Ampiaiset pörräävät ja vaari notkuu

Valtavan ampiaispesän huomasin ulkovaraston katossa. Se on noin 20 cm läpimitaltaan ja mahdoton pörinä käy sen ympärillä. Hyvä se on, että on pölyttäjiä kasveille, niitä tarvitaan. Itse olen vain jollain lailla ampiaisen ja mötiäisen pistoille allerginen, pari kertaa on joskus pistänyt jalkaan, ja koko nilkkakin paisunut reiden kokoiseksi, joten ei kovin mielellään ota pistoa ainakaan vaikkapa kieleen.

Nyt voi olla viikon verran blogipäivittäminen satunnaista, sillä lapsenlapsi on taas meidän ilonamme. On kiva tarjota hänelle uudenlaisia elämyksiä. Koko kesänä hänellä ei ole ollut mahdollisuutta oikein kunnolla mennä rannalle leikkimään, joten alku oli hänelle kauhistuttavaa. Eilen ei meinannut suostua millään ottamaan rannalla kenkiä tai vaatteita pois; kävyt pistelivät, hiekka meni varpaisiin, kädet kastuivat ja hiekka tarttui käsiin, hattu kastui vedestä tai hiekkaa tarttui polviin, lelulaiva ui liian kauas rannasta (n. puolen metrin päähän!), ohi ajavat veneet nostattivat aaltoja, hiekkalinnaa tehdessä kädet likaantuivat jne.

Jokaisesta tällaisesta asiasta oli huuto korvia huumaava, mahtoi kauempana aurinkoa ottanut mies ihmetellä, miten meillä lasta oikein rääkätään. Mutta kun oli kolme tuntia oltu, ei poikaa meinannut millään saada pois vedestä polskuttamasta. Hän oli löytänyt rantaelämän ihanuuden. Kotimatkalla iloitsi, ettei hänellä ole koskaan vielä ollut näin hauskaa päivää! Tänään on tarkoitus mennä rannalle melomalla.

Lapset antavat aikuisille aina aihetta nauruunkin. Olin antamassa hänelle jogurttia kaapista, kun vaarikin tuli keittiöön huonoilla jaloillaan. Silloin poika tokaisi minulle: "Anna nyt sen vaarin antaa, kun se tuossa notkuu!" Hah, mistähän se tuollaisen notkumisenkin on oppinut, ei meiltä ainakaan.

Ja olenhan minä saanut Ritalta tällaisen palkinnonkin. Kiitos kiitos.

Lumpeenmetsästystä

Melontaretki lummetta metsästämään alkoi lupaavasti. Tyyni järvenpinta, aivan ihanteellinen. Toisaalta minuun iskee pelko, että allamme on loputon kuilu. Harha tulee siitä,e ttä sekä yllä että alla on samannäköistä, kuin ääretön taivas olisi pilvineen myös allamme. Sorsapoikue säikkyy kanoottia, ja yksi poikanen eksyy väärälle puolelle kanoottia ja vaakkuu hädissään.


Ei sellaista tuuria meillä voi ollakaan, että koko ajan olisi tyyntä. Tuleekohan oikein kunnon myrsky? Horisontissa näyttää tulevan vettä kaatamalla. Pitänee kääntyä takaisin.


Kun ei ole laineita, näkyy järven pinnassa jotain kummallisen ruskeaa. Lieneekö saastetta? Melomme lähemmäksi ja huomaamme, että pinta on täynnä vain joitain kasvin siemeniä. Siitä punaruskea kerros. Pilvet hajosivat, eivät tuoneet sadetta, mutta nostattivat voimakkaan aallokon.


Päämääränämme tällä kertaa on kuvata pienestä lahdenpohjukasta lumpeita, Etelä-Savon maakuntakukkia. Niiden kuvaaminen ei olekaan yksinkertaista, sillä rannalta jos yrittää kuvata, ne ovat aina liian kaukana, niiden lähelle ei pääse. Helppoa ei ole kanootillakaan. Ison selän ja lahdenpohjukan välissä on korkea ruoikko, jonka läpi nyt pitäisi tunkeutua. Vettä on puoli metriä, mutta ruoikko niin tiheä, että kaikin voimin saamme työntää kanoottia melalla pohjasta lykkien.


Onnistui! Pääsimme läpi ja ihanan rauhallista kovan aallokossa taistelun jälkeen. Tänne eivät tuulet ulotu.


Melo! Pysähdy! Ota taakse päin! Älä sinne! Ja taas takaisin! Ei ole helppoa lumpeen kuvaaminen. Mutta joskus saattaa saada heilahtamattomankin kuvan. Arvanneeko monikaan, miten vaikeaa voi joskus olla kasvinkin kuvaaminen. Ja silti tulos on vain amatöörimäinen.


Viimeinen silmäys lahdenpohjukalle.

Ja nokka kohti hiekkarantaa, jossa uidaan Saimaan kimmeltäessä.

Kaverin mökkiloma

Ystäväni oli vuokrannut kesämökin Etelä-Suomesta, ja kun kyselin häneltä lomakuulumisia, hän lähetti minulle tällaisen kertomuksen kuvien kera. Olen saanut häneltä luvan julkaisemiseen. Viimeinen ei ole koiran vaan joutsenen tekosia.

tuli tuttuja
kovasti
kuten tämäkin rovasti


toinen kaunis on
hentoinen
kuten tämäkin kaunoinen


yksi hirmuinen
kehveli
kuten tämäkin epeli


joku jumppaa
kömpelö
kuten tämäkin hönelö


joku merkit vain
suihkaisi
ihan pikkaisen pieraisi

Kääntyi miinukseksi

Pari päivää sitten kävimme pikkukylän kesäteatteriesitystä katsomassa. Siellä oli kansaa kuin pipoa. Laskeskelin, että 200-300 henkeä oli tullut ilottelua katsomaan. Miten on mahdollista, että jonkin syrjäkylän esityksiin tulee noin paljon kerralla väkeä, kun kirkonkylälläkin alkukesästä oli vain noin 100 ihmistä? Mietin, onko esitys täällä niin paljon parempi. Ei, päin vastoin, sanoisin. Päättelin, että tuolla korvessa ei ole juuri muuta tekemistä, ei ole juottoloita, joissa aikaansa viettää. Niinpä kesämökkiläisillä ei ole muuta mahdollisuutta kuin harrastaa kulttuuria.

Itse en ole kauhean innokas menemään kesäteattereihin. Ensinnäkin, aina sataa. Nyt ei ihme kyllä ollut sitä tuskaa. Mutta oli muita tuskia: Saimme paikat niin kaukaa, että ei nähnyt juuri muuta kuin edessäistujien päitä. Monet tapahtumat perustuivat pelkkään näkemiseen ja kun oli populaa edessä, ei tiennyt, mitä siellä edessä tehtiin. Naurunremakasta päätellen jotain härskiä tietysti, mikä muu se suomalaisia naurattaisi. Ja minkähän takia tuolit laitetaan aina niin, että katsojat istuvat aina aurinkoon päin? Kun ei kerran satanut, räkötti aurinko julkeasti suoraan silmiin.

Eikä siellä kuullutkaan, mitä puhuttiin, suuri osa meni ohi korvien. Osa näyttelijöistä mumisi itsekseen. Näin ollen tyhjä aika piti täyttää muulla virikkeellä. Yhtäkkiä huomasin edessä istuvan naisen virkatun lierihatun reunalla kulkevan muurahaisen. Seuranta-aikana se kerkesi kiertää kolme kertaa lierin ympäri!

Ja maantieltä kuului jatkuva autojen tohotus. Juuri kun oli ehtinyt päästä taas juonesta kiinni, päryytti moottoripyörä tai yliviritetty mopo ohi, niin että sinne meni sekin huippuhetki.
Ja väliajan jälkeen kaikki pikkupennut olivat keksineet mennä pihan leikkitelineille mekkaloimaan. Kovempaa ne kailottivat kuin näyttelijät.

Mitenkähän minun taakseni sattuu tulemaan aina se tilaisuuden selostaja! Oli sitten ylioppilasjuhlat koululla tai mikä tahansa muu yleisötilaisuus, tulee selän takaa ilmainen selostus, aivan kuin muut katsojat ja kuulijat olisivat sokeita ja ymmärtämättömiä: -Tämä on se Yläuotisen lesken poika, onpas se kasvattana pitkän parran. -Minkähän takia tuo soittaja on laittanna tuollasen kauhtanan piällee? Ois luulna, että tällasee tillaisuutee ois jottai juhlavampoo löytänä. -No sieltä soapuu pappikii. Eihä tuo oo yhtää papin näkönekkää. -Ai siitä Viagrastakohan se tuon piä jäykisty! -No nyt sillä on huulpunnoo poskessa, se evustaja olkii tuon sortin miehiä!

Miten minusta alkaa tuntua, että tämä kulttuurinautinto kääntyi negatiivisen puolelle.

Ruma Suomi

Tällaisia otoksia tarttui kameraan tänä aamuna. Jos metsät ovat täynnä autonromua ja muuta kaatopaikkatavaraa, ovat järvenrannat täynnä vanhoja veneenrotiskoita. Parin tunnin melontaretkeltä löytyi näin monta vanhaa rohjaketta, jotka ovat maanneet rannassa jo vuosia. Ne eivät näy tielle, joten ovat suurimman joukon katseilta piilossa. Mutta ne, jotka katselevat luontoa vesiltä käsin, näkevät tällaista. Laitan pari kaunistakin kuvaa mukaan, ettei aivan masentumaan pääse. (Suurenna napasauttamalla!)

Minkähän takia kuntiin on perustettu ympäristölautakuntia, kun mitään ei saada aikaseksi romujen pois siistimiseksi? Tiedän, että ainakin yksi noista veneistä on ollut paikassa, josta sen näkee tielle. Omistaja on saanut kehotuksia poistaa se - ja hän on poistanut sen - sata metriä sivuun pusikkoon, ettei näy tielle!

Kun tulimme rantaan, oli joku tyhjentämässä roskasäiliöiden luo roskia. Yksi iso jätesäkillinen ei enää mahtunut säiliöön, joten tyyppi jätti säkin säiliön viereen. Säkki näytti olevan täynnä kierrätyspulloja. Miksi ei vienyt niitä kauppaan, olisi saanut hyvät rahat, jotka olisi voinut antaa vaikka oppilaiden luokkaretkikassaan, ellei itsellä sattunut olemaan pikkurahan puutetta.

Virkistävä näky

Tällaisissa maisemissa olen tänä kesänä uinut ja melonut. Siitä vain saarien välistä tuntemattomaan. Maisemakuvat ovat ihan eri paikasta otettuja, mutta kuvaavat hyvin sitä, miten kanootista melkein pinnan tasolta katsottuna joka puolella näyttää samanlaiselta. Eksymisvaara on suuri. Kerran joku tuttava kertoi englantilaisesta turistipariskunnasta, joka oli melonut jo kolmatta kertaa heidän kesämökkinsä ohi, kunnes viimein oli uskaltautunut kysymään, missä he oikein olivat.

Eräänä päivänä pyöri rannalla yläpuolellamme valtava määrä sudenkorentoja. Sattui olemaan kamerakin mukana ja yritin kuvata, mutta ne vasta nopeita olivat. Ja vaikka olisivat olleet hitaampiakin, ei kuvaaminen olisi onnistunut, sillä en auringossa ja ilman laseja nähnytkään kameran ruudusta mitään. Joten räpsin summissa vähän väliä laukaisten, ja kas, yhteen kuvaan oli tullut jopa sudenkorento! (kuva kannattaa suurentaa).

Yhtenä päivänä oli rannalla sotka. Tuli ihan eväidemme viereen, ei pelännyt tippaakaan. Säälitti, mihinkähän se oli porukkansa hukannut.

Aurinkoa en ole kuitenkaan ottanut. Eikä onneksi tarvitse ottaakaan, mikäli tutkijoita on uskominen. Ja uskonhan minä. Tänä aamuna oli paikallislehdessä artikkeli tutkijasta, entisestä oppilaastani, joka tutkii auringon ultraviolettisäteilyn vaikutusta kasveihin. Viimeisten kymmenien vuosien aikana on UV-säteilyn määrä lisääntynyt 10 prosenttia. Ja keväisin on säteilyn määrä kuulemma 30% voimakkaampaa kuin tavallisesti. Tutkija sanoi, ettei hän missään tapauksessa ottaisi aurinkoa. Kasvitkin suojautuvat aurinkoa vastaan ruskettumalla.

Ihan kuin aurinko porottaisi todella voimakkaammin kuin ennen, tai sitten sitä ei vain kestä enää senkään vertaa kuin aiemmin. Mutta on se vain muuten niin virkistävä näky taivaalla.

Ihanaa joutilaisuutta

Kesä on kertakaikkisen ihana. Paitsi sään puolesta niin myös siksi, että silloin tännekin käpykylään tulee elämää. Asukasmäärä yli kolminkertaistuu kesällä, joten pakostakin se näkyy katukuvassa. Yrittäjillä on hikisen kiireiset ajat, mutta meistä muista on vain mukavaa, kun tunnelma on vilkas ja välitön.

Eilenkin menimme satamaan päiväkahveille lettukahvioon. Hyvät olivat muurinpohjaletut mansikkahillon kanssa. Siinä vierähti istuksiessa aika mukavasti myyjinä toimivien oppilaiden kuulumisia kuunnellen ja turistien toilailuja ihmetellen. Turistit tuntee muuten hyvin siitä, että oli sää mikä hyvänsä, he sonnustautuvat sandaaleihin ja shortseihin sekä hihattomaan pikkupaitaan ja hytisevät sinisenä. Kun on kerran mökille tultu, niin silloin myös ollaan hellevaatteissa. Paitsi että eilen sai ihan oikeasti pitää hellevaatteita.

Satamassa on joka päivä jonkinlaisia kojuja, joissa myydään kaikkea mahdollista. Ilmeisesti niitä joku ostaakin, ei ne kauppiaat tänne muuten joka kesä tulisi. Eksyimme taas jälleen kerran vanhoja kirjoja myyvän kauppiaan luo ja taas tarttui meille kirjoja. Löysin Suomalaisen fraasisanakirjan ja mies osti Täällä pohjantähden alla -teoksen. Kolmas osa oli harmittavasti erinäköinen kuin muut, mutta ei voinut asiaa auttaa. Edellisellä kerralla mies osti Lauri Pohjanpään Valitut runot. Emme ole mitään runonlukijoita, mutta kirjassa on monia tuttuja runoja, joita ennen alakoulussa paukutettiin kepin kanssa päähän. Muistoja verestetään.

Saapui siihen satamaan talonkorkuinen laivakin, josta alkoi purkautua porukkaa kylän kujia ihmettelemään. Katsoimme viisaimmaksi siirtyä sivuun ja törmäsimme tuttavaan. Huomasimme, että pehmisten ääressä rupattelu sujuu paremmin ja suuntasimme jäätelökioskille. Myyjä veti lasiseinän kiinni nenämme edestä ja sanoi menevänsä vaihtamaan pikkurahaa. Joku jonossa alkoi ihmetellä: Mitä perh.... Mutta kun lisää tuttuja ilmestyi rupattelemaan, rauhoittui hermostunutkin ja oli vain tyytyväinen, kun oli syy seistä paikoillaan.

Rollaattorilla kulkeva täti-ihminen pysähtyi luoksemme ja ihmetteli, että näkeehän meitäkin sentään ja kätteli. Täällä on vieläkin vanhemmilla ihmisillä tapana tavatessa kätellä. Tapa, jota lännestä päin tulleena aluksi oudoksuin. Olin tottunut siihen, että vain kaukaa tulleita ja harvoin nähtyjä tuttavia kätellään. Ihmiset kättelevät täällä naapuriinkin mennessään. Nyt olen ollut huomaavinani, että tapa on jäämässä pois.

Jätskit nuoleskeltuamme juoksi eräs koulunsa päättänyt perääni ja ilmoitti päässeensä haluamaansa oppilaitokseen. Samoin tuttavan tytär oli päässyt Helsinkiin opiskelemaan mieluisaa alaansa. Ihanaa kuulla tällaisia positiivisia uutisia. Hyvää jatkoa vain heille.

Johan oli pari tuntia vierähtänytkin ja aika lähteä kotiin. Tällaista joutilaan kiireetöntä elämää kun saisi viettää useamminkin. Mutta ehkä siitä ei niin ymmärtäisi sitten nauttiakaan, jos se olisi pakollista ja jokapäiväistä.

Kuvassa muuten ukontulikukka, joka on ihan luonnonkasvi. Ei sitä ole istutettu, mutta se on itse tullut kukkapenkkiimme. Se on näköjään tykännyt tulla meille olemaan ja komeahan se on, ellei komeampikin kuin kallionauhus, joka on samannäköinen ja jota olemme yrittäneet ihan kasvattaa.

Ruusuista elämää

Kotipihan ruusuja. Keskellä sekä keskellä oikealla ruusu, joka on tuotu Karjalasta. Sitä on moni nimittänyt karjalan ruusuksi, joku jopa valamon ruusuksi, mutta lopullista tietoa ei nimestä ole. Ruusu on uskomattoman hyväntuoksuinen ja äärettömän runsaskukkainen. Se on myös vaatimaton ja kasvaa vaikka sitä yrittäisi tuhotakin.

Onnellinen olen myös ylhäällä keskellä olevasta keltakukkaisesta ruususta. Se kukkii vasta ensimmäistä kertaa ja otin kuvan ihka ekasta kukasta. Ruusu on ilmeisesti myös jotain vanhaa suomalaista maatiaiskantaa, kerrottu, runsaskukkainen, tuotu jonkun vanhan maatalon pihapiiristä. Punalehtisen nimeäkään en muista, mutta se kukkii myös runsaasti samoin kuin tuo valkoinen perinteinen juhannusruusu.

Pihassa on vielä ainakin yksi vaaleanpunainen ruusulaji, mutta ei kuki vielä. Oli kirkkaanpunainen koiranruusukin, mutta mies ehti juuri nyhtää sen juurineen irti. Piikkinen kuin mikä ja piikkioksat sojottivat kuin orjantappurat joka suuntaan.
Yksi juhannusruusu kasvaa kuusiaidan sisällä ja on pistänyt naamansa yli kahden metrin korkeudelle keskelle aitaa. Näyttää kuin kuusiaita kukkisi. Siitä nyt vain ei satu olemaan kuvaa.

Kesähöpinää

Kylillä käydessä on tunne kuin menisi kouluun. Ei sellaista firmaa tai putiikkia, missä ei olisi kaikki työntekijät entisiä tai nykyisiä oppilaita. Mikäs siinä, kotoisaltahan se tuntuu. Näyttää Suomi pyörivän kesäisin pelkästään nuorten varassa.

Entäs turistit sitten. Yritän sukkuloida pyörälläni, mutta törmäysvaara on suuri. Turistit tuntee siitä, että ne kulkee suurissa laumoissa, kääntyilevät, hidastelevat, taivastelevat ja muuttavat jalkakäytävällä kulkusuuntaa yhtäkkiä varoittamatta. En ole vielä törmännyt kehenkään, mutta tänään oikein rupesin toivomaan, että törmäisin ja saisin syyn ruveta motkottamaan poukkoilusta. Ellei minulla olisi uusi pyörä ja hyvät jarrut, olisi tullut kenties rumihiakin.

Osoitetietojen etsiminen luokkakavereista etenee hyvää vauhtia. Päivässä vain ei ehdi montakaan puhelua, sillä keskimäärin tunnin kestää yksi puhelu. Jos viisi puhelua soittaa päivässä, on kulunut jo kuusi tuntia ja minä ihan jo purnautin partaalla. Asiaa on, pitäähän 40 vuotta saada kerrotuksi kohtuullisessa ajassa. Tänäänkin soittelin kadonneen kaverin 96-vuotiaalle äidille, joka oli niin kova puhumaan, että selväksi tuli koko Etelä-Pohjanmaan sukuhistoria. Taisi olla mummaparka ikionnellinen, kun jonkun kanssa sai jutella.

Ja onpa ihmisen nautittava kesästäkin. Terassilla kahvia juodessani katselin, mikä puunlehti se kierii pihan poikki. Mutta se olikin minikokoinen pieni hiiri! Jostain kumman syystä se aina parikymmentä senttiä piperrettyään kellahti nurin. Olisiko aurinko paahtanut liikaa ja pyörryttänyt sitä, sillä se juoksi suoraan aurinkoa kohti, vai olivatko kivennupulat liian liukkaita pienille jaloille. Kun se saavutti varjon, ei nurinmenoa enää tapahtunut.
Nyt lähden tuttavien kesämökille saunomaan ja uimaan. Käsky on käynyt.

Kuvassa erikoinen kasvi: tikankontti.

Hiidenkirnu ja kirsikoita

Mitä kuumempi päivä, sitä varmemmin on aina jokin pakollinen autossa istuminen. Tänään piti mennä kaupunkiin mammografiaan. Niitäkään kuvauksia ei tehdä enää omalla paikkakunnalla. Luulisi, että koneet voisi olla täälläkin, sillä kaupungissa sitten rivissä istuu koko pitäjän eukot. Jos olisi tiennyt, että se ja sekin on samaan paikkaan menossa, olisi voinut sopia edes yhteisestä kyydistä. Nyt jokainen ajaa köröttää peräkanaa omalla autollaan, tietysti vain yksi henkilö autoa kohden.

Kaupunkiin mennessä on aina varustauduttava pitkällä listalla. Nyt ei ollut muuta pakollista ostettavaa kuin uudet tyynyt. Jostain syystä hoitokissat olivat repineet sängyssä tyynyjemme päälliset ihan riekaleisiksi.

Oli minulla toinenkin pakollinen ostos: kirsikat. Jostain syystä rakastan kaikkea, mikä sisältää kirsikkaa. Näin alkukesästä ostan niitä melkein joka päivä. Eikä minulle riitä pieni maistiainen, nytkin hutkahti mahaan kokonainen litra, eikä tunnu missään.
Torilla kerkesin jo väitelläkin jonkun tuntemattoman miehen kanssa. Tämä kun oli puheensa mukaan ostanut Lidlistä mauttomia kirsikoita. Minä heti hänen kanssaan samaa mieltä, että siihen kauppaan en jalallani astu. Mutta hänpä olikin itse asiassa eri mieltä, on kuulemma hyvää ja halpaa tavaraa siellä.

Olin houkutellut kaupunkireissulle ystäväni mukaan kaveriksi, ja nyt päätimme ottaa kaiken ilon irti. Paluumatkalla kävimme katsomassa Pursialan hiidenkirnua Mikkelin kupeessa. Se on Suomen neljänneksi suurin, noin 9000 vuotta vanha ja kahdeksan metriä syvä. Siitä yllä oleva kuva. Ja harvoin on järvi niin peilityyni kuin tänä aamuna, siitä toinen kuva.

Hoidokit häviävät

Alan uskoa, kun eläkeläiset väittävät, että vapaalla ollessa on kiireempää kuin työssä konsanaan. Minullakin on loma alkanut ja kiireempää nyt on kuin ikinä töissä käydessä. Mutta tämä on mieluisaa kiirettä. Aatu-poika ilahduttaa meitä vielä ensi viikon puoliväliin saakka. Hän näyttää vievän kahden ihmisen ajan melko tarkkaan ja siis sellaisten ihmisten, jotka nyt ovat kotona. Mietin kauheasti, miten olen joskus voinut nuorena hoitaa peräti kahta pientä lasta ja käydä vielä töissäkin ja silloin oli koirakin, jota piti lenkittää monta kertaa päivässä. Mutta eipä silloin päässyt tulemaankaan vyön tilalle makkarakerrosta.

Nyt meillä kuluu suuri osa ajasta myös hoitokissojen etsiskelyyn. Eräänä päivänä etsittiin olan takaa toista kissaa, eikä mistään löytynyt. Katsoin viimein saunan puolellekin ja siellähän elukka makasi tyytyväisenä lauteilla. Se oli pyykkejä koneeseen laittaessa livahtanut selän takaa saunaan.

Toisena päivänä oli toinen kissoista hävinnyt. Ei se ollut vintillä pianon takanakaan selällään koivet taivasta kohti, kuten joskus. Ihmettelen muuten suuresti, miten kissa voi sillä lailla nukkua. Luulisi ottavan selkärankaan kova alusta.
Vasta illalla samaisessa vinttihuoneessa tietokoneella istuessani kuuntelin, miten joku rapisi juuri siellä pianon takana. - Ei mitään. Älysin viimein katsoa komeroonkin, ja sieltä kissa könysi vieraspeitteiden ja talvivaatteiden seasta esiin. Jossain välissähän se oli sinne ehtinyt selän takaa luikahtaa.

Onneksi ei meidän ole tarvinnut sentään vielä lasta etsiä päiväkausia. Toistaiseksi hän on pysynyt näköpiirissämme.

Saalista tulee

Jo aiemmin keväällä kävimme etsimässä korvasieniä. Emme käy sienessä niinkään saaliin takia,vaan ulkoilun ja raittiin ilman toivossa. Mutta tuli saalistakin, oikein kassikaupalla! Ei sieniä, mutta muuta saalista.

Tuli sieltä yksi nyrkinkokoinen korvasienikin, oli kai muilta jäänyt näkemättä. Ainakin jäljistä päätellen siellä oli kaksijalkaisia käynyt samoilla asioilla kuin mekin. Jäljistä päätellen siellä oli ollut kolmenlaisia sorkkaeläimiäkin, hirviä, pienempiä hirviä ja vielä pienempiä hirviä.

Ja tietysti oli kaljapulloja ja -tölkkejä. Keräsimme talteen, niitä kun kerää tarpeeksi, on kasassa jo hyvät rahat. Juu juu, tiedän, jo sieluni silmin näen, millaiseen virneeseen ihmisten suu menee, mutta kyllä mies on aina kerännyt kaikki näkemänsä pullot. Ja on hän pullorahoilla ostanut pyöränkin ja sukset. Alkon tuotteisiinkaan ei meillä ole tarvinnut pitkään aikaan laittaa ns. omaa rahaa, kaikki mitä siitä firmasta tarvitaan, saadaan vaihdossa ja vieläpä maksavat meille kassasta käteistäkin.

Oli kerran oppilaitten kanssa puhe pullonkeruusta ja suosittelin sitä heillekin. Naureskelivat vain. Mainitsin vielä, että en oikein itse ilkeä vieläkään niitä juuri ihmisten nähden keräillä, luulevat vielä puliakaksi. -Eikä mitä, sanoivat. -Kaikkihan vain ajattelevat, että "du bist naturfreundlich!" (=luontoystävällinen).
Voi kun herttaista.

Mutta takaisin saaliiseen. Oli siellä muovipussikin. Sellaisissa usein on enemmältikin pulloja ja toivorikkaana mies avasi pussin. Ei kyllä olisi kannattanut! Ei ollut pulloja eikä tölkkejä! Mutta oli nelikiloinen hauki!! Keskellä metsää. Ja lemusi kuin ruotsalaisten herkku hapansilakka. Jos yhdestä hauesta lähtee sellainen löyhkä, voi vain kuvitella miltä haisee jossain katastrofialueella, kun ihmisruumiit mätänevät kuumassa ilmanalassa.

Ei ole Suomessa köyhyyttä, kun selvää ruokaa on varaa heitellä menemään. Ja miksihän sitä ei ollut ymmärretty haudata, vaan oli jätetty muovipussiin mätänemään. Kuulin viime kesänä eräältä paikkakunnalta, että järven rantaan menevällä polulla on kesäisin siellä täällä isojakin kaloja. Pikkupojat onkivat niitä, mikä on tietysti hyvää ajankulua, mutta äidit kieltävät tuomasta niitä kotiin. On huomattavasti helpompaa vain mennä hampurilaiselle mäkkäriin kuin ruveta kalaa perkamaan.

Kohti Saksaa

Huomenna on lähtö viikoksi Saksaan. Ensin Berliini, sitten Leipzig, Meissen, Dresden. On vähän huonoa tuuria ollut. Yleensä matkustan kesäkuussa heti koulun loputtua, silloin ei ole vielä niin kuuma ja pääsee mukavasti irti koulusta. Palatessa on vielä melkein koko kesäloma iskemättömänä edessä.

Nyt oli toisin. Olin pitkään suunnitellut, että pitäisi käydä katsomassa, millaiseksi ovat muuttuneet nuo seudut, jossa kauan kauan sitten olin vielä DDR:n aikana kuukauden kielikurssilla. Me kaikki yliopiston ekavuoden saksanopiskelijat saimme stipendin kielikurssille. Leipzigissa opiskelimme päivät ja meitä kuljetettiin ympäri lähiseutuja. Retkiä oli todella paljon, näimme vaikka mitä. Kaikki maksettiin ja saimme vielä taskurahaakin, joka ei kuitenkaan riittänyt kuin sämpylöiden ostoon. Ei kaupoissa olisi juuri mitään ostettavaakaan ollut. Mutta ei tuon ajan opiskelijoilla ollut rahaa mitään ostaakaan. Minua on aina harmittanut, että en voinut ostaa edes sen ajan Leipzigin kuvakirjaa, nyt sellainen olisi jo harvinaisuus.

Kun Oschatz, jossa juuri päättyneen Comenius-projektimme saksalainen koulu sijaitsee vain 50 km Leipzigista, päätimme sikäläisten opettajien kanssa, että lyömme kaksi kärpästä yhdellä iskulla. Christine-ope kutsui minut viikoksi luokseen asumaan ja lupasi kiertää kanssani paikkoja. Siitä syystä matka suunniteltiin elokuuksi, kun heillä on lomaa ja aikaa.

Kun olimme kutenkin suunnitelleet matkaa jo kahden ystäväni kanssa, ajattelimme, että tulee liian raskaaksi puolin ja toisin asua perheessä koko viikko, varsinkin kun ystäväni eivät ole kieltenopettajia, eikä saksa niin hyvin hallinnassa. Päätimme siten vain tavata jossain näistä kaupungista.

Mutta ensimmäinen ongelma tuli, kun toinen ystäväni sairastui, eikä voikaan lähteä matkaan. Toinen ongelma ilmeni, kun Christine-ope Saksassa on kutsuttu syntymäpäiväjuhlille Berliiniin juuri tuohon aikaan ja hänen tyttärellään on kaiken lisäksi muutto samaan aikaan. Tapaammekin sitten vain pika pikaa Leipzigissa. Gabi-opellakin oli jokin meno juuri niin, että hänet tapaamme Meissenissa.

Jos olisi arvattu, että ei kuitenkaan enempää voida yhdessä olla kuin vain pikaisesti tavata, olisimme kuitenkin päässeet matkaan jo kesäkuussa. Ihan omiaan olisi olleet matkustamiseen ne kylmät ilmat.
Mutta kas tässä sitten. Löysin kaapista 40 vuotta vanhan Leipzigin kartankin, saa nähdä osaammeko suunnistaa sen mukaan.

Kaikkea on tehty

Tänään kävin hammaslääkärillä, tulipahan yksi reikä umpeen. Kaikenlaista pientä vielä jäi, ja tilasin heti uuden ajan tarkastukseen, sen sain hyvin nopeasti - syyskuun puoliväliin! Jos en nyt olisi tilannut saman tien, olisi kuulemma myöhemmin voinut mennä tammikuulle asti, sillä syksystä lähtien täällä ei ole enää kuin yhtenä päivänä viikossa hammaslääkäri! Tähän saakka on ollut joka päivä kaksi hammaslääkäriä.

Minun oli tarkoitus samalla käydä hakemassa koululta Berliinin karttoja ja liikenneyhteyskarttoja, mutta unohdin. Mutta sainpahan uuden pyöräilylenkin. Tälle päivälle minä olen saanut jo näin ollen kymmenen kilometriä ihan oikeata arkiliikuntaa. Aika vähän kuitenkin, sillä muun ajan olen melkein vain istunut tietokoneen äärellä.

Koululla tapasin keittiötyöntekijän, jolla on loma vasta edessä päin. Kun häntä kuuntelin, oli hieman haikea olo, sillä itsellä kohta loppuu loma. Mutta kun oikein mietin, olen kuitenkin saanut tehdä kaikenlaista, mitä kesällä yleensäkin, on käynyt vieraita läheltä ja kaukaa, on itse käyty lähellä ja kaukana, on sentään kaksi kertaa uitukin!!! Puutarhasta saadaan jo satoakin, vaikka välillä näytti toivottomalta, olen saanut laiskotellakin ja melkein joka päivä olen voinut istua tietokoneen ääressäkin. Joten ei kun pakkaamaan matkalaukkua Saksan-matkaa varten.

Höpinää

Tänään sain viimein aikaseksi tilata hammaslääkärin. Sekään ei ole enää yksinkertaista. On soitettava Mikkeliin, josta armollisesti annetaan jokin aika, jos annetaan. Ihmeiden aika ei ole vielä ohi, minä sain maanantaiksi ajan ja ihan omalle paikkakunnalle.

En varmaan muuten olisi saanut, mutta kun on hammas ruvennut vaivaamaan, sitä on kai kiittäminen paljosta mansikan- ja kirsikansyönnistä sekä eilisiltaisten nimipäivieni makeasta sherrystä. En uskaltanut jättää hammaslääkäriä myöhemmäksi, sillä ensi keskiviikkona minulla on Saksaan lähtö, joten kurjaa olisi viettää lomaansa siellä hammaslääkärin pukilla.

Tänään ei kylillä ollut juuri ketään, turistit makoilevat kai rannoilla, kun vihdoinkin on lämmintä. Eiliseen verrattuna kato oli huomattava. Ainut mainittava tuolla reissulla tapahtui, kun vaatekaupassa kauppiaan kanssa tuli puhetta aasiakkaista, joista voi lukea internetissäkin. Hän mainitsi omalta osaltaan, että vaikka hän mielestään on nähnyt ja kuullut jo kaikenlaista, yksi asiakas pääsi tässä hiljan taas höynäyttämään:

Eräs mies tuli kauppaan muina miehinä ja sanoi, että häneltä on jäänyt takki tähän kauppaan. Kauppias alkoi etsiä joka nurkasta, ja asiakas myhäili vieressä. Vihdoin tämä armahti kauppiaan ja sanoi: Tuolla nurkassahan se näyttää olevan, ja samalla tangolla on paljon muitakin kokoja!
Eli mies tuli ostamaan takkia.
Ei ollut kauppiasta kuulemma pitkään aikaan päästy juoksuttamaan näin pahasti.

Kirkollakäynti on seikkailu

Näyttää kylällä käynti olevan ellei nyt ihan hermoja raastavaa niin seikkailu kuitenkin.
Jo alkumatkasta ihmettelin, mikä jumpsutti pyörän takarenkaassa. Aina tasaisin välein kuului jokin kilahdus ja hankausääni. Pysähdyin katsomaan ja takarenkaassa oli valtava möykky, johon oli tarttunut kiviä ja hiekkaa ja ties mitä töpäskää. En jäänyt ihmettelemään, oliko se purkkaa vai pihkaa, jota siihen oli tarttunut, mutta möykky hankasi aina lokasuojaan. En yhtään ihmettelisi, vaikka eilen olisi joku pankkiautomaatin vieressä jonottaessaan työntänyt purkan takarenkaaseeni.

Tästä oli jo hieman ehkä lorahtanut adrenaliinia vereen, joten vedin liikkeelle lähtiessäni sen verran kiivaasti henkeä, että ilmassa olleet hyönteiset luiskahtivat osa keuhkoihin, osa mahalaukkuun. Olo oli kuin valaalla, joka suu auki uidessaan imaisee kalat kitaansa.

Apteekissa vuoroa odottaessani joku paikallinen puliveivari yritti saada lääkkeitä ilmaiseksi, väitti ettei ole rahaa. En tullut tietämään, saiko lääkkeitä, sillä vuoroni tuli toiselle kassalle. Farmaseutti ilahtui näkemisestäni kovastikin ja ilmoitti, että hänellä olisi minulle jokin saksannos. Pitäisi kuulemma kirjoittaa karhumakirje saksalaisille jostain tiemaksusta. Voi, voi. Että pitikin sattua apteekkiin menemään.

Varsinaista asiaani en saanut toimitettua, sillä juuri niitä lääkkeitä on nyt yhtäkkiä vaikea saada! Lääkäriltä tiedustelun jälkeen ilmeni, että olisi toinen vaihtoehto, mutta niitä saa vasta huomenna. Jaha, hyvä että on huomiseksikin asiaa kirkolle, tiedä millaista seikkailua silloin on tarjolla.

Pois lähtiessä minua tervehti joku nainen, en ensin tuntenut, mutta kun hän kovaan ääneen julisti lapselleen: Tässä on minun vanha saksanopettajani, räjähti koko jono nauramaan.
-Tarkoitan entinen, korjasi nainen. -Mutta kun minä en ole vielä entinenkään, en malttanut olla kiusaamatta. Ilmeni, että hän asuu nykyään Bonnissa ja on kahden lapsen äiti. Taas yksi niitä, jotka lähtivät ulkomaille vieraan maan palvelukseen. Lienenkö liian hyvin opettanut!

Paluumatkalla ei mitään ihmeitä sitten sattunutkaan, ellei oteta lukuun sitä, että kuulin ainakin kolmenlaista vierasta kieltä: hollantia, saksaa ja venäjää. Kun vertaa talvisiin kieliin, ei siellä kuule kuin tuulen huminaa.

Sadetta sadetta

Tämä päivä on kyllä mennyt itse edestään, ihan punaiselle ristille. On vain kytätty, että pääsisi edes lenkille, kun ei kerran mitään muuta ole voinut tehdä, mitä oli suunniteltu. Iltapäivällä vihdoin näyttikin siltä, että nyt selkenee. Äkkiä uikkarit ja pyyhkeet reppuun ja reppu selkään. Tarkoitus oli tehdä tyttären kanssa kävelylenkki, jonka varrelle osuu seurakunnan leirimaja. Majalla on hyvä hiekkaranta, jossa käymme uimassa ellei majalla satu olemaan mitään tilaisuutta.

Emme kuitenkaan ehtineet kuin parisataa metriä kävellä, kun alkoi sataa, matkaa majalle on kaksi kilometriä. Urhoollisesti kuitenkin avasimme sateenvarjot ja jatkoimme matkaa. Ukkonenkin jo jyrähti, mutta emme välittäneet siitä.

Perillä kuitenkin totesimme, että majalla oli ihmisiä, rantasaunakin oli varattu. Periaatteena on, että jos majalla on jokin tilaisuus tai joku on vuokrannut rantasunan päiväksi, silloin ei ulkopuolisia siellä tarvita. Joku jo tulikin saunan kuistille kalsareissaan vahtimaan, ettei me vain sinne majoituta.

Nyt tuntui jo tympeältä kävellä enää takaisin kaatosateessa kahta kilometriä, joten soitin miehen hakemaan autolla pois. Se oli jo ainakin kolmas kerta tänä kesänä, kun hän sai hakea minua jostain pois sateen takia.

Perillä kotona tyttäreni pakkasi laukkunsa ja suunnisti kotiaan kohti, hänellä loppuivat nyt vapaapäivät ja huomiseksi on jo säätiedotus luvannut hellettä!

Eioota myyvät

On kiva kun tulee vieraita, heidän kanssaan tulee lähdetyksi erinäisiin paikkoihin, joihin ei muuten tulisi mentyä. Joku Murphyn laki kuitenkin aina vainoaa minua kuten yleensäkin ihmisiä, sehän nyt on selvä.

Kangaskauppaan piti mennä. Se on yleensä auki, mutta nyt luki ovella: Olen asioilla, tulen pian. Emme jääneet odottelemaan. Valokuvausliikkeeseen meinasin mennä ostamaan tulostuskoneen mustetta. Aukioloajat: ti-la. Muulloin sopimuksen mukaan. Nyt oli ma, joten ei taaskaan onnistunut, enkä alkanut sopimuksen mukaan menemään.

Paikallisen taideyhdistyksen näyttelyn näyttivät ihan sovinnolla ja siellä kälättäessä ja turistessa meni kokonainen tunti mukavasti. Ajoimme myös toiseen näyttelyyn, senkin näimme. Ei aivan nappiin mennyt kuitenkaan, sillä minulla olisi ollut asiaa näyttelyn pitäjälle, mutta hän pitikin juuri tänään vapaapäivää ja siellä oli joku muu.

Satamasta himoitsin ostaa pehmistä, ainut paikka mistä sitä täällä saa. Luukulla sanoivat: ei ole, kone on rikki, jotenkin jumettunut. Ei olisi tehnyt sitten mieli mitään jätskiä, ja ilmakin oli kylmä, mutta kuitenkin kannatuksen vuoksi ajateltiin tuuttia ostaa. Tuutteja oli, mutta ei mitään niihin pantavaa! Tyhjyyttään huusivat jätskilokerot tiskissä. Vain salmiakki- ja lakritsijätskiä oli. No otettiin sitten niitä. Olisi siellä tavallisia tuutteja ollut, mutta niitä nyt saa kaupastakin.

Hyvä että ymmärsin pitää suuni kiinni vaikka alkoi välillä jo kiukuttaa. Juuri edellisessä myymälässä myyjä kiukutteli meille, miten joku asiakas oli meuhkannut, kun ei ollut saanut haluamaansa tavaraa. Voi kun muistaisikin aina itse kukin, että olosuhteet nyt vain joskus ovat ihmiselle epäsuotuisat, eivätkä ne kiukuttelemalla parane, päin vastoin. Turistit olivat nytkin taas ostaneet melkein kaikki kaupat tyhjiksi, me vain vähän nuolimme enää näppejämme.

Olemme paikallisina asukkaina jo alkaneet oppia, että juhannukseksi ei kannata paikkakunnalle jäädä, silloin kaupoista ei saa enää mitään, ellei mene jo aamulla ennen ovien avaamista jonoon. Nytkin oli näköjään ollut kauppiaan kannalta hyvä viikonloppu. Mutta kyllä me kestämme tämän. Valitettavasti tätä vilkasta kautta ei kestä enää kuin pari viikkoa, sitten täällä ihminen etsii toistaan.

Myrkkymansikoitako

Vaikka tytär on ottanut pari päivää vapaata töistä ja tuli tuli jo perjantaina nimenomaan melomaan kanssani, jäi eilinen melonta kai ainoaksi tänä kesänä. Koko päivän on satanut, välillä oikein kaatamalla.
Sateen välissä pääsimme sentään kävelylle. Tien vierustat ovat ihan punaisenaan peukalonpään kokoisia mansikoita. Niitä ei voi olla ottamatta. Emme me taajama-alueelta niitä syö, koirankusettajat ovat pitäneet huolen siitä, että ei tee mieli, vaikka ne suurimmat kasvavat juuri niissä paikoissa, missä koiria on eniten kuljetettu.

En ottanut mansikoita aiemmin koskaan tien varresta, mutta olen funtsinut, että enemmän saan myrkkyjä kaupan valmisruuista kuin tienvierusmansikoista. Ensinnäkin, taajaman ulkopuolella ei koiria ulkoiluteta. Toiseksi, tuo tie on noin kolmen kilometrin pituinen. Jos minulla menee puoli tuntia kävellä se päästä päähän, ja sinä aikana ajaa ohitseni yksi tai kaksi autoa, eivät ne voi lykätä tienvarteen enempää myrkkyä kuin vaikka karkkipussin sisältämät E:t. Pölyäkään ei niissä nyt ole, sillä sade on kyllä huuhtonut ne huolellisesti.

Kolmas syy on, että saksalaisetkin syövät niitä aina. Kun mainitsen autoista, sanovat he, että pyh, noin vähäinen liikenne. Ja koiran pissat antavat kuulemma vain lisäaromia. - Saksalaiset nimittäin syövät mansikoita ihan taajamassakin, eiväthän he uskaltaisi kauemmas mennäkään.

Melontaa

Kerrankin hyvä kesäpäivä. Lähdimme jo aamusta melomaan, sillä iltapäiväksi oli tulossa vieraita. Ihana tyyni järvenpinta, kuikkia ja sorsapoikueita lipui pinnalla. Sorsanpoikia ei useinkaan ole heinäkuussa enää kuin muutama hengissä, mutta tuolla emolla oli pitkälti toistakymmentä. Olivatkohan kaikki samaa pesuetta vai oliko joltain poikueelta kuollut emo ja poikaset lyöttäytyneet toisen emon matkaan.
Rantauduimme aivan tyyneen kimaltelevaan poukamaan kalliolle ja uimme lämpimässä vedessä.

Joku nauraa minulle, että melon vain optimaalisissa olosuhteissa. Mutta ei kai se mikään ihme ole, sillä olen oppinut uimaan vasta aikuisena. Ja muutenkin olen saanut pienoisen pelon, sillä muutama vuosi sitten kanootti kaatui ja jouduimme kaikki veden varaan. Onneksi oli rantaan vain 50 metriä.
Jouduin silloin paniikkiin ja haukoin henkeä, enkä olisi varmasti selvinnyt, elleivät muut olisi avustaneet ja ohjanneet minua kanootin reunaan. Vasta kotona illalla saunan lauteilla huomasin, etten ollut muistanut ottaa ensimmäistäkään uintiliikettä. Niin näköjään ihminen voi panikoitua.

En koskaan lähde vesille, ellei minulla ole pelastusliivejä. Usein ihmiset sanovat, kun heitä kehottaa laittamaan liivit, että he ovat hyviä uimareita ja kyllä he osaavat itsensä pelastaa. Saattaa olla, että juuri ja juuri saisivatkin itsensä pelastetuksi, mutta ovatko he tulleet ajatelleeksi, että tilanne on sellainen, että siihen ei ole osannut varautua ja voi olla, että joutuu pelastamaan muitakin. Silloin olisivat liivit tarpeeseen.