lauantai 30. elokuuta 2008


Eilen tuli puheeksi oppilaiden kanssa naapurikunta ja luokkaretket. Tulin kertoneeksi heille takavuosina sattuneen tapauksen, minkä takia kannan kaunaa vieläkin naapurikunnan opettajille.

Kyseisessä kunnassa järjestettiin kolmen lukion yhteinen urheilupäivä. Oppilaiden kanssa lähti kanssani kaksi muuta opettajaa mukaan. Kun saavuimme puoli kymmeneltä perille, meitä jäi jututtamaan yksi paikallisista opettajista ja sillä aikaa hävisivät kaikkien kuntien oppilaat ja opettajat kuin tuhka tuuleen. Meitä jututtanut ope lähti kaupassa käymään.

Lähdimme urheilukentälle, kun luulimme, että tilaisuus olisi siellä - ei ketään. Kävimme koululla, ei sielläkään ketään! Ei minkäänlaista tietoa, missä kaikki olivat ja missä tilaisuus järjestettiin. Kun kiertelimme keskustassa, ei sielläkään näkynyt missään ketään.

Meille ei jäänyt muuta mahdollisuutta kuin mennä istumaan paikallisen ravintolan terassille. Istuimme siellä valehtelematta koko päivän! Tilasimme välillä ruokaa ja juomaa, viideltä viimein lähdimme käppäilemään kylille. - Tyhjää!

Seitsemäksi hiissasimme itsemme jälleen koululle, sillä silloin piti alkaman kaikkien koulujen yhteinen disko. Toisen naapurikunnan opettajat olivat laittaneet oppilaansa vähin äänin bussiin ja häippässeet maisemista. Isäntäkoulun opettajat olivat menneet kotiin, mikäli edes koko päivänä olivat paikalla olleetkaan.

Meidänkin oppilaat olivat kypsiä kotimatkalle ja olimme sitä mieltä, että lähtisimme, jääköön isäntäväki diskoon. Emme kuitenkaan uskaltaneet mitenkään jättää paikkakunnan oppilaita yksin valvomatta. Tarkoitus oli alun perin ollut, että me kolmen lukion kaikki opet valvomme yhteisesti diskon ja tutustumme näin toisiimme.

Kun kello tuli yksitoista illalla, tuli paikkakunnan vahtimestari sulkemaan ovia. Me kaadoimme turhautumisemme hänen niskaansa. Ikään kuin meillä ei olisi muuta hommaa kuin käydä naapurikunnassa valvomassa sikäläisten oppilaiden diskoa! Kyllä vahtimestari jonkin verran ihmettelikin, missä paikalliset opet luurasivat.

Kun kaiken tämän olin nyt oppilailleni kertonut, nousi esiin kaksi tärkeintä kysymystä. -Höh, miksi ette soittaneet kännykällä ja kysyneet, missä kaikki olivat.
Höh, höh, eivät ymmärrä nuoret, että ei silloin ollut kännyköitä. Asian selville ottaminen olisi vaatinut suhteettomia ponnistuksia. Oli helpompaa (ja mieluisampaa) vähän niin kuin luistaa - ja ihan rehellisesti.

Toinen kysymys oli heti: -Kuka teidät kantoi sieltä baarista?
Ymmärrän, että kysymys on huumorilla heitetty, mutta silti minua aina kismityttää, että Suomessa ei voi istua baarissa ilman, että siitä vedetään tietynlaiset johtopäätökset. Sitä paitsi kun minusta se ei edes ollut tämän jutun pointti.

perjantai 29. elokuuta 2008

Joku kehveli kähvelsi johdon


Tavallisesti en lähde ex tempore etsimään kesken tunnin mitään videota tai muuten muuttamaan suunnittelemaani ohjelmaa, sillä kokemus on osoittanut, että mikään ei ole paikallaan, missä sen pitäisi olla. Abit kuitenkin saivat minut heltymään, kauniisti pyysivät, että katsotaan pitkästä aikaa videota. Yritin estellä: ensin on etsittävä sopiva video, sitten kelattava oikeaan paikkaan jne. Tuntia haaskaantuu sillä välin. Lupasivat tehdä ahkerasti (!?) vaikkapa tehtäviä sillaikaa. Strindbergistä on olemassa hyvä video ja ajattelin, että äkkiähän minä sen käyn hakemassa oppilaiden pähkäillessä monivalintatehtävää. Sagt och gjort!

Kun menin opehuoneeseen etsimään, en yhtäkkiä millään saanut päähäni, millaisella videonauhalla se juttu olikaan. Sitten selasin koko ruotsinnauhojen rivistön, ei mitään Strindbergin näköistäkään. Etsin saksannauhatkin - ei mitään.

Ajattelin ottaa yhden toisen videon, Enade vi förstå, joka oli kelattuna valmiiksi oikeaan kohtaankin, sekin kyllä jo ikivanha, mutta kyllä se vielä viime vuonnakin oppilaita nauratti (takavuosina vielä enemmän, joskus on joku jopa meinannut pudota pöydän alle nauraessaan). Siinä esitetään tilanteita, joissa ruotsalainen ja tanskalainen kohtaavat toisensa ja millaisia kielellisiä väärinkäsityksiä voi tulla. Löysin vaikeudetta jopa ohjelmavihotkin sille.

Sitten alkoikin taistelu johtojen ja videonauhurin kanssa. En ollut odottanut, että joku olisi kähveltänyt kesän aikana johdon nauhurista. (Ei se mitään, Saksassa oli hotellissamme jollekin tarttunut aulasta kokonainen tietokoneen näppäimistö sekä hiiri).
Siirsin videotykistä johdon, muttei siitä ollut apua. Tietysti olin työntänyt kasetinkin jo koneeseen, jonne se jumittui ja oppilaat jakelivat "hyviä" neuvoja. Kaksien saksien avulla yritin kasettia pois, mutta kuten asiaan kuuluu, en minä sitä saanut pois, vaan oppilas.

Varmaan 20 minuuttia oli söhrääntynyt tähän episodiin. Mikä oli lopputulos? Minulla hiki virtasi, oppilailla sen sijaan ei: eivät olleet saaneet tehtäväänsä tehdyksi (ihme olisi ollutkin), en muistanut, että piti kuunnella jokin yo-kuuntelukin, kun kohta alkavat kirjoitukset, en muistanut, että piti kirjoittaa jokin lyhyt viestinnällinen kirjoitelmakin, eli loput ajasta räpelsimme jotain puhetehtävää ja kielioppiharjoitusta.

Kun pääsin kotiin, huomasin sohvalla istuessani, että Srindberg-nauha köllöttelee olohuoneen kirjahyllyssä.

torstai 28. elokuuta 2008

Suomea ja rienausta

-Kouluun on tullut turkkilainen vaihto-oppilas, tyttö. Olen aloittanut hänelle suomenopetuksen. Saan siitäkin vähän tuntieni täytteeksi. Toimeentuloa on nyt raavittava joka puolelta.

-Kansalaisopiston rehtori sattui kysymään, pitäisinkö kevätpuolella suomea ulkomaalaisille kansalaisopistossa. Kuinka voi olla mahdollista, että kuulin itseni sanovan: joo, mielelläni. Minulla on nimittäin monien, monien vuosien kokemus siitä, miten raskasta on lähteä enää tavallisen koulutyön päätteksi illalla töihin. Mutta minulla ei nykytilanteessa ole todellakaan varaa sanoa ei, jos joku työtä tarjoaa.
Sitä paitsi kansalaisopiston ryhmät ovat aina ihania. Kukaan ei pidä jalkaa jo oven välissä lähteäkseen kiireellä ulos. Kaikki ovat kiinnostuneita ja meillä on yleensä aina tosi hauskaa. Kotiin palatessa on aina virkeämpi kuin tunnille lähtiessä.

-Omaa valvontaryhmääni, lukion ykköstä, en ole nähnyt kuin kaksi kertaa koko syksynä. Opetus heille alkaa vasta ensi jaksossa. Nyt on ilmennyt jo vaikka mitä ojennuksen aihetta heille ihan alkajaisiksi. Tänä aamuna oli ykkösluokan päivänavausvuoro. Olin mielestäni pohjustanut hyvin, millainen on hyvä: asiaa pitää olla, ei riitä pelkkä hyvän huomenen toivottaminen. Jonkinlaisia mieltä ylentäviä ajatuksia saisi myös olla.

Ja miten ihmeessä he olivatkin keksineet sitten valita Rosa Liksomin novellin, jossa sodan käynyt isä kaataa kaikki pettymyksensä jälkipolven päälle. Kovaäänisestä alkoi kuulua puhetta saatanan ryssistä ja muusta. Yläluokan oppilaat olivat katsoneet aivan ihmeissään, saako tällaista koulussa puhua. Ensinnäkin mitenkään ei käynyt ilmi, mistä on kyse, kovaäänisestä vain tulvi kirosanoja ja rasistisia mielipiteitä. Voi vain kuvitella, miltä tuntui niistä oppilaista, joiden äidit ovat venäläisiä.

Kummallista on sekin, miten opettajainhuoneessa myöhemmin asiasta keskusteltaessa jotkut nuoremmat opettajat eivät olleet huomanneet mitään outoa tuossa päivänavauksessa. -Kyllä ne oppilaat sen kestävät, oli jonkun mielipide. Joku ei kysyttäessäkään nähnyt mitään outoa.
Kai ne oppilaat sen kestävät, tietysti, heidän puheistaanhan päätellen monet ovat juuri tuollaiseen kommunikointiin tottuneetkin. Mutta koulun tehtävähän on antaa ja opettaa jotain parempaa ja rakentavampaa.

keskiviikko 27. elokuuta 2008

Kukaan ei ymmärrä edes vastustaa


Nyky-yhteiskunnassa on tosi vaikea yhdistää työtä ja muuta elämää. Minua joskus ihan kauhistuttaa, miten enää pärjäisin, jos minulla olisi vielä pieniä lapsia.

Kun katson lukujärjestystä: hyvä, tunnit päättyvät kahdelta, lupaan tulla kotiin heti sen jälkeen, sitten päästään lapsenlapsen kanssa yhteisiin puuhiin. Mutta kuinka käykään! Kouluun on tullut uusi vaihto-oppilas Turkista ja hänelle on tilattava heti oppikirja ja sovittava, milloin aloitetaan suomenopetus. No, jos kolmelta sitten kotiin! Ei käy, on opekokous!

Kun seuraavana päivänä menen kouluun, on jo iso lista asioita odottamassa: soita Tyky-päivän muutokset ympäri Suomea, päivämäärää on muutettava, peruttava sovittuja kursseja ja soiteltava uusille ihmisille. Kollega kyselee joka päivä ja hoputtaa, eikö sitä vieläkään ole tehty!

Sitten tulee kutsu koulutukseen. Jo keväällä olen kollegani kanssa ilmoittautunut syyskuun puolivälissä Helsinkiin, aiheena ylioppilaskirjoitukset. Jaha, täytyy järjestää hotelli, etsittävä juna-aikatauluja jne.

Illalla soitti hierojani. Olin unohtanut mennä hierojallekin, mitä pidän anteeksiantamattomana. Miten voin antaa itselleni anteeksi tällaisen huolimattomuuden?
Tukka kasvaa. Soitin kampaajalleni tilatakseni ajan, mutta puhelinvastaaja ilmoitti, että kampaaja on kuukauden lomalla. En voi odottaa enää niin kauaa. Täytyy kai mennä kaupunkiin kampaajalle, mikä sekin on anteeksiantamatonta. Mutta missähän välissä sinne menisin!

Nostan todella hattua ihmisille, joilla on nyky-yhteiskunnassa vielä pieniä lapsiakin hoidettavana. Jos vertaan urani alkuaikoihin, oli kaikki yksinkertaisempaa. Kun kello tuli kolme, oli koulu tyhjä. Tiesi aina etukäteen, milloin pääsee kotiin. Nykyään on palaveria palaverin perään, koulutusta, tykyä, kekeä, opsia, popsia, moodlea, googlea ja ties mitä. Ja kukaan ei ymmärrä edes vastustaa.

sunnuntai 24. elokuuta 2008

Mumma menköön kouluun


Keskiviikosta lähtien on meillä ollut Aatu-poika (2½ v) hoidossa. Ihanaa, kyllä mumman ja vaarin sydän sulaa. Koko ajan on ollut hyvä sääkin. Saisi useamminkin poika tulla meille, jos kerran noin hyvän ilman tuo.

Mietin usein, miten tärkeää todellakin näyttää pojalle olevan saada tehdä kaikenlaisia miesten töitä. Oma vasara pitää olla ja yhdessä vaarin kanssa he ovat rakentaneet linnunpönttöjä, jopa leikkiauton. Sen ei tarvitse todellakaan olla sen kummempi kuin kaksi puupalikkaa päällekkäin ja puunoksasta sahatut pyörät, jotka pyörivät, mutta kun poika itse sai hakata naulalla osat yhteen, on lelu kaikkein mieluisin. Mitä enemmän miesten töistä on kyse, sitä vähemmän minua huolitaan mukaan. "Mee sinä mumma vain sinne kouluun", poika perjantaina sanoi.

Kaupunkilaislapselle on ihmeellistä päästä metsään, kerätä sieniä, ihmetellä pehmeää sammalta, heittäytyä selälleen korkeaan heinikkoon, napsia marjoja suoraan pensaista, ja yleensäkin nauttia siitä, että on tilaa juosta ja olla. Joka päivä on ollut jotain uutta tekemistä, ja jonkin retken jälkeen poika sanoo: Kyllä oli hyvä reissu. Ei siis tarvitse olla kummempi kuin vadelmankeruuretki.

Mummoilu on mukavaa. On paremmin aikaa olla lapsen kanssa kokonaisvaltaisesti kuin omien lasten pieninä ollessa. Mutta sitä vartenhan isovanhemmat ovat olemassa.

lauantai 23. elokuuta 2008

Sukunimi voi ratkaista kohtalon

Minulta oppilaat taas kyselivät jälleen kerran, miksi aloin kieltenopettajaksi ja miksi juuri saksan ja ruotsin.
No, olisin mieluiten ehkä alkanut opiskella suomen kieltä jo heti lukion jälkeen (enkä vasta työelämässä ollessani), mutta kun kaverit sanoivat minulle aina, että sinusta varmaan tulee suomenopettaja, ajattelin, että en minä nyt ainakaan sellaiseen ammattiin mene, jota kaverit itsestäänselvästi minulle tarjoavat. Sitä paitsi halusin alan, jossa ei tarvitse matematiikkaa, ja kielet ovat aina kiinnostaneet.

Miksi juuri nämä kielet? Ruotsi oli jotenkin tuttu kieli, kun sitä oli keskikoulun ensimmäiseltä lähtien (siis nykyisen alaluokkien viidettä vastaavalta) opiskellut. Ruotsin opiskelu oli ennen jotenkin itsestäänselvääkin. Vanhemmatkin kannustivat nimenomaan ruotsiin, sillä äidillä oli huonoja kokemuksia vielä 50- ja 60-luvuilla Vaasan sairaalasta. Siellä hänen mukaansa hoitajat ja lääkärit vain "päkättivät" ruotsia, eikä meinannut saada oikein selvää oman sairautensa laadustakaan. Ruotsia oli siis opiskeltava, ettei ihmistä päästä höynäyttämään.

Saksa alkoi keskikoulun toisella luokalla. Koulussani oli kaksi rinnakkaisluokkaa. Toisella luettiin pitkänä kielenä saksaa, toisella englantia. Jo 60-luvun alussa alkoi englannin nousu saksan kustannuksella. Saksan luokkaan ei olisi ollut kuin muutama menijä, he tietenkin pääsivät sinne. Loput oppilaat laitettiin riviin aakkosjärjestykseen. Aakkosten mukaan jonon alkupää pääsi englannin luokkaan, loppupää saksan luokkaan. Kun oma sukunimeni oli tuolloin loppupäässä, ratkaisi se kohtaloni. Tosin oli kyllä mahdollisuus toisella luokalla vaihtaa englantiin, jos joku ehdottomasti sitä halusi, mutta vanhempani ajattelivat, että sama kai se on, mitä siellä lukee, joten jäin siis saksan luokkaan.

Lukiossa vasta tuli englanti sekä vapaaehtoinen latina. Alan olla niitä harvoja ihmisiä, jotka ovat lukeneet minimaalisen lyhyen englannin kielen oppimäärän. Jos vertailen, mitä kaikkea esim. lyhyen saksan opiskelijat nykyään opiskelevät lukiossa, on sanaston ja käsitteiden lisääntyminen aivan huimaa: saasteista, kasvihuoneilmiöstä, geenimanipulaatiosta, lääketieteen saavutuksista, avaruustutkimuksesta, tietotekniikasta jne jne. Mistään näistä ei ollut tuolloin edes suomeksi olemassa sanastoa. Ei mikään ihme, että minulle tulee vieläkin kaikenlaisia mukavia yllätyksiä englanninkielen alalla. Mutta onhan vain hauskaa, että ihminen voi jatkuvasti kokea ja kuulla jotain uutta ja riemastua siitä.

torstai 21. elokuuta 2008

Ihan sairasta touhua

Mikä tämä on: Präyh, niis, Hatschii! Kröhööm, prääts!
Se oli eräs oppilas tänään tunnilla. Kun tunti kestää 45 minuuttia, hän ehti käydä tuollaisen sarjan läpi ainakin 11 kertaa, ja joka kerta minulla pää lysähti hartioiden väliin kauhusta ja pelosta. Oppilas oli saanut niin kunnollisen nuhan, että en moista muista nähneeni enkä kuulleeni kuin itselläni pari vuotta sitten.

Samassa luokassa toinen oppilas muuten vain aivasteli: tsiuh, tsiuh, tsiuh. Se kuulosti niin hullunkuriselta, ettei kukaan oikein uskaltanut nauraakaan kuin salaa käsiensä takana. Mikä lie oppilaan nenää kutittanut.

Ja sitten etäopetusryhmän etäoppilas oli nyt kyllä paikalla, mutta tässä päässä vuorostaan puuttui opiskelija. Hän oli mennyt vihdoinkin lääkäriin, sillä edellisellä tunnilla kuului hänen paikaltaan vain: Kraah, kraah, kraah... Oppilas oli tullut allergiseksi jollekin ja raapi itseään ihan mielettömästi joka puolelta. Yskänsä hän oli sentään viimein saanut taltutetuksi. Viime keväänä nimittäin hänen paikaltaan kuului valehtelematta kaksi kuukautta vain: kröh, kröh, kröh, kröhömph.

keskiviikko 20. elokuuta 2008

Mikä ihmeen sianpuolukka

Harva se päivä näköjään saan ihmetellä jotain. Tänään käsiteltiin kolmosen saksan tekstissä luonnonmukaisia parannusmenetelmiä. Kun kerroin, että on terveellistä syödä puolukkaa tai karpaloita, ettei tulisi niin helposti virtsatietulehdusta, olivat he samaa mieltä, mutta kun kerroin, että voi kerätä myös sianpuolukan lehtiä ja tehdä niistä teetä samaan tarkoitukseen, alkoivat oppilaat ihmetellä, mikä se sianpuolukka on.

En oikeastaan ihmettele, etteivät tunteneet kasvia, eivätkä olleet kuulemma edes nimeä kuulleet, puhumattakaan sen lääkinnällisistä vaikutuksista. Mutta että epäilivät taas, että minä en tunne kasvien oikeita nimiä: -Oletko nyt aivan varma, että sen nimi on sianpuolukka, he kysyivät. Sain kauan vakuutella ja kuvailla, millainen on sianpuolukka. Ja nämäkin oppilaat asuvat ihan metsässä.

Näyttää olevan niin, että moni asia on sellaista, että se opitaan tavallaan luonnostaan, kenenkään erikseen opettamatta. Vaikkapa nyt taas kakkosella, kun käytiin läpi Suomen paikkakuntia ruotsiksi. Tuli vastaan Nyslott, ja joku oppilas sanoi: -Koska olen matkustanut paljon junalla, tiedän, että se on Savonlinna. Junan kuulutuksista oli tuttu.

tiistai 19. elokuuta 2008

Outoa ettei ongelmia


Tänään tuli luokkaan kesken tunnin ihan vieras nuori mies. Viisi minuuttia ennen tunnin loppumista vain koputti oveen, astui sisään ja istuutui ihan noin vain tuolille. Yritin kysyä, kuka hän on, sanoi olevansa uusi oppilas. Selvisi kuitenkin, että hän oli toissa vuonna päässyt yläkoulusta, eli oli kakkosluokkalaisten entinen luokkatoveri. En minä häntä tuntenut, mutta ei minua kukaan informoinutkaan. Muina miehinä hän vain minulle jutteli. Oli ammattikoulussa, mutta ikävä näkyy olevan välillä entistä opinahjoa katsomaan. Kun sitten tunnin loputtua sanoin läksyä ruotsiksi, hän säikähti, että meillä olikin ruotsin tunti, hyppäsi ylös ja häipyi ulos.

Kolmosen ruotsintunnin alussa silmäni osuivat oppilaaseen, jota ei ollut näkynyt koko syksynä. Luulin, että hän ei ollut valinnutkaan ruotsia, vaikka aikoi kirjoittaa sen nyt heti syksyllä. Nyt hän siellä kuitenkin nakotti ja oli juuri palannut pari viikkoa kestävältä interreilmatkalta. (Miksiköhän muuten sekin piti tehdä kouluaikana, kun koko kesä olisi ollut aikaa). Oppilas saikin puheharjoitusta kertoessaan kymmenen minuuttia matkastaan, oli nähnyt melkein koko Euroopan.

Kolmosille sain vihdoin näytetyksi Oslo-kuvia, ei ongelmaa projektorin kanssa, eikä temppuillut mikään muukaan laite. Katsoin ex tempore, olisiko tietokoneluokka vapaa ja ihme ja kumma: se oli vapaa. Olin kirjoittanut luettelon erilaisista norjalaisista käsitteistä kuten Hurtigruten, Vigelandsparken, bokmål, Ibsen, kokonaisen sivun verran. Oppilaiden hommana oli ottaa selvää tietokoneen avulla, mitä ihmettä ne oikein tarkoittivat.

Kävi taas niin kuin aina: joku vain hutaisee, joku oikein perehtyy asiaan. Hutaisija kysyikin minulta, luulenko minä, että he tästä jotain oppivat. En tiedä, luulisin että ehkä jotain jää enemmän päähän kuin että minä syöttäisin heille valmiin tiedon. Nämähän käydään vielä ensi kerralla läpi varmuuden vuoksi. Tässähän on myös tarkoituksena totuttaa oppilaita onkimaan tietoa ruotsinkielisiltä internetsivuilta.
Ihmettelen muuten, että yleensä esim. Hurtigruten on kaikille vieras asia, vaikka näitä Norjan rannikon laivamatkoja Bergenistä Kirkenäsiin mainostetaan joka lehdessä.

Oppilaanohjaaja on lähtenyt matkalle, joten minä pääsin tapaamaan omaa ekaluokkaanikin. Minullahan alkavat kieltentunnit heille vasta ensi jaksossa. Kyllä minusta on paljon mukavampaa ja helpompaa pitää oman aineen tunteja kuin opoa tai mitään muutakaan tuntia. Ilmeisesti se on vain tottumuskysymys. En ole tottunut muihin kuin kieliin.

Kotiin oli tullut iso paketti. En edes muistanut, että keväällä oli koululle joku soittanut kustantamolta ja tarjonnut Saksa-suomi -suursanakirjaa. En ensin meinannut ostaa, mutta kun edellinen on vuodelta 1970 eikä sieltä enää yleensä löydy mitään sanoja, mitä tarvitsisi, päätin ostaa. Mutta mitä ihmettä! Paketissa oli kaksi kirjaa. Mielestäni selvästi keväällä sanoin, että en tilaa koululle, ei kunnalla ole rahaa. Tällaista on siis puhelimessa asiointi. En tiedä, mitä sillä toisella teen, jos löytyisi kirjastomäärärahoja, koulu voisi ostaa sen, muuten pitää lähettää takaisin. Ai niin, voinhan minä tarjota kollegalleni.

Kuva Oslosta Vigelandin puistosta. Vigeland oli kuvanveistäjä, hänen koko puistonsa on täynnä ihmishahmoja. Kuvassa Monoliten, jossa on kietoutuneina ihmiskehoja erilaisissa asennoissa.

maanantai 18. elokuuta 2008

Perjantaijuttuja maanantaina

Päivään mahtuu monenlaista pikku tapahtumaa. Tänäänkin sain kokea tunneskaalan laidasta laitaan:

-Kiukustumista - kun sittenkin lähdin aamulla pyörällä kouluun. Kävin ensin kaupassa ja kun tulin ulos, satoi jo kaatamalla. Sieltä sitten jotenkin poljin kouluun ja olin loppupäivän märissä vaatteissa.

-Ihmettelemistä - minä vain ihmettelen, miten jotkut löytävät selvistäkin palkka-asioista epäselvyyksiä ja jaksavat paahtaa niitä päivästä toiseen.

-Säikähtämistä - Mennessäni kakkosluokkaan joku aivasti ovella selkäni takana niin terävästi, että hyppäsin ilmaan. Olipahan oppilailla ainakin hauskaa, sain heidät alkajaisiksi hyvälle tuulelle. Toisen kerran säikähdin, kun en huomannut CD-soittimesta lähtevää johtoa, vaan kävelin sitä päin ja olin vetäistä koko soittimen pöydältä alas. Se nyt tietysti oli oppilaista myös hauskaa. Ja sanoivat vielä perään: Joka kerta sama juttu!

-Välinpitämättömyyttä - se yks ja sama oppilas ei ole vieläkään hankkinut kirjaa. Eikä vissiin meinaakaan. Enää en sano asiasta, olen päättänyt.

- Riemastusta - opehuoneessa kerrottiin perjantaijuttuja jo maanantaina.

-Kauhistusta - Etäyhteys ei alkanut pelittää. Dokumenttikamera ei suostunut näyttämään seinälle mitään, eikä saatu yhteyttä. Kun vihdoin juoksin hakemaan kännykkäni soittaakseni, missä vika, olikin siellä tekstiviesti: Sorry (ja hitsi, vielä englanniksi) olen tänään sairas, en päässyt kouluun!

-Iloittelua - Pöydälleni oli tuotu suihkugeeli. Arvasin, että kollegani A. sen oli tuonut, kun olin kesällä heillä saunoessani jättänyt vahingossa. En vain suostunut ottamaan: a) ei ollut omani, b) asia on jo vanhentunut. Siirtelimme pulloa lopun päivää toistemme paikalle.

- Ähäkuttitunnelmaa - Äidinkielenopettaja kertoi pari vuotta sitten ylioppilaaksi päässeestä nuoresta, joka ei nyt meinaa millään päästä haluamalleen alalle, kun ruotsista kiikastaa. Kaikki muut testit hän oli kuulemma suorittanut hyvin, mutta jos ruotsi ei onnistu toisessa kokeessa, jää koko lukion tähtäimenä ollut ura vain haaveeksi. Kurjaa. Oppilaan parasta tietenkin toivoisi, mutta kerron tämän nyt varoittavana esimerkkinä, että ei muille kävisi samoin.

perjantai 15. elokuuta 2008

Ymmärsinpä ottaa rauhallisesti

Abiluokkaan olen tyytyväinen. Kesä on jotenkin ihmeellinen, oppilaat kummasti aikuistuvat parissa kuukaudessa. Opiskelumeininkin on ihan toinen kuin alemmilla luokilla.

Tänään meni muuten hyvin heidän kanssaan, asiat palautuvat kesän jälkeen vähitellen mieleen, mutta kun meinasin näyttää valokuvia Oslosta, sillä meillä oli Norja-kappale, en saanut tietokoneelta millään kuvia näkymään projektorin kautta seinälle. Olen samoilla koneilla näyttänyt ennenkin onnistuneesti, mutta nyt ei millään. Oppilaat kehottivat hakemaan jonkun toisen open, mutta siinähän se tunti olisi sitten vilahtanutkin.

Välitunnilla menimme erään toisen open kanssa uudelleen kokeilemaan, ja loppujen lopuksi tämä ope muistikin, että FN + F3 -näppäimiä kun painaa tietokoneesta, silloin tulee näkyviin. Mistähän tuollaisenkin voisi tietää etukäteen! Nyt minä sen sitten tiedän ja laitoin oikein kirjaan muistiin, että seuraavalla kerralla muistan. Paitsi että takuuvarmasti, siitä ei silloin pidäkään painaa, vaan jotain toista nappia, koska silloin on joku muu kerennyt jo sotkea kaikki systeemit.

Salaa olin onnellinen, etten ole ainut hölmö. Viime keväänä ei muistaakseni kukaan muukaan saanut kuvia näkyviin. Joku nuori sijaisopekaan ei ollut oppilaiden mukaan saanut näytetyksi kuin kännykän kautta. Hah! Eipä näytä onneksi ne nuoret opetkaan kaikkea tietävän.

Kakkoseen menin sekavin tuntein. Ajattelin, että perjantai ja viimeinen tunti, ei ole paljon toivoa opiskelusta. Mutta kun menin luokkaan, kaikki olivat niin sydämellisen ystävällisiä ja herttaisia, että ajattelin, että jos ei paljoa saada aikaseksi ja jos oppilaille kerran riittää vähempikin oppi, niin mitäs minä huhkimaan. Nykersivät ja väkersivät jotain (minusta toisaikaista) tehtävää innolla. Se oli tarpeeksi helppo (minusta idioottivarma tehtävä).

Paitsi että pari poikaa oli puolet ajasta miettinyt, missä minä asun ja ilahtuivat suuresti, kun olivat onnistuneet arvailussan oikeaan taloon. Tytölle, jolla ei koko viikolla ole ollut teksti- eikä kielioppikirjaa, mutta sen sijaan kännykkä on, sanoin ihan suoraan, että enää en patista, nyt saat tulla toimeen ominesi. Toivon, että värkkäät koko tunnin sitä kännykkääsi, että muut saavat opiskella rauhassa. Oppilas hämmentyi, oli vähän koko tunnin hämmentyneen oloinen. Saa nähdä, onko maanantaina kirjaa. Hän oli koko viikon hämmästynyt, miksi hänelle ei ollut monistettu eka kappaletta, kuten parille muulle, joilta puuttui kirja. Enhän ollut eka päivänä edes tiennyt, että häneltä kirja puuttuu, muut ymmärsivät sentään tehdä asian eteen jotain.

torstai 14. elokuuta 2008

Huhkimista

Huh, kahdeksan tunnin opetuspäivä takana. Vieläkin saa ihmetellä etälaitteita, mikä lyö hikeä niskaan. Lisäksi kakkosluokka ei meinannut taaskaan alkaa opiskella, joku harjasi hiuksiaan, pari tuli myöhässä, pari veti kännykkänsä esille, yksi oli aivan sairas, loput muuten vain pyörittelivät silmiään. Vain kaksi osasi vastata minun kysymyksiini. Turhaan minä jo maanantaina heitä kehumaan menin. Viime keväinen englanninopen kanssa pidetty palopuhekaan ei ole auttanut mitään.
Olen aina nuorenakin ollut sellainen, että reagoin hikoilemalla hankalissa tilanteissa. Jos ei tällaisesta jo hiki tule, ei sitten mistään. Kun sanoin oppilaille, että pitää avata ikkunaa, on niin kuuma, eräs poika ihmetteli hämmästyneenä: Miksi sulla aina on kuuma?
Ei muitten luokkien kanssa sellaista tuskaa olekaan, mutta ristin vedän peräseinään, jos näistä ylioppilaita saadaan. Pitäisi kai ottaa kai rennommin, mutta kun tietää jo etukäteen, kenen syy ihmisten mielestä on, jos ei tule tuloksia, se laittaa huhkimaan.

Kuvan perhonen suruvaippa.

keskiviikko 13. elokuuta 2008

Hikeä pukkaa mutta kuulo häviää.


Tänään oli tosi kostea ja nihkeä ilma luokassa. Paita liimautui kiinni selkään – ainakin minulla. Minusta tuntui, että oppilailla ei ollut minkäänlaista tuskaa, eli siis se olin vain minä joka työskentelin!

Hien pukkasi pintaan jo se, että kesken kaiken piti lähteä kiitämään etäopetusluokkiin. Huomasin, että siinäkin luokassa, jossa viime vuonna olin pitänyt etäopetustunteja, oli dokumenttikamera vaihdettu, ettei suinkaan vain mikään onnistuisi vanhalla rutiinilla. Koulun päätteeksi vielä joku oppilas juoksi hädissään opettajainhuoneeseen: Me ei saada etäyhteyttä poikki!

Mutta muuten periaatteessa yhteydet ovat pelanneet aika hyvin. Ainut ongelma on se, että muisti tekee tepposia. Jos on kerran sanottu, mitä näppäintä pitää kulloinkin painaa, eihän se jää mieleen ainakaan minulle. Ja sitäkös nuoremmat kollegat tai laitetukihenkilöt ymmärtävät. Sellaisen ihmisen, joka itse muistaa heti kaiken ja osaa suvereenisti, on yleensäkin vaikea käsittää toisen huonoa muistia. Sama pätee tietysti kaikkeen opettamiseen ja oppimiseen.

Minulla on kuulokin huonontunut entisestään. En tiedä, onko syynä vuosikausia kestänyt altistuminen oppilaitten metelöinnille vai mikä, mutta vitsailun aihetta ainakin riittää kollegoilla. Kummallisinta on, että aina joudun toistattamaan oppilailla heidän sanomisiaan, mutta jos joku kuiskaa jotain toiselle, sen kyllä kuulen ilman vaikeutta. Siihen oppilaat aina ihmettelevät, että kylläpä se silloin kuulee, kun ei tarvitsisi.

tiistai 12. elokuuta 2008

Miten järjestää saksanopetus

En ole päässyt itseni kanssa sovintoon, miten järjestän ekaluokkalaisten saksanopetuksen. Tavallisesti minulla on ollut kahden- ja kolmenkinlaisia oppilaita samassa ryhmässä: vasta-alkajia, a-saksalaisia ja jokunen joltain muulta vuosikurssilta.

Usein on tehty niin, että vasta-alkajille on annettu 1-2 kurssia opetusta omana ryhmänään ja sen jälkeen he ovat tulleet muiden mukaan ja keikkuneet siellä mukana. Joskus on ryhmällä ollut sama oppikirja, joskus eri kirjat ja silloin olen opettanut puolet ajasta toisia, puolet toisia ja muun ajan he ovat tehneet töitä itsenäisesti.

Nyt on tilanne se, että vain yksi oppilas alkaa alkeista, hänelle ei järjestetä omaa kurssia. Rehtori esitti, että alkaisin vasta-alkajan kanssa alusta ja muut tulevat mukaan sitten, kun katsovat ajankohdan sopivaksi. Sekin tuntuu kummalliselta, he ovat sentään jo 8-luokalta lukeneet saksaa ja alkeiskirja on heille liian helppo. Sitä paitsi sain selville, että jokainen on ostanut jo omaa tasoaan vastaavan oppikirjan. (Enää ei muuten ole A-saksan lukijoita, kakkosella on viimeiset ala-asteella saksaa lukeneet).

Ilmeisesti kallistun sellaiselle kannalle, että opettaisin vaikkapa viisi oppituntia tukiopetustuntina ihan alkeista alkavalle, sen jälkeen kun kurssi alkaa, olisivat kaikki samassa ryhmässä, lukisivat vaikkapa omia oppikirjojaan, kun ne kerran on ostettu ja sitten ensi vuonna olisivat ihan samassa.
Kas kummaa, tässä kirjoittaessani asia selkeni minulle, niin taidan tehdäkin. On minulla aikaa vielä asiaa pohtia, saksa alkaa heille vasta ensi jaksossa.

maanantai 11. elokuuta 2008

Jipii - nyt se alkoi


Tänään tulivat oppilaat kouluun. Sain oman ryhmänkin. Minun piti saada vapaavuosi ryhmänojaajan töistä, mutta minulla on vieläkin kahden tunnin vajaus opetusvelvollisuudessa, joten otin ilomielin vastaan tämän työn. Ja mukavalta ryhmä tuntuikin. Opin kaikkien nimetkin jo, en välttämättä etunimeä ehkä muista, mutta tiedän kuka kukin on. Jokaisella on joku äiti, isä, sisarus tai kummin kaima, jota olen opettanut, ja kun oikein tutkii kasvoja, löytää jonkinlaista yhtäläisyyttä muuhun sukuun. Oikein piti varoitella, etten minä uteliaisuuttani heidän sukutaustojaan kysele, vaan siksi, että oppisin siten muistamaan heidät paremmin.

Kun meillä jäi sitten tunti aikaa ennen aineenopettajien tunteja puolilta päivin, ehdimme jo ottaa pienen psykologisen testinkin siitä, miten ihminen oppii ja muistaa asioita paremmin. Näytin kalvolta 12 kpl mielivaltaisia sanapareja, esim. kynä-kivi, taulu-heinä jne. Oppilaitten tehtävä oli opetella ne ulkoa. Sen jälkeen näytin vain toisen sanan kustakin parista ja oppilas kirjoitti sille parin. Kun tarkistettiin, oli useimmilla vain 1-5 paria oikein.

Sitten neuvoin, että kannattaa aina jotain opetellessa liittää vieras asia johonkin tuttuun, kuten minä aiemmin heidän nimiään opetellessa. Niin näissäkin irrallisissa sanoissa kannattaa käyttää mielikuvia: mielikuvissa kynällä raaputtaa kiveä, taulussa on kuvattuna heinää jne. Otimme uudet 12 sanaparia ja kas kummaa, suurimmalla osalla oli kaikki 12 paria oikein ja heikoinkin sai vähintään 7 oikein. En tiedä auttoiko tämä neuvo tulevaisuutta silmällä pitäen, mutta yritetty ainakin on.

Yksi tunti oli meillä etäopetuslaitteisiin tutustumista, noin 20 kurssia saadaan muualta tai annetaan meiltä toiselle paikkakunnalle. Koululla on nyt kahdet laitteet, niillä varmaan pärjätään ensi talvi. Itselläni jatkuu viime vuonna alkanut saksa etäopetuksena.

Iltapäivällä oli vielä kakkosen ruotsiakin. Peräti kolme oppilasta ei ollut ostanut kolmoskurssin kirjaa ollenkaan, muistivat (?) että viime vuonna luettiin jo kolme kurssia. Niinpä heti alkaa heillä vuosi kirjojen odottelulla.
Kolmoskurssi käsittelee Suomea eri puolilta. Tunti menikin mukavasti, kun laitoimme heti pystyyn tietokilpailun Suomi-tietoudesta eri ryhmien välillä. Hyvinhän he Suomen tunsivat ja vielä ymmärsivät ruotsinkieliset kysymyksetkin. Miten minä viime vuonna luulin, että huonosti menee. Minä onneton menin vielä lupaamaan voittajaryhmälle karkkipussin palkinnoksi.


sunnuntai 10. elokuuta 2008

Berliini on metropoli


Vielä muutama sana Berliinistä. Siellä olimme matkan alussa ja lopussa. Ehdimme paljon, koska tunsin kaupungin melko hyvin ja tiesin, mitä missäkin on. Näin uusiakin asioita.

Berliiniläiset ovat mukavia. Minulle on sattunut useamman kerran, että kun kartan kanssa haahuilen kaupungissa, joku tarjoaa heti apua. Kaupoissakin myyjät saattavat jutella ylimääräistä, päin vastoin kuin vaikka Helsingissä, jossa myyjä vain toljottaa kuin ihmettä, jos erehtyy vähänkään ylimääräistä sanomaan. Puhumattakaan Helsingin bussikuskeista, jotka eivät sanaa suustaan saa, vaikka asiaakin kysyisi.

Joka tapauksessa Berliinissä kohdalleni sattui useitakin palvelualan ihmisiä, jotka kyselivät kuulumisia. Eräskin kehui kovasti, että onpa nyt hyvä sää, kun lähemmäs 40:tä mittari hipoi. Kun sanoin, ettei minusta ole kovinkaan hyvä, ihmetteli hän, miten niin.
Eräässä vessassa vessatäti ymmärsi hyvinkin, kun huuhtelin kasvojani kylmällä vedellä, säälitteli, että emme kuulemma täällä Suomessa tiedä kuumuudesta mitään - niin kuin ei ainakaan tänä kesänä tiedettykään.

Poliisitkin heti riensivät meitä neuvomaan, kun kartan kanssa tuppuroimme kaupungilla. Silloin olimme menossa juutalaismuseoon. Siellä en aiemmin ollut käynyt. Turvatarkastukset rakennukseen olivat yhtä kovat kuin lentokoneeseen mennessä, kaikki läpivalaistiin ja tutkittiin tarkkaan. Mutta sinne olisi pitänyt varata aikaa enemmän. Olimme juutalaismuseossa vasta viimeisenä matkapäivänä ja olimme jo niin lopen väsyneitä, että lopuksi emme jaksaneet kuin äkkiä laahautua koko nelikerroksisen rakennuksen läpi. Katsomista olisi ollut vaikka millä mitalla. Tähän museoon on mentävä toisenkin kerran, juutalaisten kulttuuri esiteltiin mielenkiintoisesti.
Pari elämystä koimme museossa. Siellä oli tila, johon päästettiin turisteja vain tietty määrä kerrallaan. Huoneeseen ei tullut valoa kuin korkealta katosta parista aukosta, ei ikkunoita, vain tyhjät seinät. Huone symboloi holocaustia. Pelottava vaikutelma, mutta ei meille varmaan yhtä kammottava kuin niille, jotka holocaustin joutuivat aikanaan kokemaan.

Toinen erikoinen kokemus museossa oli ns. Eeden, joka symboloi juutalaisten pääsyä vapauteen. Puutarhassa oli kivipaasia, jotka olivat suorassa, mutta maasto vinossa. Kun kulki paasien välissä, ei meinannut pysyä pystyssä, huimasi. Tämä kuvasi juutalaisten vaikeuksia vieraassa paikassa vapautumisen jälkeen.

Ensimmäistä kertaa onnistuin muuten näkemään juutalaisten muistomerkinkin. Se on kokonainen kortteli, johon on pystytetty valtavat määrät kivipaasia. Viereinen kuva on juuri siitä muistomerkistä, Brandenburgin portin lähellä.

Berliinissä ei voi käydä, ettei törmäisi koko ajan menneisyyteen. Äsken mainitsemieni paikkojen lisäksi turistin on nähtävä myös Check point Charlie (mikä minusta on vain rahankeruupaikka) sekä Kaiser Wilhelmin muistokirkko. Vanhasta kirkosta on jätetty pystyyn pieni osa, berliiniläiset kutsuvat sitä Hohler Zahn, reikäinen hammas. Vieressä nykyinen kirkko, joka on yksinkertaisen ja mitäänsanomattoman näköinen päältä, mutta aivan ihmeellinen sisältä, kaikki seinät sinistä mosaiikkilasia, josta valo tulvii sisälle. Kannattaa käydä.

Keisari Wilhelmin muistokirkon vieressä on Europacenter-ostoskeskus, jonka edustalla on mukava istua vaikkapa kahvin ja jäätelön ääressä, vieressä vettä pulppuava Weltkugelbrunnen, kansanomaisesti Wasserklops, lihapulla. Berliinin nähtävyyksillä on melkein kaikilla jokin kansanomainen nimi. Esim. oopperatalo on Schwangere Auster eli raskaana oleva osteri.

Kuten olen aiemminkin sanonut, maiden pääkaupungit eivät tuo koskaan esiin alkuperäistä kulttuuria. Berliinikin on suurkaupunki, joka voisi olla mistä maailmankolkasta tahansa. Mutta sainpahan taas vähän puhua saksaa ja sain taas päivitetyksi maantuntemusta.

Vihjeeksi muuten sellaiselle, joka ei ole ennen käynyt Berliinissä eikä halua ottaa osaa kiertoajelulle: Bussi numero 100 kulkee siten, että sen reitin varrelta näkee tärkeimmät paikat. Ainakin aiemmin sitä suositeltiinkin turisteille. Myös bussin 200 reitti on suositeltava.

lauantai 9. elokuuta 2008

Viihtyisä Meissen

Meissenin posliini on maailmankuulua. Vasta nyt matkan jälkeen joku hämmästeli minulle, että Meissen onkin paikkakunta Saksassa. Puhuja oli luullut, että Meissen on vain tuotemerkki. No, samalla tavalla saksalaiset ystäväni hämmästelivät nyt, kun kuulivat, että Nokia on paikkakunta Suomessa. Vielä enemmän he ihmettelivät, kun kuulivat, että siellä on alunperin valmistettu kumisaappaita.

Tiesivät sentään, että Nokia on alkujaan suomalainen, päinvastoin kuin kerran Belgiassa. Siellä isäntäperheeni alkoi katsoa minua kuin vähämielistä, kun väitin Nokiaa suomalaiseksi. Että ilkesinkin väittää pyhää japanilaista Nokiaa jonkin Euroopan loukon omistamaksi. Minulle jäi tunne, että he eivät uskoneet kuulemaansa tai luulivat käsittäneensä väärin. Epäilivät tietysti minun kielitaitoani.

Mutta Meissen nyt joka tapauksessa on saksalainen ja idyllinen pikkukaupunki. Tapasimme siellä sekä Gabin että Christinen (Oschatsissa asuvat Comenius-opet) ja vietimme heidän kanssaan ihanan päivän. Meissenin tehtaissa on tosi hyvin organisoitu kierros, jossa tulee selväksi posliinin valmistuksen salat. Ja mikä ihmeellistä: kuulokkeita turisteille on myös suomen kielellä! Ja huonekaupalla on näytillä toinen toistaan hienompia posliiniesineitä. Käyttöposliinia sekä koriste-esineitä. Myymälään pääsee sekä aluksi että lopuksi, mutta ei jostain syystä tullut ajatukseen ostaa mitään. Ihan pienikään tulitikkuaskin kokoinen esine ei lähde alle 60 euron.

Oli kiva, että meillä oli paikkakuntaa tuntevat oppaat juuri Meissenissa. Emme olisi ehkä osanneet kulkea juuri niitä katuja ja kujia, joilta näkee parhat maisemat. Meissen sijaitsee rinteillä, joten näkymät ovat todella silmiä hivelevät. Mutta alempana asuvilla ei ole helpot oltavat, kun ylhäältä rinteiltä valuu tulvavuosina vettä kuin saavista. Näimme ja kuvasimme kohdan, johon oli merkitty vuoden 2006 (muistaakseni tuona vuonna) tulvan raja. Raja oli ainakin 20 cm päidemme yläpuolella. Me tosin olemme lyhyehköjä, mutta kuitenkin!

Näimme toinen toistaan söpömpiä taloja ja tuomiokirkon. Tulimme myös tietämään, että lahjakkaille on omat koulunsa, mikä Suomessa on kauhistus, täällähän kaikki pitää olla niin tasapäistä.
Suomalaisille ei yleensä ole tuttua, että Saksassa on tosi paljon idyllisiä pikkukyliä ja kaupunkeja. Jos haluaa tutustua saksalaisuuden sisimpään olemukseen, ei kannata mennä suurkaupunkeihin. Nehän ovat sodan jälkeen uudelleen rakennettuja, kuten vaikkapa Berlin, se on kuin mikä tahansa metropoli.

Kaiken kruunaa tietysti Deutsche Gemütlickeit, johon tällä kertaa sisältyi ylhäällä rinteessä ihana viinitupa, aurinkoa, viinit, kahvia, leivoksia, hulvaton näkymä alas, hyvää seuraa tuttavien parissa.
Olimme istuneet jo ainakin puoli tuntia, kun kaverini halusi ottaa valokuvia ja siinä tulimme puhuneeksi suomea. Yhtäkkiä takanani istuva mies sanoi suomeksi: Minä voin ottaa teistä kaikista kuvan! Ilmeni, että mies asuu Saksassa, on naimisissa saksalaisen kanssa ja laulaa paikallisessa teatteriryhmässä. Ties minkä kuuluisuuden tietämättämme tapasimme.

perjantai 8. elokuuta 2008

Työt alkoivat, tuttuja Berliinissä

Nyt sitten on saatu työtkin alkamaan. Opettajien suunnittelupäivä oli tänään, onneksi satoi vettä, joten ei harmita niin paljoa. Tunnelma on ihan kiva, vaihteeksi mukava alkaa normaalilla päiväjärjestyksellä.

Loppujen lopuksi olikin kiva, että Saksan-matka oli vasta nyt ennen koulun alkua, joten sai tankatuksi aurinkoa voimavaraksi. Tänään kotiin tultua on silti tunne kuin ei lomaa olisi ikinä ollutkaan. Uusia kasvojakaan ei juuri ollut, väki vain vähenee sekä oppilas- että opettajapuolella.

Viereisessä kuvassa enkelinpasuuna, kasvoi Berliinissä museosaarella. Siitäpä muistui mieleeni, että Berliinin lentoasemalla Helsingin lähtöportilla yhtäkkiä tapasin tuttuja: yhden saksalaisen pariskunnan, jolla on kesäisin Suomessa meidän paikkakunnallamme mökki vuokrattuna. Tapaaminen oli kyllä suuri ihme, sillä ihmisiä oli halli aivan mustanaan. Ja että samalla lennolla vielä tulivat Suomeen!

Tämä pariskunta on näyttelijöitä ammatiltaan: Dagmar Papula ja Norbert Kentrup. He ovat olleet meillä tunnillakin useamman kerran, ja pari vuotta sitten olimme parin opettajan ja oppilaiden kanssa Berliinissä heidän talonsa harjannostajaisissakin. Itse asiassa talo sijaitsee Potsdamissa, entinen Itä- ja Länsi-Berliinin raja kulki heidän takapihallaan. Vähän kauempana puutarhassa on säästettynä metriä leveä pätkä rajamuuria, graffitteja täynnä tietysti.

Jo tutustumisemme alkuaikoina näiden saksalaisten nimet olivat tutun tuntuisia, kunnes ilmeni, että heistä on tekstikappale entisessä saksankirjassamme, en muista enää kirjasarjan nimeä, olisiko ollut Neue Adresse, kurssi 7 tai 8. Olipa kiva, että tapasin heidät, he toivat Suomeen vanhoja kirjoja ja tarjosivat minulle. Tietysti otan onnellisena vastaan tällaisen lahjan.

torstai 7. elokuuta 2008

Dresdenin loistoa


Muistikuvani opiskeluaikaiselta päivän retkeltä Dresdeniin olivat hyvin hatarat: Elbe, siltoja, Zwinger, mahtavia rakennuksia, mutta kaikki harmaata, mustaa, kiviraunioita, jotka kuulemma säilytettäisiin ikuisesti, että ihmiset muistaisivat sodan kauhut.

Hieman epäilevin mielin lähestyin nyt junalla Dresdeniä. Suomalaisilla ei ole vielä tietoa, että Dresden on noussut Saksan turismin kärkeen, mikäli lasketaan turistien yöpymismäärien mukaan. Sitä edellä ovat vain Berliini, Hampuri, Köln, München. Maailman mittapuun mukaan se on noussut kilpailemaan aarteiden ja loiston määrässä Lontoon, Pariisin ja Pietarin kanssa. Olen käynyt Lontoossa, mutta en kyllä muista mitään näin mahtavaa sieltä.

Ja voi hyvä ihme, miten siellä olikin katsomista, mitkä määrät korjaustyötä on tehty. Turisti ei voi kuin haukkoa henkeään nähdessään Frauenkirchen koko komeudessaan. Kirkko on maannut rauniokasana aivan Saksojen yhdistymiseen saakka. Se rakennettiin kivi kiveltä uudelleen vanhojen piirustusten mukaan ja valmistui v. 2004. Näin komeaa luomusta en muista nähneeni kuin Pietarissa.

Kiipesimme jopa ihan Frauenkirchen huipulle, mikä oli aivan urotyö sekin. Ihmeellisintä, että kaverini juoksi kuin nuori eläin portaita ylös, mutta kun piti hotellin portaita kiivetä kolmanteen kerrokseen, ei siitä meinannut tulla mitään.

Tiedän, että mitkään matkakertomukset eivät vedä vertoja itse nähdylle. Ei yksinkertaisesti ole sanoja. August Väkevän rakennuttamassa Zwingerissä eli kesäpalatsissa on valtiollinen taidekokoelma Vanhat ja Uudet mestarit, siellä on aarrekokoelmat Historisches Grünes Gewölbe ja Neues Gewölbe, on patsaskokoelma, posliinikokoelma, kolikkokokoelma jne.

Historiallisia aarteita (Historisches Grünes Gewölbe) emme päässeet näkemään, sinne olisi pitänyt jo Suomesta varata liput. Ajattelimme sitten tyytyä "vain" pienempään. Arvelimme, että ehkä se sitten on jokin pieni huone, mennään sinne kun ei parempaan päästy. Ja taivas, miten paljon aarteita: kultaa, hopeaa, korallia, posliinia, ainakin kymmenen huonetta täynnä. Ei ihminen voi sitä käsittää. Sama yltäkylläisyys ja loisto kaikissa muissakin nähtävyyksissä. Sanat eivät riitä todellakaan kertomaan.

Zwingerissä on myös teatteri- ja konserttiesityksiä. Kävimme itsekin musiikki-tanssiesityksessä, jossa oli yhdistetty monenlaista modernin erikoisella tavalla, klassista balettia ja modernia tanssia sekaisin: Mozartin Papageno, tangoja ym.

Dresdeniin kannattaa mennä, mutta kannattaa ehkä odottaa muutama vuosi. Sitten siellä on vielä enemmän nähtävää. Monissa paikoissa oli nimittäin plakaatti: Korjauksen alainen, valmistuu vuoteen 2010 mennessä.

Olimme toivoneet viileämpää ilmaa. 30 asteen helteessä ei todellakaan jaksa paljoa. Meiltä kului kohtuullisen paljon aikaa mukavissa katukahviloissa oluen ääressä. Myös ruokatauot venähtivät tavallista pidemmiksi. En taaskaan voinut olla vertaamatta entisiin aikoihin, jolloin ei tällaisesta ollut puhettakaan: Gaststätte-nimisissä kuppiloissa juuri ja juuri jotain kahvia oli tarjolla ja perunaa ja harmaata lihasoosia niiden niskaan. Ajat ovat todella muuttuneet.
Kaikki tämä loisto nousee vieläkin suurempaan arvoon, kun muistaa ja tietää, että Dresdenin tuho oli samaa luokkaa Hirosiman hävityksen kanssa.
Kuvassa Dresdenin Frauenkirche.

keskiviikko 6. elokuuta 2008

Leipzigissa voi kylpeä - omassa hiessä

Jälleen Suomessa. Saksan matkasta tuoreeltaan ensi alkuun vain Leipzigista:

Vieressä Leipzigin raatihuone. Se on melkein ainut, minkä kaukaisilta kurssiajoilta muistin ja mikä tuntui tutulta. Tutun tuntuista oli myös kaupunkikuva muuten. Rautatieasema Leipzigissa on nykyään valtava ostoskeskus. Ei ihme, että se peltinen huomiotaherättävä Kaufhaus-rumilus keskustassa on tyhjennetty - sekin niitä harvoja asioita, jotka muistin.

Muistin myös Thomaskirchen. Paitsi, että kun menimme sisään, ei se vaikuttanut yhtään tutulta. Yksinkertainen, kaunis, ja osoittautuikin reformoitujen kirkoksi, missä en ollut ennen käynytkään. Pakko oli sitten etsiä oikea Thomaskirche, joka oli ihan kummalliseksi uusittu päältä päin, ennen se näytti mustalta ja harmaalta, nyt koko yläosa oli valkoinen. Sisältä myös hieno, mutta tutun tuntuinen. Bach on muuten ollut kanttorina siinä kirkossa.

Yksi mikä puuttui, oli vanhoista Trabanteista lähtevä pakokaasu. Haju oli ennen niin leimallinen, että vielä muutama vuosi sitten, kun joskus jossain kulkiessani putkahti yhtäkkiä DDR mieleen, älysin, että siinähän menee jokin kulkuneuvo, josta lähtevä haju sai aikaan mielleyhtymän.

Taloja on Itä-Saksan puolella korjattu aivan mielettömästi. Toinen toistaan upeampia rakennuksia, mutta vielä on paljon rakennustöitä meneillään. Kun muuten ihmisille näytin ikivanhaa Leipzigin karttaa, kaikki alkoivat jostain kumman syystä nauraa! Joku olisi jopa halunnut sen omakseen, en tietystikään antanut.

Leipzigista on kerrottava vielä sen verran, että jo rautatieasemalla innostui kaksi pelastusarmeijan miestä avustamaan meitä, veivät kädestä pitäen infoon, mutta heidän auttamisensa vain sotki meitä. Infosta ilmoitettiin tietty bussi, millä piti pääsemän lähelle hotelliamme. Miehet kuitenkin vänkäsivät, että ratikka on parempi, se kulkee useammin. Hullut uskoimme heitä.

Jäimme ratikasta oikealla pysäkillä pois. Mutta se olikin oikean kadun ihan väärässä päässä. Aloimme talsia matkalaukkuja perässämme vetäen 35 asteen helteessä. Talot harvenivat, asutus väheni, pusikot lisääntyivät, me suorastaan kylvimme hiessä. Kyselimme ihmisiltä,
oliko hotellia lähettyvillä, kukaan ei tuntunut tietävän sellaisesta mitään.

Vihdoin arviolta kahden kilometrin kuluttua kuitenkin tuli hotelli ja oikein hyvä ja erinomainen ja hämmästyttävän edullinen. Olimme niin uupuneita, että kuljimme tämän jälkeen siinä kaupungissa vain taksilla. Taksihinnatkin olivat Suomen hintoihin verrattuna halpoja, tuo vähän yli kuuden kilometrin matka kaupunkiin maksoi vain kympin paikkeilla.

Muista kaupungeista kirjoitan seuraavissa jutuissa.