Älä luota tekniikkaan

Saksalainen tuttavani kirjoitti minulle sähköpostissa jo heinäkuun alussa, että hän tulee Suomeen ja haluaisi tavat minut ja ehkä joitain kollegoita, jotka hänkin tuntee. Ensinnäkin hän oli kirjoittanut minulle alun perin, että tulee elokuun puolivälissä, joten toivottelin tervetulleeksi kouluunkin ja ehkä vielä katsomaan etäopetustakin.

Sain heti viestin, että hän kirjoitti vahingossa elokuu, kun piti kirjoittaa heinäkuu! (Sattuu siis muillekin kuin minulle). Onneksi en ollut mitään suurempia suunnitelmia tehnyt, samahan se, jos tulee jo heinäkuussa. Sovimme, että hän tulee heti minun reissuni jälkeisenä päivänä, mutta kellonajasta sovitaan vasta puhelimitse, kun hän on jo Suomessa.

Odottelin puhelinsoittoa monta päivää, mutta leivoin ja tein kanapiirakkaakin ja kutsuin jo pari kollegaakin alustavasti meille. Ei vain kuulunut puhelinsoittoa sovittunakaan päivänä. Vihdoin soitin itse, mutta puhelu meni vastaajaan. Toisella kerralla jätin vastaajaan viestin ja kehotin soittamaan. Mitään ei kuulunut.

Vasta iltapäivällä myöhän tuttava saapui. Oli yrittänyt soittaa monta päivää. Tarkistimme numerot, ne olivat oikein. Kun kokeilin taas soittaa hänen numeroonsa, kuului vain ääni, että numero ei ole käytössä. Tällaista on siis tekniikka. Emmekä ymmärrä, mistä kiikastaa. Onneksi minä en luota mihinkään sataprosenttisesti.

Vierailu supistui siis vain pariin tuntiin, enkä ehtinyt ilmoittaa kavereillekaan. Meille jäi nyt miehen kanssa syötäväksi valtavat määrät leivonnaisia ja piirakkaa. Suurin ongelma on mansikkakakusta, jota vain riittää ja riittää, kun ei sitä voi pakkaseenkaan laittaa. Kaikki puhelinten syytä. Taikka omaa syytä, kun ei sähköpostissa jo sovittu etukäteen tarkkaa kellonaikaa.

Lapsidementiaa

Minusta on tullut diplomaatti. Jos haluan lapsen tekevän jotain, esitän asian ikään kuin se olisi häneltä kiellettyä, jolloin aivan varmasti hän haluaakin tehdä juuri kuten minä olin toivonutkin. (Sama pätee muuten miehiinkin!)

Niinkin yksinkertainen asia kuin ulos lähtö saattaa tuottaa joskus hankaluuksia. Jos ehdotus on jonkun toisen, on vastaus takuuvarmasti EI. Mutta kun ymmärtää ehdottaa, että me muut mennään ulos, mutta sinua ei nyt tällä kertaa oteta mukaan, tulee tietysti hätä käteen, ja lapsi on ensimmäisenä vetämässä takkia päälleen.

Pissallemeno on myös jostain syystä yleensä aina hädästä huolimatta EI, jos joku muu sitä ehtii ehdottaa. Mutta tässä eräänä päivänä olimme kuolla nauruun lapsen vuoksi.
Tämä oli käynyt hiljattain vessassa. Kun sitten tuli puheeksi, että lähdemme lampaita ja kanoja katsomaan museotilalle, kävin minä puolestani ensin vessassa. Sen jälkeen sanoi mies menevänsä. Nyt kumma kyllä ryntäsi lapsi vessaan ehtiäkseen ensin, mikä oli meille jo suuri hämmästys. Kun esitin, että sinähän just kävit, huomautti poika, että etkö sinä mumma muista, että sinähän siellä just olit.

Ja niin vain kävi, että poika riipoi housujaan alas ja siinä pytyn vieressä tyhjää seisoessaan ihmetteli, että justhan hän täällä oli! Hah hah, dementia vaivaa nykyään siis jo lapsiakin.

Eka kokemus opettajana

Entiset koulukaverit ovat saaneet mielen liikkeelle muistelemaan vanhoja. Muistuipa mieleeni ensimmäinen kokemus ihan oikeana opettajana. Tämä tapahtui 70-luvulla. Olin saanut kuukauden ruotsin- ja latinanopettajan sijaisuuden entisestä koulustani. Aamulla varhain pakkasin ison matkalaukkuni ja köröttelin junalla Tampereelta Pohjanmaalle, välillä vaihto linja-autoon.

Vasta iltapäivällä kahden maissa olin perillä. Bussi ajoi koulun vierestä, joten hyppäsin koulun kohdalla pois mennäkseni kysymään rehtorilta, milloin seuraavana päivänä alkaisin tunnin pidon.

Työntyessäni matkalaukkuineni opettajainhuoneeseen hikisenä ja nälkäisenä koko päivän matkustamisesta, tuli rehtori ovella vastaan. Päivän viimeinen tunti oli juuri alkamassa, enkä kerennyt edes suutani avata, kun rehtori osoitti matkalaukulle paikan, työnsi ruotsin kirjan käteen ja vei minut luokkaan. Jotain keskikoulun viidennen luokan ruotsia piti oleman. (nykyisin 9. luokka)

Joka on vähänkään ollut koulussa opettajana, tietää, ettei vierasta tuntia noin vain voi mennä pitämään kokeneenakaan, saati sitten elämänsä ekaa tuntia, eikä edes vielä valmis opettaja! Eniten minua murehdutti vaatteeni, jotka eivät olleet ihmisten ilmoille sopivia, mutta mikäs auttoi!

Vieläkin hämmästelen, miten kilttejä oppilaat siihen aikaan olivat verrattuna nykyisiin. Vaikka olin puoli pyörryksissä ja varmaan tankkasin ja solkkasin, viittasivat oppilaat innokkaasti, ainakin siitä päätellen, että sumun keskeltä nousi viittailevia käsiä sieltä täältä. Luetutin kappaletta, kyselin sisältöäkin ja opetin jopa uutta, vaikka ei ollut haisuakaan, mitä heille pitäisi seuraavassa kappaleessa olla ja mitä he jo osaavat.

Suurin osa tunneista oli latinaa. Koska latina oli itselläni ollut vapaaehtoisena aineena lukiossa, olin ottanut sen opiskelun hieman iisisti. Niinpä nyt jouduin tekemään hartiavoimin kaiket illat töitä tuntien eteen. Koska oli toukokuu, ja lukuvuoden loppu, piti tietysti pitää kokeetkin ja antaa numerot todistukseen. Minähän laadin kaikille luokille kokeet ja korjasin niitä kaiket illat. Latinan kokeiden laatiminenkin sujui suhteellisen hyvin, mutta kokeiden korjaamisessa meinasi tulla tenkkapåå.

Onneksi nuorin sisareni oli silloin lukion toisella luokalla oppilaanani, minun oli pakko ottaa hänet apuriksi kokeiden korjaukseen. Tämän kai voi jo tunnustaa näin melkein 40 vuoden jälkeen. Sisareni kyllä väittää vielä nykyäänkin, että hän sai päästötodistukseen huonon numeron latinasta juuri minun takiani. – En tunnusta.

Jumettui onkaloon

Eilinen päivä ei juuri poikennut edellisestä ainakaan omituisuuksien puolesta. Nyt sattuu kaikki kommellukset oikein rysässä. Menin hyvissä ajoin jo ennen kahdeksaa koululle. Ajattelin, että kuuntelemme viimeisen kuuntelumme abisaksaa eri tason oppilaat samassa luokassa: oppilaat hakivat toisenkin CD-soittimen, minä hain sekä A- että B-saksan kuuntelukokeen. Raahasimme kuulokkeetkin, asettelin lähettimet koneiden päälle. Mutta toisesta lähettimestä puuttuikin virtajohto. Kukahan senkin oli kähveltänyt!

Raahasimme B-saksan lukijan vehkeet eri luokkaan, jätin oppilaan sinne yksikseen ja menin itse A-saksalaisten kanssa samaan luokkaan. Kaikki muuten hyvin, mutta aikaa oli kulunut jo niin paljon sählinkiin, että kesken kuuntelun alkoikin klo 8.45 päivänavaus. (Muiden koulu alkaa siis tuolloin). Täytyy siis yrittää suhtautua, vaikka hermot meinaa mennä!

B-saksalainen tuli sisälle ja ilmoitti, että hänet ajettiin luokasta pois eikä hän saanut levyä pois koneesta! Miten se on mahdollista? Hyvä konehan se on. Kun luokka oli tyhjä, menin kokeilemaan, kiskoin levykotelon hissukseen auki, ja mitä ihmettä? Ei ollut levyä! Mihin se on voinut haihtua?

Opehuoneessa ihmeteltiin ja tultiin siihen tulokseen, että yläasteen tunnilla joku oppilas on sen ehtinyt sieltä jo näpelöidä, vaikka ope kyllä sitä epäilikin. Onneksi ei ehditty vielä oppilaita syyttää, joku keksi, että levy on hävinnyt jonnekin koneen yläosan uumeniin. Raahattiin kone AV-vastaavan pöydälle. Ope huljutteli konetta ylösalaisin ja hups, levy ilmestyi näkyviin.

Nyt ei auta kuin panna kädet kyynärpäitä myöden ristiin ja toivoa, että yo-kuuntelussa ei sattuisi mitään outoa. Urani aikana ei ole koskaan vielä mitään hämminkiä niissä ollutkaan, mutta kertahan se olisi ensimmäinenkin.

No voi voi

Kyllä on hyvä, kun olin eilen niin ahkera, että valmistelin jo tämän illan suomentunteja. Kun aamulla tulin koululle, luki pöydälläni: Voitko valvoa matikan koetta abeille klo 13-15.

Kauhistuin, sillä olin suunnitellut siinä välissä tekeväni perjantaiksi saksan kokeen abeille, tekeväni kakkosille huomiseksi kokeen ja korjaavani kakkosen kuuntelukokeet ja sitten vielä ajattelin, että olisin valmistellut lisää suomentunteja. No, tässä minä nyt istun ja onneksi sellaisessa luokassa, jossa on nettiyhteys.

Tulin siis tänne kokeen valvontaan omien tuntieni jälkeen. Ensimmäiseksi sisään änkesi myös 4 kasiluokkalaista englanninkoetta tekemään. - Heistä ei ongelmaa. Mutta kun jaoin matikan tehtäviä abeille, huomattiin, ettei ollutkan paperia - siis joku konsuja hakemaan. Kun tuli konsut, huomattiin, ettei ollut kaikille kysymyspaperiakaan. - Siis joku oppilas sitä monistuttamaan.

Kun olivat kaikki ryhtyneet työhön, väitti joku oppilas, että huonoja ovat tehtävät. Eka tehtävää ei voi laskea, kun ei tiedä pitääkö olla miinus vai plus. Kaikki yhdessä päättivät, että miinus!! Mitä minä nyt siihen osaisin sanoa, neljäänkymmeneen vuoteen en ole matikasta kuullut puhuttavankaan!

Jonkin ajan kuluttua samainen oppilas sanoi, ettei sitä voi laskea miinuksella, pitääkin olla plus, ei tule muuten neliöjuurta. Jaha. Kaikki kumit heilumaan, vaihtoivat plussaksi.

Meni vähän aikaa, rupesi joku sanomaan, että tehtävät ovat niin virheellisiä, ettei voi laskea. Niissä on vaikka mitä vääriä merkkejä. No mitä minä siihen, en voi auttaa, laskekaa mitä voitte! Yksi sanoi, ettei kahdessa tunnissa ehtisi muutenkaan laskea kaikkia. Kuulemma liikaa tehtäviä. No voi voi.

Ja mitäs minä. Kivahan tässä on, kun en itse ole matikasta vastuussa. Mutta uskon, että oppilaat ovat oikeassa, nämä ovat kohtalaisen osaavia oppilaita. Harmi, että sattui oman opettajan sairaus juuri heidän viimeiseksi kokeekseen. Ehkä kaikki vielä iloksi muuttuu heilläkin.

Taas naurettiin

Englannin kieli se on kiva kieli, kun se aina naruttaa minua, aina saa minut lankaan. Ellei toisin päin niin sitten toisin päin. Tänään taas tuli puheeksi opehuoneessa eri kielten vertailu. Englanninope mainitsi jostain asiasta, että onhan englannissakin se long johns. Minun haraviini kun ei ole ennen tuokaan sana tarttunut, epäilin heti, että tarkoitetaanko sillä nyt taas sitä. No kumma ja ihme! Tällä kertaa oli kyse pelkistä kalsareista, vähän kainostellen kuin ennen suomen kielessä puhuttiin nimettömistä.

Mutta olen jo oppinut, että jos en englannissa tiedä jotain vähänkään sinne päin vivahtavaa sanaa, on se aina jotain hävytöntä. Parasta siis heti etukäteen jo luulla sanoja härskeiksi, ja nauraa itse ensimmäisenä, ennen kuin muut ehtivät. Paitsi että nyt tietysti minulle naurettiin sen takia, että heti vain sitä ajattelen! -Tietysti, onhan nyt perjantaikin.

Oli puhetta myös siitä lukion kirjan tekemisestä. Suuri osa opehuoneen väestä alkaa olla jo minun entisiä oppilaitani. Innostuivat kertomaan vanhoista lukioajoistaan ja sattumuksista minunkin tunneillani. Kerran oli luokan lattialla ollut valtava lammikko. Olin kysynyt: "Vem har kissat på golvet?" itse asiassa epäluuloisena arvasinkin, että se on jonkun hajonneesta viinapullosta, mutta oppilaathan eivät sitä tietysti sanoneet. Enkä minä epäilyistäni heille puhunut, kun jostain syystä en viinan hajua haistanut.

Tämä tapahtui jo 90-luvun alussa. Nyt tietysti joku ihmettelee, miten meillä on niin leväperäistä touhua, että koulussa saa viinaa olla. Mutta kokemus on osoittanut senkin, että vaikka kuinka tiedät tekeväsi oikein jossain asiassa ja yrität tehdä työsi hyvin, ovat poliisit jo juoksujalkaa koululla ojentamassa opettajaa, ei suinkaan oppilasta!

Enää muistoja vain

Saa nähdä, millaista on huomenna mennä töihin, kun on ensimmäinen päivä vieraan vallan alaisena. Itsenäisen lukion tarina on nyt sitten loppu, olemme vain jokin naapurikaupungin sivupiste. Vielä ei ole tuntunut missään, saa nähdä miten jatkossa, kun palkka rapsahtaa tilille jonkun muun maksamana.

Nykyisten ja entisten kollegojen kanssa on vähän tuumailtu, että alkaisimme työstää kirjaa lukiomme taipaleelta. Nythän sellainen on tehtävä, kun on vielä kaikkia asioita tuoreessa muistissa. Kunhan tästä urkenen, laitan lehteen ilmoituksen, että saavat entiset oppilaat ja opettajat ruveta lähettelemään muistojaan. Tarkoituksenamme on tehdä faktatiedoista pelkkä lyhyt luettelo, mutta kouluelämän ja ajan muuttumisen kuvaisimme kaikenlaisten tarinoiden kautta.

Heti tuli jokaisella mieleen kaikenlaisia muistoja eri tilanteista. Nyt vain ilmeni ongelma, millaisia asioita voi kirjaan laittaa. Jollain kurssilla on joku ohjaaja joskus sanonut, että ei pidä kaihtaa arkojakaan asioita, ne juuri antavat kuvan aikakaudesta ja niihin suhtautumisesta. Tässä on vain se ongelma, että pienellä paikkakunnalla kaikki tunnistavat heti henkilöt.

Pari entisten oppilaiden kertomaa juttua pitää kertoa tässäkin. Nämä vain ovat kai tapahtuneet yläasteen puolella, joten eivät taida päästä tuohon kirjaan.
Eräs miesopettaja oli saanut tehtäväkseen pitää seksiopetusta kasiluokkalaisille. Opettaja oli ollut alusta lähtien kovin vaivautuneen oloinen. Kun piti ruveta asiaa puhumaan, oli opettaja nojannut käsillään opettajan pöytään, ja puhuessa oli opettajan oikea jalka heilahtanut suoraan vaakatasoon sivulle. Pian heti vasen jalka taas suoraan sivulle. Koko puhumisen ajan oli tuota heiluttelua tapahtunut, ja vaikean asian loputtua loppunut jalan heittokin. On mahtanut olla oppilaista koomista.

Toinen juttu 80-luvun lopulta. Oli ollut 7-luokan uskontotunti, opettajana eläkeikää lähestyvä mies. Opettajan korviin ei ollut vielä kantautunut, että keskisormen nosto tarkoittaa jotain hävytöntä. Opettaja oli asiaansa tehostaaksen ja painottaakseen nostanut sormensa - nimenomaan keskisormen - ja sitä heiluttaen puhunut: Se Jumalan rakkaus, se on sitten hyvä ja tärkeä asia.

Kuulin vielä sellaisenkin mielenkiintoisen asian, että spriimonistuskoneiden tultua kouluihin on kouluissa kierrellyt alkoholitarkastaja, ettei vain alkoholia ole väärinkäytetty. Tuota en tiennytkään, sillä omana työssäoloaikanani on aina ollut jo valokopiokoneet.

Saksan verbit muistan

Voi kurjuus sentään, miten minulle tänään kävi. Koko viikonlopun olen ollut jotenkin siinä uskossa, että maanantaina alkavat tunnit vasta puoli yksitoista. Olin iloinen, että aamulla oli kerrankin pakkasta, joten vein sänkyvaatteet ulos pakkaseen heti kahdeksalta, jotta ehtivät pölypunkit kuoleentua. Ehdin hyvin vaihtaa lakanat ennen kouluun menoa.

Kouluun saavuttuani ihmettelin, miksi abit katsoivat minua kummasti. Kun sitten menin tunnille, istui luokassa ykkösiä, abeja ei missään. Tarkistin lukujärjestyksestä luokkatilat, ja silloin jysähti! Tuntihan olisi ollut jo äsken! Tällaista on sattunut minulle viimeksi vuonna 1992 ja nyt taas! En oikeastaan unohtanut tuntia, enkä muistanut väärin. Olin katsonut tunnit lukujärjestyksestä, mutta katsonut väärin. Voi itku sentään. Pahinta on, etten millään meinaa antaa itselleni anteeksi.

Kun sitten myöhemmin oli samoille oppilaille saksaa, kysyivät oppilaat, saavatko he tehdä huomenna minulle saman kuin minä heille tänään! Miten joitakin ihmisiä rangaistaan näin. Tiedän tapauksia, joissa opettaja piut paut välittää opettamisesta tai tunnille menosta, ihan laiskuuttaan. Mutta kun meikäläiselle kerran 16 vuodessa sattuu vahingossa, ovat kaikki vihaisia. (no ei, olivat vain tyytyväisiä, oli kuulemma hauskin ruotsintunti aikoihin).

Kaiken kukkuraksi satuin avaamaan opehuoneessa ruokatunnilla eilisen Hesarin, jossa kerrottiin muistinmenetyksestä. Tekstissä osui ensimmäisenä silmiini, että alzheimerintautia sairastavat unohtavat aluksi jokapäiväiset asiat, mutta saksan verbit sujuvat hyvin!!! Eli siis selvä tapaus!

riemastuttavaa

Hihii. Vahingonilo on todella paras ilo. Vaikka en minä vahingoniloinen ole, ei sinne päinkään, muuten vain riemastuttaa.
*Kollegani istui tyytyväisenä ruokapöydässä, kunnes huomasi jossain vaiheessa, että vieressäistuja oli vaihtunut. Kollega oli kauhuissaan, kun ei sitä ollut huomannut, jatkoi puhetta kuin edelliselle istujalle.

*Huomenna on lukion oppilaiden ja vanhempien puurojuhla. Minun ja ykkösluokan hommaksi tuli hankkia sinne glögitarpeet, samoin kertakäyttömukit. Oppilaat olivat tänään hakeneet glögitarpeet, mutta ei mitään, mistä glögiä juodaan. Ei muuta kuin takaisin kauppaan. Ja hipheijaa, he olivat ostaneet lusikoitakin, joista en ollut muistanut mainita mitään.

*Katileinin blogista luin, että Katilein oli lukenut saman kirjan vahingossa kahteen kertaan. Ihanaa, sellaista tapahtuu muillekin. Siksihän se tässä niin huvittaakin. Minulla on vielä toivoa, jos kerran nuoremmillekin tapahtuu unohtamisia.

Miksi nuo tapaukset niin riemastuttavat, kas tässä pari syytä:
-Kukkaistyttömme (=muistamiskassarahoista huolehtiva) kirjoitteli nimiä kuraattorin 50-vuotisonnittelukorttiin. Pakko oli kysyä, olenko minä ottanut lahjaan osaa. -Olin kuulemma.

-Kaikki luokat opettajineen myyvät jos jonkinlaista tavaraa opehuoneessa, huoneesta on tullut yksi markkinatori. En enää uskalla laittaa mihinkään ostoslistaan nimeäni, kun en muista mitä olen tilannut, mitä tilannut toistamiseen, mitä en maksanut ja mitä maksanut kahteen kertaan.

-Tänään piti olla yhdelle oppilaalle ylimääräinen kuuntelukoe, kun hän oli sairaana varsinaisena kuuntelupäivänä. En ollut muistanut etsiä kuuntelukoetta. Ruokalassa oppilas mainitsi asiasta, ja mietin, että minun täytyy muistaa se, kunhan ensin pidän seuraavan tunnin, jonne olin menossa.
Tunnin kuluttua istuin tyytyväisenä kahvikupin ääreen ja mutustelin kuraattorin tarjoamaa kermakakkua vaahto suupielistä roikkuen opehuoneessa, kun oppilas tuli kysymään, missä viivyin. Pari hörppyä ehdin siemaista ja kiireen vilkkaa koetta etsimään. Luokassa jossa kokeet ovat, oli etäopetus menossa, mutta minä työnnyin sinne, etsin CD:n ja menimme tyhjään luokkaan, josta ajoimme siivoojan pois. Ei ollut paperia oppilaalla. No, sieppasin roskiksesta jonkin paperin, ja oppilas väitti, että tämä on omituisin koetilanne, jossa hän on ikinä ollut.

-Joku koiranleuka kollega on laittanut vähin äänin seinälle viereeni päivänavausvuoroni näkyville kissankokoisin kirjaimin. -Mitähän varten?

Kirjesalaisuudet paljastuvat

Niin olematon päivä tänään, ettei siinä ole paljon lapsille kertomista. Vain etäopetusta iltapäivällä. Ihmiset aina luulevat, että pieni ryhmä on ihanteellinen. No onhan se siinä mielessä, ettei kukaan metelöi. Mutta ei sellaista asiaa olekaan, missä päästäisiin täydellisyyteen.

Joskus puuttuu jostain syystä toinen, joskus toinen, on päällekkäisyyksiä lukujärjestyksessä, hautajaisia, sairautta, ja kun ei muuta erikoista ole, niin jompikumpi lähtee ulkomaille. Enää kaksi kertaa on etäoppilas tässä kurssissa paikalla ja sitten hän lähtee kuukaudeksi Ruotsiin. No, se on anteeksiannettavaa, kun kerran sinne menee.

Rupesin tänään kertomaan näille oppilaille saksalaisten oppilaitten vierailusta. Sanoivat heti, että he tietävät jo kaiken, lukivat sähköpostini. Voi hyvä ihme sentään. Ketkähän kaikki lukevat ympäri maailmaa sähköpostejani, kun painelen tietämättäni mitä sattuu nappuloita. Kun on pitänyt lähettää majoittajaryhmälle Saksasta tullutta sähköpostia, olenkin lähettänyt sen saksanryhmäläisille. Nämä sanoivat kieli pitkällä lukeneensa ja harjoitelleensa saksan kieltä. Mutta ei ihme, että joidenkin majoittajien vanhemmat olivat vähän huuli pitkänä, kun ei ollut oikein tullut informaatiota, mitä itsekseni ihmettelin. En ihmettele enää.

P.S. Kuvassa jokin aika sitten otettu kuva ruusuista. Kävin juuri äsken tarkistamassa, pihassa kukkivat vieläkin. Tuli vain mieleen laittaa tähän, kun Rita blogisssaan taannoin kehaisi, että Helsingissä sitä vielä kukkivat ruusut.

Täysillä loppuun

Hip hurraa, nyt alkoi syysloma. Vihoviimeiset päivän kaksoistunnit olivat onneksi saksaa eikä ruotsia. Kun on pieni ryhmä, eivät ilkeä niin kauheasti laiskotella kuin jos olisi isompi porukka. Tämäkin on psykologiaaa: Jos kaikille olisi merkitty lukujärjestykseen, että koulu loppuu kello 18 ja sen jälkeen vasta alkaa loma, eivät nämä tunnit klo 13-15 olisi kituliaita. Niin opelle kuin oppilaillekin.

Tuo on vähän sama asia kuin mitä oppilaat kerran sanoivat minulle. On kuulemma niin, että opettajat, jotka ovat jäämässä vuoden-kahden päästä eläkkeelle, laiskistuvat noiksi viimeisiksi vuosiksi huomattavasti. Oppilaat ehdottivat, että ei pitäisi koskaan sanoa ihmiselle, milloin hän pääsee eläkkeelle. Silloin hän tekisi töitä täysillä loppuun asti.

Tänään etsin jonkin videon viimeiseksi puoleksi tunniksi. Video esitteli Saksan eri osia. Näyttivät oppilaat ihan tyytyväisiltä, kun sai laittaa oppikirjat pois. Osasin minä vahingossa järjestää heille taas muutakin hupia. Kun laitoin kuuntelun jälkeen CD-levyn koteloonsa, jäi villatakin nauha kotelon väliin ja veti koko villatakin auki, niin että koko etumus retkotti auki. Ei tietenkään mitään haitannut, onhan minulla pusero takin alla, mutta oppilaista oli tosi huvittavaa. Minua sen sijaan huvitti se, että tämä ujonpuoleinen ryhmä ei oikein arvannut nauraa rehellisesti ääneen, vaan kaikki naureskelivat ja hytkyivät itsekseen pitkän aikaa.

Jäniskö kaivossa

Ainakin jollain oli tänään hauskaa. Vaihto-oppilas oli kuolla nauruun, ja tietysti minun ansiostani, kuinkas muuten! Ensinnäkin hänestä oli kummallista, että minä kuljin vähän väliä tunnin alettua ovella katsomassa, olisiko toinenkin opiskelija tullut. Tätä ei vain näkynyt missään, mutta minä en ottanut uskoakseni. Hänhän nimenomaan sanoi viime kerralla tulevansa. Vaihto-oppilas nauroi niin sydämellisesti ja vakuutteli, ettei se minun syyni ole, jos ei toinen tunnille tule! (Se se nyt vielä puuttuisikin, että minun syyni!)

Toinen syy opiskelijalla oli riemastua, kun hän äkkäsi, että hänhän osaakin englantia paremmin kuin minä. Meillä on mennyt toisenkin opiskelijan mukana ollessa venäjän kielen kanssa solkatessa aikaa niin, että kun olen tähän asti aina helpommin saanut asiani selitetyksi englanniksi kuin venäjäksi, ei oppilas ole ehkä huomannut puutteitani. Nyt hän oikein hypähti tuolilla ja iloitsi sydämensä pohjasta.

Iänikuinen riemun aihe hänellä on ollut myös minun piirustustaitoni, tai siis tuon taidon puute. Mitä tahansa konkreettista opettaessani olen piirtänyt taululle kuvan, mutta lopputulos näyttää aina esittävän jotain muuta kuin mitä on tarkoitus. Tänään huoneen esineitä opeteltaessa näytin kalvolta kuvan. Oppilas kysyikin, että tuo ei vissiinkään ole minun piirtämäni. - No, ei niin.

Onkohan minun piirustustaidossa todella jokin vika? Tavallisestikin jos ei ole pohjoismaiden karttaa äkkiä saatavilla, piirrän Norjan, Ruotsin ja Suomen kartan äkkiä taululle. Meni kauan ennen kuin ymmärsin, miksi se oppilaita huvitti niin suuresti. Asia selvisi abipäivänä jokin vuosi sitten, kun abit olivat karikoineet taitojani ja piirtäneet seinälle sukuelimiltä näyttävät pohjoismaat.

En muista, olenko joskus kirjoittanut, että opiskeluaikana sijaisena ollessani luin oppilaille ruotsiksi tarinaa Kettu kaivossa. Oppilaiden oli tarkoitus kirjoittaa tarina paperille omin sanoin. (Siihen aikaan vielä harrastettiin tällaisia menetelmiä). Kertomuksen tueksi piirsin aina sitä mukaa taululle kuvaa. Lopputulos oli, että jokaisessa paperissa luki otsikkona: Jänis kaivossa.

Eilen tuli puheeksi oppilaiden kanssa naapurikunta ja luokkaretket. Tulin kertoneeksi heille takavuosina sattuneen tapauksen, minkä takia kannan kaunaa vieläkin naapurikunnan opettajille.

Kyseisessä kunnassa järjestettiin kolmen lukion yhteinen urheilupäivä. Oppilaiden kanssa lähti kanssani kaksi muuta opettajaa mukaan. Kun saavuimme puoli kymmeneltä perille, meitä jäi jututtamaan yksi paikallisista opettajista ja sillä aikaa hävisivät kaikkien kuntien oppilaat ja opettajat kuin tuhka tuuleen. Meitä jututtanut ope lähti kaupassa käymään.

Lähdimme urheilukentälle, kun luulimme, että tilaisuus olisi siellä - ei ketään. Kävimme koululla, ei sielläkään ketään! Ei minkäänlaista tietoa, missä kaikki olivat ja missä tilaisuus järjestettiin. Kun kiertelimme keskustassa, ei sielläkään näkynyt missään ketään.

Meille ei jäänyt muuta mahdollisuutta kuin mennä istumaan paikallisen ravintolan terassille. Istuimme siellä valehtelematta koko päivän! Tilasimme välillä ruokaa ja juomaa, viideltä viimein lähdimme käppäilemään kylille. - Tyhjää!

Seitsemäksi hiissasimme itsemme jälleen koululle, sillä silloin piti alkaman kaikkien koulujen yhteinen disko. Toisen naapurikunnan opettajat olivat laittaneet oppilaansa vähin äänin bussiin ja häippässeet maisemista. Isäntäkoulun opettajat olivat menneet kotiin, mikäli edes koko päivänä olivat paikalla olleetkaan.

Meidänkin oppilaat olivat kypsiä kotimatkalle ja olimme sitä mieltä, että lähtisimme, jääköön isäntäväki diskoon. Emme kuitenkaan uskaltaneet mitenkään jättää paikkakunnan oppilaita yksin valvomatta. Tarkoitus oli alun perin ollut, että me kolmen lukion kaikki opet valvomme yhteisesti diskon ja tutustumme näin toisiimme.

Kun kello tuli yksitoista illalla, tuli paikkakunnan vahtimestari sulkemaan ovia. Me kaadoimme turhautumisemme hänen niskaansa. Ikään kuin meillä ei olisi muuta hommaa kuin käydä naapurikunnassa valvomassa sikäläisten oppilaiden diskoa! Kyllä vahtimestari jonkin verran ihmettelikin, missä paikalliset opet luurasivat.

Kun kaiken tämän olin nyt oppilailleni kertonut, nousi esiin kaksi tärkeintä kysymystä. -Höh, miksi ette soittaneet kännykällä ja kysyneet, missä kaikki olivat.
Höh, höh, eivät ymmärrä nuoret, että ei silloin ollut kännyköitä. Asian selville ottaminen olisi vaatinut suhteettomia ponnistuksia. Oli helpompaa (ja mieluisampaa) vähän niin kuin luistaa - ja ihan rehellisesti.

Toinen kysymys oli heti: -Kuka teidät kantoi sieltä baarista?
Ymmärrän, että kysymys on huumorilla heitetty, mutta silti minua aina kismityttää, että Suomessa ei voi istua baarissa ilman, että siitä vedetään tietynlaiset johtopäätökset. Sitä paitsi kun minusta se ei edes ollut tämän jutun pointti.

Herää apina

Mieheni sai jo pari viikkoa sitten tällaisen tekstiviestin: ”Oliko hauskaa? Otetaanko uusiksi?” Aloin jo tietysti epäillä, että vieraat naiset laittelevat viestejä, ja mies vain ei ole ymmärtävinään, kuka niitä viestejä lähettelee.
Päivän kuluttua tuli taas teksti: ”Ellulle ensi sunnuntaina.” Nyt alkoi jo keittää, hyvä ettei rähinää syntynyt. Mietimme kuitenkin, miten Ellu meitä nyt luokseen kutsuu, vaikkei ole moneen vuoteen pitänyt yhteyttä. Sitten tuli puhelinsoitto, mutta kun mies vastasi, lyötiin puhelin kiinni. Seuraavana päivänä tekstiviesti: ”Herää apina!”

Tänään soi kännykkä, mutta miehen vastattua kuului vain: ”Ooh, oho!” ja puhelin lyötiin kiinni. Heti tekstari: ”Soita minulle!” Kun mies soitti takaisin, kuului: ”No vihdoinkin!” Eli vastaanottaja luuli kaverinsa viimein soittavan. Mutta kuultuaan miesäänen läimäisi puhelimen taas kiinni. Parin edestakaisen soiton jälkeen vasta suostui kuuntelemaan, mistä oli kyse ja huokaisi viimein vasta nyt ymmärtävänsä, miksi ei ole saanut kaveriaan kiinni.
Vielä nykyäänkin voivat puhelut ja tekstiviestit mennä näköjään väärään osoitteeseen, ainakin kun tallentaa kaverinsa numeron väärin.

Miksi mies ei korjannut väärinkäsitystä heti alussa?
Siihen on monta syytä. Heti ensimmäisen viestin jälkeen ei ollut tilaisuutta, sitten ei muistanut. Ja muutkin viestit tulivat aina jotenkin sellaiseen aikaan, ettei ollut mahdollisuutta vastata tai soittaa takaisin tai etsiä silmälaseja ja onkia tietoon numeron omistajaa. Sitä paitsi mieheni ei ole ekspertti kännykän käytössä. Häneltä on luiskahtanut saavuttamattomiin tärkeämpiäkin tekstiviestejä ja numeroita.

Kuitti on tarpeen

Kirjoittaessani äsken kieliblogini tekstiä haukkumista aakkosittain, yritin maistella sanoja, jotka alkaisivat q:lla ja olisivat nimenomaan haukkumasanoja. Ei tullut mieleen kuin se nuorison käyttämä kirosana, mutta sekin alkaa v:llä. Ja siitä taas ajatukset karkasivat ruotsin kielen sanaan kvitto (äännetään kvittu), ja tarkoittaa kuittia.

Siitä taas muistui mieleeni eräs tapaus viime kesänä ystävien kanssa Ruotsin-matkalla. Olimme rautatieasemalla ostaneet liput ja meillä oli monta vaihtoa bussiin ja junaan. Kuitti oli meille ehdottoman tärkeä, mutta kun lähdimme kassalta, ystäväni huomasi, että kuitti puuttui. Hän pyörähti kannoillaan, kipaisi tiskille, löi nyrkin pöytään ja tokaisi: kvitto!

Tuohon sanaan liittyy toinenkin sattumus aiemmilta vuosilta. Olimme oppilaitten kanssa katsoneet videota, jossa suomalainen liikemies lähtee Ruotsiin Sigtunaan myymään firmansa tuotteita. Mies otti Tukholmasta Sigtunaan taksin, jossa sattui olemaan naiskuski. Kun mies pääsi perille, hän maksettuaan kysyi: "Kan jag få kvittot?"
Tuolloin eräs oppilas ähkäisi: "Oho, kylläpäs heti sitä kysyy!"

Euron koru

Minä olen saanut kultaisen ansiomerkin. Ei suinkaan minulla mitään ansioita ole, muuten vain myönsivät. Olen palvellut kuntaa 30 vuotta, tarkkaan ottaen jo 31 vuotta. Eilen luovutustilaisuudessa kunnantalolla oli monia pitkän työuran tehneitä kultaisen tai hopeisen merkin saajia.

Itsekin sain kymmenen vuotta sitten hopeisen merkin, jonka nyt löysin lipaston laatikosta ihan mustuneena. Sen viereen laitoin nyt tämän uuden. Laatikon pohjalla oli kaksi pronssistakin ansiomerkkiä, mutta ne ovat tulleet jo toistakymmentä vuotta sitten, kun olin paikallisen OAY:n sihteerinä. Niitä on kaksi sen takia, että eivät olleet muistaneet minulle sellaisen jo antaneensa. Kovin olin ihmeissäni, kun vuoden kuluttua ensimmäisen saamisesta minulle juhlallisesti luovutettiin toinenkin.

Mihinkähän näitä käyttäisin? Jospa laitan riviin rinnuksiin sitten, kun minut kutsutaan presidentin linnan juhliin. En minä valita, kiva että muistetaan, mutta olisi minulle kelvannut hierontalahjakorttikin, jonka kymmenen vuotta palvelleet saavat. Varsinkin kun koko talven olen omin kustannuksin joutunut käymään hierojalla.

Laitoin muuten kaulaani tähän tilaisuuteen kaulakorun, jonka nyt keväällä sain omalta abiluokaltani. Siihenkin liittyy hupaisa tapaus. Oppilaat ojensivat sen minulle yo-juhlassa ja sanoivat: ”Koska sinä olet Pohjanmaalta, ostimme sinulle tällaisen Euran korun!”
Sattui sitten myöhemmin, että kun minulla oli tuo samainen koru kaulassa jossain tilaisuudessa, joku kysyi minulta, onko tuo nyt sitten se euron koru. Hämmästelin kovasti kysymystä, kunnes selvisi, että koko sali oli kuullut väärin ja luullut, että olen saanut vain euron maksavan korun!

Minua harmittaa, etten tullut juhlassa oikaisseeksi, että Eura on kaukana Pohjanmaalta, olisi samalla tullut ehkä selväksi tuo maksuasiakin. En kuitenkaan halunnut nolata oppilaita ihmisten edessä ja paljastaa heidän huonoa maantieteen tuntemusta, enkä varsinkaan, kun en itse luullut sen maksaneen vain euron. Päinvastoin, koru oli oikein Kalevala-koru, josta olen hyvin onnellinen.

P.S. Kuvassa oleva kasvi on masmalo, rauhoitettu kasvi.

Minustako sairaanhoitaja

Eilen kotiin tultuani oli keittiön pöydällä lappu: "Sahasin sormeeni, jouduin lähtemään Mikkeliin". Mies oli sirkkelillä sahannut puita ja peukalosta lähti pala irti. Paikallinen lääkäri passitti Mikkeliin. Mikkelissä olivat leikanneet palan käsivarresta kyynärtaipeen sisäpuolelta ja istuttaneet sahanpuruihin kadonneen peukalonpalan tilalle.

Illalla kotona käsivarren sideharso oli jotenkin luisunut ranteeseen ja leikkaustikit ammottivat avonaisina. Minä tietysti jouduin leikkimään taas sairaanhoitajaa ja sitomaan käsivarren uudelleen. Olivat nimittäin kysyneet sairaalassa, onko kotona ketään avustajaa. Oli mies sanonut, että joo, ja oikein hyvä onkin.

Olen nimittäin niin hyvä, että kun pari vuotta sitten miehen selkään tuli rasvapatti, joka tulehtui, se jouduttiin lääkärissä avaamaan. Lääkäri teki leikkaushaavan, josta paineella purskahti kaikki mönjät lääkärin takille kuin teurastajalla. Lääkäri laittoi aukkoon muovinpalan ja käski avustajan (=minun) puristella siitä kerran päivässä loputkin visvat. Tein tietysti työtä käskettyä. Mutta kukaan ei ollut muistanut sanoa, miten kauan muovinpalaa piti pitää reiässä.

Kun viikonpäivät olin aina puristellut hyvällä menestyksellä, otin muovin vihdoin pois. Se oli kai ollut aukossa loppujen lopuksi liian kauan, joten reikä jäi avonaiseksi. Ja selässä on vielä tänä päivänäkin iso reikä. Outoja lääkäreitä tuolla arvauskeskuksessa: Kun mies meni jonkin muun asian takia viikon kuluttua lääkäriin, lääkäri sanoi samalla katsovansa sitä selkää. Minä olin tietysti laittanut uuden hienon puhtaan sideharsopeitteen haavalle. Lääkäri kangotti puseroa ja katsoi vain puhdasta sideharsoa ja sanoi: "Hyvinhän tämä on parantunut!!!"

Vinkumisia, juuttumisia ja hajuja

Tänään alkoikin koeviikon kahinat. Heti mentyäni toiselle tunnille valvomaan auditorioon joku oppilas kysyi, voiko tuuletukselle tehdä jotain. Auditorion vieressä on musiikkiluokka ja sieltä kävi valtava vihellys ja ujellus. Kävin katsomassa, mutta asialle ei voinut tehdä mitään, kaikki ovet ja ikkunat olivat kiinni, mutta veto kävi hirveä. Koneellinen tuuletus on ihan sanonko mistä, sillä muutamissa luokissa ei ilmanvaihtoaukkojen kohdalla ole minkäänlaista värähdystä. Luokat haisevat kuin myrkky huonosta ilmasta. Oppilaat auditoriossa sen sijaan saivat kirjoittaa vedossa ja kovan vinkunan säestyksellä.

Edeltäjäni valvonnassa kertoi hänelle käyneen kalpaten.
Jo edellisellä koeviikolla oli eräs oppilas istunut oikeassa takanurkassa, tämä opettaja valvojana vasemmassa takanurkassa. Oppilas oli pyytänyt konseptipaperia ja koska opettajan olisi ollut kovin hankala kävellä auditorion portaat eteen, kiertää sieltä taas portaat ylös taakse oppilaan luo, opettaja päätti mennä suoraan takarivin ja seinän välistä erittäin ahdasta välikköä pitkin. Hän pääsikin melkein oppilaan luo, kunnes vähän horjahti ja juuttui vatsan kohdasta kiinni.
Tänään oli sattunut täsmälleen sama oppilas istumaan samassa paikassa ja samainen valvoja omalla paikallaan. Taas tuli oppilaalla jotain kysyttävää ja kumpikin oli yhtaikaa huomannut tilanteen ja purskahtanut nauramaan. Open oli helpompi vinkata kapea oppilas luokseen.
On sinne seinän ja penkkirivin väliin juuttunut ihmisiä ennenkin.

Yksi suututtava ongelma tällä viikolla on ollut viemärinhaju koko koulussa. Sitä ovat korjausmiehet käyneet tutkailemassa, mutteivät löytäneet vikaa. Viimein biologian ope löysi vian, jolle toivottavasti tehdäänkin jotain. Yläkerran käytöstä poissa olevan juoma-altaan vesilukko on ilmeisesti kuivunut, joten haju pääsee viemäristä käytävälle. Ainakin haju häviää, kun kaataa altaaseen vettä aika ajoin.

Oppilaiden muisti kyllä pelaa

Kakkosten piti kirjoittaa tekstistä tiivistelmä kotona. Kun luin niitä, huomasin, että yhdestä puuttui nimi, ja yksi ei ollut palauttanut ollenkaan. Mietin, kummanko se nimetön mahtoi olla. Käsialaa vertailemalla tulin siihen tulokseen, että tiivistelmä on Berttaliinan. (nimi keksitty). Laitoin arvosanan arvostelukirjaan ja unohdin tiivistelmän pöydällä olevan kasan alimmaiseksi.

Kun sitten palautin juttuja, alkoi Jaakoppi (nimi muutettu) kysellä, eikö hän saakaan omaansa takaisin. Aloin väittää, ettei hän ollut sitä kirjoittanutkaan. Oppilas kyllä kovasti vakuutteli tehneensä työn, ja minullakin oli hämärä muistikuva, että hän oli ollut pöydän ääressä omaa paperiaan tuomassa. Ei hän kyllä luvannut uuttakaan tehdä. Berttaliina ei ollut koulussa, joten asian ruotiminen loppuun jäi toiseen kertaan.

Muutaman päivän Jaakoppi kyseli omaa referaattiaan takaisin, mutta jotenkin oli aina kova kiire, joten oppilas tyytyi selitykseeni, että olen paperia etsinyt. Itse asiassa häntä ei niinkään näyttämnyt haittaavan, tuliko siitä minkäänlaista numeroa, kunhan ei vain tarvitse uutta kirjoittaa.

Viikon poissaolon jälkeen saapui Berttaliinakin kouluun ja alkoi selitellä, että hän ei ole ehtinyt vielä kirjoittaa sitä tiivistelmää, mutta että se kyllä on tulossa. Minä kieltelemään, että älä nyt vaan toista enää kirjoita. Oppilas oli tosi hämmästyneen näköinen ja ilmoitti, ettei hän kyllä muista kirjoittaneensa.
Minä siihen, että kyllä minä olen antanut jo numeronkin. Oppilas hieroi leukaansa ihmeissään ja mietiskeli, miten se oikein on mahdollista. -Ee-en minä kyllä oikein muista...
Minä puolestani ihmettelin, ettei urani aikana näin tunnollista oppilasta vielä ole eteeni tullut, että kahteen kertaan samaa juttua tekisi.

Kului taas muutama päivä ja löysin rojupinoni alta tiivistelmän. Hitaasti minulle alkoi valjeta, että sehän ei ollutkaan Berttaliinan vaan Jaakopin paperi. Selvitettyäni oppilaille asian kumpikin huokaisi helpotuksesta. Jaakoppi siksi, ettei tarvinnut ruveta uutta kirjoittamaan, Berttaliina siksi, ettei häneltä vielä ollut mennytkään muisti.

Kukko, kana vai muna

Taas on englannin kieli tehnyt minulle tepposet. Ja vielä näin pääsiäisen kunniaksi.
Kakkosen ruotsissa oli oppilailla erilaisia väittämiä, joita oppilaiden piti kommentoida pareittain. Yksi väittämä oli, että naiset ovat parempia johtajia (chef). Eräs poika luuli, että sana tarkoittaa kokkia, mutta korjasin, että kokki on kock.
Tästäpä oppilas innostui, että se kuulostaa samalta kuin englannin cock. Hän väitti, että sana tarkoittaa suomeksi munaa.
Minä tietystikään en ollut kuullut tuolle englannin sanalle muuta merkitystä kuin kukko ja tolkutin, että kyllä se on kukko ja muna on egg samoin kuin ruotsin ägg. Tähän oppilas, että jaa, sinä tarkoitat kananmunaa. -Mitäs ihmeen munaa sinä sitten tarkoitat, minä kysyin (näin viaton minä olen). -Se on kyrpä, oppilas huomautti.
-Hui kauhistus, minä hätkähdin, johon venäjän opiskelijat älähtivät, että älä sano ääneen sitä sanaa. Hui tarkoittaa kuulemma venäjän kielessä samaa, mistä me juuri olimme väitelleet.

Uskaltaako tässä kohta enää mitään sanoa, kun aina kaikki asiat kiertyvät siihen yhteen ja samaan. Juuri yhtenä päivänä joku toinen väitti vakavissaan, että seisoa on ruotsiksi stånda.