Kohti Saksaa

Huomenna on lähtö viikoksi Saksaan. Ensin Berliini, sitten Leipzig, Meissen, Dresden. On vähän huonoa tuuria ollut. Yleensä matkustan kesäkuussa heti koulun loputtua, silloin ei ole vielä niin kuuma ja pääsee mukavasti irti koulusta. Palatessa on vielä melkein koko kesäloma iskemättömänä edessä.

Nyt oli toisin. Olin pitkään suunnitellut, että pitäisi käydä katsomassa, millaiseksi ovat muuttuneet nuo seudut, jossa kauan kauan sitten olin vielä DDR:n aikana kuukauden kielikurssilla. Me kaikki yliopiston ekavuoden saksanopiskelijat saimme stipendin kielikurssille. Leipzigissa opiskelimme päivät ja meitä kuljetettiin ympäri lähiseutuja. Retkiä oli todella paljon, näimme vaikka mitä. Kaikki maksettiin ja saimme vielä taskurahaakin, joka ei kuitenkaan riittänyt kuin sämpylöiden ostoon. Ei kaupoissa olisi juuri mitään ostettavaakaan ollut. Mutta ei tuon ajan opiskelijoilla ollut rahaa mitään ostaakaan. Minua on aina harmittanut, että en voinut ostaa edes sen ajan Leipzigin kuvakirjaa, nyt sellainen olisi jo harvinaisuus.

Kun Oschatz, jossa juuri päättyneen Comenius-projektimme saksalainen koulu sijaitsee vain 50 km Leipzigista, päätimme sikäläisten opettajien kanssa, että lyömme kaksi kärpästä yhdellä iskulla. Christine-ope kutsui minut viikoksi luokseen asumaan ja lupasi kiertää kanssani paikkoja. Siitä syystä matka suunniteltiin elokuuksi, kun heillä on lomaa ja aikaa.

Kun olimme kutenkin suunnitelleet matkaa jo kahden ystäväni kanssa, ajattelimme, että tulee liian raskaaksi puolin ja toisin asua perheessä koko viikko, varsinkin kun ystäväni eivät ole kieltenopettajia, eikä saksa niin hyvin hallinnassa. Päätimme siten vain tavata jossain näistä kaupungista.

Mutta ensimmäinen ongelma tuli, kun toinen ystäväni sairastui, eikä voikaan lähteä matkaan. Toinen ongelma ilmeni, kun Christine-ope Saksassa on kutsuttu syntymäpäiväjuhlille Berliiniin juuri tuohon aikaan ja hänen tyttärellään on kaiken lisäksi muutto samaan aikaan. Tapaammekin sitten vain pika pikaa Leipzigissa. Gabi-opellakin oli jokin meno juuri niin, että hänet tapaamme Meissenissa.

Jos olisi arvattu, että ei kuitenkaan enempää voida yhdessä olla kuin vain pikaisesti tavata, olisimme kuitenkin päässeet matkaan jo kesäkuussa. Ihan omiaan olisi olleet matkustamiseen ne kylmät ilmat.
Mutta kas tässä sitten. Löysin kaapista 40 vuotta vanhan Leipzigin kartankin, saa nähdä osaammeko suunnistaa sen mukaan.

Kaikkea on tehty

Tänään kävin hammaslääkärillä, tulipahan yksi reikä umpeen. Kaikenlaista pientä vielä jäi, ja tilasin heti uuden ajan tarkastukseen, sen sain hyvin nopeasti - syyskuun puoliväliin! Jos en nyt olisi tilannut saman tien, olisi kuulemma myöhemmin voinut mennä tammikuulle asti, sillä syksystä lähtien täällä ei ole enää kuin yhtenä päivänä viikossa hammaslääkäri! Tähän saakka on ollut joka päivä kaksi hammaslääkäriä.

Minun oli tarkoitus samalla käydä hakemassa koululta Berliinin karttoja ja liikenneyhteyskarttoja, mutta unohdin. Mutta sainpahan uuden pyöräilylenkin. Tälle päivälle minä olen saanut jo näin ollen kymmenen kilometriä ihan oikeata arkiliikuntaa. Aika vähän kuitenkin, sillä muun ajan olen melkein vain istunut tietokoneen äärellä.

Koululla tapasin keittiötyöntekijän, jolla on loma vasta edessä päin. Kun häntä kuuntelin, oli hieman haikea olo, sillä itsellä kohta loppuu loma. Mutta kun oikein mietin, olen kuitenkin saanut tehdä kaikenlaista, mitä kesällä yleensäkin, on käynyt vieraita läheltä ja kaukaa, on itse käyty lähellä ja kaukana, on sentään kaksi kertaa uitukin!!! Puutarhasta saadaan jo satoakin, vaikka välillä näytti toivottomalta, olen saanut laiskotellakin ja melkein joka päivä olen voinut istua tietokoneen ääressäkin. Joten ei kun pakkaamaan matkalaukkua Saksan-matkaa varten.

Millaisena paluumuuttaja näkee Suomen

Mielenkiintoinen lukukokemus on aina vertailla Suomen oloja ja käytäntöä muiden maiden vastaaviin. On hyvä välillä kuulla, mitä muidenkin maiden oloja hyvin tuntevilla on maastamme sanottavana.

Toimittaja Eija Wager on asunut Italiassa 30 vuotta ja on muuttanut takaisin Suomeen. Tuosta muuttoajasta ja sopeutumisesta tähän kulttuuriin hän on kirjoittanut Paluumuuttajan päiväkirjan. Kirjassaan Wager tuo esiin monia kulttuurieroja maidemme välillä. Kuten vaikkapa kansainvälinen lukutaidon päivän. Suomessa se on suuri itseylistyksen päivä, mutta Italiassa päivä on todellinen itsekritiikin ja haukkumisen päivä. Toisaalta meillä toitotetaan harva se päivä, että kansa ei lue paljoakaan, mutta Italiassa luetaan kirjan mukaan huomattavasti vähemmän.

Olen muuten usein puhunut saksalaisten kanssa PISA-tutkimuksesta, jossa suomalaiset oppilaat ovat huippuhyviä lukemisessa ja monessa muussakin aineessa. Saksalaiset esittävät yhtenä perusteena menestymiseen sen, että meillä on niin pimeät talvet, jolloin ei voi tehdä juuri muuta kuin sytyttää lukulampun ja alkaa lukea.

Eija Wager ottaa esiin myös nuorten naisten muuttuneen puhetavan. Se on muuten asia, jonka olen itsekin monen muun lisäksi pannut merkille television kautta, koskee lähinnä Etelä-Suomen kaupunkeja. Eija Wager kirjoittaa näin: "...puhetapa on muuttunut oudoksi. Se on ylös alas soljuvaa vääntämistä: puhutaan paljon sisään hengittäen ja nostaen koko ajan ääntä niin että puhe kuulostaa siltä kuin puhuja olisi tukehtumassa. Naukuva, kiemurteleva äänenkäyttö ja puhetapa vaativat kaulan venyttämistä, joten pää vedetään vinosti sivuun."

Toinen teema kirjassa ovat eläimet. Kirjailijalla on paljon eläimiä ja hän suhtautuu niihin kuin perheenjäseniin. Olen itsekin sitä mieltä, että jos eläimen kanssa seurustellaan, sen kanssa voi kommunikoida. Tästä olen käynyt kiivaitakin keskusteluja eri ihmisten kanssa. Ei tietenkään kissakaan ymmärrä puhetta, jos se on vain omissa oloissaan hiiriä pyydystämässä, ei se silloin kuule puhetta eikä opi. Mutta vuorovaikutus on tärkeää. Ihan samoin kuin pienen lapsen puheen kehityksessä.

Nämä ja monia monia muita mielenkiintoisia asioita kirjailija tuo esiin. On huomattava, että kaikki mitä suomalaisista mainitaan, ei ole aina negatiivista.

Höpinää

Tänään sain viimein aikaseksi tilata hammaslääkärin. Sekään ei ole enää yksinkertaista. On soitettava Mikkeliin, josta armollisesti annetaan jokin aika, jos annetaan. Ihmeiden aika ei ole vielä ohi, minä sain maanantaiksi ajan ja ihan omalle paikkakunnalle.

En varmaan muuten olisi saanut, mutta kun on hammas ruvennut vaivaamaan, sitä on kai kiittäminen paljosta mansikan- ja kirsikansyönnistä sekä eilisiltaisten nimipäivieni makeasta sherrystä. En uskaltanut jättää hammaslääkäriä myöhemmäksi, sillä ensi keskiviikkona minulla on Saksaan lähtö, joten kurjaa olisi viettää lomaansa siellä hammaslääkärin pukilla.

Tänään ei kylillä ollut juuri ketään, turistit makoilevat kai rannoilla, kun vihdoinkin on lämmintä. Eiliseen verrattuna kato oli huomattava. Ainut mainittava tuolla reissulla tapahtui, kun vaatekaupassa kauppiaan kanssa tuli puhetta aasiakkaista, joista voi lukea internetissäkin. Hän mainitsi omalta osaltaan, että vaikka hän mielestään on nähnyt ja kuullut jo kaikenlaista, yksi asiakas pääsi tässä hiljan taas höynäyttämään:

Eräs mies tuli kauppaan muina miehinä ja sanoi, että häneltä on jäänyt takki tähän kauppaan. Kauppias alkoi etsiä joka nurkasta, ja asiakas myhäili vieressä. Vihdoin tämä armahti kauppiaan ja sanoi: Tuolla nurkassahan se näyttää olevan, ja samalla tangolla on paljon muitakin kokoja!
Eli mies tuli ostamaan takkia.
Ei ollut kauppiasta kuulemma pitkään aikaan päästy juoksuttamaan näin pahasti.

Kirkollakäynti on seikkailu

Näyttää kylällä käynti olevan ellei nyt ihan hermoja raastavaa niin seikkailu kuitenkin.
Jo alkumatkasta ihmettelin, mikä jumpsutti pyörän takarenkaassa. Aina tasaisin välein kuului jokin kilahdus ja hankausääni. Pysähdyin katsomaan ja takarenkaassa oli valtava möykky, johon oli tarttunut kiviä ja hiekkaa ja ties mitä töpäskää. En jäänyt ihmettelemään, oliko se purkkaa vai pihkaa, jota siihen oli tarttunut, mutta möykky hankasi aina lokasuojaan. En yhtään ihmettelisi, vaikka eilen olisi joku pankkiautomaatin vieressä jonottaessaan työntänyt purkan takarenkaaseeni.

Tästä oli jo hieman ehkä lorahtanut adrenaliinia vereen, joten vedin liikkeelle lähtiessäni sen verran kiivaasti henkeä, että ilmassa olleet hyönteiset luiskahtivat osa keuhkoihin, osa mahalaukkuun. Olo oli kuin valaalla, joka suu auki uidessaan imaisee kalat kitaansa.

Apteekissa vuoroa odottaessani joku paikallinen puliveivari yritti saada lääkkeitä ilmaiseksi, väitti ettei ole rahaa. En tullut tietämään, saiko lääkkeitä, sillä vuoroni tuli toiselle kassalle. Farmaseutti ilahtui näkemisestäni kovastikin ja ilmoitti, että hänellä olisi minulle jokin saksannos. Pitäisi kuulemma kirjoittaa karhumakirje saksalaisille jostain tiemaksusta. Voi, voi. Että pitikin sattua apteekkiin menemään.

Varsinaista asiaani en saanut toimitettua, sillä juuri niitä lääkkeitä on nyt yhtäkkiä vaikea saada! Lääkäriltä tiedustelun jälkeen ilmeni, että olisi toinen vaihtoehto, mutta niitä saa vasta huomenna. Jaha, hyvä että on huomiseksikin asiaa kirkolle, tiedä millaista seikkailua silloin on tarjolla.

Pois lähtiessä minua tervehti joku nainen, en ensin tuntenut, mutta kun hän kovaan ääneen julisti lapselleen: Tässä on minun vanha saksanopettajani, räjähti koko jono nauramaan.
-Tarkoitan entinen, korjasi nainen. -Mutta kun minä en ole vielä entinenkään, en malttanut olla kiusaamatta. Ilmeni, että hän asuu nykyään Bonnissa ja on kahden lapsen äiti. Taas yksi niitä, jotka lähtivät ulkomaille vieraan maan palvelukseen. Lienenkö liian hyvin opettanut!

Paluumatkalla ei mitään ihmeitä sitten sattunutkaan, ellei oteta lukuun sitä, että kuulin ainakin kolmenlaista vierasta kieltä: hollantia, saksaa ja venäjää. Kun vertaa talvisiin kieliin, ei siellä kuule kuin tuulen huminaa.

Koulumaailman kuvausta

Minkähän takia minä luulen aina, että kun olen opettaja, minun pakosti pitäisi lukea kaikki maailman kirjat, joissa vähänkään sivutaan koulua. Tai ulkomailla matkustaessa pitää aina kasata kaikkea materiaalia opetusta varten, ettei matkalaukkuun meinaa mahtua.

Minä tulin jo keväällä lukeneeksi Aino Kontulan, entisen biologian opettajan, kirjoittaman Ei eläinkokeita, käyttäkää mopoja. Kirja kertoo tämän päivän suuresta ongelmasta, laiminlyödyistä lapsista. Vaikkei missään sanottu, luulen että kirja perustuu omakohtaisiin kokemuksiin tällaisten lasten kanssa työskentelystä. Niin toden ja tutun tuntuinen kuvaus oli. Kontulan aiemman kirjan Rexi on homo ja opettajat on hullui on sanottukin olevan omakohtaisista kokemuksista ja uskon kaiken hyvin, on itselläkin sen verran tuota puolta tullut nähtyä.

Mutta kun lainasin kirjastosta Emilia Talan ja Kati Rajasaaren kirjan Sadistiope ja hulluhoitsu, en kestänytkään lukea sitä, alkoi ahdistaa. Liikaa koulujuttuja lomalla oli sentään todella liikaa. Vähän harpoin sieltä täältä, mutta minusta tuntuu, että tämä liioitellusti kirjoitettu kirja saattaa kolahtaa sellaiseen, joka ei ole niin paljon tekemisissä koulun kanssa. Kannattaa lukea, että vähän on jyvällä, mitä kaikkea nykyään koulussa tapahtuu.

Kiva kirja oli myös Anne Helttusen ja Pertti Leppäsen toimittama Terkut sulle – Nuorten kirjeitä kielestä ja identiteetistä. Tätäkin luin vain sieltä täältä. Kirjassa nuoret kirjoittivat kuviteltuja kirjeitä eri henkilöille annetuista aiheista. Kivoja, kypsiä ajatuksia, mutta kuten sanoin, alkoi tuntua liikaa työltä. Saattaa olla, että tämä kirja ei välttämättä kiinnosta henkilöitä, jotka eivät ole koulun kanssa tekemisissä.

Ja enhän minä olisi ruotsinope enkä mikään, jos en mainostaisi Miika Nousiaisen Vadelmavenepakolaista. Kirjassa on otettu esiin kaikki ruotsalaisuudet, mitä voi olla olemassa. Kirja alkaa ylevästi, mutta loppuratkaisuun olin pettynyt. Tuttavien keskuudessa kirja on herättänyt mielipiteitä laidasta laitaan. Sitä rakastetaan mutta myös inhotaan.

Ruotsalaiset naiset ovat innostuneet kirjoittamaan dekkareita. Vaikka en dekkareita paljon luekaan, minunhan on aina katsottava ekaksi viimeinen sivu, onko päähenkilö hengissä. Vasta sitten jos hän on selvinnyt jännittävästä tilanteesta, kestän lukea loppuun. Nyt luin Helena von Zweigbergkin Kuka jäljelle jää. Taattua dekkaria, hämmästyttävän hyvin kirjailija osaa kuvata henkilöiden psykologisia reaktioita. Mutta tyhmiä roistoja olivat! Tämänkin kirjan luin ihan sen takia, että kirjailija sattui olemaan ruotsalainen, tavallaan virkani puolesta luin.

Ja laitetaan tähän nyt vielä yksi, todella mielenkiintoinen ja yllätyksiä täynnä oleva kirja, joka ei taatusti koske koulua tai ruotsalaisuutta: Sarah Watersin Silmänkääntäjä. Alku saattaa olla jonkun mielestä pitkäveteinen, itse olin luovuttaa muutaman kymmenen sivun jälkeen. Mutta tuttavani kehottivat vain jatkamaan. Ja takaan, että ei kannata jättää kesken, kirja on huiman yllätyksellinen. Sitä ei voi jättää kesken.

Sadetta sadetta

Tämä päivä on kyllä mennyt itse edestään, ihan punaiselle ristille. On vain kytätty, että pääsisi edes lenkille, kun ei kerran mitään muuta ole voinut tehdä, mitä oli suunniteltu. Iltapäivällä vihdoin näyttikin siltä, että nyt selkenee. Äkkiä uikkarit ja pyyhkeet reppuun ja reppu selkään. Tarkoitus oli tehdä tyttären kanssa kävelylenkki, jonka varrelle osuu seurakunnan leirimaja. Majalla on hyvä hiekkaranta, jossa käymme uimassa ellei majalla satu olemaan mitään tilaisuutta.

Emme kuitenkaan ehtineet kuin parisataa metriä kävellä, kun alkoi sataa, matkaa majalle on kaksi kilometriä. Urhoollisesti kuitenkin avasimme sateenvarjot ja jatkoimme matkaa. Ukkonenkin jo jyrähti, mutta emme välittäneet siitä.

Perillä kuitenkin totesimme, että majalla oli ihmisiä, rantasaunakin oli varattu. Periaatteena on, että jos majalla on jokin tilaisuus tai joku on vuokrannut rantasunan päiväksi, silloin ei ulkopuolisia siellä tarvita. Joku jo tulikin saunan kuistille kalsareissaan vahtimaan, ettei me vain sinne majoituta.

Nyt tuntui jo tympeältä kävellä enää takaisin kaatosateessa kahta kilometriä, joten soitin miehen hakemaan autolla pois. Se oli jo ainakin kolmas kerta tänä kesänä, kun hän sai hakea minua jostain pois sateen takia.

Perillä kotona tyttäreni pakkasi laukkunsa ja suunnisti kotiaan kohti, hänellä loppuivat nyt vapaapäivät ja huomiseksi on jo säätiedotus luvannut hellettä!

Eioota myyvät

On kiva kun tulee vieraita, heidän kanssaan tulee lähdetyksi erinäisiin paikkoihin, joihin ei muuten tulisi mentyä. Joku Murphyn laki kuitenkin aina vainoaa minua kuten yleensäkin ihmisiä, sehän nyt on selvä.

Kangaskauppaan piti mennä. Se on yleensä auki, mutta nyt luki ovella: Olen asioilla, tulen pian. Emme jääneet odottelemaan. Valokuvausliikkeeseen meinasin mennä ostamaan tulostuskoneen mustetta. Aukioloajat: ti-la. Muulloin sopimuksen mukaan. Nyt oli ma, joten ei taaskaan onnistunut, enkä alkanut sopimuksen mukaan menemään.

Paikallisen taideyhdistyksen näyttelyn näyttivät ihan sovinnolla ja siellä kälättäessä ja turistessa meni kokonainen tunti mukavasti. Ajoimme myös toiseen näyttelyyn, senkin näimme. Ei aivan nappiin mennyt kuitenkaan, sillä minulla olisi ollut asiaa näyttelyn pitäjälle, mutta hän pitikin juuri tänään vapaapäivää ja siellä oli joku muu.

Satamasta himoitsin ostaa pehmistä, ainut paikka mistä sitä täällä saa. Luukulla sanoivat: ei ole, kone on rikki, jotenkin jumettunut. Ei olisi tehnyt sitten mieli mitään jätskiä, ja ilmakin oli kylmä, mutta kuitenkin kannatuksen vuoksi ajateltiin tuuttia ostaa. Tuutteja oli, mutta ei mitään niihin pantavaa! Tyhjyyttään huusivat jätskilokerot tiskissä. Vain salmiakki- ja lakritsijätskiä oli. No otettiin sitten niitä. Olisi siellä tavallisia tuutteja ollut, mutta niitä nyt saa kaupastakin.

Hyvä että ymmärsin pitää suuni kiinni vaikka alkoi välillä jo kiukuttaa. Juuri edellisessä myymälässä myyjä kiukutteli meille, miten joku asiakas oli meuhkannut, kun ei ollut saanut haluamaansa tavaraa. Voi kun muistaisikin aina itse kukin, että olosuhteet nyt vain joskus ovat ihmiselle epäsuotuisat, eivätkä ne kiukuttelemalla parane, päin vastoin. Turistit olivat nytkin taas ostaneet melkein kaikki kaupat tyhjiksi, me vain vähän nuolimme enää näppejämme.

Olemme paikallisina asukkaina jo alkaneet oppia, että juhannukseksi ei kannata paikkakunnalle jäädä, silloin kaupoista ei saa enää mitään, ellei mene jo aamulla ennen ovien avaamista jonoon. Nytkin oli näköjään ollut kauppiaan kannalta hyvä viikonloppu. Mutta kyllä me kestämme tämän. Valitettavasti tätä vilkasta kautta ei kestä enää kuin pari viikkoa, sitten täällä ihminen etsii toistaan.

Myrkkymansikoitako

Vaikka tytär on ottanut pari päivää vapaata töistä ja tuli tuli jo perjantaina nimenomaan melomaan kanssani, jäi eilinen melonta kai ainoaksi tänä kesänä. Koko päivän on satanut, välillä oikein kaatamalla.
Sateen välissä pääsimme sentään kävelylle. Tien vierustat ovat ihan punaisenaan peukalonpään kokoisia mansikoita. Niitä ei voi olla ottamatta. Emme me taajama-alueelta niitä syö, koirankusettajat ovat pitäneet huolen siitä, että ei tee mieli, vaikka ne suurimmat kasvavat juuri niissä paikoissa, missä koiria on eniten kuljetettu.

En ottanut mansikoita aiemmin koskaan tien varresta, mutta olen funtsinut, että enemmän saan myrkkyjä kaupan valmisruuista kuin tienvierusmansikoista. Ensinnäkin, taajaman ulkopuolella ei koiria ulkoiluteta. Toiseksi, tuo tie on noin kolmen kilometrin pituinen. Jos minulla menee puoli tuntia kävellä se päästä päähän, ja sinä aikana ajaa ohitseni yksi tai kaksi autoa, eivät ne voi lykätä tienvarteen enempää myrkkyä kuin vaikka karkkipussin sisältämät E:t. Pölyäkään ei niissä nyt ole, sillä sade on kyllä huuhtonut ne huolellisesti.

Kolmas syy on, että saksalaisetkin syövät niitä aina. Kun mainitsen autoista, sanovat he, että pyh, noin vähäinen liikenne. Ja koiran pissat antavat kuulemma vain lisäaromia. - Saksalaiset nimittäin syövät mansikoita ihan taajamassakin, eiväthän he uskaltaisi kauemmas mennäkään.

Melontaa

Kerrankin hyvä kesäpäivä. Lähdimme jo aamusta melomaan, sillä iltapäiväksi oli tulossa vieraita. Ihana tyyni järvenpinta, kuikkia ja sorsapoikueita lipui pinnalla. Sorsanpoikia ei useinkaan ole heinäkuussa enää kuin muutama hengissä, mutta tuolla emolla oli pitkälti toistakymmentä. Olivatkohan kaikki samaa pesuetta vai oliko joltain poikueelta kuollut emo ja poikaset lyöttäytyneet toisen emon matkaan.
Rantauduimme aivan tyyneen kimaltelevaan poukamaan kalliolle ja uimme lämpimässä vedessä.

Joku nauraa minulle, että melon vain optimaalisissa olosuhteissa. Mutta ei kai se mikään ihme ole, sillä olen oppinut uimaan vasta aikuisena. Ja muutenkin olen saanut pienoisen pelon, sillä muutama vuosi sitten kanootti kaatui ja jouduimme kaikki veden varaan. Onneksi oli rantaan vain 50 metriä.
Jouduin silloin paniikkiin ja haukoin henkeä, enkä olisi varmasti selvinnyt, elleivät muut olisi avustaneet ja ohjanneet minua kanootin reunaan. Vasta kotona illalla saunan lauteilla huomasin, etten ollut muistanut ottaa ensimmäistäkään uintiliikettä. Niin näköjään ihminen voi panikoitua.

En koskaan lähde vesille, ellei minulla ole pelastusliivejä. Usein ihmiset sanovat, kun heitä kehottaa laittamaan liivit, että he ovat hyviä uimareita ja kyllä he osaavat itsensä pelastaa. Saattaa olla, että juuri ja juuri saisivatkin itsensä pelastetuksi, mutta ovatko he tulleet ajatelleeksi, että tilanne on sellainen, että siihen ei ole osannut varautua ja voi olla, että joutuu pelastamaan muitakin. Silloin olisivat liivit tarpeeseen.

Aina löytyy uutta ja ihmeellistä

Matka Jyväskylästä jatkui Seinäjoelle, jonne vanhempani ja suurin osa muustakin suvusta on siirtynyt. Innostuimme taas nähtävyyksistäkin, nyt oli vuorossa Etelä-Pohjanmaan maakuntamuseo Törnävällä. Museo-sanaa ei pidä säikähtää. Siellä oli tosi hyvä valokuvanäyttely, Kalevi A. Mäkisen Muistojen Etelä-Pohjanmaa.

Tuo museo muuten sijaitsee Törnävän kartanon entisessä kivinavetassa, kartano on oikein idyllisellä paikalla Seinäjoen rannalla. Täältä Östermyra eli Seinäjoen kaupunki on lähtenyt kehittymään.






Näyttelyssä oli minunkin lapsuuteni ja nuoruuteni elämänpiiriin kuuluvat asiat heinäseipäineen ja mustapukuisine, hampaattomine, huivipäisine vanhuksineen. Nuoremmille jo historiaa.
Näyttelystä oli pakko kuvata oppilaita varten 50-luvun koulukyyti kevättulvien aikaan. Koulukyytikin on ehkä hieman muuttunut noista ajoista.








Käynti Isossakyrössä entisillä kotikonnuilla kuuluu melkein jokakesäisiin rituaaleihin aivan kuten isän Karjala-reissut. Ymmärrän hyvin karjalaisten käynnit kotiseuduillaan, niinhän tekevät kaikki muutkin lapsuusmaisemistaan irrotetut. Ihmisen henkinen koti tuntuu olevan juuri siellä, missä hän on lapsuutensa viettänyt.

Pohjanmaaltakin saisin tietysti vaikka internetin täyteen kuvia, mutta haluan tällä kertaa tuoda esiin idyllisen jokimaiseman. Kaikki tuntevat peltomaisemat, mutta vähemmän tuttua ihmiselle ovat ihanat idylliset jokimaisemat. Matkan Seinäjoelta Isoonkyröön voi taittaa jompaa kumpaa Kyrönjoki-rantaa pitkin ja ihailla samalla rantanäkymiä.








Sakari Topeliuksen Välskärin kertomuksissa mainitaan Perttilän talo. Sattui matkan varrelle Isossakyrössä tällä kertaa tuokin talo, joten kuvasin senkin. Talo on tunnettu Pitkä-Perttilänä. Rakennustyyli tyypillinen entisaikojen pohjalaistaloille.











Miehen siskolla Isossakyrössä on aivan utopistisen mahtava puutarha mitä erilaisimpine kasveineen. Vetää vertoja jopa virallisille kasvitieteellisille puutarhoille. Kuvassa punalehtikoivu. Se on hieskoivun geenimuunnos, löydetty Pohjois-Suomesta. Lehden punaista väriä on selitetty sillä, että tuolla kohtaa olisi otsonikerros ollut ohuempi ja koivu olisi kehittänyt itselleen suojan.

Minusta selitys on järkeenkäypä. Tämähän on selvästi neekerikoivu, tumma pigmenttihän suojaa myös Afrikan ihmisiä liialliselta ultraviolettisäteilyltä.

Jyväskylän helmiä

Koko viikko on mennyt sukuloidessa.
Olemme näköjään ottaneet oikein ohjelmaamme tutkia samalla sellaisia nähtävyyksiä, joita emme vielä ole nähneet.
Vieressä helmi keskellä Jyväskylän kaupunkia. Tourujoen rannalla on luonnonsuojelualue Kankaan paperitehtaan, nyk. M-Realin vieressä. Tourujoen mutka on tehtaan perustamisen yhteydessä oikaistu ja mutkaan on jäänyt saareke, joka on aivan mahtava retkikohde, kuin pieni aarniometsä. Suosittelen pienenä ihmeenä.










Matkalla Alvar Aalto -museoon löytyi Jyväskylästä toinenkin ihme. Mahtava koski, joka on kuin vahingossa jäänyt luonnontilaan kaiken hulinan keskelle.

























Alvar Aalto -keskuksesta on puhuttu paljon eikä koskaan ole ollut tilaisuutta tutustua siihen. Päätimme, että nyt jos koskaan sinne on mentävä, mutta tietysti se oli kiinni juuri maanantaina, jolloin olimme Jyväskylässä. Kun ovella luin, mitä kaikkea siellä sisällä olisi näytillä, alkoi suututtaa entistä enemmän. Samoin oli kiinni sen vieressä oleva Keski-Suomen museo. Tietysti meidän tuuria taas.

Mutta koska nuo museot olivat kiinni, kävimme Harjun näkötornissa ja tutkailimme koko kaupungin ylhäältä käsin. Tyttäreni oli hyvänä matkaoppaana, sillä hän on asunut jo kauan Jyväskylässä ja työnsä puolesta lukenut paljon kaupunkia koskevaa historiaa.

Aamutelevisio-ohjelmat ovat viime viikolla tulleet Jyväskylästä ja eräänä aamuna oli vuorossa Vaajakoskella sijaitseva Naissaari. Tutustuimme myös siihen ja tietysti alueella oli myös turistipyydys, josta ostin kassillisen kynttilöitä tuliaisiksi jatkaessamme matkaa Pohjanmaalle. Ostin myös puisen kaulakorun, jossa on kolme kukkaa. Näytin korua miksi-kyselyiän saavuttaneelle Aatulle. "Kato, mumma osti tällaisen kaulakorun!" "Minkä takia?" oli pojan vastaus. Ja poikahan on oikeassa. Ei joka reissulta tarvitsisi aina ostaa jotain. Ja Vaajakoskesta ja ostoksista puheen ollen: Pandan makeistehtaan myymäläähän ei myöskään voinut sivuuttaa. Kun kerran halvalla sai. Niinhän sulo Vilenkin sanoo aina Tankki täyteen -ohjelmassa.

Sulkavan soudut

Luulin vielä keväällä, että tänä kesänähän sitä melotaan monta kuukautta ja joka päivä, kun kerrankin saatiin kanoottikin vesille jo toukokuussa. Mutta kuinkas kävikään. Jos ei ole satanut, on tuullut tai ollut kylmä tai ei ole ollut kaveria tai ei ole muuten ehtinyt tai ei ole kaveri ehtinyt.

Uimisen kanssa on ollut yhtä kehnoa. Muutaman kerran olen tuttavien kanssa saunoessa uskaltautunut kastelemaan, ei puhettakaan oikein uimisesta. Mutta ei pelkoa, kyllä ne helteet tulevat sitten kun koulu alkaa.

Tänään oli tilaisuus päästä tuttavien kanssa heidän veneellään Sulkavan soutuja seuraamaan. Kuva vain ei ole erinomainen. Oli summissa räiskittävä vähän sinne päin, sillä aurinko häikäisi näytön. Tämä kuva on ainut, jossa edes vähän näkyy joku soutaja. Soudut ovat nelipäiväiset ja ilmoittautuneita oli nytkin tuhansia. Kirkkoveneitä emme nähneet montaakaan, paras lähtö on kai ollut jo aiempina päivinä.

Seurasimme järveltä käsin yksin- ja kaksinsoutajia. Ihan sääliksi kävi, kun huomasi, että yksi yksinäinen soutaja oli jo ihan ensimmäisen tunnin jälkeen ihan sippi ja jäänyt muista kilometrikaupalla. Reittihän on yhteensä 60 kilometriä. Jos sellaisen matkan aikoo soutaa, on treenattava ensin tosi paljon. Eräskin tuttavani oli kerran soutamassa tuota matkaa, mutta soutu jäi ainoaksi, sillä mies oli viikon kipeä sen jälkeen. Kovaa hommaa siis.

Jospa kuljettaisiin mieluummin alasti

Pakko palata vielä eiliseen aiheeseen nuorten pukeutumiseen liittyen.
Jos ottaa puheeksi nuorten kanssa sen, ettei kannata naisen pukeutumisellaan tahallaan provosoida tietynlaisia tyyppejä, älähtävät nämä heti, että heillä on oikeus pukeutua niin kuin haluavat.
Tietysti on niin, on tietysti oikeus! Vertaisin tätä vaikka sellaiseen, että miehillä pullottaa kukkaro takataskussa ulkomailla ja se varastetaan alta aikayksikön. On oikeus pitää kukkaroa näkyvillä takataskussa, mutta ehkä olisi hyödyllisempää ollut ottaa se esille vasta sitten, kun sitä tarvitaan!

Kummallisinta on, että muutamat nuoret naisopettajatkin ovat ehdottomasti ajamassa yksilön oikeutta tässä asiassa. Ollaan niin feministiä niin feministiä. Taaskin sanon vain, että on, on oikeus vaikka kulkea alasti, minua henkilökohtaisesti ei haittaa pätkääkään. Eikä normaaleita ihmisiä muutenkaan. Mutta puhunkin niistä tyypeistä, joilla ei kaikki ole ihan kohdallaan tuolla pääknupissa. Jos heitä pukeutumisellaan provosoi, voi olla kummia seurauksia. Sellaisiakin tyyppejä on joka puolella valitettavasti.

Vielä puhutaan ns. yksilön oikeudesta ja vapaudesta laittaa päälleen mitä tykkää. Mitä vapautta sellainen on, missä muoti määrää ja ympäristö, mitä ihmisellä kuuluu olla. Nuoret vain luulevat, että on heidän oma tahtonsa kulkea puolialastomana. Ja vaikka tiedän, että saan kaikkien vihat niskaani, en malta olla mainitsematta, että minusta stringitkään eivät sovellu jokapäiväiseksi käyttövaatteeksi. Mikä ihme instanssi on se, joka saa naiset kuvittelemaan, että on kivaa kulkea naru haarojen välissä aamusta iltaan ja luulla niitä housuiksi. Minusta ne sopivat vain kahdenkeskisiin sänkyleikkeihin. Mutta jos josku asiasta erehtyy mainitsemaan, kivahdetaan, että naisella on oikeus!
Tiedän muuten tapauksia, joissa tuollaiset ns. housut paljastuivat naisen kumartuessa ja pitkiksien laskeutuessa alas päin. Tällöin takana tullut mies ihan viattomasti vain kysäisi, eikö tuollaiset housut ole kovinkin epämukavat. Siitäkös nainen suuttui ja lupasi haastaa miehen oikeuteen seksuaalisesta häirinnästä, jos sellaista vielä kerrankin tulee mainitsemaan. Eli arka paikka tuntuu olevan. On on.

Lemmikkikaupan tytöt

Sain juuri luetuksi Anja Snellmanin kirjan Lemmikkikaupan tytöt. Joku sanoi minulle, että kaikkien opettajien pitäisi se ehdottomasti ja pakosti lukea.
Kirja tuo esiin seksibisneksen ja ihmiskaupan. Päästään siinä sivussa sivuamaan vähän muitakin aiheeseen liittyviä ongelmia.

Keskustelin myös jonkun toisen kanssa samaisesta kirjasta, ja tämä henkilö puolestaan oli sitä mieltä, että mitä hyödyttää meidän lukea ja tietää kaikista ongelmista, emmehän me voi kuitenkaan mitään tehdä. Tieto lisää vain tuskaa ja alkaa ahdistaa, kun ei itse voi suuresti vaikuttaa.

On ehkä niinkin. Mutta kasvattajien ja vanhempien on hyvä tietää näistä asioista, että osaa neuvoa ja varoittaa nuoria vaikkapa internetin deittipalstojen ja kuvagallerioiden vaaroista. Kaikki näyttää viattomalta, mutta pahimmillaan seuraukset voivat olla onnettomia.

Vanhempien kannattaisi ehkä kiinnittää huomiota myös siihen, miten nuoret tytöt pukeutuvat nykyään. Vaatetus, joka sopii diskoiltaan tai viihdetaiteilijan esiintymispuvuksi ei välttämättä sovi tavalliseksi kouluasuksi. On omastakin pienestä koulustamme esimerkkejä, miten joidenkin tietynlaisten poikien on vaikea pitää näppinsä tytöstä erossa, jos tämä istuu rinnat melkein paljaina toisen silmien edessä. Itkua on tuherrettu kerran jos toisenkin.

Mutta kuten Anja Snellman alkusivulla siteeraa Sven Lindqvistiä:
Ei meiltä tietoa puutu.
Meiltä puuttuu rohkeutta
käsittää mitä tiedämme ja tehdä johtopäätökset.

Olisi kiva nukkuakin

Vaikka olen erittäin hyväuninen, on minullakin joskus vaikeuksia saada unta. Tyttären luona nukkuessa heräsin keskellä yötä siihen, että
-kissa räpläsi sisäoven auki
-nukahdin ja heräsin
-toinen kissa rämpytti ulko-oven postilaatikkoa
-nukahdin ja heräsin
-kissat tiputtivat rominalla lelulaatikkonsa
-nukahdin ja heräsin
-yksi raapi kynsiään raapimispuuhun
-nukahdin ja heräsin
-toinen narskutteli nappuloitaan ruokakupilla
-nukahdin ja heräsin
-kissat keksivät ruveta hippasille
-nukahdin ja heräsin
-joku käveli päälläni ja kun avasin silmäni, tuijotti karvainen kissannaama minua sentin päästä. Oli niin hellyttävä, että kaikki on anteeksi annettu.

Siitä muistui mieleeni eräs Puolan-matka sisareni kanssa. Minä nukuin kuin härski silli melkein koko matkan ajan, mutta siskoni ei koko viikolla juuri silmällistäkään, ei varmaan enempää kuin minä nyt kissojen takia.

Varsovassa
-yötä päivää rullasi jatkuva liikenteen rumba ihan ikkunan alla, ja juuri kun siihen oli tottumaisillaan
-alkoivat porata öisinkin viereisen tontin rakennuksella kalliota ja juuri kun meinasi tottua
-alkoi hotellin viallinen valomainos huoneemme kohdalla pitää ääntä: tuut – tuut – tuut – ääni kuului siitä, että valo aina sammui ja syttyi tasaisin väliajoin.

Parin päivän kuluttua siirryimme Krakovaan toivoen parempaa nukkumaonnea. Siellä ei tullut nukkumisesta senkään vertaa, mutta eri syistä:
-Koko päivän jatkunut 35 asteen helle jatkui vielä illallakin.
-Juuri kun sai unen päästä vähän kiinni, purkautui helle kaksi tuntia kestävään rajuilmaan.
-Parituntisen ukkosen jyrinän jälkeen satoi kaatamalla ja rummutti uskomattomalla metelillä peltiselle ikkunalaudalle.
-Sateen jälkeen laskeutui niin täydellinen hiljaisuus, että muutaman päivän meteliin tottuneena ei voinut nukkua sen takia.
-Juuri kun silmät alkoivat vähän pysyä kiinni, olivatkin puolalaiset palaamassa aamuyöstä kapakoista ja hoilaaminen ja mekkala kuului niin hyvin kuin he olisivat hoilottaneet meidän sänkymme vieressä.

Näitä koettelemuksia emme ole antaneet Puolalle anteeksi.

Entäs me ja ruotsalaiset

Viikonloppuna Hämeen linnassa oppaan mukana ryhmässä kiertäessä tulin tarkkailleeksi myös ryhmäämme. Niin rauhallista ja hiljaista porukkaa, sellaista kuin suomalaiset yleensäkin ovat. Ei mitään turhaa metelöintiä ja turhanaikaista höpinää.

Vaikka kuinka sanotaan, että väitteet eri kansojen erilaisuudesta ovat vain stereotypioita, on tietynlaisia piirteitä, jotka pätevät tiettyihin kansallisuuksiin nimenomaan ryhmänä. Tämän sain kerran kokea ihan konkreettisesti, kun istuin Saksassa jokilaivassa. Eräässä satamassa tuli laivaan ensin amerikkalainen ryhmä. Kovasti metelöiden ja pulisten he astuivat sisään. Tuntuu, että kaikki puhuivat yhteen ääneen. Vähän samalla tavalla tulivat saksalaiset.

Ero seuraavaan, japanilaiseen, ryhmään oli huomattava. Ihmiset rynnistivät sisään ihan eri tavalla kuin länsimaalaiset. Tietysti kaikki katselevat aina ympärilleen oudossa paikassa, mutta japanilaiset pyrähtelivät sinne tänne tutkiessaan, mitä laivassa oli. Nimenomaan pyrähtely on oikea sana kuvaamaan heidän käyttäytymistään. Sellaista en ole länsimaalaisten nähnyt koskaan tekevän. Olen joskus jutellut tästä asiasta aasialaisia tuntevan henkilön kanssa, ja hän on sanonut pyrähtelyn olevan ominaista idässä päin.

Asiakkaiden kanssa tekemisissä olevat ihmiset tunnistavat jo kaukaa, minkä maalaisia asiakkaat ovat ja tietävät kertoa eri kansallisuuksista. Juttelin kerran erään ravintolatyöntekijän kanssa ja sain tietää, että niinkin tavallisessa asiassa kuin hotelliaamiaisella on havaittavissa tiettyjä piirteitä eri kansallisuuksissa.

Kreikkalaiset istuvat kaikki mielellään saman pöydän ääressä ja kasaavat paljon ruokaa pöydälle yhteisesti jaettavaksi. Yksi hakee kaikille ruoat, ja näin ollen ei jokaisen tarvitse jonottaa erikseen.
Saksalaiset jemmaavat jogurttipurkkeja mukaansa, minkä takia hotelleissa jogurtti on yleensä tarjolla isossa kulhossa. Venäläisten matkaan lähtevät sen sijaan teepussit.
Suomalaiset ja ruotsalaiset ovat siinä samanlaisia, että ahnehtivat nenänsä eteen enemmän ruokaa kuin jaksavat syödä, joten ruokaa haaskaantuu heidän jäljiltään. Erona näiden kahden kansallisuuden välillä on kuulemma se, että ruotsalaiset sotkevat jäljelle jääneen ruoan. Keihästävät leivät sormellaan, murustelevat jne.
Arabiperheen istuessa hotelliaamiaisella kukaan ei aloita ruokailua ennen kuin isä antaa luvan. Vaimo yrittää kiireesti syöttää pikkulapset, ja pöydästä noustaan silloin, kun herra on syönyt, oli vaimo ehtinyt aloittaa syömistä eli ei.

Mikään piirrehän ei koskaan koske kaikkia kansalaisia. Ei ole kovin mairittelevaa, jos ulkomailla saa kuulla, että suomalaiset heiluvat aina kännissä puukoin ja puntarein. Itse en ainakaan tunnista itseäni tuosta.
Mutta tavatessaan jonkun ryhmän ihminen automaattisesti yleistää. Jos minulla on vaikkapa 20 oppilaan koululuokka, voin heti sanoa ryhmästä, onko se vilkas, ahkera, laiska vai apaattinen, vaikka yksittäiset oppilaat olisivat ihan päinvastaisia kuin suurin osa.

Herää apina

Mieheni sai jo pari viikkoa sitten tällaisen tekstiviestin: ”Oliko hauskaa? Otetaanko uusiksi?” Aloin jo tietysti epäillä, että vieraat naiset laittelevat viestejä, ja mies vain ei ole ymmärtävinään, kuka niitä viestejä lähettelee.
Päivän kuluttua tuli taas teksti: ”Ellulle ensi sunnuntaina.” Nyt alkoi jo keittää, hyvä ettei rähinää syntynyt. Mietimme kuitenkin, miten Ellu meitä nyt luokseen kutsuu, vaikkei ole moneen vuoteen pitänyt yhteyttä. Sitten tuli puhelinsoitto, mutta kun mies vastasi, lyötiin puhelin kiinni. Seuraavana päivänä tekstiviesti: ”Herää apina!”

Tänään soi kännykkä, mutta miehen vastattua kuului vain: ”Ooh, oho!” ja puhelin lyötiin kiinni. Heti tekstari: ”Soita minulle!” Kun mies soitti takaisin, kuului: ”No vihdoinkin!” Eli vastaanottaja luuli kaverinsa viimein soittavan. Mutta kuultuaan miesäänen läimäisi puhelimen taas kiinni. Parin edestakaisen soiton jälkeen vasta suostui kuuntelemaan, mistä oli kyse ja huokaisi viimein vasta nyt ymmärtävänsä, miksi ei ole saanut kaveriaan kiinni.
Vielä nykyäänkin voivat puhelut ja tekstiviestit mennä näköjään väärään osoitteeseen, ainakin kun tallentaa kaverinsa numeron väärin.

Miksi mies ei korjannut väärinkäsitystä heti alussa?
Siihen on monta syytä. Heti ensimmäisen viestin jälkeen ei ollut tilaisuutta, sitten ei muistanut. Ja muutkin viestit tulivat aina jotenkin sellaiseen aikaan, ettei ollut mahdollisuutta vastata tai soittaa takaisin tai etsiä silmälaseja ja onkia tietoon numeron omistajaa. Sitä paitsi mieheni ei ole ekspertti kännykän käytössä. Häneltä on luiskahtanut saavuttamattomiin tärkeämpiäkin tekstiviestejä ja numeroita.

Aatamin saunavihta ja Verenimijät

Viikonloppu vierähti etelän ihmeitä tarkastellessa. Olimme jo keväällä suunnitelleet, että kun käymme tyttären luona Nurmijärvellä, teemme sieltä käsin retken myös Hämeenlinnan seudulle, sillä Hämeenlinna on Suomessa niitä harvoja paikkoja, joissa en ole vielä käynyt. Nyt on sekin aukko sivistyksessä korjattu. Ja ehdottoman suositeltava ja onnistunut retki.
















Aloimme retken Hattulan Pyhän Ristin kirkosta. Minua kiinnosti kirkko erityisesti senkin takia, että olen lukioaikana ollut kesäisin oppaana Isonkyrön Vanhassa kirkossa, ja halusin vertailla näitä kahta. Molemmat kirkothan ovat keskiajalta. Tutkijat vain ovat viime aikoina muuttaneet kirkkojen rakennusajan parisataa vuotta myöhemmäksi kuin mitä ennen luultiin. Seinämaalaukset Hattulassa olivat värikkäämmät kuin Isossakyrössä. Tässä kuvassa pieni yksityiskohta: Aatamilla ja Eevalla on saunavihta viikunanlehden tilalla.

Hattulassa ei sitten ilmeisesti kukaan tarvitse rahaa eikä ruokaa, kun ei löytynyt pankkiautomaattia, eikä osunut ruokapaikkaa eikä kauppaa kohdalle. Tulipa vahingossa tiedoksi kuitenkin, että Mierolan siltakin siellä on olemassa, mutta mistään ei löytynyt keskustaa, lieneekö sellaista ollenkaan, ei ollut viittaakaan. Meille kävi vähän toisin kuin saksalaistuttavillemme taannoin. He kun eivät löytäneet Lahteen, kun joka viitassa luki vain Keskusta. No, saivatpa hämeenlinnalaiset meidän ruokarahamme.
















Hämeen linna kuten muutkin Suomen linnat ovat tutustumisen arvoiset. Yllätys sekin, että Hämeen linna, Hattulan vanha kirkko ja Turun linna ovat oppaan mukaan ainoat keskiaikaiset tiilistä rakennetut rakennukset, muut ovat harmaakivestä. Yhtään ei ympäristön eikä itse linnan tarvitse hävetä Ruotsin linnojen rinnalla, niin upeaa ja kaunista on. Sinne tuli juuri hääkansaakin, oli alkamassa häät.

Häpeäksi laskettaneen se, että vaikka linna on rakennettu puolustusta varten, ei sitä ole oikein puolustettu. Kaikkien sotien aikana ihmiset ovat joko lähteneet karkuun tai antautuneet. Mutta yksityiskohtana tiedoksi, että linnan viereen 1700-luvulla rakennetussa leipomossa on tuotettu yli 600 kiloa leipää päivässä.

















Vaikka olemme nähneet useita lasimuseoita, kävimme kuitenkin myös Riihimäen lasimuseossa, sillä sinne viitat veivät kuin itsestään. Vasta nyt luin tarkkaan ensimmäisen infotaulunkin, josta ilmeni, että lasin sulatus on keksitty jo 3500 vuotta e.Kr.

Lasimuseot ovat aina siitä mukavia, että vaikka katsottavaa on paljon, siellä on näytillä kauniita esineitä, joita katselee väsyneenäkin. Ihmistä kiinnostaa jostain syystä aina eniten se, mikä liippaa omaa elämää. Nytkin suurin osa ajasta vierähti tutkiessa niitä lasiesineitä, joita muisti ennen nähneensä käytössä ja muistellessa kenellä mitäkin oli nähnyt ja mitä oli itsellä ja mikä oli mennyt jo rikki ja missä tilanteessa. Vanhat esineet tuovat mieleen aina kaikkea muutakin aikaan liittyvää, kuten Viola-juustolasit tai kuvassa näkyvä Vuokko-kermapullo. Niitä oli käytössä vielä ainakin 60-luvulla.

Lasimuseossa oli parin lasitaiteilijan näyttelykin. Kuvassa Johannes Rantasalon näyttelystä Sula hulluus teos nimeltä Verenimijä. Verenimijöitä oli paikalla useitakin. Koko on iso, ne ovat yhtä isoja kuin ihminen kyykistyneenä. Lasistakin saa siis vaikka millaisia taideteoksia.
Tällaisissa nykytaiteen näyttelyissä kiinnostaa aina eniten se, miten ihmiset ovat keksineet epäonnistuneille töilleen mitä hulluimpia nimiä ja kokeilevat, menisikö se kaupaksi. Kuten nyt vaikkapa vähän länällään olevia pulloja ja niille laitettu nimi Taivastelijat.

Maailma on pieni. Ilmeni, että lasimuseon kassalla olevan tytön appiukolla on mökki lähellä meitä. Olen muuten lukenut jostain, että ei tarvitse ottaa kuin seitsemän ihmistä, niin heidän kauttaan saadaan linkki koko maailman ihmisiin. Aina joku tuntee jonkun, jonka joku toinen tietää jostain jne.

Kuitti on tarpeen

Kirjoittaessani äsken kieliblogini tekstiä haukkumista aakkosittain, yritin maistella sanoja, jotka alkaisivat q:lla ja olisivat nimenomaan haukkumasanoja. Ei tullut mieleen kuin se nuorison käyttämä kirosana, mutta sekin alkaa v:llä. Ja siitä taas ajatukset karkasivat ruotsin kielen sanaan kvitto (äännetään kvittu), ja tarkoittaa kuittia.

Siitä taas muistui mieleeni eräs tapaus viime kesänä ystävien kanssa Ruotsin-matkalla. Olimme rautatieasemalla ostaneet liput ja meillä oli monta vaihtoa bussiin ja junaan. Kuitti oli meille ehdottoman tärkeä, mutta kun lähdimme kassalta, ystäväni huomasi, että kuitti puuttui. Hän pyörähti kannoillaan, kipaisi tiskille, löi nyrkin pöytään ja tokaisi: kvitto!

Tuohon sanaan liittyy toinenkin sattumus aiemmilta vuosilta. Olimme oppilaitten kanssa katsoneet videota, jossa suomalainen liikemies lähtee Ruotsiin Sigtunaan myymään firmansa tuotteita. Mies otti Tukholmasta Sigtunaan taksin, jossa sattui olemaan naiskuski. Kun mies pääsi perille, hän maksettuaan kysyi: "Kan jag få kvittot?"
Tuolloin eräs oppilas ähkäisi: "Oho, kylläpäs heti sitä kysyy!"

Lajituntemus automaattiseksi

Tutkaillessani kirjoista muutama päivä sitten julkaisemaani perhosta ihmettelin, miksi en tunne perhosia, vaikka biologia oli koulussa lempiaineitani. Ainoastaan nokkosperhosen ja sitruunaperhosen tiedän heti ne nähtyäni. Sitten muistin yhden syyn. Koulussa biologiankirjassa perhosluku oli aina kirjan lopussa. Ja juuri kun olisi päästy perhosiin, loppui lukukausi ja piti lähteä kesälomille. Niin jäivät perhoset opiskelematta.

Lajituntemus on nykyään heikkoa, monilla heikompaa kuin minulla. Ennen oppi väkisinkin ainakin tavallisimmat kasvit, kun niitä piti kerätä. Paitsi siskoni, jonka ei tarvinnut kerätä. Hänelle nimittäin keräsi poikakaverini (nykyinen mieheni) kaikenlaisia kasveja ja toi ne siskolleni aina minun luokse tulleessaan. Seuraus oli, että mieheni tuntee kaikki kasvit, sisareni ei montakaan.

Tämä lajituntemusasia nousi mieleeni myös nyt juhannuksen aikoihin, kun olimme kävelyllä 2½-vuotiaan Aatun kanssa. Mieheni, jonka polvet eivät kestä pitkää kävelyä, lähti määränpäähämme autolla. Kun poika sen näki, hänelle tuli kova hätä: ”Byääh, vaari vei mumman auton! Byääh!”
Poika tunsi kaikki muutkin ohimenevät autot, eikä erehtynyt edes silloin, kun vastaan tuli ihan samanlainen auto kuin isälläänkin on. Poika vain sanoi: ”Tuossa on samanlainen auto kuin isillä”. Isänsä sen sijaan luuli, että joku oli varastanut hänen autonsa, kun rekisterinumerokin alkoi samoin kuin hänen omansa.

Jos kerran noin pieni oppii erottamaan autot viimeistä piirtoa myöten yhtäläisyyksistä huolimatta, kannattaisi opettaa kaikki kasvit ja eläimetkin ihan oikeilla nimillä aivan pienestä pitäen. Näin ne opittaisiin ilman, että toinen huomaa, että tässä yritetään opetella jotain. Sen sijaan että sanoo: ”Tuossa on kukka” sanoisikin aina: ”Tämä on niittyleinikki, tuo on harakankello, tuolla lentää haukka”. Itsekin tunnen hyvin oikeastaan vain ne linnut, jotka minulle on aina sanottu nimeltä. Muut ovat vain lintuja samoin kuin kaikki autot, olivat ne mersuja tai peugeotteja ovat minulle vain erivärisiä autoja.

Onko kaikki maailmassa jo oivallettu

Aina kun keksii hyvän oivalluksen, onkin joku muu keksinyt ja sanonut sen aiemmin. Oikeastaan maailmassa ei tarvitsisi itse kirjoittaa tai tehdä mitään, kaikki on jo tehty valmiiksi. Kun olin lukenut Kaari Utrion Kiilusilmä feministi, (sisältää kolumneja eri vuosilta), oli melkein tunne kuin olisin itse kirjoittanut ne artikkelit. Niin samoilla linjoilla olen Utrion kanssa monista asioista, joitakin poikkeuksia lukuun ottamatta. Mutta nythän minun ei tarvitse kirjoittaa, kun joku muu on sen tehnyt. Utriolla on suoranuottinen tyyli sanoa asiat niin kuin ne ovat. Mutta totuudenhan hän vain sanoo, ei sellaisesta pitäisi loukkaantua. Kirjan ala-otsikko kuuluu: Eli miksi en enää matkusta junassa. Vastaus: siksi, että ihmiset junassa tulevat jatkuvasti haukkumaan kirjoitusten takia.

Minuun on tehnyt vaikutuksen myös Armas K. Baltzarin Sadeaika, joka kertoo kahden kehitysvammaisen rakkaudesta. Kirja on niin todentuntuisesti kirjoitettu, että voisi olla totta. Baltzar on harvinaisen suorapuheinen, aihe on todella vaiettu tabu. Ainakin minun tuntemieni kehitysvammaisten vanhemmat ovat kiukustuneet suunnattomasti siitä, että terveydenhoitoalan ihmiset ovat ottaneet puheeksi heidän kehitysvammaisen lapsensa seksuaalisuuden. Ja lapset ovat olleet tuolloin jo 20-40-vuotiaita.

Nyt olen lukenut myös Sabine Kueglerin Paluun viidakkoon. Kirja tuo esiin juuri sen saman asian kuin toissailtainen TV-ohjelmakin: Sademetsät hävitetään, kuivuus lisääntyy, alkuperäiskansoilla ei ole muuta mahdollisuutta kuin häipyä ja muuttaa slummeihin.

Hallitusten ja metsäyhtiöiden ahneus on niin pitkällä, että esim. Länsi-Papuan ihmisiä otetaan kiinni ja tapetaan.
Sabine Kuegler on ryhtynyt taisteluun epäoikeudenmukaisuuksia ja raakalaismaisuuksia vastaan, siksi hän kirjoittaa tämän toisen kirjansa. Kirjoittaja ei ole kirjanteossa onnistunut mielestäni niin hyvin kuin ensimmäisellä kerralla Viidakkolapsen kirjoitettuaan, mutta hänen päätarkoituksensa on tuoda julki, mitä kaukana Euroopasta tapahtuu. Elämä muualla ei ole niin auvoista kuin ehkä luulemme. Eli kyllä maailmassa vielä on parantamisen varaa.

Ei pelkkä toimettomuus tuo onnea

Minulla on kummallisia harrastuksia ihmisten mielestä. Nytkin tulin juuri matonpesusta rannasta. Se jos mikä on tosi hyvää liikuntaa selälle, selvästi huomaa sen olevan notkeampi ja kivuttomampi. samasta syystä poljen töihin parin kilometrin matkan aina pyörällä, satoi tai paistoi. Ihmiset kyselevät aina: "Mitä sinä sinne itse änkeet pesemään, vie pesulaan, niin minäkin teen". Tai pyöräilystä: "Luulisi sinulla olevan varaa autollakin käydä töissä!"

Mutta itse pesemisessä on etuja: Ensiksi: Joka päivä puolen tunnin verran yhden maton pesua aamusta, käy aamuvoimistelusta. Toiseksi: näkee ihmisiä ja saa jutella, nytkin tuli selväksi, mitä kaikkea kunnan päättäjät ovat tehneet ja kuinka ne päin vastoin olisi pitänyt tehdä! Kolmanneksi: koska en siedä rannalla makailua - se on karmeata - saa tässä aurinkoa ihan saman verran ja ruskettuu tasaisemmin. Neljänneksi: näkee työnsä tuloksen: olen saanut jotain tänään aikaan, ja jos siltä tuntuu, voin loppupäivän viettää vaikka siestaa - niin kuin vietänkin.

Tänään siellä rannassa oli pari japanilaista turistiakin aamukävelyllä. Ihmettelivät kauheasti matonpesutouhua. Molempien piti saada kokeilla itsekin pesemistä ja sitten valokuvattiin tapahtumaa. Kaiken kruunasi vielä, kun sattui järvellä kulkemaan ohi iso saksalainen tankkilaiva, ja luotsivene rannasta lähti viemään luotsia laivalle. Siinä riitti näytelmää niin paikallisille kuin turisteillekin.

Nyt kun on heinäkuu alkanut, alkaa näkyä myös jos jonkinlaisia yksityisten pienveneitäkin. Vuosi vuodelta ne vain suurenevat ja suurenevat, oikein laivan kokoisia. Pakko mainita vielä, että kertovat ne, jotka venepaikkamaksuja keräävät, että melkein säännölllisesti on niin, että mitä isompi vene, sitä vaikeampi omistajan on maksaa venepaikkaa. Heidän taholtaan kuulee jos jonkinlaista haukkumista. Ilmeisesti on sitten niin, että tuo mahtava vene on hankittu huonoa itsetuntoa pönkittämään, jonkinlainen pippelinjatke. Vai onko todella niin, että kaikki rahat menivät juuri siihen veneeseen? Ei luulisi, venepaikka ei kai maksa kuin kympin!