Vieraita kieliä kesälläkin

Eilen oli meillä saksalaisia vieraita. Entinen opiskelukaverini löysi työharjoitteluaikanaan saksalaisen miehen ja asuu Saksassa. Ystäväni on yrittänyt opettaa lapsilleen suomen kieltäkin, vanhin (nyt 22 v.) puhuukin suomea ja on aina lukenut itsekin suomenkielisiä lehtiä. Nuorempi (19 v) ymmärtää hyvin, mutta ei itse suostu puhumaan.

Mielenkiintoista, että tämä nuorempi tyttö tulee nyt syksyllä Helsinkiin johonkin perheeseen au pairiksi. Jännää, että äitinsä meni aikoinaan Saksaan harjoitellakseen saksaa, ja nyt tyttö tulee sieltä Suomeen oppiakseen suomea. Saa nähdä, käykö kerrankin niinkin päin, että täältä löytyisi mies, joka pitelisi kiinni lopun elämää Suomessa. Tarvitaanhan täällä kieli-ihmisiä, kun moni suomalainen jää sille tielleen lähdettyään ulkomaille kieli- ja työharjoitteluun.

**
Mutta Aatu-poikammepa on kiinnostunut ruotsin kielestä. Pari päivää sitten hän innostui kyselemään pöydällä olevien esineiden nimiä ruotsiksi. Kun näytin vaikkapa lautasta ja sanoin tallrik, totesi poika asiallisesti: "Eli siis niinku lautanen". Hän on jopa ruvennut käyttämään osaamiaan asioita käytännössä. Kauppaan mennessä hän oli tänään tervehtinyt kaikkia ihmisiä sanomalla: "Goddag". Jotkut olivat katselleet hämmästellen, jotkut iloitsivat. Mutta en tiedä, iloitsenko minä kovin, kun minun pitäisi saada tietää jokin tärkeä asia ja hän vain kuittaa: "Jag vet inte!"

Kaverin mökkiloma

Ystäväni oli vuokrannut kesämökin Etelä-Suomesta, ja kun kyselin häneltä lomakuulumisia, hän lähetti minulle tällaisen kertomuksen kuvien kera. Olen saanut häneltä luvan julkaisemiseen. Viimeinen ei ole koiran vaan joutsenen tekosia.

tuli tuttuja
kovasti
kuten tämäkin rovasti


toinen kaunis on
hentoinen
kuten tämäkin kaunoinen


yksi hirmuinen
kehveli
kuten tämäkin epeli


joku jumppaa
kömpelö
kuten tämäkin hönelö


joku merkit vain
suihkaisi
ihan pikkaisen pieraisi

Ruma Suomi

Tällaisia otoksia tarttui kameraan tänä aamuna. Jos metsät ovat täynnä autonromua ja muuta kaatopaikkatavaraa, ovat järvenrannat täynnä vanhoja veneenrotiskoita. Parin tunnin melontaretkeltä löytyi näin monta vanhaa rohjaketta, jotka ovat maanneet rannassa jo vuosia. Ne eivät näy tielle, joten ovat suurimman joukon katseilta piilossa. Mutta ne, jotka katselevat luontoa vesiltä käsin, näkevät tällaista. Laitan pari kaunistakin kuvaa mukaan, ettei aivan masentumaan pääse. (Suurenna napasauttamalla!)

Minkähän takia kuntiin on perustettu ympäristölautakuntia, kun mitään ei saada aikaseksi romujen pois siistimiseksi? Tiedän, että ainakin yksi noista veneistä on ollut paikassa, josta sen näkee tielle. Omistaja on saanut kehotuksia poistaa se - ja hän on poistanut sen - sata metriä sivuun pusikkoon, ettei näy tielle!

Kun tulimme rantaan, oli joku tyhjentämässä roskasäiliöiden luo roskia. Yksi iso jätesäkillinen ei enää mahtunut säiliöön, joten tyyppi jätti säkin säiliön viereen. Säkki näytti olevan täynnä kierrätyspulloja. Miksi ei vienyt niitä kauppaan, olisi saanut hyvät rahat, jotka olisi voinut antaa vaikka oppilaiden luokkaretkikassaan, ellei itsellä sattunut olemaan pikkurahan puutetta.

Kaksinaista

Koulukavereita etsiessä olen saanut käsiini myös vanhoja vuosikertomuksia. Niissä on listattu hyvin tarkkaan, milloin kukin on syntynyt, milloin tullut kouluun tai eronnut sieltä. Moneen kertaan luokallejääneetkin voi utelias kontrolloida vihkosen sivuilta. On tarkat selvitykset kuka pääsi ylioppilaaksi milläkin arvosanoilla, kuka reputti ja mitkä olivat kenenkin ainevalinnat, sikäli mikäli valinnanmahdollisuuksia yleensä oli.

En ollut muistanutkaan, että ennen kaikki asiat kuulutettiin kaikelle kansalle julkisesti ja vieläpä painettuna. Selvää nyt tietenkin oli, että kokeita palauttaessaan opettaja luetteli kiitettävät, taisi jotkut luetella ala-arvoisetkin. Ellei ala-arvoisia sentään lueteltu, oli paperit ainakin paremmuusjärjestyksessä, jotta kaikille varmasti tuli selväksi, kuka oli pahnanpohjimmainen. Kevätjuhlissa päästötodistuksia hakiessa rehtori posotti ylioppilastodistuksen arvosanat yleisölle asianomaisen kopsutellessa korkokengissään lavan reunalle punoittavin korvin.

Ei tuo silloin tuntunut oudolta. Mutta nyt se tuntuu suorastaa pöyristyttävältä. Varsinkaan syntymäaikoja ei suurin surminkaan laitettaisi enää missään näkyville. Ketään hyvää ei saa enää kehua, vain heikkoja pitää kehua ja kiittää. Hyville pitää osoittaa heikkoutensa, jolloin hänelle tulee tunne, että hänessä ei ole mitään hyvää. Lopputuloksena tasaisen varmaa harmaata massaa.

Tietojen julkistamisesta puheenollen minua hämmästyttää suunnattomasti, miten kaikki muu tieto nykyään on niin salaista niin salaista, mutta palkkatiedot ovat julkista. Eikö sekin kuuluisi kategoriaan henkilökohtainen? Kuka tahansa voi soittaa palkanlaskijalle ja kysyä toisen palkkatiedot. Ja tätä on tapahtunut, tiedän sen satavarmasti!

Samoin saa onkia tietoonsa toisen verotiedot ja mässäillä niillä. On yhteisöjä, jotka oikein tienaavat varoja sillä, että julkistavat toisten yksityisiä tulo- ja verotietoja. Ja kaikki pitävät sitä vain oikeana.
Mutta jos pitäisi saada kiinni joku roisto, on kaikki tieto tosi kiven alla.

Vanhana syntyneet perunat

Ostin eilen kaupungissa käydessä myös muikkuja. Niin on oudoksi siinäkin asiassa maailma mennyt, että maalta vesien ääreltä pitää mennä kaupunkiin hakemaan kalatkin. Täällä järvien vierellä saa kalaa ostaa vain toisin ajoin - jos silloinkaan.

Tänään savustimme muikut ja ajattelimme, että kaupassahan myydään jo uusia perunoita, ne sopivat oikein hyvin muikkujen kanssa. Mutta nuo perunat eivät olleet kyllä uutta nähneetkään. Olivatko syntyneetkin vanhoina! Yritin juureshanskojen avulla rapsuttaa kuorta irti, mutta se oli juuttunut perunoihin niin lujasti, ettei lähtenyt millään irti. Pakko keittää kuorineen. Sellainen on kyllä uusienperunoiden väärinkäyttöä!

Makukaan ei ollut häävi. Maukkaampia olisivat olleet omasta kellarista haetut vanhat perunat, joissa ei muuten ole vielä yhtään itujen alkuakaan, niin ovat säilyneet hyvinä. Nuo uudet perunat olivat ahvenanmaalaisia. Ei sen puoleen mitään heidän perunoitaan vastaan, mutta minä vain ihmettelen, miksi ihmisten on välttämättä saatava jotain kaukana tuotettua ruokaa, pitkien kuljetusmatkojen takaa. Laatu ei ole enää hyvä, ja hintaa oli kyllä osattu laittaa. Vähän aikaa kun vielä odotettaisiin, saataisiin lähiviljelijöiden tuottamia perunoita tuoreina. (Niin, miksihän meidänkin piti mennä niitä huonoja ostamaan, kysyn vaan).

Sama koskee kaikkea muutakin. Kaikki tietävät, että mikään ruoka-aine ei ole enää tuoreen veroinen kaukaa tuotettuna, mutta pitää vain saada. On hämmästyttävän paljon ihmisiä, jotka vieläkin toitottavat Suomen oman maatalouden alasajoa ja haluavat Keski-Euroopasta tuotavan tänne halpaa ruokaa. Pitkien kuljetusmatkojen takia laatu ei voi olla enää sama, vaikka alkuperäinen tuote olisikin erinomainen.

Minua ihmetyttää aina, miten ihmiset ovat valmiita maksamaan vaikka kuinka paljon kaiken maailman teknisistä vempeleistä ja muista ei elämälle välttämättömistä asioista, mutta ruoka pitäisi olla ilmaista. Miksi siitä ei olla valmiita maksamaan niin paljoa kuin se Suomessa tuotettuna maksaisi. Kärsikööt sitten kaiken maailman sikainfluenssat ja muut pandemiat!

Suunnittelua

Viikonloppuna tapasin entisen koulukaverini. Hänen kanssaan on tunnettu jo lapsesta asti ennen kouluun menoa ja yhteys on säilynyt näihin päiviin saakka. Olemme usein suunnitelleet luokkakokouksen järjestämistä, mutta se on aina kaatunut kiireisiin ja asia on tuntunut mahdottomalta toteuttaa. Itselläni ei ole enää keitään tuttuja entisellä kotipaikkakunnalla.

Mutta liekö meihin vanhuus iskenyt, kun nyt päätimme kuitenkin ryhtyä toimeen. Vuoden kuluttua tulee 40 vuotta siitä kun pääsimme ylioppilaiksi, ja kun katselimme luokkakuvaa, muistimme pitkän miettimisen jälkeen kaikkien nimetkin - jos totta puhutaan pari nimeä jäi piiloon aivosoluihin, mutta yllättävän paljon muistimme kuitenkin.

Koulukaverit-sivusto netissä on yksi väline, jonka avulla alamme etsiä ihmisiä, Facebook toinen. Kaverillani oli vielä sentään muutama tuttu kotipaikkakunnalla, joihin on ollut yhteyttä, joten hän alkaa kysellä näiltä. Ehkä siitä vähitellen joku tuntee taas jonkun toisen jne. Tai mistä minä tiedän, vaikka niillä muilla luokkakavereilla olisi ollut kokouksia vähän väliä - ei ainakaan minua ole mukaan kutsuttu!

Joillakin on kokemuksia luokkakokouksista, jotka on järjestetty tanssiravintolaan. Syönnin jälkeen on alkanut kova musiikki ja tanssin jytke, eikä juttelemisesta ole sen jälkeen tullut enää mitään. Sitä virhettä emme aio tehdä. Järkkäämme tilaisuuden jonnekin muualle, että saa kuulumiset hyvin kerrottua. Jos porukka sitten lopuksi haluaa mennä jonnekin iltaa istumaan, on se toinen juttu.
Jännittää jo etukäteen, onnistummeko saamaan ihmisiä kasaan. Kunhan edes puolet löytäisimme.

Kesä kaikilla onni kaikilla?

Vaikka kevät ja kesä ovat niin odotettuja, on moni haikealla ja apealla mielellä. Kaikki kurssit loppuvat, koulu loppuu, monet kiinnostavat tv-sarjat loppuvat, virastot sulkeutuvat, mikään ei toimi!

Suomessa on ihmisillä kaksi elämää: kesäelämä ja talvielämä. Syksyllä ihmiset alkavat innoissaan kaikenlaisia kursseja, seuraelämä on vilkasta, ei ole mitään, mikä häiritsisi tehokasta työntekoa. Virastoissakin voi saada jopa asiansa hoidetuksi. Yksinäisillä ihmisillä on monenlaisia mahdollisuuksia tavata muita ihmisiä.

Ulkomaalaiset opiskelijani kyselivät minultakin huhtikuussa suomen kurssin loppumisen jälkeen, alkaako heti kohta uusi kurssi. En saattanut sanoa heille, että voi kuulkaa, ei kukaan Suomessa kesällä mitään tee, ei toivoakaan kansalaisopistossa kesäkursseista, kaikkihan lopetetaan jo hyvissä ajoin huhtikuussa. Varmaan vaikea sellaisen ymmärtää, joka tulee ikuisen kesän maasta.

Sellaiselle, jolla ei ole perhettä, ei ehkä vakituista työtä, ei kesämökkiä, ei rahaa tai halua kauheasti matkustella, voi kesä tuntua tuskallisen pitkältä. Ystäviin ei voi ottaa yhteyttä, kun nämä ovat lomalla ja tiiviisti perheensä kanssa tavoittamattomissa, eikä kesämökille saunomaankaan yhtenään tule kutsuja. Omat rakkaat tv-sarjat ovat loppuneet, ruudussa neuvotaan vain grillailua ja kalanpaistoa. Idyllistä ja suurelle osalle sitä oikeaa kesää, mutta onko se enää nykyään kaikkien ihmisten tavoite?

Tällainen tällä kertaa

Ihmisen mieli on outo ja erikoinen. Vaikka alkaa kirjoittaa blogia ensin omaksi huvikseen ja kirjaamaan muistiin vanhuuden päivien varalle itselleen lukemista, on silti kiva kun joku muukin lukee kirjoituksia. Ensin ajattelee, ettei ole väliä, vaikkei kukaan kommentioikaan, eihän pöytälaatikostakaan kukaan lukisi ja kommentoisi. Mutta sitten kun joku kommentoi jotain, on se aina mieltä lämmittävää.

Seuraavaksi miettii, etten minä ainakaan muiden blogeja lue enkä nyt ainakaan kommentoi. Enkä minä ainakaan millekään listoille ilmoittaudu enkä laita muiden näkyville lukemiani sivustoja. Mitä minä laskurillakaan teen, aivan sama lukeeko joku vai ei.

Vielä saattaa ajatuksiin ilmestyä, etten nyt ainakaan mitään meemejä jouda enkä piittaa kirjoitella. Ja eikä sillä ainakaan mitään väliä ole, laittaako joku jonkin prenikan tunnustukseksi.

Ja miten käykään! Alta aikayksikön huomaat, että olet korviasi myöten uponnut blogien ihmeelliseen maailmaan ja olet tehnyt kaikkea sitä, mistä luulit pidättäytyväsi. Silläkin uhalla, että työt saattavat hieman siirtyä, kotiväki valittaa, ystävät valittavat, selkä valittaa.

Ja kaikella on sittenkin merkitystä. Niinkin pieni asia kuin jokin pieni tunnustus blogiystävältä lämmittää mieltä pitkään, jokin parin sanan kommentti laatikossa ilahduttaa ja päivä on pelastettu. Sellaisten voimalla jaksaa sitä tavallista arkeakin. Pikkuasioillakin on todella merkitystä. Kiitos tällä kertaa Elinalle.

Iloisia yllätyksiä

Matkalla ollessani minulle oli tapahtunut monta iloista asiaa. Pitäisi kai mennä useammin matkalle, jotta tapahtuisi aina jotain kivaa. Vilukissi ja Vallaton mummeli olivat muistaneet tällaisella merkillä, kivaa. Oli mukava ylläri, kiitos.

Toinen yllätys odotti koulussa pöydälläni. Viime viikolla oli opehuoneessa pantu pystyyn arvonta. Kohteena oli viinipullo, en tiedä arvonnan syytä, mutta maksoin vaaditut kaksi euroa ollakseni mukana. Ihme ja kumma, arpaonni oli suosinut minua ja palkinto odotti pöydällä palatessani. Onni suosi minua päin vastoin kuin joissain muissa arpajaisissa, joissa jää jalkoihin, ellei älyä pitää puoliaan. (Vilukissi, kuumottaako korvia?)

Iloinen asia oli myös se, että pihan narsissit olivat puhjenneet kukkaan sillä välin. Rakastan keltaisia narsisseja yli kaiken ja olin jo ehtinyt pelätä, että minulta jää kukinta näkemättä. Onneksi ehdin ajoissa paikalle. Tästä tuli muuten mieleen, että muutettuamme tähän taloon minulta meni monta vuotta, ennen kuin tulin tietämään, että talon yhdellä seinustalla kasvaa suuria punaisia unikoita. Ne kukkivat kesäkuun alussa aina juuri siihen aikaan, kun koulu oli loppunut ja olin lähtenyt jollekin kurssille tai matkalle. Palattuani oli jäljellä vain kuivuneita lehtiä, jotka nypin pois rumentamasta.
Tänä kesänä kyllä aion tiiviisti seurata kasvieni kukintaa.

Näennäistyöntekoa

Koulunpito meinaa jäädä nykyään ihan sivuseikaksi. Ensin oli ne saksalaiset pari viikkoa, oli Pietarin-matkaa, sitten oppilaita oli yrittäjyyskurssilla, ja vähän väliä tulee joku sanomaan, että on kissanristiäisiä tai läksiäisiä tai eläkejuhlia. Huomenna mennään koko lukio ja ysiluokkalaiset Haukivuorelle tutustumaan sikäläisiin opettajiin ja oppilaisiin. Nyt on meidän vuoromme, hehän olivat täällä tammikuussa. Siinä sitten luttaantuu koko päivä. Opettajilla on vielä kolmesta kuuteen VESO:n puolikas. Väsyttää jo etukäteen kun ajatteleekin.

Mutta ei ole koulu ainut paikka, jossa nykyään ei ole ihmisiä mailla halmeilla. Yritin äsken mennä kunnantalolle faksaamaan Saksaan erään paperin, mutta kaikki olivat jossain palaverissa. Siellä joku toinenkin haikaili virkailijoiden perään ja sanoi käyneensä jo yhdeksältä katsomassa. -No silloin oli yks toinen palaveri, sanottiin. Yritin toimittaa erästä toistakin asiaa ja etsimäni henkilö vilahti käytävällä. Hän pölpötti jotain kännykkäänsä mutta huitoi minua menemään ulos. No minähän läksin niine hyvineni ja ihmettelen vain mikä on se päämäärä, jota varten me ihmiset olemme niin tärkeitä ja kiireisiä, kun mikään asia ei kumminkaan hoidu. Tämä kaikki on näennäistyötä!

Tässäpä ne sitten minun työt ovatkin tältä viikolta. Torstaiaamuna varhain lähden Viroon. Kansalaisopiston vironopettaja on virolainen ja hän on järjestänyt matkan Rakvereen. Ajattelin, että kun kerran melkein kotiportilta lähdetään, lähden mukaan. Olen jo ihan väsähtänyt sellaisiin matkoihin, joissa pitää itse kysellä kaikki kulkuvehkeet ja majoitukset ja muut. Aikaa haaskaantuu turhuuteen eikä ehdi juuri oleilla ja nauttia. Nyt aion vain löhöttää autossa ja nauttia maisemista.

Tälle matkalle ilmoittautuminen kävi aika hauskasti talvella. Ilmoittautuessani mukaan ilmoitin samalla erään ystäväni huonekaverikseni, mutta en muistanut ilmoittaa hänelle, että hänkin on lähdössä matkalle. Vasta kun tuli laskun maksamisen aika, kiireesti ilmoitin tekstiviestillä, että tietääkö hän olevansa lähdössä minun kanssani Viroon. Vastasi, ettei tiennyt, mutta nyt siis tietää.

Jään olemus

Vaikka tiedän, että taiteilijat ja muotoilijat ottavat ideansa luonnosta, yllätyin silti muutama vuosi sitten, kun kouraisin järvestä keväällä sulamispisteessä olevaa jäätä. Sehän oli kuin ilmetty Ultima Thule -lasi Tapio Wirkkalan muotoilemana. Vaikka minulla on ollut 70-luvulta lähtien jäätelökulhoja, laseja ja kermanekka ja sokerikuppi tuota sarjaa, en ollut ajatellut, että se on täsmälleen keväällä sulavan jään kopio.

Mutta annettakoon minulle anteeksi tuo ajattelemattomuus. En ole syntynyt järviseudulla, enkä asunut ihan järven rannalla. Jos on tullut kävellyksi keväällä rannalla, ei ole tullut kouraistua jäätä käpäliin. Ja olen kuullut myöhemmin, että eivät kaikki muutkaan tiedä, että paikalleen sulava jää haurastuu ja tulee puikkomaiseksi. Se näyttää juuri samanlaiselta kuin nuo kuvassa olevat lasiastiat. Tänä keväänä yritin kytätä oikeaa hetkeä kuvatakseni juuri oikeanlaisen jään, mutta olin aina liian aikaisessa tai liian myöhässä.

Kuvan keskiosan jäät on kahmaistu Puulavedestä tänä keväänä tasan viikko sitten. Olin jo hieman myöhässä. Kouraistu jäämöhkäle ei meinannut pysyä kasassa, se on jo tullut tikuiksi, mutta ehkä kuvista saa jonkinlaisen käsityksen jään olemuksesta. Ultima Thule muuten tarkoittaa "äärimmäisenä pohjoisessa olevaa aluetta".

Miten myisin

Tämänpäiväisessä paikallislehdessä oli artikkeli koulumme yrittäjyyskurssista, joka on seutukunnan koulujen yhteinen pilottihanke. Se on osa opetushallituksen rahoittamaa "Okey - avain yrittäjyyteen" -hanketta. Tämän alueen viiden lukion oppilaista yhteensä 20% on käynyt peruskurssin.

Maanantaina oppilaat saivat kuulla paikallisten yrittäjien kokemuksia, miten eri kulttuurien edustajia tulee palvella. Jos aikoo saada tuotteitaan myydyksi turistipaikkakunnalla, on hyvä tietää eri kulttuurien eroista. Esim. venäläisille kaikkein tärkein yhteistyön kriteeri on ystävyys ja luottamus, tuotteen hintaa tai laatua ei tuijoteta ensimmäiseksi. Täsmällisyys ei ole venäläisen paras ominaisuus. Jos omat asiat vaativat, sovitusta tapaamisesta voidaan vähän luistaa. Yrittäjien mukaan saksalainen turisti on venäläisen turistin täydellinen vastakohta.

Artikkelissa summattiin asiakaspalvelun pääasiat: kielitaito, oma asenne ja kulttuurierojen huomioonottaminen. Kurssista lienee ollut hyötyä, koska jokainen on saanut kesätyöpaikan, jossa tarvitaan asiakaspalvelutaitoja.

Kerran eräs myyjätuttava ihmetteli, miksi häneltä ei osta kukaan mitään, mutta toiselta samaa tavaraa myyvältä suorastaan revitään tuotteet käsistä. - Ihmisen käyttäytyminen on pelkkää psykologiaa. Jos tuntee joitakin käyttäytymisen lainalaisuuksia, voi käyttää tietoa hyväkseen myyntityössäkin yrittäjänä. Itse en ole mitään kursseja myymiseen käynyt, olen kuunnellut vain eri yrittäjien huomioita ja itsekin tehnyt arkipäivän havaintoja sekä tarkkaillut, miten itse käyttäydyn turistina ja ostajana muutenkin.

Viime kesänä Berliinin rautatieasemalla minulla oli tilaisuus tarkkailla asemahallissa ihmisten ostokäyttäytymistä. Hallissa oli vieri vieressä kuusi eri myyntipistettä, joista sai ostaa pikkupurtavaa: ranskalaisia, hampurilaisia, sämpylöitä, pizzoja jne. Aluksi kaikkien myyntikojujen edustat olivat tyhjät. Kukaan ohikulkija ei pysähtynyt, vaan kaikki jatkoivat sellaisten kojujen luo, joiden edessä oli jonoa tai muita ihmisiä jo pöytien ääressä syömässä.

Yhden kojun tiskissä ei palanut valo, myyjä kylläkin oli paikalla. Kukaan ei pysähtynyt sen kojun ääreen koko aikana. Toisen kojun ääressä ei ollut myyjä paikalla, siihenkään ei mennyt kukaan.
Kun sitten sattumalta joku pysähtyi jonkin tiskin ääreen lukemaan ruokalistaa seinältä, oli kohta hänen takanaan jo peräti jonoa, vaikka kaikki muut myyntipöydät olivat tyhjiä. Tiedän, että joillakin markkinoilla jotkut myyjät käyttävät sukulaisiaan tai muita tuttujaan houkutuslintuina. Tällainen henkilö esiintyy asiakkaana ja poistuu paikalta, kun on saanut muitakin pysähtymään.

On vieläkin yrittäjiä, jotka laittavat näytille vain yhden kappaleen jotain myytävää tavaraa. Mutta se ei riitä! Tavaraa pitää olla paljon ja sen pitää olla kauniisti esillä. Ohikulkijalle on loihdittava tunne, että hänenkin on saatava tuollainen, vaikka hän kyllä sitten kotona ihmetteleekin, miksi tuli ostaneeksi taas turhuutta.

Myyntikikoista on olemassa varmaan paljon kirjallisuuttakin. Joskus hämmästyttää, miten jotkut yrittäjät eivät tiedä alkeellisimpiakaan ostajien käyttäytymismalleja. Ei kannata sijoittaa vessapapereita heti sisääntulon kohdalle, niitä ostaja kyllä hakee vaikka kiven alta, jos kerran tarvitsee. Heti ovesta tultua pitää olla houkuttelevan näköistä tavaraa, mikä saa ostajan ihan haltioihinsa :D

Luontokollaasia pukkaa

Kateuskin on hyvästä, jos sitä käytetään hyvään tarkoitukseen. Minähän en tietystikään ole kateellinen, pois se minusta! Mutta olin pitkään tuijotellut eri blogeissa erilaisia kollaaseja ja ihmetellyt, miten ihmeessä minäkin saisin sellaisen aikaan. Pakkohan minunkin, jos kerran muutkin! Koneellani on kaksikin kuvankäsittelyohjelmaa, mutta en niitä napsuttelemallakaan tullut hullua hurskaammaksi. Picasassa oli kollaasin tekemiseen jokin työkalu, mutta ei näyttänyt sellaiselta kuin minä olisin halunnut.

On se hyvä, että ihmiselle on siunaantunut blogikavereita. Harva se päivä viisastuu. Liisalta sain tietää, että Picasan uusi versio sisältää myös uudenlaisen kollaasintekotyökalun. Ja ihme ja kumma, kun menin uudelleen Picasaan, oli kone päivittänyt uuden version. Ei pitäisi olla niin malttamaton, mutta kun jo hätäännyin, että olen taas jäänyt jostain kehityksen kulusta paitsi.

Tämä kollaasi on sellaisista aihepiireistä, joita blogissani on eniten, sen tapaista haastetta on muistaakseni liikuskellut netissä. Nämä kuvat ovat kaikki Annikin, joka kuvaa paljon luontoa eri vuodenaikoina. Itse tykkään myös kuvata kasveja ja maisemia, mutta eläimistä tulee aina heilahtaneita.

Kun nyt päästiin tekniikasta puhumaan, olisin onnellinen, jos joku viisas tietäisi, miksi ei viime aikoina enää ole tullut profiiliini niiden blogien sivuja, joita "luen julkisesti". Tavallisesti profiilikuvani narsissit on tullut automaattisesti sen sivun reunaan, jota olen ilmoittanut lukevani sekä omalle hallintasivulleni blogin tiedot. Blogger on jotenkin uusinut systeemiä minulta salaa. Nyt piti laittaa esim. Liisan sivuille jokin muu kuva. Eihän se muuten haittaa, mutta minä vain ihmettelen.

Epävarma tulevaisuus

Oli äsken viimeinen suomen tunti ulkomaalaisille, nyyh. Siinä mielessä harmittaa, että juuri kun pääsin kärryille, miten paljon kukin osaa, ja työ alkoi sujua kaikkia tyydyttävällä tavalla, pitikin lopettaa. Kansalaisopiston ongelmana on juuri tämä kurssien lyhyys, jolloin ei ehditä kuin vähän rääpäistä pinnalta. Kielissä ainakin tarvittaisiin pitkäjänteisempää työtä. Eräs opiskelija katseli hämmästyneenä kirjaa, jota ei keretty kuin vähän päästä alkuun. Hän oli ajatellut, että saataisiin koko kirja luetuksi. Niin minuakin harmittaa.

Jatkosta ei tiedä kukaan minkään aineen osalta. Kielten tunnit koulussa vähenevät entisestään, kun yläaste on ensi syksystä lähtien kokonaan enää yksisarjainen. Rehtori näytti jo viime kuussa laskelmiaan, että minullekaan ei riittäisi enää edes opetusvelvollisuus täyteen, ja tunneissa olisi osaksi jo jonkin ihan vieraan aineen opetusta.

Katsoin, että minun pelastukseni on siirtyä osa-aikaeläkkeelle, mihin minulla on mahdollisuus ensi syksystä alkaen (huomenna täytän 58!). Varsinaiselle eläkkeelle pääsen vasta 64-vuotiaana. Tämä ratkaisu helpottaa hieman muidenkin tilannetta, mutta ei silti hyvältä näytä. On hyvin epävarmaa, riittääkö minulle enää työtä kuudeksi vuodeksi vähennetyllä tuntimäärälläkään. Kansalaisopiston tunnitkin ovat epävarmaa tuloa, ryhmä saattaa loppua kesken kaiken.

Olen aina heittänyt puolileikilläni, että voin loppuvuosina mennä vaikka jonnekin Lapin perukoille, se olisi vaihteluakin. Enontekiö on tuntunut aina äärimmäiseltä periferialta, joka olisi extreme-kokemus. Mutta viime syksynä jossain koulutustilaisuudessa katsoin vieressäistujan nimilapusta, että siinähän istuu Enontekiön ruotsinopettaja. Ja hän oli minua huomattavasti nuoremman näköinen! Ei siis ole toiveita sinnekään mennä.

Kunpa kaikki aina ajallaan

Venäjänopemme tarvitsisi mestarimetsästäjän mitalin.
Ensi viikolla venäjänlukijat lähtevät Pietariin. Opettajalla on opetusta moneen ympäristökuntaankin etäopetuksena ja matkalle lähtevät kaikki opiskelijat sekä iso liuta opettajia ja joitakin vanhempiakin. Itsekin olen pitkästä aikaa lähdössä matkaan.

Jo matkalle lähtijöiden kerääminen on tuskan takana ja ope metsästää tietoja hiki hatussa.
Yksi ei tiedä lähteekö, yksi vetkuttaa muuten vain, yksi peruu, yksi unohtaa, yksi ilmoittautuu jälkikäteen ja itkee kun ei pääsekään mukaan.

Jos sanotaan, että on oltava viisumia varten kaavake HUOLELLISESTI täytettynä, puuttuu yli puolelta aina joko allekirjoitus tai puhelinnumero tai jokin muu yksityiskohta. Kaavake tulee konsulaatista bumerangina takaisin. Sitten opettaja metsästää taas yksittäisiä henkilöitä, joilta on saatava tiedot.

Ryhmäviisumia varten pitää olla passista hyvä valokopio. Monet tuovat tuhruisia tai liian tummia, joista ei saa selvää, ei kun metsästämään uutta.

Viisuminsaantia varten pitää olla myös kopio voimassaolevasta matkavakuutuksesta. OAJ on vakuuttanut kaikki opettajat, ja jokainen matkalle lähtijä otti valokopiot vakuutuskortin molemmin puolin. Konsulaatista tuli ilmoitus, että ei käy, korttien kopioista ei näy voimassaoloaika. Pitää saada Ifiltä todistus, jossa aika näkyy. Ope kysyi, voiko hän toimittaa asian kaikkien puolesta, jolloin sen olisi saanut kerralla pois päiväjärjestyksestä. Ei käynyt, jokaisen piti soittaa erikseen vakuutustoimistoon, joka sitten kyllä heti faksasi tiedon eteen päin. Mutta tässäkin oli jo mutkana se, että kaikki eivät huolehtineet asiaa ajallaan. Autofirmasta jo soitettiin, että parilla tyypillä on asia hoitamatta. Taas ope metsästämään asianosaisia. Ja kaikilla ei ole edes sähköpostia tai kännykkä päällä, joten metsästys kävi oikein työstä.

Ja se vihoviimeinen juttu, laskun maksaminen! Jos laskussa on päivämäärä, jolloin pitää viimeistään maksaa, on tietysti taas niitä, jotka eivät periaatteessa maksa yhtään etuajassa. Ei voi ope varautua metsästykseen. Sekin auttaisi, jos kaikki olisi varmasti maksettu eräpäivänä edes, mutta kun aina joku haluaa maksaa vasta eräpäivän jälkeen. Ja taas metsästämään.

Olen todennut niin sata kertaa ennenkin, että jos joku ei hoida asioitaan, siitä joutuu aina joku toinen kärsimään jollain tavalla. Ihmisten asenne on yleinen välinpitämättömyys. Mitä väliä!

Mikä blogeissa kiinnostaa mikä suututtaa

Eilen satuin lukemaan jostain ikivanhasta blogista, mikä kirjoittajaa ärsytti toisten blogeissa. Kirjoitus oli saanut peräänsä monen kymmenen kommentin sarjan. Kaikissa kommenteissa kerrottiin suututtavista asioista. Tällaisia ylivoimaisesti suututtavimpia asioita olivat mm. yhdyssana- ja pilkkuvirheet, kiroilu ja haukkuminen, valtavat välkkyvät koristelut ja bannerit sivureunoilla, tummat ja mustat tai muuten sekavat taustat, joihin itse teksti hukkuu. Ihmisiä kiukuttivat myös suuret, huonosti latautuvat kuvatiedostot ja ylipitkät tekstit.

Itse mietin, mikä minua ärsyttää blogeissa. En oikeastaan tiedä, sillä jos ei blogi tunnu esimerkiksi sisällöltään heti minuun kolahtavan, en palaa siihen enää. Ainoastaan yksi asia kuitenkin on varmaa: jos tausta on musta tai tumma, on minun siitä äärettömän vaikea saada selvää. Silmät menevät ristiin ja alkavat harittaa, joten sellaiset jäävät auttamattomasti sivuun, vaikka aihe muuten sattuisi olemaan kiinnostava.

Tänään sitten olikin Millanin sivuilla kirjoitus samasta aiheesta ja oikein haasteena, mutta käänteisesti: Mikä muiden blogeissa kiinnostaa ja millä perusteella valitset luettavat blogit sivupalkkiin?

Oikein piti katsoa, mitä minulla siellä onkaan. Ensinnäkin kieliblogiini laitan vain kieliin liittyviä linkkejä. Tähän päiväkirjablogiin liitän laidasta laitaan, mikä tuntuu mielenkiintoiselta. Mikähän sitten on mielenkiintoinen? Mitenkähän nuo ovat päätyneet sivupalkkiin? Ne ovat varmaan sellaisia, joita on vähän väliä pitänyt käydä katsomassa, että mitähän se nyt kirjoittaa. Monia muitakin käyn vilkaisemassa silloin tällöin, vaikka olen huono ja laiska kommentoimaan. Aika ei riitä kaikkeen. Hyvä jos ehtii omia blogejaan päivittää.

Minua kiinnostavat monet elämän alat. Kerronnan sujuvuus ja helppolukuisuus ovat blogissa tärkeitä, samoin positiivinen huumori. Eri ammattialojen ihmisten blogit valaisevat muiden alojen ihmisten elämää. Kovasti tykkään lukea myös ulkomailla asuvien suomalaisten blogeja, niistä saa tietoa elämänmenosta muissa kulttuureissa. Samoin eri puolilla Suomea asuvien ihmisten elämä ja ympäristö viehättävät. Omaan ammattiini, kieliin ja murteisiin liittyvät asiat ovat lähellä sydäntä.

Jostain kumman syystä huomaan, että kun jokin blogi alkaa kiinnostaaa, oli aihe mikä tahansa, havaitsen kirjoittajan olevan pohjalainen. Olisiko niin, että ajatuksen juoksu on samantyyppinen samassa kulttuurissa kasvaneilla? Heti on tunne, että on samalla aaltopituudella, puhuttiin mistä tahansa. Ei tarvitse tavallaan selitellä, mitä itse asiassa tarkoitinkaan. Luulen, että aiheen käsittelytapa on se, mikä vetää uudelleenkin samaan blogiin. Omiin harrastuksiinikin liittyviä blogeja saatan katsoa, ei vain aika anna myöten kovin intensiiviseen seurantaan. Lueskelen myös jonkin verran vierailla kielillä kirjoitettuja blogeja.

Mutta kuten sanottu tuossa sivupalkissa voisi olla vaikka sata blogia. Niin valtavat määrät on mielenkiintoista luettavaa ja katsottavaa. Hyviä kuvia ja kirjoituksia pursuaa vähän joka puolelta. Joskus mietin, mikähän hyvä blogi minulla vielä on kohtaamatta niistä yli 20 000 blogista, jotka ovat Blogi.fi-listallakin.

Punainen ylellisyys

Hyvä etten taas ole saanut huonoa omaatuntoa. Lauantaina ostoksilla käydessämme tulin ostaneeksi tuon punaisen Mariskoolin. Luulin, etten koskaan raskisi sitä ostaa, mutta nyt oli hyvässä tarjouksessa, yli 20 euron alennuksella. Katsoin heti Iittalan sivustolta netistä, onko kaikkien hinnat laskettu, ovatko ne menettäneet jo arvonsa. Mutta ei, kyllä siellä on vieläkin niin kallis hinta, etten kuuna päivänä olisi sillä hinnalla ostanut.

Onkohan Mariskooleissa jotain liimaa, kun tarttuvat ihmisten käsiin. Ei missään muissa tuotteissa ollut kaupassa sellaisia lukkoja ja ketjuja kuin näissä, joka ikinen oli rengastettu kuin lintu jalastaan. Himoittuja tavaroita tuntuvat siis olevan.

Kuvassa olevat pääsiäismunat olen saanut puolalaisilta Comenius-vierailta pari vuotta sitten. Ne ovat ihan oikeita maalattuja munankuoria.

Tee aina parhaasi

Eilen muistelimme, miten hullusti oli käydä, kun aikoinaan hain ja sain tämän viran. Sanoimme irti asuntomme Tampereella, mies sanoi itsensä irti työpaikastaan ja niin muutimme lasten kanssa tuntemattomaan. Kun olin jo viikon verran pitänyt kouluakin, tuli tieto, että paikanhaussa toiseksi jäänyt oli tehnyt valituksen. Olin kuolla kauhusta, kun pelkäsin, että tuo toinen sittenkin valitaan. Mihin me olisimme menneet?

Mutta onneksi oli niin, että vaikka meillä oli suhteellisen tasaväkiset paperit, minulla oli kuitenkin jokin ihan pikkuasia, joka kallisti vaakakupin edukseni. Tuolla toisella esimerkiksi oli enemmän työkokemusta, mutta se katsottiin hänelle päin vastoin haitaksi. Vaikka hänellä oli viisi vuotta kokemusta, oli se saatu kahdestatoista eri paikasta. Koululautakunta katsoi, että se oli enemmän haitta kuin etu. Tulisiko henkilö viihtymään tässäkään paikassa puolta vuotta pitempään, vai olisiko peräti muita ongelmia.

Tuo asia tuli ystäväni kanssa puheeksi, ja ilmeni että hänelle oli käynyt ihan samoin. Ystävä oli valittu virkaan ja kohta oli joku tehnyt valituksen. Vaikea on kahden tasaväkisen henkilön välillä tehdä valintapäätöstä. Mutta ihan jokin pikkuseikka oli taas pudottanut kilpailijan laudalta.

Tämän kaiken kerron opiksi nuorille. On monia opiskelijoita, jotka sanovat jostain oppiaineesta, että eivät he sillä oppiaineella mitään tee, ei ole väliä, minkä numeron siitä saa. Mutta minä väitän päinvastaista. Jos henkilöllä on pitkä rivi kiitettäviä numeroita ja siellä joukossa keikkuu yksi vitonen, tulee työnantajalle väistämättä mieleen, että henkilö valikoi siis työtehtäviään. Otanpa työhön sen, jolla on mitättömästäkin oppiaineesta kiitettävä. Sillä aina on joka työssä niitä epämiellyttäviäkin velvollisuuksia ja kyllä nekin on tehtävä hyvin.

Nyt muuten täytyy muistaa, että en tarkoita, että aina kaikki pitäisi olla kiitettävät ja vain sellaisilla olisi menestymisen mahdollisuudet. Tarkoitan, että aina on tehtävä joka aineessa ja asiassa parhaansa!

Luokanvalvojana minulle on vuosien kuluessa usein soitettu eri kesätyöpaikoista ja kysytty, onko oppilas laiska vai ahkera, valikoiko työtehtäviään. Usein minun on pitänyt myös täyttää erilaisia kaavakkeita oppilaiden haettua ulkomaille stipendiaateiksi. Tällaisilla lausunnoilla on kai melko suuri merkitys, sillä aina on oppilas päässytkin haluamaansa paikkaan, jos olen voinut rehellisesti häntä kehua. Mikäli lausuntoni ei ole ollut ihan pelkkää ylistystä, on paikan saanti saattanut epäonnistua. Olen halunnut olla lausunnoissani rehellinen. Ei hyödytä ketään, jos kehun henkilöä ahkeraksi, joka ei sitä minusta ole.

Kun aina tekee parhaansa, se riittää ihmiselle, yli voimiensa ei kuitenkaan pidä tehdä. Halusin vain ilmaista tuolla kiitettävärivistöllä, että se ilmaisee minusta selvästi, että jos muissakin aineissa on kiitettävä, ei ainakaan älykkyydestä voi olla kiinni siinä vitosen aineessakaan. Moni jättää juuri ruotsin vähemmälle, kun on itse omassa päässään keksinyt, ettei sitä muka tarvittaisi. Ja kas, se joka ymmärsi lukea ruotsiakin, valitaankin. Jostainhan se ero on saatava kahden tasaväkisen välille.
Eikös kirurgiksi haluavillekin ole hyödyksi hyvä käsityönumero? Miten saa solmituksi haavan lankoja huolellisesti, jos on käsitöissäkin ollut kovin nöpelökyntinen?

P.S. Meidän puutarhassamme perunatkin ovat sydämellisiä.

Kekkereihin puolen vuosisadan kuluttua

Olen asettanut päämääräkseni elää 104-vuotiaaksi. En tiedä, onko siitä mitään riemua, kaikki ystävät ovat kuitenkin jo kuolleet (oho, anteeksi kamut) ja omat lapsetkin varmaan henkitoreissaan. Mutta ei tuo päämäärä mahdoton ole, jos kerran Suomen vanhin asukas juuri täytti 108 vuotta. Hän kyllä oli lausahtanut, ettei ihmisen pitäisi elää niin kauaa!

Olen asettanut tuon päämäärän siitä syystä, että silloin lapsenlapseni täyttää 50 vuotta. Ja minä meinaan olla mukana niissä kekkereissä. Onpahan jotain mitä odottaa. Muistan, miten nuorena minulla oli päämääränä 70 vuoden ikä, ja olen hiissannut sitä ikää vähin erin ylemmäksi.

Kun eilen ulkomaalaisten kanssa tuli puhetta tavoitteestani, päästivät he röhönaurun, luulevat etten niin kauaa eläisi. Mutta nauravat he muillekin minun sanomisilleni. Jokainen kertoi suomeksi perheestään, ja kun tuli minun vuoroni ja kerroin lapsenlapsestani, oli heillä taas syytä iloiseen hörähdykseen. -Sinähän olet sitten mummo! he nauroivat. -No niinhän minä olen, onkohan se jotenkin naurettava asia?
Heitä kuulemma huvittaa siksi, että ei millään tahdo osata kuvitella minua mummoikäiseksi. Heh, mistähän syystä he sitten epäilevät minun elämistäni vanhaksi?

Ylipitkät työpäivät tyhmentävät

Muistista tai muistamattomuudesta on viime aikoina sattumalta ollut kirjoituksia useammassakin lehdessä. Koska muisti on tärkeimpiä työvälineitäni, kirjoitan minäkin vielä vähän. Apu-lehdessä (19.3.2009) väittää neurologian ja neurokognitiivisen ergonometrian dosentti Kiti Müller, että mm. kiire, liika informaatio ja liian vähäinen nukkuminen heikentävät muistia. Ylipitkät työpäivät tyhmentävät ihmistä.

No tuon kaikenhan minä ainakin olen tiennyt aina. Mutta kuka kuuntelee tavallista tai tuttua ihmistä. Pitää olla hieno titteli ja ns. guru, ennen kuin ihmistä kuunnellaan. Tai jostain pitää tulla kauempaa kalliilla rahalla jonkun samanlaisen, mutta vieraan sanomaan sama asia. Tai vähintäänkin on perustettava uusi työryhmä tutkimaan asioita, jotka jokainen voisi todeta ihan itsekin hieman itseään kuuntelemalla.

Itse allekirjoitan kaiken tuon dosentin sanoman. Sen verran on omakohtaista kokemusta muistamattomuudesta. Räikeimmin huomaan muistin häviävän esim. ulkomailla. Paljon on uutta: ympäristö, kieli, ihmiset. Paljon on järjestettävää ja selville otettavaa. Mielestäni ja muististani häviää kerta kaikkiaan kaikki. En muista mitään. Aina pitää kulkea kourassa paperilappu, johon kirjoittaa asioita.

Samoin iltaisin tarvitsen ehdottomasti omaa aikaa sulatella päivän vaikutelmia, jolloin sitten muistankin ne paremmin. Kummallisinta, että juuri minua pidetään omituisena. En ole vielä tavannut matkakaveria, jonka kanssa päästäisiin ajoissa illalla hotellihuoneeseen rauhoittumaan ja mietiskelemään. Toisaalta eri ihmisten aivot työskentelevät eri tavalla. Minun aivoni ainakin ovat sellaiset, että jos tavaraa tulee liikaa, aivot eivät vain ota vastaan. Eihän voi mitään muistaakaan, jos aivoihin ei ole koskaan mitään mennytkään.