympäri juhlasalia! Siinä sitten vierekkäin tallustettiin, ja kumpikin mietti kuumeisesti jotain sanottavaa. Kappaleen loputtua poika vei tytön paikalleen ja haki uutta tyttöä (tai samaa). En minä ainakaan muuta muista tehdyn! Onkohan tällaista ollut missään muualla?

Keskikoulun 4-5-luokilla (=nyk. 8-9) oli ns. konvia. Aina oli ensin ohjelmaa. Koska ennen joka tilaisuudessa oli aina aluksi jonkinlaista ohjelmaa, tuntuvat nykyiset tilaisuudet kovin köyhiltä, kun ei viitsitä rasittaa aivoja vähääkään. On niin helppoa vain laittaa musiikki soimaan ja alkaa tanssi saman tien. (mitä nyt kukakin tanssina pitää).

Keskikoulun 5:nnellä eli viimeisellä luokalla (vai oliko jo 4:nnellä?) oli syksyllä päivä, jolloin meidät otettiin teinikuntaan. Tuona päivänä kaikkien piti tulla kouluun pukeutuneina säkkiin ja tuoda kirjat kouluun ämpärissä. Eivätkä ämpärit mitään siistejä muoviämpäreitä olleet. Kolhiintuneita ja lommoisia, kuluneita lehmien juottoämpäreitä ne olivat! Nykynuoret, kuvitelkaapa 40 oppilaan luokka ja jokaisella vieressään kovaa koliseva harmaa sanko! Itse muistan laittaneeni tukkani vielä kymmenille pienille poninhännille, koko tukan töyhtöjä täyteen.
Ja huomionarvoista nykyaikaan nähden on se, että aina jos oli jokin erikoinen tempaus, koulunpidosta ei luovuttu hetkeksikään!

Illalla oli vielä juhlakonva, jossa oli kaikenlaisia ohjelmia ja kilpailuja. En muista, oliko tanssia vai parimarssia vai mitä muuta, mutta koska itse jouduin latkimaan kilpaa lautaselta maitoa, jäi se kohta mieleen erityisesti.

Taisimme olla jo lukion kolmannella, kun tuli ensimmäisen kerran Suomeen taksvärkin teko kehitysmaiden hyväksi. Ajatus oli ylevä, kaikilla oli todellinen halu auttaa. Koulu järjesti kaikille jonkin työpaikan, oma luokkani vietiin Orisbergin kartanon pelloille sokerijuurikkaita listimään koko päiväksi. Käsi kipeentyi, sormet kohmettuivat kylmästä, mutta illalla odotti nattvärkki, eli jokin saman tapainen tilaisuus kuin nuo muutkin. Onkohan siellä tanssittu vai parimarssittu, jotenkin ei ole jäänyt mieleen.

perjantai 13. helmikuuta 2009

Wanhojen päivä


Ainakin rauhallisempi oli tämä päivä eiliseen verrattuna. Wanhat tulivat kouluun arvokkaasti hienoissa vaatteissaan ja upeine kampauksineen. Aamunavauskin on jotenkin luisunut tunnin mittaiseksi. Ennen oli vain noin varttitunti, minkä jälkeen jatkui opetus myös Wanhoille. Nykyään ei tarvitse opettajan edellisenä iltana pähkäillä vanhojenpäivän tunteja, niitä ei vain yksinkertaisesti ole.

Uutta muihin vuosiin verrattuna oli se, että Wanhat nyt olivat ottaneet ykkösluokkalaiset itselleen orjiksi koko päiväksi. Nämä palvelivat Wanhoja koko päivän kaikessa: meikkaamisessa, ruokailussa, alakoululla käydessä jne. Näin ollen ei minulla ollut opetusta ollenkaan. Ennen on sentään ykkösiä saanut opettaa, mitä nyt Wanhat välillä häirinneet. Näin ne traditiot näyttävät muuttuvan ja liukuvan yhä enemmän siihen, että koulunpito jää sivuseikaksi.
Puolilta päivin oli tietysti vanhojentanssit, joka on aina arvokasta katsottavaa. Kaiken päätteeksi kaikille kakkukahvit.

Tuli opehuoneessa puheeksi, millaiset olivat Wanhojenpäivät ennen tässä koulussa, jolla on nyt 34-vuotinen historia. Ihan alkuvuosina pukeutuivat kakkosluokkalaiset vanhoiksi ihmisiksi. Oli vanhoja vaatteita, nutturoita, silmälaseja, kävelykeppejä ja kävely ontuvaa ja kumaraista. Vanhojen tanssitkin oli, mutta ne esitettiin koulun pihalla kymmenessä minuutissa.

Ennen kuului asiaan myös alempien luokkien opettaminen. Ja se oli ihan oikeaa opettamista. Kakkosluokkalaiset kävivät silloin kysymässä opettajilta, mitä luokkia ja aineita sinä päivänä oli ja valitsivat opetettavat aineet ja luokat. Muistan, miten heille annettiin tarkat ohjeet, ja monet pitivät tosi hyviä tunteja. Tämä oli perinne 80-luvulla. Mutta siitä hissukseen kaikki alkoi liukua alempien oppilaiden "kyykyttämiseksi" eikä opettamisesta kukaan ollut enää kiinnostunut.

Mitä vanhoihin pukuihin tulee, muistan tarkkaan, miten se luokka, joka kirjoitti vuonna 1993, hieman riiteli kakkosluokalla siitä, pukeudutaanko vanhoiksi vai juhlallisesti hienoihin iltapukuihin. Muistan siksi hyvin, koska olin heidän luokanvalvojansa. Kun sopua ei syntynyt, ehdotin, että jokainen voi itse valita, kummin haluaa pukeutua, eihän se maailmanlopun asia ole. Lopputulos oli se, että puolella tytöistä oli iltapuku, puolella vanhojen ihmisten asu. Ja tämä vuosiluokka oli taitekohta. Sen jälkeen on aina ollut pelkästään juhla-asut, eikä opetuksesta enää tietoakaan.

Omalta kouluajaltani muistan, että meillä ei ollut minkäänlaisia erikoisia asuja, mutta koulua pidettiin alempiluokkalaisille. Luokkatoverini kanssa pidin mm. englantia ja muistan erittäin hyvin sen tunteen opetukseni jälkeen. Minusta oli aivan ihanaa opettaa ja neuvoa osaamiani asioita toisille! Lieneekö tämäkin osaltaan vaikuttanut ammatinvalintaan.

Opettajien kanssa näitä vanhoja muistellessa oli jännä kuulla, miten monenlaista perinnettä Suomessa on näissäkin asioissa ollut. Eri puolilla maata ja eri vuosikymmeninä ihan erilaista.

torstai 12. helmikuuta 2009

Kestämistä on


Ja millainen oli vuoden pahin päivä, penkkarit? No ei hääviä tietenkään. Jo eilen illalla kun minulla sattui olemaan koululla kansalaisopiston tunnit juuri samaan aikaan kuin potkiaiset, oli masentavan tuntuista, kun "koristelut" alkoivat jo silloin. Ulkomaalaiset ihmettelivät silmät pyöreinä, millaisesa paikassa oikein pitää opiskella.

Tolkuton määrä paperisilppuriroskaa, styroksilevyjä ja palloja. Paikoin silppua oli parikymmensenttinen kerros. Ja tätä kaikki käytävät ja joka ikinen luokka täynnä. WC-paperia roikkui lampuista, katosta, sitä pyöriskeli joka puolella. Pimennettyjä ikkunoita, suikaleiksi revittyjä jätesäkkejä roikkui verhoina. Nyt ei ollut makaronia tai muuta ruokaa lattiat täynnä, mutta olivat piruillen kuitenkin laittaneet jonkun open pöydälle pari makaronipussia ja kehottivat opea keittämään ruoaksi.

Ja tietenkin meteliä on pidettävä, jos mahdollista, vieläkin enemmän kuin kukaan toinen sitä ennen. Abiradio pakkosyötöllä, PlayStationit tanssimattoineen ja kaiken maailman karaokeineen ovat tulleet myös mukaan kuvioihin ihan parina viime vuotena. Auditoriossa lopuksi abivideo, joka oli koko päivän paras ohjelmanumero. Siinä abit näyttelivät eri opettajien tunninpitoa.

Eihän siinä mitä, kaikki tämä olisi ihan OK ja mukavaakin, mutta se käsittämätön sotkeminen on jotain uskomatonta ja ala-arvoista. Yhdessä hujauksessa on kaikki hyvät neuvot, ohjeet, säännöt unohtuneet. Miten kiva olisikaan, jos abit panostaisivat johonkin älylliseen huumoriin ja halutessa myös pilantekoon, kunhan eivät aina sotkisi, se on niin äärettömän masentavaa. Kenenkähän muun ammattikunnan työpaikka käydään sotkemassa pohjia myöten aina kerran vuodessa.

tiistai 10. helmikuuta 2009

Valaistunut


Tänään koin tietynlaisen valaistuksen taas yhdessä asiassa. Opeteltiin saksan genetiiviä. Ei se genetiivi ollut ongelmallinen, mutta yhä enemmän näyttää olevan suomen kieli ongelmana. Olen jo muutaman vuoden hämmästellyt, miksi oppilaat aina kirjoittavat ja sanovat saksassakin sinä ja sinun, vaikka pitäisi olla te ja teidän. Jos harjoituksessa olisi esim: isänne talo, alkavat jotkut sanoa tuota saksaksi tähän tapaan: sinun isäsi talo. Vaikka selvästi tarkoitetaan montaa henkilöä: teidän isänne talo.

Ja mikä oli tuo valaistumiseni? Jos puhutaan vaikkapa välitunnilla yhdelle kaverille, sanotaan: Onks teidän isä kotona? Eli vaikka tarkoitetaan sinun, on taustalla ajatuksellisesti koko perhe. Tämä nyt on ollut kielessä vaikka kuinka kauan, mutta vasta viime vuosina oppilaat ovat alkaneet sotkea sinun ja teidän vieraissa kielissä.

Samoin he sotkevat aina teitittelyn. Se on ymmärrettävääkin, sillä suomessa teititellään äärimmäisen harvoin. Vaikka kuinka yritetään neuvoa, että kaupassa ei saa Saksassa sinutella, oppilaat harjoituslauseissa sinuttelevat ihan sujuvasti.

maanantai 9. helmikuuta 2009

Durasell-pupu


Taivas miten kiireinen päivä oli tänään, ja pitkä ja rasittava ja kaikkea siltä väliltä. Kahdeksaksi menin jo etäopettamaan, kuten joka ikinen aamu tässä jaksossa aina jonnekin huhtikuun puoliväliin saakka. Koneet toimivat aivan enkelimäisen loistavasti. Eipäs kun ei ihan. Yhtäkkiä alkoi kuulua jostain laitteitten sisältä korvia raastavaa ujellusta, kuin palovaroitin. Meinasin jo katkaista yhteyden ja alkaa alusta, mutta nyt auttoikin, kun otin mikrofonin syliini, paijasin, ja laitoin takaisin pöydälle!! Näin nenästävedettäviä ovat laitteetkin!

Ennen tunnin loppumista tuli rehtori jo hoputtamaan, että pitää mennä yo-kuuntelua valvomaan ja hyvissä ajoin valmistautumaan. Äkkiä siis läksyt näille, Tschüss ja auf Wiedersehen! Kakkosluokan ruotsin kaksoistunti olisi ollut seuraavana, mutta työnsin oppilaat äkkiä johonkin luokkaan, käskin kerätä ruotsiksi maalla ja kaupungissa asumisen etuja ja haittoja ja tehdä kappaleen harjoituksia niin kauan kunnes tulen takaisin. Koska juuri olin tulossa saksan tunnilta, olin kirjoittanut edut- ja haitat-sanat taululle saksaksi, mitä tietysti joku oli taivastellut koko tunnin, eikä palattuani ollut paperille ilmestynyt yhtäkään asiaa.

Yo-kuuntelu meni ongelmitta, kaikki toimi kuten pitikin, joten ei mitään erikoista lapsenlapsille kerrottavaa. Kuuntelun jälkeen jatkoin kakkosen tuntia, sanoivat jo kaivanneensa. Ai kun hivelee mukavasti!

Kun kakkosista päästiin, oli ykkösten kaksoistunti. Prepositiot unohtuneet, lukusanaat unohtuneet, kaikki unohtunut. Vihoviimeistä on se, että on yli kaksi kuukautta tyhjää jaksoa jossain aineessa. Juuri kun saa oppilaat oppimaan jotain, on nollajakso, ja ala seuraavassa jaksossa taas kaikki alusta.

Kahdeltatoista oli tämä kaikki tehty, suu kuin santapaperia, nälkä kurni (det suger i magen) ja juuri kun olin menossa syömään, olisi pitänytkin alkaa abien pitkän saksan harjoittelukuuntelu. Otimme sen vasta syönnin jälkeen. Meni harjoittelu kuulemma hyvin, toivottavasti huomennakin oikeassa koetuksessa.

Eikä se kaikki tuohon loppunut. Kahdelta alkoi ykkösen saksan kaksoistunti. Ja nyt vasta tätä kirjoittaessani huomaan, että sehän olisi pitänyt lopettaa jo puoli neljältä, mutta pidin varttia vaille neljään. Voi kurjuus sentään. Ei mikään ihme, että alkoivat jo puoli neljältä haukotella ankarasti ja vilkuilivat kelloa. Ihme, ettei kukaan sanonut mitään. Hyvänen aika! Sentään varttitunti yliaikaa! Minua ei näköjään mikään saa pysäytetyksi, kun oikein vauhtiin pääsen.

sunnuntai 8. helmikuuta 2009

Kääntäminen on taiteilua




Kielenkääntäminen ei ole yksiselitteistä työtä. Ei voi kääntää sanoja sellaisenaan, vaan on löydettävä ydinajatus. Eilisessä koulutuksessa saimme kuulla mm. kielenkääntäjän, taiteilijaprofessori Kersti Juvan ansiokkaan esityksen käännöstyön sudenkuopista.

Juva otti esimerkin vaikkapa sanasta talvi. Jo yksinomaan Euroopassa tuo sana merkitsee eri ihmisille eri asioita. Mitenkään ei voi välittää samanlaisia alkuperäisiä tuntemuksia käännöskirjallisuuden kautta toisen kulttuurin edustajalle. Mutta toisaalta, alkuperäinen teoshan pysyy ja elää omassa ympäristössään, käännösteos elää ja voi hyvin omassaan. Molemmille on tilaa.

Laitoin tähän kansioistani talvikuvia Logronosta Pohjois-Espanjasta (jossa sattumalta näkyy myös lunta), Genovasta Italiasta ja viime joulukuisesta Suomesta. Kun sanoo italialaiselle sanan talvi, hänen mielikuvissaan näkyy kuihtuneita lehtiä ja paljaita puita palmujen keskellä, ja ihmisiä kulkemassa viluisina toppatakeissaan. Silti aurinko paistaa kirkkaalta taivaalta. Suomalainen ajattelee heti pimeyttä ja lunta.

Tuo on vähän sama asia kuin lapsena uskontotunnilla luettiin Raamatusta perheestä, joka istui katolla syömässä. Lapsen ajatusmaailmaan ei mitenkään mahtunut, miten koko perhe voi katolla istua kaikessa rauhassa syömässä, eihän hän ollut koskaan nähnyt muunlaisia kattoja kuin suomalaisia harjakattoja.

Kääntäjä Lea Karvonen on varmaan monelle tuttu. Häntä ei kuitenkaan ole olemassakaan, vaan hän syntyi vuonna 1948 kustantamon tiloissa ja alkoi kääntää kirjoja jo 0-vuotiaana. Toisin sanoen Lea Karvonen on nimimerkki, jonka taakse kätkeytyy usean kääntäjän tiimi. Moni romaanikäännös on siis syntynyt tiimityönä. Sitäpaitsi moni varsinkin huonoa kirjaa kääntänyt ei halua tahria omaa kunniakasta nimeään, vaan kätkeytyy tuon nimimerkin suojaan.

perjantai 6. helmikuuta 2009

Se vain meni niin


Kun kello tuli kaksitoista, olin pitänyt jo viisi oppituntia. Yksi niistä oli abien harjoituskuuntelu, joka oli samalla kurssikokeen osa. En tiedä, missä se vipaus oli tullut, mutta abit odottivat luokan oven takana jo puoli kymmeneltä ja hoputtivat alkamaan. Itsekseni ihmettelin, missä kaksi oppilasta viipyi, mutta en voinut asiaa auttaa.

Kahdeltatoista tuli ne kaksi kadonnutta lammastakin. Olivat vihaisia, ettei heille ollut ilmoitettu kokeen aikaistumisesta. No en minäkään ollut sitä tiennyt. En oikein vieläkään ole kärryillä, miten se niin meni, mutta meni vain. Yritin lohduttaa vihaista abia, ettei hänen ole kuinkaan käynyt. Laitan nauhan pyörimään uudelleen, niin hän saa kuunnella saman kuuntelun kuin muutkin. Kuuntelihan hän, mutta oli vihainen, että meni koe pieleen sählingin takia. (en ole vielä tarkastanut, menikö hyvin vai huonosti). Turhaa hän kiukutteli. Hän tuli kokeeseen kello kaksitoista ja minä laitoin nauhan pyörimään, sikäli ei pitäisi olla ongelmaa.

*******
Olin tänään suunnitellut mennä ulkoilemaan, kun on hyvä ilmakin, mutta oikean jalan pohja oli koko päivän tosi kipeä. Nyt kotona katsoin, onko sieltä verisuoni katkennut, kuten sormistani usein, mutta ei näkynyt mustelmaa, kova klumppu vain oli jalan alla. Kun sitä vähän painelin, kipeentyi koko jalka vielä enemmän. Mikähän kuppa sinnekin on mennyt. Ja huomenaamulla pitäisi lähteä Lappeenrantaan kieltenopettajien päiville. Toivottavasti pääsen kävelemään, että ei tarvitse muiden kantaa.

torstai 5. helmikuuta 2009

Korvien väli temppuilee


Ruokapöydässä kysyi kollega, olenko menossa rehtorin vauvan rotinoille. Jaa, en ollut huomannutkaan, että sinne oli kutsu tullut. No mikä ettei, kolmeltahan loppuisi koulukin, joutaisinhan minä. Onneksi kuitenkin rupesin tiedustelemaan opehuoneessa, mistä ovesta sisään mennään. Oikean röhönaurun päästivät, kun hekottelivat, että minä olin taas menossa vääränä päivänä. Se on vasta ensi torstaina!

En kyllä suostunut ottamaan itselleni sählärin kunniaa. Minua informoinut ope oli itse katsonut väärin. Tai ei hän, vaan häntä informoinut opettaja. Ja tämä oli taas informoinut yhtä toista, joka myös oli menossa sinne jo tänä päivänä! Mitäs oli laittanut rehtori kissankokoisin kirjaimin kutsun seinälle: TORSTAINA, ja päivämäärä oli pienellä kärpäsen kokoisella.

Mutta osaltani ne kutsut taitavat jäädä käymättä, sillä kuulon (tai kuulottomuuden) takia minut toissapäivänä kuitenkin passitettiin Juvalle työterveyslääkärille. Ja se sattuu just penkkari- ja rotinapäiväksi. Tuokin käynti siis tiedoksi sille kollegalle, joka jo ehti irvistellä, että se kuulemattomuus onkin vain minun korvien välissä.

keskiviikko 4. helmikuuta 2009

Kerrankin hiljaista


Outo päivä oli tänäänkin. Koeviikko on loppunut ja tänään alkoi uusi jakso, meillä vain ei ollut oppilaita! Koko lukio on lähtenyt Jyväskylään jonnekin messuille, taisi olla Next step tai jotain sinne päin. Aloitin kuitenkin etäopetuksen, että ei huomenna tarvitse tuppuroida koneiden kanssa. Toisessa päässä oli oppilaan lisäksi myös sikäläisen koulun itävaltalainen vaihto-oppilas. Hän aikoo myös käydä tämän kurssin, ja minä aion käyttää häntä hyväkseni puheharjoituksissa.

Kun tulin tunnilta, oli koulu ihan tyhjä. Ihmettelin, miksei edes yläastetta ole paikalla. Mutta ysiluokat ovat työharjoittelussa tämän viikkoa ja kasiluokka oli mennyt jo jääkiekkokaukaloon pelaamaan ja vain seiska oli luokassa jossain. Seiska- ja kasilaisia ei muuten ole enää kuin yksi luokallinen, ysejä on vielä kaksi.

Nyt olenkin sitten lopun päivää etsiskellyt uuden jakson kirjoja ja CD-levyjä. Neljästä kurssista kolmessa on minulle upouusi kirja ja yhdessä ryhmässä on kahdenlaista saksaa lukevia, joten rutkasti teettää töitä. Valmistelin myös illan suomen tunnit. Nyt on kello jo vaikka mitä, enkä ole aloittanutkaan abien ruotsin kokeiden korjausta. Maanantaiksi pitäisi kuulemma olla jo heidän lopulliset numerotkin valmiina. Ja huomenna alkaa jo yo-kirjoitukset tekstitaidon kokeella vaikkei ole vielä penkkareitakaan ollut.

tiistai 3. helmikuuta 2009

Hyötyliikuntaa vahingossa


Olen saanut ainakin kahdeksan kilometriä potkukelkkailua tänä päivänä. Ja kaikki ihan hyötyliikuntaa. Minun piti kesken koulupäivän potkutella terveyskeskukseen työterveystarkastukseen. Mutta mikäs sinne oli mennessä. Tämän parempaa talvea ei ole: aurinko kirkkaana taivaalla ja pakkasta alle 10 astetta.
Olin ihmeissäni, kun minulle sanottiin, että kuntoni on huomattavasti keskiarvon yläpuolella. Luulin, että kuulonikin on huonontunut, mutta ei se viiden vuoden takaisesta tutkimuksesta ollut yhtään muuttunut. Jotenkin kai vain valikoitunut. Ei sitä oppilaitten kaikkia höpinöitä tarvitse kuullakaan!

Tänään oli Kaupungin lyseon lukion Meidän toimipisteen "avajaiset", vaikka on kuukausi kuitenkin jo oltu vieraan vallan leivissä. Kaupungista ja toisesta samanlaisesta toimipisteestä tuli linja-autolastillinen porukkaa, joiden kanssa tutustuttiin puolin ja toisin ja viisastuimmekin. Lopuksi menimme paikalliseen satamaravintolaan syömään. Pari tuntia siinä mukavasti vierähti rupatellessa. Huomenna kun sopivasti alkaa uusi jaksokin, totesimme vain, että kyllä joka jakson voisi tällä tavalla avata!

Siitä sitten iltapimeällä potkuttelin kolmen kilometrin matkan kotiin. Aavemaiseksi on käynyt kylä. Koko aikana taisi tulla vastaan vain yksi auto ja kaksi koirankusettajaa. Siunattuja ovat muuten koirankusettajat. He ovat pelastaneet minut jo monelta eksymiseltä, viimeksi lauantaisiin hautajaisiin mennessä, kun olimme menossa väärään kirkkoon. Ovat he pelastaneet Lappeenrannassa lentokoneesta myöhästymiseltä ja joskus rosvojen kynsiin joutumiseltakin.

maanantai 2. helmikuuta 2009

Sukuko pahin


Kuka väittääkään, että sukulaiset ovat maailman pahimpia! Minä tulin tuntemaan ja tietämään lauantaina parikymmentä sukulaistani ja sen mukavampia ihmisiä saa hakea!!
Kaikki alkoi siitä, kun isän kahdeksankymppinen serkku kuoli. Isälle tuo serkku oli hyvin läheinen, joten isä halusi mennä hautajaisiin. Koska serkku asui Savonlinnassa, tulivat äiti ja isä Pohjanmaalta siskoni kyyditsemänä meille, ja minä jouduin kuskiksi hautajaisiin. En olisi millään halunnut lähteä, sillä en ollut nähnyt koko miestä aikuisiälläni kuin kerran.

Mennä nyt vieraan ihmisen hautajaisiin! Mutta siellä olikin viihtyisämpää kuin luulin. Vaikka minä en TUNTENUT ketään, niin minä TIESIN kaikki! Omituisinta oli se, että olin aina kuullut isän kertovan, että se ja se on sen ja sen poika tai tyttö. Nyt kun heitä tapasin, eivät he mitään poikia ja tyttöjä olleet, vaan vanhoja kuusi- seitsemänkymppisiä kaikki! Olin jopa aina kuullut, että olen sen ja sen näköinen. Nyt kun niitä ihmisiä tapasin, en yhdennäköisyyttä huomannut, mutta enhän minä itseäni näekään kuin pari kertaa päivässä parin sekunnin ajan.

Minua kättelivät monet ystävälliset ihmiset ja olivatpa jopa kiinnostuneen näköisiäkin. -Me ollaan siis pikkuserkuksia, kuulin monen suusta. Ja outoa sekin, että moni on asunut vuosikymmenet naapuripitäjässä meidän toisistamme tietämättä.

sunnuntai 1. helmikuuta 2009

Kuvat kertovat


Jonkin aikaa on blogeissa pyörinyt neljännen kuvan haaste. Katja Tanskanen haastoi minut mukaan sellaiseen. Ja tässä on tulos: vauvakuva vuodelta 2006. Jännitin jo etukäteen, tuleeko jokin kukkakuva vai lapsikuva. Ei tullut kumpikaan.

Neljännen kansion neljäs kuva oli itse asiassa ihan musta. Vain parhaalla tahdolla sain kuvaa suurentamalla selvän, että siinä oli yritetty kuvata kahta tikkaa. Äititikka ja lapsitikka. Kuvassa äititikka kaivoi puunkuoren välistä ruokaa ja syötti poikasta. Mutta koska kuvasta ei olisi ollut mitään iloa kenellekään, poistin sen ja neljäs kuva oli näin ollen tämä lapsenlapsemme Aatu.

Oikeastaan tässä on sama teema kuin tikkakuvassa: äiti ja lapsi. Äidin kuvaaminen on vain jäänyt vähemmälle huomiolle. Tässä meidän kultapupumme on puolivuotias, nyt jo 3-vuotias iso mies. Puolivuotiaana poika oli aivan mahdoton nauramaan. Ja niin hyväntuulinen ja kiltti, ettei sellaisen luulisi olevan mahdollistakaan. Mutta miehelläni on aina tapana sanoa: Eihän se mikään ihme ole, kun tietää keitä pojan isovanhemmat ovat!

Vielä on ainakin joku, joka ei ole tähän kuvahaasteeseen osallistunut. Haastaisin ainakin Vilukissin, Jaanuskan, Kutrin ja Kato nyt tätäkin.

Tässä ohjeet:

1. Avaa neljäs kansio, jossa säilytät valokuviasi.
2. Valitse neljäs kuva kansiosta ja julkaise se blogissasi.
3. Selitä kuva.
4. Haasta neljä bloggaajaa tekemään sama.