sunnuntai 30. marraskuuta 2008

Palkintoa pukkasi


Hupsista, kommenteissa oli ylläri. Kun avasin tietokoneen, sain lukea, että Katja Tanskanen oli laittanut minulle kauniin perhospalkinnon, suurkiitos! Johan on ihmettä, ja juuri kun olin alkanut miettiä, pitäisiköhän lopettaa blogin kirjoittaminen. Johan tätä olen pitänytkin yli vuoden. Joskus on tunne, että on tullut sanotuksi kaikki, ettei ole enää mitään uutta kerrottavaa.

Mutta ei kai toisaalta haittaa, vaikka samanlaisia juttuja kirjoittaisikin. Joskus joitakin blogeja lukiessa huomaa kommenteista, että joku kysyy kirjoittajalta sellaista asiaa, jota kirjoittaja on juuri hiljattain selvitellyt. Tiedä vaikka itsellenikin olisi käynyt niin, en ainakaan romaanien juonta muista enää muutamien kuukausien päästä. Kerrankin jonotin kauan tilaamaani kirjaa kirjastosta, ja kun vihdoin sen sain ja olin lukenut puoliväliin, huomasin, että heps, minähän olen lukenut jo tämän kirjan joskus. Kertaus on siis opintojen äiti, Repetitio mater studiorum est.

Mutta asiaan. Palkinto pitää jakaa eteen päin. Kaikenlaisia kivoja blogeja on, ja melkein kaikki ovat sen jo saaneet, joille sen olisin antanut, mm. Ritalle. Mutta annetaan nyt tällä kertaa vain yhdelle siitä syystä että linkittäminen on niin hankalaa ja tylsää puuhaa. Annan palkinnon Villasukalle. Syystä, että hänkin on saman alan ihmisiä ja joskus joku murunen koulusta ja kielistäkin tipahtaa maisteltavaksi. Toiseksi hänellä on aivan syötävän ihania kissoja, joiden katseluun ja ihasteluun ei väsy. Käsitöistäkin on mukava lukea, vaikkakin itsellä on blogiharrastus vienyt ajan käsitöiltä. Ja Villasukka on niin uskollisesti lukenut blogiani.

lauantai 29. marraskuuta 2008

Keskiaikaiset syömingit


Eilen illalla pääsimme keskiaikaisiin pitoihin. Kunta järjesti tällä kertaa oikein kunnon elämyksen tavallisten pikkujoulujen sijaan, joten porukkaakin oli ainakin kaksi kertaa enemmän kuin yleensä, ihan kaksi täysinäistä bussilastillista. Savonlinnassa Olavinlinnassa oli keskiaikaiset pidot.

Kuninkaansalissa oli ensin tervetuliaisjuoma, sitten vain napostelemaan päreillä tarjolla olevia alkupaloja: kuivasavustettua lihaa, lohta, muikkuja, värjättyjä kananmunia, vuohenjuustoa, salaattia, hapankaalia, pähkinöitä, rinkeleitä, rieskaa, leipiä... Juomana vesi ja kotikalja, väkevämpää juomaa sai tilata omaan laskuun. Ei tämä muutenkaan ihan ilmaista ollut, melko sievoisen summan olimme saaneet pulittaa etukäteen omastakin pussista.

Alkopalojen jälkeen tuotiin väliruokaa: haudutettuja lanttuviipaleita ja lihaa.
Linnanvouti esitteli aina taukojen lomassa linnaa ja entistä elämänmenoa. Trubaduuri soitti kitaraa ja lauloi kivoja lauluja, ainakin Bellmannin juomalaulut osuivat korviini. Piiat juoksivat tarjoilemassa sen kuin ennättivät.

Meille oli etukäteen sanottu, että piiat saattavat tehdä kaikenlaisia omia sivistymättömiä temppujaan, ihan kuten keskiajallakin. En itse ainakaan huomannut mitään muuta erikoista kuin että tarjoilijapiika kehotti vastapäätäni istuvaa henkilöä tyhjentämään pullonsa, että pääsee pian tilaamaan uutta. Puhuteltu oli kovin hämmästynyt, sillä hän tuli eri autossa kuin minä, eikä heitä ollut "varoitettu" piikojen "huonosta käytöksestä". Vai onko tulkittava niin, että olen itsekin niin sivistymätön, etten huomannut tarjoilijoiden käytöksessä mitään ihmeellistä!

Teräviäkin tarjottiin, mutta onneksi laukkuni oli jumettunut istuimien väliin, joten en saanut kaivetuksi rahoja esille, ehti onneksi tarjoilija mennä ohitseni. Pääruoaksi tuotiin kermaperunoita ja lihapaistia sekä siirapissa ja hunajassa haudutettuja lanttu- ja porkkanakuutioita. Erittäin maukasta. Tämän jälkeen seurasikin pieni kävelykierros linnassa, meille näytettiin sellaisia huoneita ja kerrottiin sellaisia tarinoita, joita ei tavallisilla turistikierroilla kerrota ja näytetä. Pöytiin palattuamme pääsimme käsiksi jälkiruokatorttuun. Kahvia ei tarjottu, koska sitä ei keskiajallakaan ollut. Omaan laskuun olisi saanut makeaa jälkiruokalikööriä, mutta olin jo pyörryksissä tilaamastani valkoviinistä, joten oli viisainta jättää se väliin.

Jälkiruoan lomassa trubaduuri kertoli vitsejä ja kaskuja ja soitteli kitaraa. Oikein kivoja ja nautittavia juttuja, vaikka autossa palatessamme eräs kollega jo ehti kritisoida sitä, miksi kaikki eivät nauraneet. No jos ei aina putoa penkiltä kippurassa, ei se silti tarkoita sitä, ettei hauskaa olisi. Taasko pitäisi kaikkien olla siis samanlaisia!

Itse ainakin tykkäsin ja nauroinkin mielestäni, ehkä vähemmän niille jutuille jotka olin kuullut ennenkin, mutta osa meni ohi korvienkin. Sali on leveä, ja aina kun trubaduuri käänsi päänsä puhuessaan minusta pois päin, jäi osa kuulematta. Enkä sitten jaksanut vain näön vuoksi lyödä rintoihini ja ulvoa naurusta, kun en kerran mitään ollut kuullutkaan, vaikka TYKY-päivänä juuri oli tekonaurua naurujoogassa opetettu.

Kolmetuntiset syömingit olivat siis onnistuneet, kiitos kunnalle, että järjesti tällaisen kivan pikkujoulun. Kiva kokemus, ei tällaiseen tavallisesti yksityisesti ole mahdollista päästäkään. Jatkoille en enää jaksanut lähteä, yövalvomista vihaan. Miksi ei jatkoja voisi joskus järjestää keskellä kirkasta päivää, jaksaisi sinne mennäkin ja oikein viimeisen päälle riehua.

perjantai 28. marraskuuta 2008

Voimakkaat naiset


Koko syksynä en ole saanut aikaan lukea kirjoja. Nyt kuitenkin luin Sofi Oksasen kirjan Puhdistus melkein yhdeltä istumalta. Kirjaa ei voi jättää kesken. Naiskohtalot tempaavat mukaansa.

Sofi Oksanen kuvaa Viron lähihistoriaa 50 vuoden ajalta taitavasti, hän yhdistää hyvin menneen ja nykyisyyden. Kirjan luettuaan on helpompi ymmärtää, miksi ihmiset toimivat niin kuin toimivat, miten on mahdollista, että lähimpiinsäkään ei voi luottaa. Ja pahuuden määrä maailmassa näyttää olevan vakio.

Itseäni kirja kiinnosti kovasti siksikin, että yksi kollegoistani on virolainen ja hän on vuosien mittaan aina hieman raottanut salaisuuksien verhoa. Samoin kirja toi elävästi mieleen Kansalaisopiston vuosien takaisen vironopettajani omakohtaiset kertomukset omista ja sukulaistensa kohtaloista ja elämästä Siperiassa.
Ehdottomasti lukemisen arvoinen kirja.

torstai 27. marraskuuta 2008

Ei vastuuta mistään


Ensimmäiseksi aamulla taas koko lukio auditorioon istumaan ja kokeeseen. Vaikka oppilaat kutsuttiin luokittain sisään ja yritettiin laittaa etäälle toisistaan saman aineen kirjoittajat, sotkeentuivat pasmat kuitenkin ja sählinkiä ilmeni.

Taas tuli sama oppilas puoli tuntia myöhässä, samoin eilen. Silmät sirrillään ja tukka pörrössä. Saas nähdä, onko hommattu kirjaa, kun maanantaina alkaa uusi jakso. Ei muuten, mutta sydäntä raastavaa on sitten katsoa sitäkin, kun oppilas ihmettelee kurssiarvosanan saatuaan, että miten hän nelosen on saanut. Hänhän on aina hymyillytkin niin kauniisti ja vähentänyt rumien puhumista.

Eilen illalla alkoi tv:ssä uusi sarja, mikä lie nimeltään, jotain sinne päin kuin Sitoutumisen alkeet. Siinä päähenkilön sisar toi niin elävästi mieleen jotkut huolettomat oppilaat: ei minkäänlaista vastuuta itsestä saati toisista. Puhumattakaan että töitä tehtäisiin. Kun silmä välttää, ollaan heti internetissä pelaamassa tai joillain seurustelupalstoilla. Mutta koulussahan he ovat siihen jo hyvin harjaantuneet.

On muuten ihmisiä, jotka eivät koskaan ota vastuuta omista teoistaan, ei missään tilanteessa. Kerran olin ravintolassa ja pöydässä yhdeltä henkilöltä kaatui punaviinilasi. Hämmästyksekseni huomasin, miten henkilö hiissasi lasin hissukseen vieressäistujan paikalle ja järjesteli esineitä muutenkin niin, että näyttäisi siltä kuin joku toinen olisi lasin kaatanut.
Ei voi siis aina syyttää joka asiasta nuoria. Kaikissa ikäluokissa on kaikenlaisia.

tiistai 25. marraskuuta 2008

Seilaamista


Tänään minua on nimitelty. Aamulla ensimmäiseksi menin hammaslääkäriin ja setä kutsui minut sisälle: "No niin, sitten seuraavaksi Kirsti-täti". Vaikka lääkäri on minua itse asiassa vanhempi.
Kouluun kun pääsin, sanoi joku abi: "Julgubbe!" Näytin kuulemma joulupukilta, kun oli vaatetuksessa punaista ja harmaata. Ei ole näköjään vielä hallinnassa julgumma-sanakaan, sekin täytyy ehtiä vielä opettaa.

Sain seilata myös edestakaisin pitkin kylää. Ensin kävin autolla siellä hammaslääkärissä, vein auton kotiin, korjasin yhdet kokeet, lähdin pyörällä koululle, missä ilmeni, että oppilaat ovatkin psykologian kokeessa, voimme aloittaa kuuntelukokeen saksassa vasta kolmelta. Ilmeni myös, että olin unohtanut, että Pohjola-Nordenin hallituksen kokous Lucia-juhlan suunnittelusta piti olla klo 16.15, ja minulla ei tietysti ollut papereita mukana.

Pyöräilin takaisin kotiin papereita hakemaan, otin kuitenkin auton paluumatkalle. Vähän täytyy rajoittaa pyöräilyä, kun olisi ollut jo pimeä kotiin palatessa. On minulla kypärä ja nastarenkaat, mutta silti pimeässä jäisellä tiellä pyöräily ei kuulosta kovin turvalliselta.

Kaikki onnistui kuitenkin hyvin, hämmästelin, että olin kirjoittanut edellisen kokouksen pöytäkirjankin ihan ajallaan, vaikka luulin, etten ollut.
Joku ehdotti minulle, että puhuisin taas juhlassa samat jutut Lucia-perinteestä kuin viime vuonnakin. Mutta eihän siellä samaa asiaa voi puhua. Juuri eräänä päivänä eräs oppilas sanoi minulle, että hänellä on videolla minun viimevuotinen puheeni. Kauhistus, varmaan muuten karmeaa katsottavaa!

Nyt sovittiin, että minä teenkin vaihteeksi ohjelmanumerona kysymyksiä liittyen Pohjola-Nordeniin ja Lucia-perinteeseen. Kysymyksiin a- ja b-vaihtoehdot ja yleisö saa aina nostaa kätensä siinä kohtaa, kumpi vaihtoehto on oikea. Katsotaan, muistavatko ihmiset mitään siitä, mitä olemme vuosien mittaan heille kertoneet.

sunnuntai 23. marraskuuta 2008

Mustaa ja valkoista


Eilen kaupungissa käydessä jouluostoksilla osuin kauppaan, jossa ei myyty mitään muuta kuin valkoista tavaraa. Kauppaan astuessa tuli luotaantyöntävä kylmä tunne, emme edes kierrosta tehneet siellä, äkkiä vain pois.

Mistähän syystä niin kalsea tunne, vaikka pari päivää sitten ihastelin, kun olimme saaneet lunta niin paljon, että hyvä että ulko-oven sai auki. Lunta oli tullut yöllä ihan yllättäen. Sellainen ihana rauha ja sininen hämäryys vallitsi joka puolella. Aamulla näki hyvin pyöräilläkin kouluun, kaikkialla kaunista ja puhtaan valkoista, kuin satumaailma. Kouluun pyöräillessä muistin erään lausahduksen, jonka eräs henkilö päästi suustaan hiljattain: "Ei tänne Suomeen pidä ottaa neekereitä, miltä niiden naama näyttäisi valkoista lunta vasten!"

Entäs sitten musta. Ensinnäkin mustat internetsivut ja blogit tuovat pelottavan tunnelman. Toisekseen niitä ei voi lukea. Kun jonkin aikaa yrittää tihrustaa saamatta juuri mitään selvää ja kun sitten nostaa katseensa, ei näe mitään, silmät ovat jotenkin menneet ristiin. Mutta siitä hyvä, että tietokoneessa on vielä nappula, josta sellaisen saa pois näkyviltä.

Minulla oli kerran oppilas, joka ei käyttänyt muuta väriä kuin mustaa: vaatetus, kirjanpäällyspaperit, kaikki. Hän kertoi minulle mustasta huoneestaan, tapeteista, verhoista, kaikki ehdottomasti mustaa. Jopa mustan koiran hän oli hankkinut. Vaikka tiesin oppilaan asenteet ja ajatus- ja arvomaailman, en malttanut olla sanomatta: "Sittenhän sinulla täytyy olla myös musta mies!" Tähän oppilas kivahti olevansa rasisti, "Ich bin Rassist" (oli siis saksantunti).
Miltähän näyttää valkoinen miehennaama mustien lakanoiden keskellä. Eikö se riko harmoniaa?

perjantai 21. marraskuuta 2008

Entä jos saisit piimävelliä


Mitähän ihmisten kotona syödään nykyään, kun kouluruoka ei tunnu kelpaavan. Kyllä suurin osa on ihan tyytyväistä ja ymmärtää, että laitosruoka ei ole sama asia kuin gourmet-ruoka, mutta sitten on niitä, joille ei tahdo kelvata mikään. On ymmärrettävää, jos joskus on jokin ruoka, joka ei maistu, mutta silti pitäisi minusta yrittää syödä ainakin jonkin verran.

Tämä tuli vain mieleeni tänään, kun taas ennen kello kahtatoista oppilaat ensin vinkuvat ja ruikuttavat, että päästäis jo syömään, aamupala jäi syömättä (!!) eikä millään jaksais enää olla tunnilla. Mutta miten sitten kävikään? Ruokalaan mennessäni suuri osa tulee jo minua vastaan. Ei ollutkaan mieleistä ruokaa. Minusta kylläkin ihan suomalaista perusruokaa: merimiespihviä ja tomaatti-punasipulisalaattia. Merimiespihvi on perunaa ja lihaa kerroksittain haudutettu uunissa. Ihan hyvää, vaikka en itse sellaista kotona koskaan teekään.

Miten syömättömät oppilaat sitten tyydyttävät päivän ravinnontarpeensa? Osa ei mitenkään, osa hakee karkkia kaupasta, osa jonkin pullan. Sellaisetkin ruoat, jotka vielä vähän aikaa sitten olivat ihan perusruokaa, eivät tee kauppaansa: kaalilaatikko, muikut ja perunamuusi, kesäkeitto, perunat ja nakkikastike, makaronilaatikko. Osa alkaa karsastaa jo lihapulliakin. Huvittavinta on, että oppilaat näin tulevat paljastaneeksi kotiolonsa. Usein on niin, että mitä yksipuolisempaan ruokaan oppilas on tottunut, sitä enemmän hän valittaa. Sitä vaikeampi on syödä sellaista ruokaa, joka ei ole juuri samanlaista kuin kotona. (tai sellaista kuin kaupasta ostettu valmispizza).

En mitenkään voi olla kirjoittamatta tähän nuoremman sukupolven tietoisuuteen, millainen oli alakoulussa ekoilla luokilla ruokalista minun ollessani koulussa. Kissankupeista syötiin pelkkiä lusikkaruokia: mannavelli, riisivelli, makaronivelli, helmivelli, perunakeitto, hernekeitto, perunamuusi+puolukat, piimävelli. Minusta tuntuu, että listasta puuttuu jotain, sillä ruokalista oli kahdeksi viikoksi. Kun koulua käytiin kuusi päivää viikossa, pitäisi tuossa olla 12 eri ruokalajia, mutta en vain muista muuta. Miehen sisko väittää, että ei piimävelliä joka lauantai ollut niin kuin minun mielestäni, vaan se vuorotteli kaljavellin kanssa!

Minusta on todella uskomatonta, että sellaisetkin ruoat kuin mandariinipossu, jauhelihamureke, mantelikala jne saavat jonkun nokan nyrpistymään. Yksi syy valitukseen on se, että ei ole vertailukohteita. Moni muualta tullut opettaja kehuu meidän ruokiamme. Maukkaita ja hyviä.

torstai 20. marraskuuta 2008

Toivottavasti pääsevät Skåneen


Yhtään en muista, miten oppilaat ennen suhtautuivat lukiossa kokeisiin, kun ei ollut koeviikkoja. Mutta nyt ainakin on niin, että tunnit, jotka ovat vasta kokeen jälkeen, menevät ihan hukkaan, kun ei ole enää mitään motivaatiota. Eilen oli jo ykkösen ruotsinkoe, tänään kuuntelukoe ja loppuajalla yritin käsitellä kappaletta, jossa minusta oli jäljellä vielä niin paljon hyvää asiaa.

Mutta ei oppilaita haitannut, vaikka siellä olisi ollut kivoja ääntämisharjoituksiakin ja minusta niin mukavia sanoja. Ne minä aion kyllä vielä viedä läpi maanantaina vaikka väkisin, onhan silloin kaksoistuntikin. Lopuksi saavat sitten katsoa videota, jossa Västeråsin nuoret kertovat arkipäivästään.

Kyllä ne ääntämisharjoitukset heille hyvää tekevät. Tänäänkin kuuntelukokeessa oli ensin sanelukoe ja sitten teksti, johon liittyi kysymyksiä. Eivät minulle sanoneet, mutta olivat matikanopelle valittaneet, että minä olin raahannut jonkun puhevikaisen tyypin sinne puhumaan (siis CD:llä) ja heillä sen takia koe meni huonosti. No, oppilaista on ehkä outoa kuulla ruotsinruotsia, mutta sitähän he ovat kuulleet koko kurssin ajan. Nyt ovat kirjantekijät vihdoinkin ymmärtäneet äänittää kirjan tekstit ruotsinruotsiksi. Elän toivossa, että oppilaiden on tulevaisuudessa helpompi ymmärtää ruotsia, kun joutuvat Nokian lähettäminä Skåneen.

keskiviikko 19. marraskuuta 2008

Tietävätkö päättäjät mistä puhutaan


Eilen illalla oli oikein kahden tunnin kasvatuskeskustelu tv:ssä. Järkeviä puheenvuoroja, ihmiset puhuivat asiaa. Mutta ainoat, jotka eivät oikein tienneet, mistä puhutaan ja missä mennään, olivat poliitikot. Eli ne, jotka juuri meidän asioistamme päättävät. Miten on mahdollista, että olemme demokratian nimissä rakentaneet systeemin, jossa juuri niiden pitää ja juuri ne saavat päättää vain nimenomaan niistä asioista, joista vähiten tietävät. Esim. sivistys- tai koululautakunnassa ei saa olla opettajia päättämässä omista asioistaan, he kun ainakin pienellä paikkakunnalla olisivat ainoat, jotka koulusta jotain tietävät.

Kaikki ovat hurskaasti sitä mieltä, että iso ryhmä ei ole ihmiselle paras paikka. Kaikki tietävät, että luokattomuuden takia isoissa kouluissa ei ole enää omaa ryhmää, jonka kanssa työskennellään, ihmiset ovat irrallisia ja jollain lailla hukassa. Viime viikolla koulussamme vieraili Opetushallituksen väkeä. Sain sen käsityksen, että oli tarkoitus jotenkin ylhäältä päin tuoda meille "uusia, erinomaisia, hienoja" tuulia, jotenkin tarkoitus sivistää meitä.

Olin aistivinani hienoista hämmästystä siitä, että meillä onkin aloitettu mm. etäopetusta jo ainakin kymmenen vuotta sitten. Etäopetusilosanoman tänne tuominen oli ilmeisesti ollut yksi käynnin tarkoitus. Meillä on työskennelty erilaisilla oppimisalustoilla (Moodle, eJournal, eTwinning), on ollut kansainvälisiä projekteja jo kauan, milloin mihinkin maahan. Kovin vähän siis tiedetään päättävällä tasolla, missä mennään. Vieraat kävivät etäopetustuntiakin seuraamassa ja hämmästelivät ihmeissään, miten oppilaat olivat levollisia ja rauhallisia.

Korvaani särähti nimenomaan tuo sana "levollisia". Sellainenhan ihmisen olotilan tarkoitus onkin. Miksi kaikki toitottavat, että pitää olla isoja ryhmiä, tehokasta jne ja kuitenkin päättäjät päättävät juuri päinvastaiseen suuntaan. Miksi ei koskaan kysytä niiltä, jotka päivittäin asioiden kanssa ottelevat. Esim. Mikkelisssä on tällä hetkellä kaksi lukiota, jotka on päätetty yhdistää yhdeksi suureksi. Ja taas juuri nyt, kun keskustelu isoista ryhmistä käy kuumimmillaan. Tästä kirjoitti mm. Olematon postauksessaan.

maanantai 17. marraskuuta 2008

Ei koulua vaan elämää varten


Meillä aletaan vähitellen luopua koeviikosta, vain kolme päivää on ns. koeviikkoa, muuten kokeet pidetään oppitunneilla kuten yläasteella. Näin ollen jo ylihuomenna on ykkösellä ruotsin kokeet, vaikka jaksoa on jäljellä vielä melkein kaksi viikkoa. Emme mitenkään ehtineet lukea kaikkea kurssiin kuuluvaa, koe tuli näin pian yllättäen. Oppilaat ihmettelivät, mitä me teemme kokeen jälkeen, vedämmekö ehkä lonkkaa. Miten niin lonkkaa vedettäisiin? Meillähän on hyvää aikaa lukea ne asiat, joita ei ehditty kokeeseen mennessä! Eivätkö nyt sitten muistakaan, että Non scholae, sed vitae! Elämäähän varten me luetaan.

Aamulla tuli aamutelevisio-ohjelmassa juttua siitä, miten ammattikorkeakouluissa joudutaan opiskelemaan ruotsin alkeita, kun monet eivät kirjoitakaan ruotsia ja siten jättävät sen aineen lukemisen vähemmälle. Kielen perusopetukseen menevillä rahoilla voitaisiin opettaa ammattisanastoa. Monet oppilaatkin olivat nähneet tuon uutisen ja nyökyttelivät päätään. Mutta unohtivat siis saman tien hurskaat ajatuksensa, kun pitäisi itse ryhtyä tosi toimiin kielitaidon saamiseksi.

Samoin unohtui saksanlukijoiltakin, mikä opiskelun päämäärä olikaan. Meillä on ollut pitkään lukujärjestyksessä samoilla oppilailla saksaa maanantaina ja keskiviikkona klo 15-16. Kerran huomasimme yhtäkkiä, että maanantaisin sekä oppilaat että minä odotamme tyhjänpanttina tunnin alkua yhden tunnin, voimmekin siis aloittaa jo kello 14 ja pitää kaksoistunnin, jolloin keskiviikkona ei ole ollenkaan saksaa.

Nyt olivat sitten yhtäkkiä huomanneet, että ensi viikolla keskiviikkona alkaa koeviikkotynkä, joten normaalit tunnit jäävät pois. Tietysti ehdottivat minulle, että eikö palattaisi alkuperäiseen lukujärjestykseen, jolloin maanantaina olisi vain yksi tunti ja keskiviikon tunti jäisi pois. Hah, hah, ei tule kuuloonkaan, vaikka olemme jo lukeneet kaikki kirjan kappaleet edestakaisin moneenkin kertaan. Kyllä minulla vielä asiaa riittää heille useaksi vuodeksi.

sunnuntai 16. marraskuuta 2008

Luurankoja ja taidetta


Tulipahan käytyä etelässä. Tyttärellä Nurmijärvellä oli synttärit ja kävimme siellä samalla kun muillakin asioilla. Perjantaina vasta neljältä päästiin lähtemään, ja tietysti oli jo ihan pimeä, asfaltti kiilsi märkänä ja kaksinkertaisti vastaantulevien autojen valot. Ja niitä autoja riittikin, jatkuvana helminauhana kolme ja puoli tuntia. Miksihän kaikki muut ovat aina menossa eri suuntaan kuin me?
Matkalla oli kahdessakin kohdassa sattunut vakavakin onnettomuus, ainakin siitä päätellen, että kummassakin paikassa oli poliisiautoa ja ambulanssia, oli toisessa paloautokin.

Jonkin ajan kuluttua onnettomuuspaikalta ajettuamme meinasi sydän pysähtyä, kun pimeyden keskeltä sukelsi luuranko. Mutta kun tokenin, käsitin, että se olikin vain lenkkeilijä, jolla oli vaatteissa raidat, jotka heijastivat niin, että tuntui kuin olisi luuranko vastaan kävellyt. Vähän ajan kuluttua oli kaksi ylös alas viuhtovaa valoa. Selvisi, että sekin oli lenkkeilijä, jolla oli heijastavat hanskat.

Lauantaina ajattelimme taas vähän sivistää itseämme. Kävimme Helsingin kaupungin taidemuseossa Meilahdessa. Siellä oli Samuli Heimosen taidetta. Heimonen on vuoden 2008 nuori taiteilija. Tykkäsimme katsella ja ihmetellä hänen monitasoisia teoksiaan, innostuimme hänen kekseliäisyydestään piilottaa teoksiinsa eläimiä. Ellei muuten hahmottanut kuvista eläintä, löysi silmiä siristämällä ja etäisyyttä ottaen melkein joka kuvasta uuden hahmon.

Että taiteilija voi nimittää teoksiaan taiteeksi, olemme asettaneet kolme kriteeriä: teoksen eteen on ollut nähtävä vaivaa, teoksen on miellytettävä silmää, ja sen on oltava sellainen, että kuka tahansa ei olisi pystynyt tai olisi keksinyt tehdä sellaista. Nämä teokset täyttivät mielestämme nämä kriteerimme. Päin vastoin kuin keväällä Kiasmassa näkemämme monet tekeleet.

Minulla oli haaveena nähdä viimeinkin Temppeliaukion kirkko. En ole onnistunut koskaan vielä siellä käymään. Kiersimme kaikki kadut ja korttelit, autoa auton vieressä, missään ei parkkipaikkaa. Ajattelimme jo parkkeerata vaikka kilometrin päähän ja kävellä sinne kauempaakin, mutta onneksi näimme ihmisiä menossa kirkkoon kukkalaitteineen. Siellä oli alkamassa hautajaiset, hyvä että huomasimme sen. Se se vasta olisi suututtanut, jos olisimme kävelleet kilometrikaupalla, emmekä kuitenkaan olisi päässeet sisälle. Jo on ihme, jos en ensi kerralla etelässä käydessä pääse tuohon kirkkoon. Toinen paikka, joka hyljeksii minua on Turun tuomiokirkko. Sinne olen yrittänyt ainakin kolme kertaa, mutta aina on ollut jokin syy, miksi minua ei ole sinne päästetty.

Koko matkalta en saanut otetuksi kuin yhden kuvan, kuvasin taidemuseon pihassa olleen penkin.

keskiviikko 12. marraskuuta 2008

Hammasvoidetta ja käyräinen tie


Suomen tunnilla meillä oli tänään tosi hauskaa. Tekstissä oli eri eläimiä ja opiskelijat innostuivat kyselemään, miten eri eläimet ääntelevät suomeksi. Turkkilaisella ainakin riitti hauskuutta, kun kotkotin kuin kana suomessa kotkottaa, tai huvittavaa oli myös kukkokiekuu. Kanann kotkottamisen he halusivat kirjoittaa minulle paperillekin, sillä kun äänsin heidän perässään kotkotusta turkiksi ja venäjäksi, oli riemu ylimmillään. En vain voi laittaa niitä tähän, sillä paperi unohtui koululle. Vain sian ääntelyä ei voitu turkiksi kuunnella livenä, sillä opiskelija ei tiennyt, miten sika ääntelee. Islamilaisuudesta johtuen, nääs. Näistä ääntelyistä olen muuten joskus kieliblogin puolella kirjoittanutkin.

Vasta kun opettaa omaa äidinkieltään ulkomaalaiselle, huomaa ihmeellisyyksiä omassakin kielessä. Mummola on meillä tosi kätevä sana, mennä mummolaan. Heräsi vain kysymys, miksi ei sitten voi mennä pappalaan tai vaarilaan. Heräsi myös kysymys, miksi ihmeen takia pitää olla eno ja setä erikseen, miksi ei käy sama sana. Miksi? hyvä ihme, en minä vain tiedä, niin vain on.

Ykkösen ruotsin tunnilla hämmästytin oppilaita, kun taas joku oli vähän sitä mieltä, että ei suinkaan ole niin väliä, minkä sanan synonyymeistä valitsee. Esitin oppilaille esimerkin, jossa eräs ulkomaalainen sanoi minulle joskus: "Kun ajoin tietä jonkin matkaa, tuli tiellä vastaan käyrä." Banaanista voi sanoa, että se on käyrä, mutta suomen kielessä nyt vain on aina tapana sanoa mutka ja mutkainen.
Toinen kuvaava esimerkki on "hammasvoide", jonka olen kuullut ulkomaalaisen sanomana. Se, mitä tulee putkilosta, on samannäköistä möhnää, mutta eri yhteydessä nyt vain on sanottava eri lailla: hammastahna, mätitahna, mutta ei voi sanoa käsitahna, se taas on käsivoidetta kuten myös jokin lääkevoide. Kengänkiillote olisi kenkärasvaa.
Ja kaiken tämän jälkeen vielä tietysti joku sanoo: mutta ymmärtäähän sen. Totta, kyllä ymmärtää.

Ja kaiken tämän kukkuraksi tänään oli vielä ruotsin tekstissä sana skitsur (hyvin/tosi kiukkuinen, ärtynyt). Katsoin sanastosta, miten sana skit oli suomennettu. Sanastossa luki: tosi. Vaikka tuossa yhteydessä se onkin noin, olisi minusta aina annettava perusmerkityskin, sillä jos ope ei aina muista ja huomaa selitellä joka sanaa, on aivan varmaa, että jos oppilas ei tiedä tai huomaa, että tuon sanan perusmerkitys on "paska", hän saattaa kääntää lauseen: "Asia on tosi": "Saken är skit". Tämä nyt vain räikeänä esimerkkinä siitä, miten vääränlaiset sanavalinnat mm. saattavat syntyä.

tiistai 11. marraskuuta 2008

Auttaakohan pizzaporkkanakaan


Taas on eletty niin pitkälle, että on alettava hommata oppilaita Lucia-kulkueeseen. Puhuin asiasta jo viime viikolla ykkösluokan tytöille. Olivat näköjään keskustelleet kakkosluokkalaisten kanssa, koska joku ilmoitti tomerasti tänään, että eivät osallistu, elleivät saa pizzakorttia palkaksi kuten viime vuonna. No kyllähän se käy päinsä, meille on jäänyt rahaa, sillä ruotsalainen ystäväkunta ei ottanutkaan kesällä ketään Nordjobbiin. Itse asiassa mietin, että jos kaikki eivät halua nyt tuosta porkkanahoukuttimesta huolimatta osallistua, voisin kysyä ysiluokkalaisia halukkaita mukaan, kuten joku jo vuosi sitten vihjaisi ja ehdotti. Säilyisi todella tuoreempana koko tilaisuus. Tuntuu kyllä oudolta alkaa ajatella Lucia-asiaa, sillä vesi lotisee ulkona ja ruoho vihertää.

****
Niin vain kävi nyt sitten, että etäopetusoppilasta en tässä kurssissa enää näe, sillä hän oli nyt huonovointinen, eikä päässyt tunnille ja ensi kerralla hän on jo kaukana Ruotsinmaalla. Hän joutuu opiskelemaan itsekseen loput, mutta olemme päässeet hyvään vauhtiin ja olen opettanut hankalimmat asiat tarkoituksella jo kurssin alussa,joten ei kun onnea matkaan. Hyvää se ruotsin kieli vain tekee.

sunnuntai 9. marraskuuta 2008

Kokeilua



Oli nyt pakko kokeilla, onnistunko tekemään tällaisen, jos tarvitsen projekteissa yhteistyökumppaneiden kanssa. Kuvassa puutarhan satoa syksyllä.

Ei ole tekemisen puutetta


Tänään hyvästelin ulkomaiset oppilaat kotimatkalle. Toivottavasti heillä ei tule ongelmia, kolmistaan matkaavat takaisin. Toivottavasti eivät saaneet aivan kauheaa kuvaa Suomesta, ainakin sää oli kuin nakutettu kaunis ja aurinkoinen koko viikon. Jos sää heistä on kiinni, olisivat saaneet olla vaikka kevääseen saakka.

Kaikkein eniten saksalaiset yleensä kantavat huolta siitä, mitä ihmettä me teemme täällä vapaa-aikanamme. Ulrike-opellekin piti oikein listata päivittäisiä tekemisiä, ennen kuin hän uskoi, ettemme ole täällä tekemisen puutteessa, että täällä eletään (minun mielestäni) jossain suhteessa paremminkin kuin kovan stressin keskellä Keski-Euroopassa.

Mistähän vapaa-ajasta hän oikein mahtoi puhua, minä vain kysyn. Eilen ja tänäänkin meni aika niin äkkiä, etten ehtinyt juuri mitään. Moni asia jäi tekemättäkin, mitä olisi pitänyt tehdä. Minulta jäi imuroimatta, en ole vieläkään ehtinyt lukea päivän lehteä, en ole tehnyt vielä läksyjäkään. Sitä paitsi minulta tuntuu kuluvan nykyään kohtuullisen paljon aikaa tavaroiden etsimiseen ja sen muistelemiseen, mitä pitikään tehdä. Johan sellaisessa saa aikaa luttaantumaan. Turhaa huolta kantavat täällä maan korvessa asuvien elämästä. Sitä paitsi, hehän kaukana asuvat eikä me.

lauantai 8. marraskuuta 2008

Relikti ja iäkkäitä ihmisiä


Taas olen oppinut uuden venäläisen sanan ihan vahingossa. Venäläinen opiskelija kyseli, miksi meillä on koulun hyllyllä nerpa. Lasten leikkipuistossakin on nerpa. Kesti jonkin aikaa ennen kuin käsitin, että opiskelija tarkoitti norppaa. Aloin korjata hänen ääntämystään, kunnes selvisi, että hän oli sanonutkin sanan venäjäksi, eikä siis puhunutkaan väärin äännettyä suomea.

Miksi täällä sitten on joka paikassa norppia? Saimaassa elää enää noin 200 yksilöä tätä saimaanhyljettä, joka on jäänyt järveen tavallaan loukkuun sen jälkeen kun Saimaan yhteys mereen on katkennut. Laatokassakin on oma hyljelajinsa, mutta venäläinen opiskelija väitti, että ne on jo kaikki ammuttu!

Suomen ryhmässä tuli puhetta myös sukulaisista. Kun kerroin, että äitini on 79 ja isäni 82 vuotta vanhoja ja vielä ihan hyväkuntoisia, loksahti turkkilaiselta suu auki ja silmät aivan sepposen selälleen. Hänestä se oli aivan uskomatonta! Molemmat sanoivat, että heidän maissaan 55-65-vuotiaat alkavat olla niin ramuja, että kuolemaa saa ruveta odottelemaan.

No, ei ole kaukana se aika, kun meilläkin viisikymppinen oli ihan ikäloppu. Muistelen vain iäkkäitten ihmisten olemusta minunkin lapsuudessani. Kumaraselkäisiä kepin kanssa kulkijoita oli paljon, eikä juuri kukaan ainakaan yli kuusikymppinen ollut. Isäni on muuten niin virkeä ja hyväkuntoinen, että vielä kesällä oli töissä apuna sisareni kesämökkiä rakentamassa, ainakin kevyempiä töitä tekemässä.

perjantai 7. marraskuuta 2008

Punainen lanka


Eilen kiertelin eri työpaikoissa katsomassa, miten saksalaisilla tytöillä menee. Hyvin kuulemma, ei kukaan valittanut, paitsi että yksi sanoi huomanneensa, ettei se homma ainakaan ole hänen alaansa, mikä muu tahansa. On siis ainakin jotain hyötyä ollut tästäkin harjoittelusta.

Olin viikolla ilmoittanut paikallislehteenkin, että sopii käydä haastattelemassa tyttöjä, jos kiinnostaa. Satuin juuri menemään kahvilaan, kun toimittaja oli siellä. Kiinnitin huomiota siihen, että kaikki 15-vuotiaatkaan eivät näköjään hahmota, mikä on kerronnassa tärkeää, mikä sivuasiaa. Kun toimittaja kysyi tytöltä, mitä kaikkea tämä oli tehnyt kahvilassa, oletin tytön kertovan lyhyesti silittäneensä pöytäliinoja, keränneensä astioita ja siivonneensa, mikä ilmeni myöhemmin.

Mutta tyttö alkoikin kertoa joka minuutista siitä lähtien, kun hänet vein kahvilaan: "Kun tulimme sisälle, baarinpitäjä sanoi hyvää päivää, sitten hän kysyi nimeäni ja sitten meidän piti odottaa rouvaa, ja sitten istuuduimme tuoleille jne." Tuli mieleen parivuotiaan päiväkotilaisen vastaus kysyttäessä, mitä päiväkodissa päivällä tehtiin: "Syötiin välipalaa ja istuttiin potalla".

Mutta pääasioiden kertominen ei ole helppoa. Mikä yhdelle on pääasiaa, on toiselle sivuasiaa. Ja me ihmiset hahmotamme maailmaa eri tavalla. Tämä ilmenee esimerkiksi tien neuvomisessa. Joku osaa hyvin hahmottaen neuvoa ummikolle pääpiirteittäin: Ensin vasemmalle, sitten oikealle, sen jälkeen vain suoraan eteen päin.

Joku toinen alkaa: "Kun siinä on sellainen tienristeys, josta menee moneen suuntaan teitä, niin et mene oikealle etkä suoraan, vaan mee vasemmalle ja oikealla puolella näet Alkon ja vasemmalla puolen kirkon. Niin siitä menet vasemmalle ja siinä taitaa olla kaikenlaisia liikkeitä molemmin puolin, olisikohan sitä kaksisataa metriä ja sitten pienen mutkan jälkeen tulee käännös oikealle, en muista onko se heti kaupan jälkeen vai ennen sitä, mutta kummiskin ja oli siinä siltakin jossain mutta älä mee sinne!"

Sotkeennuitko selitykseen? Ellet, olet mestari saamaan tolkkua ihmisten epämääräisistä selityksista, minä sotkeennun aina alta aikayksikön.

keskiviikko 5. marraskuuta 2008

Loppu hyvin kaikki hyvin


Tänään lopetettiinkin koulunpito jo klo 14 ja aloitettiin hallissa TYKY-tapahtuma. Piti olla neljä eri ryhmää: sulkapalloa, naurujoogaa, kuntosali ja curling sisätiloissa. Suunnittelutyöryhmään kuuluvana olimme mielestämme organisoineet jutun hyvin. Jokaisen piti saada kokeilla kaikkia lajeja, vajaa tunti yhtä lajia, sitten vaihto. Mutta ongelmana on aina se, että jotkut tulee puoli tuntia myöhässä, jotkut ei halua tehdä mitään, joku lähtee pois kesken kaiken. Ryhmät sekoittuivat totaalisesti ja kukaan ei tiennyt, mitä olisi pitänyt tehdä. Oppilaita on sentään helppo liikutella verrattuna jääräpäisiin kollegoihin.

Sama ennakkoilmoittautumisissa. Olin laittanut sähköpostia, että tilaisuuteen on ilmoittauduttava tiettyyn päivään mennessä ja samalla ilmoitettava, syökö kanaa vai kalaa päivän päätteeksi ravintolassa. No ihmiset ilmoittautuvat viisi minuuttia ennen määräaikaa, eivätkä kuitenkaan ilmoita, mitä syövät. Sitä pitää erikseen tiedustella, eikä kenenkään kännykkä vastaa tietenkään silloin kun pitäisi, vaikka kännykkä kourassa muuten kuljetaan. Sitten ilmoitamme ravintolalle oman päämme mukaan määrät, ravintola ehtii tilata jo tarvikkeet, ja kuinka ollakaaan asianosaiset hämmästelevät, miksi ei saakaan ottaa sellaista ruokaa, mitä haluaa.

Samahan se on aina joka asiassa. Jos pitää lähteä teatteriin, lähtijöitä ilmoittautuu, peruu, ilmoittautuu, peruu, joku vemppaa edestakaisin tietämättä mitä tekee. Mitenkähän jahkailua ja sinne tänne vehtaamista kestää ilmoittautumisia työkseen vastaanottavien hermot, kun minulta meinaa revetä jo tällaisestakin, mitä tarvitsee vain korkeintaan kerran parissa vuodessa tehdä. Ajattelen vaikkapa hotellivastaanottajia tai matkatoimistovirkailijoita. Minut saisi sellaisesta hommasta viedä hullujenhuoneelle jo päivän kuluttua.

Mutta itse asiassa iltapäivä oli oikein kiva. Ainakin itse olin kaikissa ryhmissä, sain kokeilla sellaisia lajeja, joita ei muuten pääse koskaan tekemään. Naurujooga oli virkistävää, sulkapallossa ensimmäsitä kertaa kuulin sääntöjäkin ja sai liikuntaa, Curlingissa hävittiin vain pisteellä vastapuolelle. Mikä ihme siinä on, että kilpailussa aina taistellaan henkeen ja vereen voitosta, vaikka leikkiä se vain on olevinaan. Kuntosalin johdosta taitaa olla huomenna kipeitä lihaksia.

Ruoka päivän päätteeksi oli kiva viihtyisä hetki, ja minä söin kanaa, kuinkas muuten.

tiistai 4. marraskuuta 2008

Kirjesalaisuudet paljastuvat


Niin olematon päivä tänään, ettei siinä ole paljon lapsille kertomista. Vain etäopetusta iltapäivällä. Ihmiset aina luulevat, että pieni ryhmä on ihanteellinen. No onhan se siinä mielessä, ettei kukaan metelöi. Mutta ei sellaista asiaa olekaan, missä päästäisiin täydellisyyteen.

Joskus puuttuu jostain syystä toinen, joskus toinen, on päällekkäisyyksiä lukujärjestyksessä, hautajaisia, sairautta, ja kun ei muuta erikoista ole, niin jompikumpi lähtee ulkomaille. Enää kaksi kertaa on etäoppilas tässä kurssissa paikalla ja sitten hän lähtee kuukaudeksi Ruotsiin. No, se on anteeksiannettavaa, kun kerran sinne menee.

Rupesin tänään kertomaan näille oppilaille saksalaisten oppilaitten vierailusta. Sanoivat heti, että he tietävät jo kaiken, lukivat sähköpostini. Voi hyvä ihme sentään. Ketkähän kaikki lukevat ympäri maailmaa sähköpostejani, kun painelen tietämättäni mitä sattuu nappuloita. Kun on pitänyt lähettää majoittajaryhmälle Saksasta tullutta sähköpostia, olenkin lähettänyt sen saksanryhmäläisille. Nämä sanoivat kieli pitkällä lukeneensa ja harjoitelleensa saksan kieltä. Mutta ei ihme, että joidenkin majoittajien vanhemmat olivat vähän huuli pitkänä, kun ei ollut oikein tullut informaatiota, mitä itsekseni ihmettelin. En ihmettele enää.

P.S. Kuvassa jokin aika sitten otettu kuva ruusuista. Kävin juuri äsken tarkistamassa, pihassa kukkivat vieläkin. Tuli vain mieleen laittaa tähän, kun Rita blogisssaan taannoin kehaisi, että Helsingissä sitä vielä kukkivat ruusut.

maanantai 3. marraskuuta 2008

Heti vaan jänismetsälle


Tänä aamuna hyvästelin saksalaisen opettajan kotimatkalle. Meillä oli oikein onnistunut viikonloppu. Oppilaat saatiin perheisiin, kuuleman mukaan ei kellään ongelmia, ovat tyytyväisiä puolin ja toisin. Yksi tyttö oli aluksi lievästi kauhuissaan, kun kuuli, ettei asukaan keskustassa, vaan parinkymmenen kilometrin päässä jossain metsässä. Mutta kun huomasi, että ihan normaalia elämää sielläkin vietetään, on nyt ihan tyytyväinen. Kieliongelmiakaan ei ole kenelläkään.

Eräässä toisessa perheessä sen sijaan oli tyttö heti lähdössä jo jänismetsällekin, kun kuuli, että perheen isä sellaista suunnitteli sunnuntaiaamuksi. Mutta koska se oli eka aamu Suomessa, piti jo vähän toppuutella, mutta oli luvattu metsälle mukaan seuraavana lauantaina, jos todella intoa riittää.

Aamulla tein kierroksen ja ennen kouluunmenoa vein ulkomaiset oppilaat työpaikkoihinsa. Saa nähdä, millaiset ovat kommentit. Aamulla keskustan torilla yhtä tyttöä työpaikkaan viedessä kuulin open mainitsevan, että hieman on erilaista. Niinpä niin. Kun täältä lähtee ajamaan, ei kahden ja puolen tunnin kuluttua ole vielä nähnyt kuin hirviaitaa ja metsää, ei olla edes Helsingissä vielä. Mutta kun heidän kotiseudultaan Kölnin liepeiltä lähdetään, ollaan kahden ja puolen tunnin kuluttua jo Brysselissä, vieraan valtion alueella ja nähty toinen toistaan mahtavampia rakennuksia ja koko ajan on jotain katsomista.

Opettajan kanssa teimme eilen retken Mikkeliin. Kenkäveron entinen pappila on aivan upea paikka, oli laitettu jo tosi viihtyisäksi, tunnelma vähän jouluista. Myymälä on tosi houkutteleva ja kiva, erittäin tyylikäs, koko myymälän yleisilme ja myyntituotteet vaihtuvat sesonkiaikojen mukaan. Nyt ihastuin kertakaikkisesti viereisessä kuvassa oleviin kynttilöihin. Ne ovat aivan kuin koivupuut. Että joku keksiikin uusia ideoita.

Mikkelin taidemuseo oli myös käyntikohteemme. Sami van Ingenin Harhakuvia oli yksi näyttelyistä. Outo taiteeksi, sillä se oli selvää fysiikkaa, kuvasi eri fysikaalisia ilmiöitä. Opettaja sattui olemaan fysiikanope ja harmitteli, etteivät oppilaat olleet mukana.
Parin viikon kuluttua tulee muuten Martta Wendelinin töitä näytille Mikkeliin.

Olin kutsunut kollegoja illanviettoon eilisillaksi. Oli oikein mukava, Ulrike oli ihan tyytyväinen, että näki tutuiksi tulleet kollegat. Meillä oli oikein kivaa. Ainut, joka ei ollut ihan tyytyväinen, oli englanninopettaja, hän kun joutui olemaan saksan kielikylvyssä koko illan. Ei yhtään säälitä, muistaneeko, että minä puolestani jouduin edellisen projektin myötä englannin kielikylpyyn.

lauantai 1. marraskuuta 2008

Projektia tyrkkää


Nyt pitää hieman kiirettä kuin sammakolla äkeen alla, kuten ennen sanottiin. Tänä iltana myöhän tulevat saksalaiset oppilaat Ulrike-opettajansa kanssa Imatralle, josta haen heidät taksin kanssa. Opettaja lähtee maanantaiaamuna takaisin Saksaan, onneksi silloin menee busseja, ei tarvitse lähteä viemään. Nämä saksalaiset ovat Kölnin läheltä.

Kaikki pitäisi muu olla järjestyksessä, ainoastaan leipomisia pitää vielä tehdä. Koska Ulrike on vanha hyvä tuttu, meillä oli ainakin 7 vuotta yhteistyötä ennen kuin hän vaihtoi toiseen kouluun, on meillä monia kollegoita, jotka tuntevat hänet. Siksi olen kutsunut huomenillaksi meille ihmisiä yhteistä iltaa viettämään.

Gabi-opettaja, jonka tapasin viime kesänä Saksassa Leipzigin lähellä, on pommittanut minua jo useaan otteeseen, olemmeko halukkaita vastaanottamaan huhti-toukokuun vaihteessa 4-5 saksalaista oppilasta 10 päiväksi tutustumaan suomalaiseen koulujärjestelmään. He tulisivat kouluun, tekisivät raportointia näkemästään, heidän toiveena on, että tutustuttaisimme heitä myös päiväkotijärjestelmään ja johonkin toiseen koulumuotoon. Suomalaisen perheen arkipäivään he tutustuisivat asumalla ikäistensä oppilaiden perheissä.

Tiedustelemalla oppilailta sain sen verran myönteisiä vastauksia, että uskalsin eilen illalla kirjoittaa Gabille myöntävästi. Tänä aamuna oli jo sähköpostissa ylitsevuotavan kiitollinen sähköposti, opettajalta putosi suuri kivi sydämeltä. Oppilailla piti olla marraskuun alkuun mennessä ilmoittaa paikka, minne mennä tekemään "Schulpraktikum" eli tällaista kouluun tutustumista. Mistähän Gabi olisi saanut paikan, jos olisimme vastanneet kielteisesti. Enpä arvannut, että oli niin täpärällä.

Meillähän on ongelmana nimenomaan se, että oppilaita on vähän. Kaikki ovat periaatteessa kiinnostuneita, mutta monista käytännön syistä ei aina silti voi majoittaa vierasta henkilöä, tilanpuute on usein ongelmana. Ja majoitus kaatuu sitten samojen niskaan, mikä tulee rasittavaksi ajan oloon. Oppilailla on nyt mahdollisuus mennä vastavuoroisesti Saksaan. Ainut ongelma on raha. Eli sen puute. Gabin oppilaat tulevat omin kustannuksin, mutta meillä se ei ole kaikille mahdollista. Comenius- ja Lingva-projekteista saisi rahoitusta, mutta niitä ei ehdi anoa tähän hätään.

Ja projektia tyrkkää nyt joka suunnalta. Kirjoitinkin aiemmin jo Komin tasavallan Kortkeros-nimisen paikan opettajasta, joka halusi etanakirjeenvaihtoa oppilaille. Annoin jokaiselle oppilaalle henkilökohtaisen kirjekaverin Kortkerosista, ja oppilaat kirjoittivat itsestään tälle henkilölle tunnilla. Keräsin kirjeet ja lähetän köntässä Komiin. Tällainen kirjehän me oltais kirjoitettu muutenkin näin kurssin alkajaisiksi. Tämä systeemi sopii nyt tosi hyvin tälle porukalle, jossa on eri tasoisia oppilaita. Kun neuvon toista porukkaa, toiset kirjoittavat sillaikaa kirjettä. Saa nähdä milloin saamme vastauksia ja saammeko milloinkaan.