Heitetään huulta

Nyt sattui taas se, mikä niin usein ennenkin, eli että oppilas kääntää suoraan suomenkielestä vieraalle kielelle. Joku kirjoitti aineessaan, että luokassa on hyvä luokkahenki, koska "vi kastar läppar i klassen" eli tuolla oppilas tarkoitti, että he heittävät luokassa huulta.
Monet sanonnat on mahdollista kääntääkin sanatarkasti, mutta tuossa kohtaa kyllä auttamattomasti ruotsalainen jää ihmettelemään.
Eräs toinen kirjoitti: "hoppas att provet inte går under bänken". Tämä viimeinen on muuten jo klassikko. Ainakin minun urani aikana sitä on kirjoittanut jo useampikin. Minulle kyllä tulee mielikuva, että oppilas toivoo, että paperi ei lähde lentämään penkin alle, vaikka hän tarkoittaa, että koe ei menisi pieleen. Joissain asioissa suomenkieli on monipuolisempi kuin ruotsi.

Ihmeellisintä on, että kun oppilaita yritin opastaa tästä, eivät kyseiset kirjoittajat oikein käsittäneet, mitä ajan takaa. "No sanakirjassa oli sitten väärin, mitenkähän se on mahdollista!" Näin he kommentoivat minulle. Aina on joku, joka ei mitenkään arvaa luopua yksittäisistä sanoista ja yrittää löytää sanahahmon takaa niiden tarkoitusta.

Joskus oppilas on kysynyt minulta, mitä pää on ruotsiksi. Kun vastaan "ett huvud", on tuloksena, että oppilas kirjoittaa: "bordets huvud", kun hän tarkoittaa pöydän päätä. Kun sitten tarkastaessani korjaan, oppilas ihmettelee: "No miksi sinä sitten sanoit väärin?"
Aina ei muista tolkuttaa, että pitää ottaa huomioon koko lauseyhteys.

Toinen asia sitten taas on, jos kääntää vieraasta kielestä suomenkielelle. Siinä kuulee mitä uskomattomimpia tulkintoja. Minusta hauskimpia, mitä olen kuullut on: "Talrika var de finnar som flyttade till Sverige", millä tarkoitetaan, että lukuisat olivat ne suomalaiset, jotka muuttivat Ruotsiin. Joku oppilas oli kääntänyt: "Lautasenkokoisia olivat ne finnit...". Tämä ei kylläkään ole sattunut minulle, vaan liekö jo urbaani legenda.

Urani varrelta muistan uskomattomimman käännöksen, mitä luulin ensin oppilaan vain huvikseen kirjoittaneen, mutta tarkemmin asiaa tutkailtuani oppilas oli kyllä ollut tosissaan. Oli käännettävä suomeksi lause, joka meni jotenkin siihen tapaan, että "hänen valtavan omaisuutensa korot jaetaan yleishyödyllisiin tarpeisiin, jotka hyödyttävät koko ihmiskuntaa." Oppilas käänsi tämän: "Hänen kettujaan kehuttiin, kun koko miehistö oli uusittu."

Saattaa sitä sattua

Kakkosille yritin eilen opettaa vielä viho viimeistä asiaa ennen kokeita, jotka ovat ensi viikolla, huomenna nimittäin alkaa koeviikko. Jo neuvoessani näin lasittuneita katseita, ja joku jopa piirteli omiaan. Vaikka kuinka yritin julmistella, ei tehonnut.
Ja kuten arvata saattaa, kun asiaa piti harjoitella, ei joillakin ollut tuon taivaallista käsitystä, mitä pitäisi tehdä. Asiahan ei maailman mielenkiintoisinta tietystikään ollut: mihin muotoon on laitettava adjektiivi ja substantiivi minkäkinlaisen pronominin jälkeen.
Joku alkoi jo kiukutellakin, että mistä näitä voi tietää! Eihän ole mahdollista tietääkään.
Silloin lorahti vereeni adrenaliinia. Eihän siinä mitä, voin neuvoa vaikka kuinka monta kertaa, jos oppilas itse edes yrittää, mutta jos ei halutakaan yrittää, niin se alkaa kiukuttaa. Ja varsinkin kun mallit olivat taululla nenän edessä.
Niinhän siinä sitten kävi, että ajoin ne pois luokasta etuajassa. Lähtivät korvat luimussa.

Myöhemmin joku tuli iltapäivällä pyytämään anteeksi käytöstään. Liikutuin kovasti, sillä ei ole kovin tavallista, että joku oppilas tulee pyytämään anteeksi. Itse asiassa en minä häneen enkä kehenkään henkilökohtaisesti hermostunut, nämä ovat oikein kultaisia ja mukavia oppilaita, mutta kovin vähätöisiä. Suutuin siihen tilanteeseen. Aivan sama olisinko ollut luokassa ollenkaan.

Joo, tiedetään, tiedetään! Joku viisas sanoo nyt, että muuta hyvä ihminen opetussysteemeitä ja tee sitä ja tätä ja tuota. Joo, joo. Kyllä tiedän. Kaikkea on aina kokeiltu, hyvä ettei päällä seisomistakin. Mutta kun samojen oppilaiden kanssa aamusta iltaan vuosikaudet askartelee, saattaa sitä sattua tällaistakin.
P.S. Tänään meillä sitten sujuikin yhteistyö ihan sulassa sovussa.

Susia ja karhuja

Viikolla luki lehdessä, että erään talon pihamaalta ei aamulla ollut löydetty koiraa, vaan tyhjä ketju. Sudet olivat yöllä syöneet koiran. Kokonaan. Tämä vain viidentoista kilometrin päässä kirkolta. Vanhemmat olivat heti tilanneet pienelle koululaiselleen kunnalta "karhukyydin", mikä tarkoittaa sitä, että lapsi haetaan kotipihasta asti, jolloin ei tarvitse kävellä päätielle koulukyytiä odottamaan.

Pari viikkoa sitten oli niin ikään syöty koira ketjustaan, vain pää oli jäänyt ketjun viereen. Tuollekaan talolle ei ole kirkolta kuin kymmenen kilometriä.
Minua kauhistuttaa ajatus avuttomista koirista rimpuilemassa ketjuissaan. Ja vielä hirvittää sekin, että kaikki tämä tapahtui juuri sillä alueella, jolla meilläkin oli kesällä mökki vuokrattuna. Enpä arvannut muutama viikko sitten kanttarelleja etsiessäni, että sadan metrin päässä siitä paikasta vierailisi susia muutaman viikon kuluttua. Ties miten silmät kiiluen ne minuakin ovat tiirailleet jostain pusikosta.

Keväällä kouluavustajamme, joka asuu tuolla samalla suunnalla, joutui pysähtymään keskelle tietä kouluun tullessaan, kun tietä ylitti kolme karhua. Täällä sitä eletään petojen kanssa, mutta annapa olla jos joku pääkaupunkiseudulla vain luuleekin nähneensä karhun tai suden, on heti valtava jahti meneillään.

Olen itsekin nähnyt karhun, mutta sitä ei meinaa kukaan uskoa. Siitä on kylläkin aikaa jo ainakin kymmenen vuotta. Olin koiran kanssa kirkonkylän pururadalla lenkillä, kun mutkan takaa suoralle tultuani näin jonkun menevän pururadalta pusikkoon. Ihmettelin valtavasti, mikä se oli. Mieleeni ei mitenkään tullut, että se olisi karhu. Vaikka olen vanhaksi elänyt, en ollut vielä koskaan kuullut, että susia tai karhuja ylipäätään onkaan edes Suomessa, paitsi ehkä jossain Lapin kairoilla. Ainut, miksi saatoin kuvitella metsään menijän olevan, oli ihminen. Mutta kukaan ei käyttäydy sillä tavalla. Aivoissani menijä näytti papinkaapuun pukeutuneelta. Mutta tiesin, ettei sellainenkaan ole mahdollista.
Vasta kun siitä parin vuoden kuluttua ihmiset rupesivat havaitsemaan karhuja paikkakunnalla ja samoissa metsissä kuin minäkin olin ollut, ymmärsin, että minäkin olen nähnyt karhun ihan 50 metrin päästä ja tietämättäni. Koiran kanssa paikalle tultuani oikein yritimme kurkkia pusikkoon, mutta mitään ei kuulunut, ei näkynyt, vaikka seutu oli aika aukeata. Kukaan ihminen ei pääse niin hiljaa kulkemaan.

Huvittava sattuma on sekin, että kirkkoherramme nimi on Ursin, ja karhu on latinaksi ursus. Kun miehelleni olen kertonut tätä tapahtumaa ja sanonut, että olio näytti papinpukuiselta ihmiseltä, naureskelee mies, että olen nähnyt Ursinin turkki päällä metsässä hiiviskelemässä.

Valokuvatorstain 60. haaste: Kivet

Valokuvatorstain tämänviikkoiseen haasteeseen sopii hyvin tämä viikinkien riimukivi. Kuva on Sigtunasta, Ruotsin vanhimmasta kaupungista, joka sijaitsee lähellä Tukholmaa.

Enkä malttanut olla lisäämättä tähän viikinkien muinoin käyttämiä riimukirjaimia ja niiden selityksiä, jos vaikka kivestä jonkin sanan löytäisi, muinaisruotsia tosin.

Fy fan

Eilen ykköset näyttelivät puhelinkeskusteluja ruotsiksi. Niinpä tietysti joku sai ujutetuksi lauseeseensa rumiakin: Fy fittan, det var fel nummer! Mistähän ihmeestä ne oppiikin aina kaikki, mitä ei niin välttämättä tarvitsisi tietää. Tällä kertaa puolet luokasta höristi heti korviaan uudella tavalla, puolet ei huomannut mitään. En ollut huomaavinanikaan, varsinkaan kun asianosaiset oikein tirkistelivät, mitä se sanoo.

Tänään oli taas äidinkielen ylioppilaskirjoitukset ja kaikki abit siellä. Siinä valvoessani minulla oli aikaa mietiskellä uusiksi koko syysruljanssi.
Miksi ihmeessä pitää olla näin stressaavaa: oppilailla on syksyllä menossa täydet kurssit ja niihin pitäisi lukea läksytkin. Monet kirjoittavat kaksi ja kolmekin ainetta jo syksyllä, jolloin kirjoituksiin pitäisi lukea. Kaiken kukkuraksi ensimmäisen jakson koeviikko pasahtaa aina juuri kirjoitusten aikaan. Jotkut ovat jo ihan puolikuolleita. Miksi tällaista sallitaan?

Jos kerran on luotu sellainen systeemi, että syksyn kirjoitukset eivät ole enää mikään marginaalijuttu, miksi ei sitten muuteta perusteellisesti kaikkea? Miksi ei yksinkertaisesti tehdä niin, että ensimmäisellä jaksolla abeilla ei olisi koulua ollenkaan. Näin heillä olisi aikaa lukea haluamiinsa kirjoituksiin. Siten voitaisiin jokaisesta kirjoitettavasta aineesta järjestää suullinen "tentti" tai jokin muutaman tunnin kertaustuokio. Jos kerran oletetaan, että osa aineista kirjoitetaan jo syksyllä kahden vuoden opintojen jälkeen, olisi oppimääriä vähennettävä niin, että myös syksyllä pystyy saamaan kiitettävän arvosanan.

Luulen, että alunperin syksyn kirjoitukset on tarkoitettu pienelle marginaaliryhmälle, joillekin nopeasti eteneville, ettei kaikkien tarvitse junnata hitaasti. Mutta asia ei ole enää nykyään niin. Jos kirjoittaa esimerkiksi reaaliaineita useampia, on hieman pakko saada osa pois jo syksyllä. Samoin kaksi pitkää kieltä kirjoittava on pakotettu tekemään toisen jo syksyllä, koska kokeet ovat samana päivänä.
Mietin vain, onko tällaisesta koskaan edes puhuttu millään taholla.

Mutta ymmärtäähän ne kumminkin

Tänään taas joku esitti sen iänikuisen vastaväitteen minun kielenopetukselleni: Mutta ymmärtäähän ne kuitenkin, eihän sillä niin väliä ole, mitä minä niille sanon.
Tietysti asia on niin, että vähäiselläkin kielitaidolla saa itsensä ymmärretyksi, ja kieltä pitääkin käyttää rohkeasti. Mutta miksi oppilas laiskuuttaan ajattelee, ettei halua oppia jotain tiettyä asiaa. Miksi aina on joku luokassa, joka väittää, ettei sitä tai sitä asiaa ole niin tärkeä opetella, ymmärtäähän ne minua muutenkin!

Annoin esimerkin, miltä kuulostaa, jos ulkomaalainen sanoo: Pesin hampaani hammasvoiteella. Tai: Autolla ajaessani tiellä tuli vastaan käyrä. (Jotka molemmat olen joskus kuullut ulkomaalaisen suusta). Oppilas hymyili tosi huvittuneesti. Samoin ruotsalainen hymyilee, jos hänelle puhuessamme valitsemme väärän sanan tai muuten kaikki ei ole kohdallaan.
Mehän teemme joka tapauksessa virheitä vierasta kieltä puhuessamme, voisimme ainakin yrittää vähentää niitä opiskelemalla kulloistakin kieltä niin hyvin kuin pystymme.

Tällaista tänään

Sataa, sataa, joten joutaa kirjoitella blogeja. Ei suinkaan tänään mitään erikoista sattunut, joten voin ihan hyvin kuvailla koko päivän. Tänään oli helpohko päivä, silti olin kotona vasta klo 16.

Jo kahdeksalta alkoi abien saksa, tietystikään eivät kaikki olleet paikalla, sillä tänään kirjoittavat jotkut matikkaa. Eilen ei osa ollut paikalla, koska oli poikien kutsunnat. No, tynkäporukalle annoin joitain mitä lie lauseita käännettäväksi.
Osa on jo tehnyt internettiin kirjoitelmansa. Meillä on nimittäin jo kolmatta vuotta italialaisen koulun kanssa yhteinen internetprojekti eJournalissa, johon oppilaat kirjoittavat annetuista aihepiireistä.

Toinen tunti olikin kakkosen saksaa. Sekin on aika tyngänlainen, sillä yksi oppilas on siellä Saksassa vaihto-oppilaana. Eikä näitä muutenkaan ole kehuttavaa määrää yhteensä. Sitä paitsi porukassa on sekä A-saksaa lukeneita että viime vuonna lukiossa alkaneita. Sekaryhmä, kuten kaikki saksanryhmät niin monena vuonna jo aiemminkin. Lisäksi saksalainen vaihto-oppilas käy näilläkin tunneilla, jos vaikka oppisi jonkin sanan suomea. Häntä on mukava käyttää hyväksi muutenkin kulttuurituntemuksessa.

Ja niinpä sitten siirryttiin seuraavaksi ykkösen ruotsiin. Ei sielläkään kovin paljoa ole oppilaita, oppilasmäärä vähenee maaseudun lukioissa hurjaa vauhtia. Siinähän se tunti hurahti ruotsin kielen salaisuuksia taivastellessa.

Kakkosen ruotsissa ei niin järin kummoisia liioin pääse tapahtumaan. Osa kirjoitti ainetta sillaikaa kun minä otin aina kaksi oppilasta vuoron perään toiseen luokkaan keskustelemaan jotain henkevää ruotsiksi.

Sittenpä painoikin jo ruokatunti päälle ja vähän myöhemmin vatsa pulleana kiiruhdin hierojalle. Selkä on alkanut kummitella, joten pakko yrittää sitä kuntouttaa.

Tuon jälkeen oli vielä yksi tunti suomen opetusta vaihto-oppilaille. Tällä kertaa yritin mm. selittää voida- ja osata-verbien eroa. Se tuntui tulevan selväksi, mutta miten sitten lie käytännössä.

Kaiken tämän jälkeen olikin kello jo lähemmäs puolta kolmea. Englanninopettaja oli odottanut minua, että varaamme ensi kuun lopulle liput Rhodokselle. Comenius-projektin kokous pidetään nimittäin siellä. Vähän kurja, kun se sattuu syyslomalle, toisaalta kiva päästä aurinkoon täältä sateesta. Rasittava matkasta tulee, sen tiedän jo aiemmista projektikokouksista. Meillä on muuten projektissa yhteensä kahdeksan maata eri puolilta Eurooppaa. Tämä on kolmas toimintavuosi.
Mutta aina pitää olla jotain hankaluutta. Emme olleet muistaneet varata pankin tunnuslukuja mukaan, joten matkan varaus meni susille. Täytyy toisen tehdä se illalla kotona.

Ja kuinka ollakaan, tuli höpötetyksi koulun päätteeksi vielä ainakin tunti kaikenlaista turhaa - tai ehkei se sosiaalisuuden ja sielunhoidon kannalta turhaa ollut- joten kuten sanottu, venyi päivä jotenkin pitkäksi. Nyt sitten vain pitää kotona ruveta suunnittelemaan, millaisia salaisuuksia huomenna kertoisin oppilaille tästä kielten loputtomasta aarrearkusta.

Kyökkäillen suomea

Suomen opettaminen ulkomaalaisille vaihto-oppilaille on tosi mielenkiintoista. Periaatteessahan opetus ei eroa juuri muiden kielten opettamisesta, systeemi on sama. Mutta on mielenkiintoista nähdä, mitkä asiat voivat muodostua omassa äidinkielessäni kompastuskiviksi.
Suomen pitkät sanat vaatisivat ulkomaalaisten mielestä painon jonnekin keskelle sanaa, vaikka se aina pitää olla ekalla tavulla. Esimerkiksi kengän, yö ja myöhään ovat tosi vaikeita ääntää, varsinkin italialaisen. Vasta kun oppilas viimein oikein piruuttaan työntää kielen ulos ja aivan kuin oksentaisi sanan, minusta kuulostaa sana oikealta ja nyökkäilen hyväksyvästi, että hyvä, hyvä, hienosti ääntyy. Tuolloin oppilas näyttää hämmästyneeltä ja vähän nololtakin, muttei silti arvaa ruveta kaikkia sanoja oksentelemaankaan.
Sama pätee suomalaisiin ruotsin tai saksan opiskelijoihin. Ei oikein uskalla luopua siitä, mihin on jumettunut vuosien kuluessa. Eräs abi mainitsikin minulle muutama päivä sitten jonkun saksalaisen sanoneen, että kun suomalainen yrittää mongertaa saksaa, ei siitä saa kukaan mitään tolkkua.
Niinpä. Ääntäminen, oikea painotus ja lausemelodia olisivat ensiarvoisen tärkeitä informaation perille saamisessa. Kielioppivirheethän eivät häiritse yhtä paljon kuin täysin väärä ääntäminen.

A-ajatuksia abeille

Olen tänä vuonna abiluokan ryhmänohjaaja ja muistin heitä tällaisella tarinalla. Pelkällä a-kirjaimella ei olekaan helppoa sanoa asioita.

Armaille abeilleni A-ajatuksia:

Aiemmin abeilla aamulla aikaisin aapisensa avaamatta. Alkoivat autoja, aatonaattoja, ajanvietettä ajatella.
Antaisinko anteeksi? Auttaisiko asiaa abiksi aikovalle? Alan: Alas aatteet ala-arvoiset! Alkakaa asiaan!

Annan aineeni asioita armotta ajateltavaksi: Alle anfangen, Abitur abzulegen, an, auf, aus…
Aivoituksensa arvaan: ah, ala-arvoista asiaa! Algebraa ainoastaan arvostavat.
Askaroivat, aukaisevat aluspaidankin, aukeavatko arvoitukset?

Alamme alusta auditiivisesti. Aakkosta arvioitava alinomaa, arpapeliä. Alkavat ahdistua: arvoituksissa a:ta alussa aikalailla.

Ahertavat ahjossaan aamusta auringonlaskuun. Armoa anoen askaroivat ailahtelevasti.
Alkavat aikuistua, asennoituvat asiallisesti, aineet alkavat aueta, alemaanejakin arvostavat. Alkuvuodesta auditoriossa asiat asettunevat asemiinsa: abeista asiantuntijoita. Ah autuutta, ajoimme aineet aivoihin!

Muisti se pelaa edelleenkin - mutta miten

Tuleekohan tästä sellainen blogi, jossa joudunkin kertomaan, mitä kaikkea kulloinkin olen unohtanut ja töpeksinyt, vaikka kaikkea muuta alunperin meinasin kirjoitella.
Jo eilen oppilaat sanoivat minulle, ettei tänä aamuna tarvitse minun vaivautua kahdeksaksi kouluun, koska he kaikki kirjoittavat syksyn yo-kirjoituksissa äidinkieltä. Selvä peli! ajattelin.
Mutta kuinkas kävikään. Aamulla työntäydyin kuitenkin kouluun ja ihmettelin, missä oppilaat ovat. -No, eihän siinä mitä, sainpahan vapaata ja aikaa lueskella toisten blogeja.
Ei minulle vieläkään valjennut, että niitä kokeitahan pitää jonkun valvoakin, ennen kuin näin käytävällä narut ja laput, joissa luki isolla: Ylioppilaskirjoitukset! Ole hiljaa!
Tietysti olin sopinut opettavani suomea vaihto-oppilaille juuri noina valvontatunteina.
Kun rupesin niitä perumaan, oppilaat sanoivat, että eivät he olisi muutenkaan voineet tulla, sillä paikallislehdestä tulee joku heitä haastattelemaan. Ou jee, kiva kun meillä kulkee informaatio ja muistikin pelaa!
Minulle oli laitettu vielä yksi valvonta klo 15-16, sillä yhdellä oppilaalla on mahdollisuus kirjoittaa pari tuntia pitempään kuin muut. Siinä kohtaa kuitenkin onni vähän potkaisi, sillä oppilas olikin valmis jo ennen tuota, joten nyt joutaa kirjoitella tällaisia tarinoita.

Valokuvatorstain 59. haaste: Klassikko

Eikö tämä nyt kumminkin ole aikamoinen klassikko. Hakkaa mennen tullen mariskoolit ja aaltomaljakot Valokuvatorstain haasteessa.

Turhaa hommaa

Kunta poistaa puhelinkeskuksensa ja puheluiden välittäminen siirtyy Soneralle. Jo sähköpostissa oli tullut jokaiselle kunnan palveluksessa olevalle kaavake, johon olisi pitänyt täyttää nimi, nickname kahteenkin eri kohtaan, se tuntui olevan tärkein asia. Lisäksi puhelinnumero työpaikalla ja kotona, osoitteita, ammattinimikettä, työnimikettä, osastoa, kummin kaiman nimiä yms.
Hihat paloi jo siinä vaiheessa, kun liitetiedoston kaavaketta saattoi vain katsella, siihen ei voinut täyttää ja tallentaa suoraan ja humpsis, napinpainalluksella olisi kaavake lähtenyt matkaan.

Ei siis niin. Vaan jokaisen lokerossa oli eilen A-nelonen. Samoja asioita kyseltiin toistamiseen ja paperisaastetta tuli taas, ja joku sihteeri oli tehnyt töitä leipänsä eteen oikein olan takaa.
No eihän tämä vielä mitään, kerrankos sitä samaa asiaa kysellään meiltä jopa kolmeenkin kertaan.
Mutta muutamalla kollegalla paloi käämit totaalisesti. Alkoi valtaisa mekkala ja poru. Se kumpusi kattoon, kimposi sieltä pitkin seiniä ja lattioita ja moninkertaistui hirvittäväksi kaaokseksi, jonka keskellä en edes kyennyt enää lähettämään edes tärkeää tekstiviestiäni.
Joku pongahti pystyyn huutaen suoraa huutoa, miten tässä talossa ei mikään toimi, kunnasta nyt puhumattakaan. Siinä saivat kuulla kunniansa niin kollegat kuin kunnan päättäjät. Ministereitä myöten on töissä Suomenmaassa pelkkää saamatonta ja ymmärtämätöntä väkeä.
Kyseinen haukkuja harppoi suoraa päätä puhelimeen ja soitti kaavakkeiden lähettäjälle haukkuen kaikki pataluhaksi.

Toinen proppunsa polttanut kailotti suureen ääneen sitä mukaa kuin paperin täyttö edistyi. Nickneimejä tuli useampia, ammatteja tuli poliisista sairaanhoitajaan, katuosoitteita useammanlaisia. Kerrankin on kuulemma kiva kun pääsee oikein revittelemään.

Stressiä tuntuu siis olevan useammallakin ja tarve purkaa sitä jotenkin. Mutta ei ole kiva, kun toinen saa stressiä ja ahdistusta muiden kauheasta metelistä, varsinkin kun porua pidetään ihan tyhjästä. Ihan pää halkeaa ja kuuluu vain kaukaista kuminaa.
-Täytin kaavakkeeseen vaivihkaa nimeni ja puhelinnumeron - muuta siihen ei tarvittukaan - ja vein palautuslokeroon. Turhaa hommaa, mutta turhaa oli se huutokin.

Heinäsaari och samma på svenska

Kakkosluokan kurssilla opetellaan luontoon liittyviä sanoja kuten en ö (saari), en å (joki) ja en en(buske) (kataja). Joskus muinoin joku kysyi minulta: "Tiedätkö, mitä tarkoittaa hö-ö mö suomeksi." Tuolloin en ollut vielä kuullutkaan tuota nykyään jo klassiseksi värssyksi muuttunutta juttua:

Saari, saari, heinäsaari
heinäsaaren morsian

Och på svenska:

Ö, ö, hö-ö
hö-öns mö

Tällaisista hokemista oppisi vaikka kuinka paljon uusia sanoja pienellä vaivalla. Nytkin oppilaat höristivät heti korviaan ihan eri tavalla, kun heille ilmeni, että taannoin televisiossa pyörineen ohjelman Hyppönen & Enbuske experience toisen juontajan nimi tarkoittaakin katajapuskaa.

Lapsityövoimaa. Valokuvatorstain 58. haaste: Lapsi

Tämä on lapsityövoiman hyväksikäyttöä. Mutta Suomessahan vallitsee työvoimapula, joten työvoimaa on otettava sieltä mistä sitä suinkin saa.
Otan tällä kuvalla osaa valokuvatorstain viikottaiseen valokuvaushaasteeseen.

Surua

Tänä aamuna kuulin kirjaston viereiseen luokkaan ääntä, josta en saanut selvää, onko se itkua vai naurua. Kun tunti loppui, huomasimme, että se oli todella itkua. Vaihto-oppilaamme istui tietokoneen ääressä. Hän oli juuri saanut tietää sähköpostitse, että hänen hyvä ystävänsä Saksassa oli kuollut.
Tuo tapahtuma teki meidät kaikki murheellisiksi. Yritimme lohduttaa ja onneksi hän kykeni puhumaan asiasta vähän pitkin päivää. Järkytys oli sitäkin suurempi, sillä ei ollut mitään enteitä, mistä olisi voinut päätellä näin tapahtuvan. Ei sairautta, ei näkyvää masennusta..
Toivottavasti oppilaamme selviytyy tästä traagisesta tapahtumasta. Yritämme auttaa kaikin mahdollisin tavoin. Olemme jo kysyneet kriisiapuakin, mikäli sitä tarvitaan.

Se tekniikka, se tekniikka...

Meille tuli jo viime keväänä uusia tietokoneita ja videotykkejä. Koska rehtorimme muutti paikkakuntaa, jäi koneiden asentaminen syksyyn. Sekin henkilö, joka kunnassa on hoitanut koulumme tietokoneasioita, perusti oman firman, eikä ole joutanut tulla laittamaan koneita käyttökuntoon.
Minun luokkaani olivat koneet jo tulleet, mutta aina jos minulla olisi ollut aikaa kokeilla niiden toimivuutta ja laittaa ne täsmälleen oikeille paikoilleen, olikin luokka varattu tai jotain muuta estettä.
Kakkosluokkalaiset olivat kärttäneet, että näyttäisin kuvia kesäiseltä Ruotsin-matkaltani. Olin jo viikkoja sitten luvannut, että heti, kun koneet ovat näyttökunnossa.
Tänään he olivat tympääntyneet odotteluun, hyppäsivät ylös, hiissasivat pöydän luokkaan, sille koneet, laittoivat kaiken paikoilleen, minä vain noudin muistitikkuni.
Ajattelin, että kyllä minunkin nyt jotain täytyy omatoimisesti tehdä ja yritin tunkea tikkua yhteen reikään. Oppilaat sanoivat, ettei siihen, vaan tuohon toiseen. Minusta reikä näytti oikeanlaiselta ja yritin kuitenkin ängetä tikkua siihen väärään.
Vihdoin uskoin. Joku koiranleuka mainitsi minulle, että en ole näköjään tottunut etsimään reikää, johon minä, etteihän se minun hommani olekaan, vaan toisen sukupuolen edustajan heiniä. - Hymyilivät ymmärtäväisesti.

Perunapuffereita

Huomenna lähtee yksi saksanlukijoistani Saksaan vaihto-oppilaaksi ja siksi teimme tänään saksantunnilla Kartoffelpuffereita. Röstiperunoiksi niitä kai parhaiten voisi suomeksi nimittää. Mukana oli saksalainen vaihto-oppilaammekin. Oli oikein mukava vaihteeksi tehdä muuta kuin olla tavallisessa luokassa.
Röstiperunoita syödään Saksassa omenahillon kanssa. Koska meillä kotona on paljon omenapuita, lupasin tehdä hilloa niistä vähistä omenoista, joita nyt näin matoisena aikana saa. Ämpärillisestä omenia sain vain litran hilloa, kun kustakin omenasta kelpasi vain yksi siivu, joka ei ollut madonsyömä.
Minä onneton laitoin tavallisen sokerin sijaan hillosokeria, joten hillo oli niin jämähtänyttä, että hyvä että saimme purkista irti.
Röstiperunat tulivat hyviä, paitsi että niitä tuli niin valtava kasa, ettei minnekään meinannut mahtua.

Olenko kotka vai kana

Rehtorimme piti eräänä aamuna mielestäni hyvän päivänavauksen. Kun olen luokissa siitä oppilaiden kanssa jutellut, vain harva on valitettavasti edes kuunnellut, mitä hän on sanonut, ja tähän mennessä on vain yksi, joka on sanomaa ymmärtänyt.
Kyse oli kotkan munasta, joka joutui kanalaan. Kanat hautoivat munaa ja munasta kehittyi komea kotka. Mutta koska se näki ympärillään vain kanoja, se alkoi nokkia jyviä ja kuopsuttaa maata kuin kana. Eräänä päivänä kotka näki ylhäällä liitelemässä kotkan. Sille tuli hirveä halu ja kaipuu. Se huokaili, että olisi suunnattoman ihanaa lentää samalla tavalla ja olla vapaa ja nähdä muutakin kuin kanalaa. Mutta koska se luuli olevansa kana, se kuoputti maata kanan tavoin lopun elämäänsä.

Minusta tuo tarina kuvaa erinomaisesti tämän maaseudun oppilaita. Jonkinlainen innottomuus ja näköalattomuus vallitsee nykyään, ei tunneta eikä ymmärretä omia mahdollisuuksia. Oppilaista monet hyvät lähtevät erikoislukioihin, ja tänne jäävät eivät huomaa, mitä kaikkia mahdollisuuksia heilläkin olisi.
Latistuneen tunnelman huomaa mm. siinä, että oppilaat eivät käytä läksyjen lukuun paljonkaan aikaa. Monet tekevät läksynsä kymmenessä tai parissakymmenessä minuutissa. Sen jälkeen alkaa pitkästyminen: ei ole mitään tekemistä. Eihän kukaan muukaan tee enempää!
Olen kysellyt meidän vaihto-oppilailtamme, miten kauan he käyttävät aikaa läksyjen lukuun. 2-5 tuntia illassa, on vastaus. Samaa ovat kertoneet sellaiset omat oppilaamme, jotka ovat itse olleet ulkomailla vaihto-oppilaina.
Tietysti poikkeuksiakin on, mutta yleinen mieliala on nykyään hyvin kouluvastainen. Ja jos joku sentään yrittää, häntä yritetään mollata kaikin tavoin - kateutta ilmeisesti osaksi.

Kaikenlainen työ kiinnostaa vielä puolitoistavuotiaana. Mihin into häviää isompana? Mallien puutteeseenko?
Kuvan saa isommaksi napsauttamalla sitä.