Miten myisin

Tämänpäiväisessä paikallislehdessä oli artikkeli koulumme yrittäjyyskurssista, joka on seutukunnan koulujen yhteinen pilottihanke. Se on osa opetushallituksen rahoittamaa "Okey - avain yrittäjyyteen" -hanketta. Tämän alueen viiden lukion oppilaista yhteensä 20% on käynyt peruskurssin.

Maanantaina oppilaat saivat kuulla paikallisten yrittäjien kokemuksia, miten eri kulttuurien edustajia tulee palvella. Jos aikoo saada tuotteitaan myydyksi turistipaikkakunnalla, on hyvä tietää eri kulttuurien eroista. Esim. venäläisille kaikkein tärkein yhteistyön kriteeri on ystävyys ja luottamus, tuotteen hintaa tai laatua ei tuijoteta ensimmäiseksi. Täsmällisyys ei ole venäläisen paras ominaisuus. Jos omat asiat vaativat, sovitusta tapaamisesta voidaan vähän luistaa. Yrittäjien mukaan saksalainen turisti on venäläisen turistin täydellinen vastakohta.

Artikkelissa summattiin asiakaspalvelun pääasiat: kielitaito, oma asenne ja kulttuurierojen huomioonottaminen. Kurssista lienee ollut hyötyä, koska jokainen on saanut kesätyöpaikan, jossa tarvitaan asiakaspalvelutaitoja.

Kerran eräs myyjätuttava ihmetteli, miksi häneltä ei osta kukaan mitään, mutta toiselta samaa tavaraa myyvältä suorastaan revitään tuotteet käsistä. - Ihmisen käyttäytyminen on pelkkää psykologiaa. Jos tuntee joitakin käyttäytymisen lainalaisuuksia, voi käyttää tietoa hyväkseen myyntityössäkin yrittäjänä. Itse en ole mitään kursseja myymiseen käynyt, olen kuunnellut vain eri yrittäjien huomioita ja itsekin tehnyt arkipäivän havaintoja sekä tarkkaillut, miten itse käyttäydyn turistina ja ostajana muutenkin.

Viime kesänä Berliinin rautatieasemalla minulla oli tilaisuus tarkkailla asemahallissa ihmisten ostokäyttäytymistä. Hallissa oli vieri vieressä kuusi eri myyntipistettä, joista sai ostaa pikkupurtavaa: ranskalaisia, hampurilaisia, sämpylöitä, pizzoja jne. Aluksi kaikkien myyntikojujen edustat olivat tyhjät. Kukaan ohikulkija ei pysähtynyt, vaan kaikki jatkoivat sellaisten kojujen luo, joiden edessä oli jonoa tai muita ihmisiä jo pöytien ääressä syömässä.

Yhden kojun tiskissä ei palanut valo, myyjä kylläkin oli paikalla. Kukaan ei pysähtynyt sen kojun ääreen koko aikana. Toisen kojun ääressä ei ollut myyjä paikalla, siihenkään ei mennyt kukaan.
Kun sitten sattumalta joku pysähtyi jonkin tiskin ääreen lukemaan ruokalistaa seinältä, oli kohta hänen takanaan jo peräti jonoa, vaikka kaikki muut myyntipöydät olivat tyhjiä. Tiedän, että joillakin markkinoilla jotkut myyjät käyttävät sukulaisiaan tai muita tuttujaan houkutuslintuina. Tällainen henkilö esiintyy asiakkaana ja poistuu paikalta, kun on saanut muitakin pysähtymään.

On vieläkin yrittäjiä, jotka laittavat näytille vain yhden kappaleen jotain myytävää tavaraa. Mutta se ei riitä! Tavaraa pitää olla paljon ja sen pitää olla kauniisti esillä. Ohikulkijalle on loihdittava tunne, että hänenkin on saatava tuollainen, vaikka hän kyllä sitten kotona ihmetteleekin, miksi tuli ostaneeksi taas turhuutta.

Myyntikikoista on olemassa varmaan paljon kirjallisuuttakin. Joskus hämmästyttää, miten jotkut yrittäjät eivät tiedä alkeellisimpiakaan ostajien käyttäytymismalleja. Ei kannata sijoittaa vessapapereita heti sisääntulon kohdalle, niitä ostaja kyllä hakee vaikka kiven alta, jos kerran tarvitsee. Heti ovesta tultua pitää olla houkuttelevan näköistä tavaraa, mikä saa ostajan ihan haltioihinsa :D

Olemme tuulipukukansaa

Minua jaksaa vieläkin ihmetyttää, miksi suomalaiset haluavat välttämättä pukeutua kuin roomalaiset tai pariisilaiset hepeniin ja korkokenkiin. Eiväthän arabitkaan ole luopuneet turbaaneistaan ja kauhtanoistaan, koska ne sopivat hyvin heidän ilmastoonsa. Villaisesta turbaanista voi kätevästi kääräistä suojan hiekkamyrskyn yllättäessä.

Meillä pitäisi pitää kylmän ilmaston takia päähinettä ja hanskoja ja muutenkin lämmintä vaatetta. Lakkia ei näe kuitenkaan enää kellään (paitsi minulla), ja ihmiset hytisevät kylmissään. Ja omituisinta minusta, että mitä pohjoisemmaksi Suomessakin mennään, sitä vähäisemmäksi käy päähineen käyttö - olen tulkinnut itsetunnon puutteeksi.

Tai se iänikuinen tuulipukukeskustelu. Minä ainakin laitan lenkkivaatteet kävelylle mennessäni, ja jos sattuu olemaan asiaa samalla kaupalle, menen sisään ja ostan haluamani tavaran samalla reissulla. Ei siinä nyt niin järin kauheasti kannata miettiä, mitä ulkomaalaiset minusta mahtavat sanoa. Minä en yksinkertaisesti tarkene hepenissä. Sitä paitsi minä näyttäisin hullulta, jos laittaisin koulunkäyntivaatteet päälleni lähtiessäni täältä kävellä käppäisemään kirkolle (2 km), varsinkin kun ei ole matkan varrella juuri ketään näkemässäkään.

Kerran eräs ulkomaalainen ihmetteli, miksi ei täällä pidetä muotikenkiä, eivät oppilaatkaan. Voi jestas sentään. Onneksi useimmat suomalaiset ovat sentään vielä järkeviä. Olisiko hauskaa, jos 10 cm korkeat piikkikorot uppoaisivat multaan? Sellaisia muuten näin Pietarissa, sopivat kai sinne, mutta eivät tänne. Paitsi että ihmettelen, millaisia vaivoja ihmiset siellä saavat kaameissa korkokengissä kulkemisesta.

Onneksi minä olen jo sen ikäinen, että saan ajatella viisaasti. Minun ei tarvitse jäädyttää päätäni. Lontoossakin kerran hiihtolomalla oli mittari nollassa ja kauhea viima. Pää meinasi kertakaikkisesti jäätyä. Katsoin, että kellään ei ollut mitään päässä, paitsi musliminaisilla. Kadehdin heitä ja harmittelin, etten ymmärtänyt ottaa mukaani samanlaista huivia. Mutta sitten äkkäsin, että eivät ne lontoolaiset ehkä tule meille kotiin valittamaan, jos minä olen siellä kulkenut lakki päässä. Niinpä tempasin lakin laukustani ja ah! Saatoin keskittyä nähtävyyksiin vilun sijasta. Eikä ole muuten oven takana näkynyt ketään valittamassa!

Oppilasvaihto ei ole turismia

Tänään oli saksalaisilla oppilailla viimeinen päivä kouluun tutustumista. Eilen kävimme päiväkodillakin, tänään ala-asteella. En tiedä kommenteista, en ole kysynyt. Se vain tahtoo ulkomaalaisia aina ihmetyttää, että kengät otetaan pois luokissa. Kenkärivit (tai oikeammin vuoret) käytävillä ovat ahkerasti kuvauskohteena.

Jo ensimmäisenä iltana viime viikolla onnistuin pelottelemaan jotkut, kun kuulivat, että täällä on susia, karhuja ja hirviä. Mutta mitäs kysyivät, en minä muuten olisi niitä maininnut. Se nyt olisi ihan väärin, jos saksalaiset näkisivät eläviä susia ja karhuja kun en minäkään ole niitä ikinä onnistunut vielä näkemään! Kuten en saimaannorppaakaan, mutta ulkomaalaisille joskus näyttäytyy.

Suomessa oleskelu on sujunut kuten odotinkin. Joku on ihastunut, joku vähemmän ihastunut. Jollekin sattui mukava perhe, jollekin sellainen, jolla ei ilmeisesti voi viettää aikaa vieraansa kanssa ja vieras istuu illat yksin katsoen televisiota. Harmi, kokemuksiahan täältä on tultu hakemaan.
Joku oppilaistani kysyi minulta jo aiemmin, miksi ei ulkomaisia oppilaita majoiteta yleensä leirintäalueelle.

Mitä järkeä siinä olisi? Ei minulla ole mitään mielenkiintoa alkaa majoitus- ja työnvälittäjäksi! Kieliharjoituksen saaminen on minun pyhä päämääräni! Oppilasvaihdossahan on nimenomaan vitsinä se, että oppilaat puolin ja toisin tutustuvat erilaiseen kulttuuriin ja erilaiseen tapaan olla ja ajatella, saavat puheharjoitusta ja sivussa saavat usein elinikäisiä ystäviäkin. Onhan se nyt nähty, miten hulluja päätöksiä EU:ssa tehdään suomalaisten kannalta, kun ei tunneta meidän kulttuuriamme ja erikoisolojamme.

Kuulin viikonloppuna eräältä paikkakunnalta Suomesta, että suomalaiset yläasteen oppilaat olivat matkustaneet johonkin maahan, eivätkä yhden yön jälkeen olleet suostuneet perheeseen enää menemään. Ja kyse oli nimenomaan Comenius-projektista ja toisiin tutustumisesta ja kieliharjoittelusta. Sana levisi niin, että seuraavalla kerrallakaan oppilaat eivät suostuneet enää menemään perhemajoitukseen. Ja syynä ei nimenomaan ollut se, että perhe olisi ollut huono tai epäystävällinen, ei sinne päinkään, vaan liian köyhä!!! Mitä järkeä on opettajan sitten enää opetustyönsä ohessa nähdäkään mitään vaivaa, jos oppilaat ottavat matkan pelkästään turismin kannalta hotellissa loikoillen! Turistimatkoja saa tehdyksi itsekseenkin, ja saa kulkea rauhassa laput silmillään oppimatta mitään koko matkasta.

Tuttua on minullekin, että joka kerta kun lähdetään oppilasvaihtoon, oppilaat pelkäävät perheisiin menoa ja jännittävät sitä, miten pärjäävät kielen kanssa, sehän on luonnollista. Mutta kokemus on osoittanut, että poikkeuksetta jokainen on lopulta ollutkin tyytyväinen, että asui nimenomaan perheessä. On pari tapausta, jolloin oppilaani ovat saaneet elinikäisen kumppaninkin Saksasta juuri oppilasvaihdon ansiosta.

Mutta nyt pidän vähän taukoa oppilasvaihdossa. Tänne olisi tulossa ensi elokuussa pari oppilasta työharjoitteluun, mutta en nyt mistään saa heille majapaikkaa. Kaikki kynnelle kykenevät oppilaat ovat jo majoittaneet, jotkut parikin kertaa. Pidetään vähän taukoa, että sukupolvi ehtii vaihtua.

Suomessakin ihmeitä

Niin ollut olevinaan kiirettä, että ei ole ehtinyt edes saksalaisista vieraista kirjoittaa. Heidän tulonsa sujui ongelmitta, mutta sitten jo ensimmäisenä päivänä oli erinäisiä ongelmia. Yksi sai kauhean koti-ikävän ja halusi välttämättä lähteä opettajansa kanssa kotimatkalle torstaiaamuna. Lennolle vain ei ollut tilaa, joten tyttö jäi tänne. Koko porukka yritti lohduttaa. Ilmeisesti on kaikki mennyt hyvin, kun ei ole vapun tienoilla puhelin soinut. Yksi toinen joutui vaihtamaan pariksi yöksi majapaikkaa, kun Tampereella magneettikuvauksissa käynyt isäntäperheen nuori sai jalkaansa kipsin.

Kävimme retkellä kyläkoululla, mikä oli jo elämys sinänsä. Tie ei ollut loppumatkasta asfaltoitu, vaan valtavan liejuinen, oikein sai ottaa vauhtia, ettei juututa saveen. Tie oli muutenkin kuin Linnanmäen vuoristorata, sekä mutkainen että ylös-alas mäkiä. Pelkäsin jo että joku oksentaa autoon. Minusta on aina jännä, kun saksalaiset sanovat meillä ihmisten asuvan metsässä. Kyläkouluakin nimittivät metsäkouluksi, Waldschule, mikä ei itselleni ole ennen tullutkaan mieleen. Nyt kun tarkemmin ajattelen, eihän siinä mitään kylää ole ympärillä, yksinään metsässä kököttää koulu, ihmiset asuvat kuka missäkin kaukana toisistaan, metsässä.
Kyläkoulussa oli ihmettä myös se, kuinka oppilaat hakivat ruokakattilan keittiöstä ja alkoivat murkinoinnin luokassa – ja jo vartin yli kymmenen. Ruokavaunuja kuvattiin ahkerasti.

Jos meille on ulkomailla ihmeitä, on ihmeitä täälläkin. Kävimme opettajan kanssa Savonlinnassa ja Olavinlinnassa. Tunnin ajaa jyrskytimme ja katselimme ja ihastelimme maisemia – eli pelkkää metsää! Ilmakin oli kaupungissa hieman kylmä, joten otin taskusta hanskat käteeni. Tätä ope ihmetteli. Hän on ihmetellyt jo ennenkin, miksi suomalaiset pitävät hanskoja kädessä, mm. oppilaamme ja kollegamme Saksassa heidän luona käydessään. Itse vastauksena kuvittelisin, että kylmyyttä vastaan!!!

Kaupungissa tuli vastaan tuulipukuisia ihmisiä. Ihmettelyn aihe oli tietysti sekin, kuinkas muuten. Minusta ei juuri mikään paremmin sovi Suomen oloihin kuin juuri tuulipuku. Jos asuu parin kilometrin päässä kaupasta, on kätevää tehdä lenkki samalla reissulla. Ja ainahan täällä sataa lunta ja räntää tai tuulee. Kaikkein paras asu meidän oloihin, sanoo Lenita Airisto mitä lystää.

Etäopetuslaitteet olivat uutta, mutta sitä ei vielä ole jokainen päässyt näkemään, ehkäpä alkuviikosta. Hirvivaroituskyltit tien varressa viehättivät, kaupoissa vain ei ollut mitään hirveen viittaavaa ostettavaa. Suomalaiset eivät ole akuppakansaa, emme vieläkään ole oikein oppineet, mitä ulkomaalaiset haluavat.

Nyt vain täytyy tämä tarina lopettaa, meille tuli äkkilähtö Kangasniemelle tyttären luo.

Outouksia

Viime kerralla kirjoitin Pietarin hienouksista. En kerro niistä enempää, koska niistä voi lukea matkaoppaista, kirjoista ja internetistä. Nyt on erikoisuuksien ja outouksien vuoro.

Jos seurataan kuvia ylhäältä vasemmalta lähtien järjestyksessä:
-Venäjällä on edelleenkin mahdollista, että ihmiset pitävät villieläimiä. Monet pitävät juuri siksi, että ihmiset maksua vastaan saavat kuvata. Huom! Itse en maksanut, kuvasin siivellä kun vieressä olevaa lasta kuvattiin karhunpennun kanssa. Näin myös apinoita samaa tarkoitusta varten. Ei ollut karhunpentu ainakaan tyytyväinen, se ärisi aina, kun mies nosteli sitä parempiin kuvausasentoihin, ja päästi oikein vetelät ruikulit peräpäästään. Johan kaikkosivat turistit.

-Tuo karhunkuvauttaja oleskeli samalla sillalla, jossa oli kymmenittäin hääpareja. Hääparit kuvauttavat itseään tietyillä paikoilla kaiken hyörinän keskellä ja suutelevat sillalla. Sillan kaiteeseen on kiinnitetty munalukkoja ja avain heitetty kanavaan, symboloi ikuista rakkautta. Oli outo tunne olla mukana ihmisten häissä! Valtavasti oli limusiineja, joilla hääparit jatkoivat matkaansa.

-Erikoisuus yleensä ulkomailla on käydä hautausmailla. Venäläiset hautausmaat ovat erittäin koristeellisia, valtavasti kukkaseppeleitä, nykyään paljon muovikukkia. Hautaristissä on useimmiten myös vainajan kuva, usein myös penkki ja tuolit, jonne sukulaiset tulevat eväineen muistelemaan vainajaa. Näin vainajakin pääsee osalliseksi kemuista. Kävimme Smolensikin hautausmaalla, jossa outoa oli myös nuotio, jota ei kukaan näyttänyt vartioivan.

-Ylhäällä oikealla oleva kuva yrittää esittää valtavaa puistoa, jossa kymmenittäin ellei sadoittain ihmisiä talkoilla haravoimassa. Kun puisto on yhteinen, sitä myös hoidetaan yhdessä.

-Alhaalla vasemmalla busseja, joilla näyttää olevan keltaiset sarvet, oikeasti peilejä. Yhä siis löytyy tällaisia pieniä ihmettelyn kohteita maailmasta.

-Pietarissa on paljon kanavia ja siltoja. Nevan sillat nostetaan yöllä pystyyn, että laivat pääsevät kulkemaan. Tuolloin liikenne joen yli on poikki kolmisen tuntia.

-Myös vessat alkavat olla maailmalla erikoisia, nehän ovat kohteita, joissa turistit eniten vierailevat, kannattaa siis panostaa sisustukseen.
-Myös ruoka kannattaa tarjota erikoisilta lautasilta.

Vielä asioita, joista ei ole kuvaa:
-Monissa kerrostaloissa on joka huoneistossa nykyään ilmalämpöpumput. Hauskan näköistä, kun jonkin kerrostalon koko seinä on ulkoapäin täynnä ilmalämpöpumppuja.

-Monille metro oli suurin elämys, joillekin ihmis- tai autopaljous. Joku hämmästeli talojen määrää!

-Mieliinpainuva oli myös ruoan hidas tulo ravintoloissa. Meitä oli kyllä yli kolmekymmentä henkeä, mutta vaikka joihinkin paikkoihin oli etukäteisvaraus, kesti ruoan tulo silti.

-Monille jäi mieleen museoiden ja palatsien vahtien varoitukset, joku sai jopa neljäkin huomautusta. Kiellettyä oli mm. liian lähellä tauluja seisominen, veden juominen taidemuseossa, käsirasvan laittaminen käsiin, salamalla kuvaaminen. No, nämä ovat kylläkin yleismaailmallisia kieltoja.

-Vaikka venäläiset puhuttelevat kaikkia ihmisiä teititellen, saattavat he kuitenkin ärhennellä vieraillekin ihmisille. Joku näki kirkossa, miten jonkun hartaan rukoilijan kännykkä soi, ja vieressä rukoillut ärhenteli: Teidän kännykkänne soi jo toista kertaa#!¤

Huomenna kirjoitan Viipurin ihmeistä.

Varttia vaille karvainen käsi

Ulkomaalaisten kanssa työskentely on maailmoja avartavaa ja antoisaa. Moni asia, mitä on iät ja ajat pitänyt ainoana oikeana tapana ajatella, heittää häränpyllyä. Eilen illallakin kehkeytyi niinkin yksinkertaisesta asiasta kuin kellonajat pitkä hämmästelytuokio.

Tiesin tietysti, että englantilaisilla on tapana sanoa half past six, kun he itse asiassa tarkoittavat puoli seitsemän. Mutta uusseelantilaisen ajatusmaailman se mullisti uutuudellaan ihan täysin. Hänen piti oikein ponnistella, että muistaisi, mikä numero siinä on sanottava. Onneksi en enää muista, millainen shokki se minulle itselleni on aikoinaan ollut, kun on pitänyt pyöräyttää ajattelunsa ylösalaisin.

Toinen kummastelun aihe oli se, että meillä on kellon kierto 24 tuntia, kun se heillä on vain 12 tuntia ja käytetään niitä a.m.- ja p.m.-lisäyksiä. Itselleni oli yllätys, ettei ollutkaan selvää, mistä vuorokauden ajasta, päivästä vai yöstä, aletaan sanoa kello 13, 14 jne. Kuulemma Uudessa Seelannissakin on tilanteita, jolloin noita käytetään, esim. armeijassa.

Kun tuli puhetta, että arkikielessä kuitenkin sanotaan aina esim. varttia yli kaksi eikä varttia yli neljätoista, hämmästeli opiskelija, mistä sitten tietää, onko ilta vai aamu, kun ei kerran käytetä noita englantilaisia lyhenteitä "jälkeen puolenpäivän". Siihen turkkilainen jo huomautti, että hyvä ihme, katso ikkunasta ulos, niin näet, kumpi siellä on.

Laskiaisviikko Saksassa

Tänään on laskiaissunnuntai ja muistin, että Saksassahan alkaa kokonainen karnevaaliviikko. Koska Saksan karnevaalit ovat kai vähemmän tunnettuja Suomessa, laitan tähän Kölnin karnevaaleilta videon.

Tällaisilla karnevaaleilla olen itsekin ollut kokonaisen viikon. Valtavia kulkueita toinen toisensa perään, kulkueista heitetään mahdottomat määrät tavaraa. Olin tuolla kolmen oppilaan ja yhden kollegan kanssa, ja jokaisella oli tuomisina kaksi muovipussillista tavaraa. Karkkia, ja kaikenlaista muuta sälää vessaharjoista lähtien.

Relikti ja iäkkäitä ihmisiä

Taas olen oppinut uuden venäläisen sanan ihan vahingossa. Venäläinen opiskelija kyseli, miksi meillä on koulun hyllyllä nerpa. Lasten leikkipuistossakin on nerpa. Kesti jonkin aikaa ennen kuin käsitin, että opiskelija tarkoitti norppaa. Aloin korjata hänen ääntämystään, kunnes selvisi, että hän oli sanonutkin sanan venäjäksi, eikä siis puhunutkaan väärin äännettyä suomea.

Miksi täällä sitten on joka paikassa norppia? Saimaassa elää enää noin 200 yksilöä tätä saimaanhyljettä, joka on jäänyt järveen tavallaan loukkuun sen jälkeen kun Saimaan yhteys mereen on katkennut. Laatokassakin on oma hyljelajinsa, mutta venäläinen opiskelija väitti, että ne on jo kaikki ammuttu!

Suomen ryhmässä tuli puhetta myös sukulaisista. Kun kerroin, että äitini on 79 ja isäni 82 vuotta vanhoja ja vielä ihan hyväkuntoisia, loksahti turkkilaiselta suu auki ja silmät aivan sepposen selälleen. Hänestä se oli aivan uskomatonta! Molemmat sanoivat, että heidän maissaan 55-65-vuotiaat alkavat olla niin ramuja, että kuolemaa saa ruveta odottelemaan.

No, ei ole kaukana se aika, kun meilläkin viisikymppinen oli ihan ikäloppu. Muistelen vain iäkkäitten ihmisten olemusta minunkin lapsuudessani. Kumaraselkäisiä kepin kanssa kulkijoita oli paljon, eikä juuri kukaan ainakaan yli kuusikymppinen ollut. Isäni on muuten niin virkeä ja hyväkuntoinen, että vielä kesällä oli töissä apuna sisareni kesämökkiä rakentamassa, ainakin kevyempiä töitä tekemässä.

Millaisena paluumuuttaja näkee Suomen

Mielenkiintoinen lukukokemus on aina vertailla Suomen oloja ja käytäntöä muiden maiden vastaaviin. On hyvä välillä kuulla, mitä muidenkin maiden oloja hyvin tuntevilla on maastamme sanottavana.

Toimittaja Eija Wager on asunut Italiassa 30 vuotta ja on muuttanut takaisin Suomeen. Tuosta muuttoajasta ja sopeutumisesta tähän kulttuuriin hän on kirjoittanut Paluumuuttajan päiväkirjan. Kirjassaan Wager tuo esiin monia kulttuurieroja maidemme välillä. Kuten vaikkapa kansainvälinen lukutaidon päivän. Suomessa se on suuri itseylistyksen päivä, mutta Italiassa päivä on todellinen itsekritiikin ja haukkumisen päivä. Toisaalta meillä toitotetaan harva se päivä, että kansa ei lue paljoakaan, mutta Italiassa luetaan kirjan mukaan huomattavasti vähemmän.

Olen muuten usein puhunut saksalaisten kanssa PISA-tutkimuksesta, jossa suomalaiset oppilaat ovat huippuhyviä lukemisessa ja monessa muussakin aineessa. Saksalaiset esittävät yhtenä perusteena menestymiseen sen, että meillä on niin pimeät talvet, jolloin ei voi tehdä juuri muuta kuin sytyttää lukulampun ja alkaa lukea.

Eija Wager ottaa esiin myös nuorten naisten muuttuneen puhetavan. Se on muuten asia, jonka olen itsekin monen muun lisäksi pannut merkille television kautta, koskee lähinnä Etelä-Suomen kaupunkeja. Eija Wager kirjoittaa näin: "...puhetapa on muuttunut oudoksi. Se on ylös alas soljuvaa vääntämistä: puhutaan paljon sisään hengittäen ja nostaen koko ajan ääntä niin että puhe kuulostaa siltä kuin puhuja olisi tukehtumassa. Naukuva, kiemurteleva äänenkäyttö ja puhetapa vaativat kaulan venyttämistä, joten pää vedetään vinosti sivuun."

Toinen teema kirjassa ovat eläimet. Kirjailijalla on paljon eläimiä ja hän suhtautuu niihin kuin perheenjäseniin. Olen itsekin sitä mieltä, että jos eläimen kanssa seurustellaan, sen kanssa voi kommunikoida. Tästä olen käynyt kiivaitakin keskusteluja eri ihmisten kanssa. Ei tietenkään kissakaan ymmärrä puhetta, jos se on vain omissa oloissaan hiiriä pyydystämässä, ei se silloin kuule puhetta eikä opi. Mutta vuorovaikutus on tärkeää. Ihan samoin kuin pienen lapsen puheen kehityksessä.

Nämä ja monia monia muita mielenkiintoisia asioita kirjailija tuo esiin. On huomattava, että kaikki mitä suomalaisista mainitaan, ei ole aina negatiivista.

Entäs me ja ruotsalaiset

Viikonloppuna Hämeen linnassa oppaan mukana ryhmässä kiertäessä tulin tarkkailleeksi myös ryhmäämme. Niin rauhallista ja hiljaista porukkaa, sellaista kuin suomalaiset yleensäkin ovat. Ei mitään turhaa metelöintiä ja turhanaikaista höpinää.

Vaikka kuinka sanotaan, että väitteet eri kansojen erilaisuudesta ovat vain stereotypioita, on tietynlaisia piirteitä, jotka pätevät tiettyihin kansallisuuksiin nimenomaan ryhmänä. Tämän sain kerran kokea ihan konkreettisesti, kun istuin Saksassa jokilaivassa. Eräässä satamassa tuli laivaan ensin amerikkalainen ryhmä. Kovasti metelöiden ja pulisten he astuivat sisään. Tuntuu, että kaikki puhuivat yhteen ääneen. Vähän samalla tavalla tulivat saksalaiset.

Ero seuraavaan, japanilaiseen, ryhmään oli huomattava. Ihmiset rynnistivät sisään ihan eri tavalla kuin länsimaalaiset. Tietysti kaikki katselevat aina ympärilleen oudossa paikassa, mutta japanilaiset pyrähtelivät sinne tänne tutkiessaan, mitä laivassa oli. Nimenomaan pyrähtely on oikea sana kuvaamaan heidän käyttäytymistään. Sellaista en ole länsimaalaisten nähnyt koskaan tekevän. Olen joskus jutellut tästä asiasta aasialaisia tuntevan henkilön kanssa, ja hän on sanonut pyrähtelyn olevan ominaista idässä päin.

Asiakkaiden kanssa tekemisissä olevat ihmiset tunnistavat jo kaukaa, minkä maalaisia asiakkaat ovat ja tietävät kertoa eri kansallisuuksista. Juttelin kerran erään ravintolatyöntekijän kanssa ja sain tietää, että niinkin tavallisessa asiassa kuin hotelliaamiaisella on havaittavissa tiettyjä piirteitä eri kansallisuuksissa.

Kreikkalaiset istuvat kaikki mielellään saman pöydän ääressä ja kasaavat paljon ruokaa pöydälle yhteisesti jaettavaksi. Yksi hakee kaikille ruoat, ja näin ollen ei jokaisen tarvitse jonottaa erikseen.
Saksalaiset jemmaavat jogurttipurkkeja mukaansa, minkä takia hotelleissa jogurtti on yleensä tarjolla isossa kulhossa. Venäläisten matkaan lähtevät sen sijaan teepussit.
Suomalaiset ja ruotsalaiset ovat siinä samanlaisia, että ahnehtivat nenänsä eteen enemmän ruokaa kuin jaksavat syödä, joten ruokaa haaskaantuu heidän jäljiltään. Erona näiden kahden kansallisuuden välillä on kuulemma se, että ruotsalaiset sotkevat jäljelle jääneen ruoan. Keihästävät leivät sormellaan, murustelevat jne.
Arabiperheen istuessa hotelliaamiaisella kukaan ei aloita ruokailua ennen kuin isä antaa luvan. Vaimo yrittää kiireesti syöttää pikkulapset, ja pöydästä noustaan silloin, kun herra on syönyt, oli vaimo ehtinyt aloittaa syömistä eli ei.

Mikään piirrehän ei koskaan koske kaikkia kansalaisia. Ei ole kovin mairittelevaa, jos ulkomailla saa kuulla, että suomalaiset heiluvat aina kännissä puukoin ja puntarein. Itse en ainakaan tunnista itseäni tuosta.
Mutta tavatessaan jonkun ryhmän ihminen automaattisesti yleistää. Jos minulla on vaikkapa 20 oppilaan koululuokka, voin heti sanoa ryhmästä, onko se vilkas, ahkera, laiska vai apaattinen, vaikka yksittäiset oppilaat olisivat ihan päinvastaisia kuin suurin osa.

Saavatko kaikki kukat kukkia

Näyttää siltä, että jos ihmisillä ei ole tarpeeksi ongelmia, niitä täytyy keksimällä keksiä. Nyt on keksitty tehdä ongelma koulun aamunavauksista. Meillä on koulussa jaettu aamunavausvuorot oppilaiden ja opettajien kesken. Seurakunnalla on yksi päivä viikossa. Koko syksyn nuo perjantaiaamuiset avaukset ovat kärhämöittäneet joidenkin mieltä. Kyse on siitä, että jotkut seurakunnan työntekijät pitävät tunnustuksellisia aamunavauksia, mikä tarkoittaa mm. rukoilemista. Ja tämäkös suututtaa joitakin oppilaita ja muutamia opettajiakin.

Asiasta on oltu yhteydessä seurakuntaan ja siitä on taannoin kirjoitettu lehdessäkin, mutta sopua ei tunnu syntyvän. Valittajat perustelevat sillä, että heitä loukkaa tunnustuksellisuus. Suomessa on sananvapauslaki ja uskonnonvapauslaki. Kumpikin osapuoli perustelee omaa kantaansa samaan pykälään nojautuen.

Totta. Mutta miksi ihmiset tulkitsevat aina lain niin, että kun saadaan vastapuoli vaiennetuksi, heillä itsellään ei ole enää mitään syytä kunnioittaa toisen mielipidettä. Ihmisillä on suuri tarve tuputtaa juuri omaa mielipidettään, oli se sitten mikä tahansa.

Vaikkapa tällainen esimerkki: Vähän aikaa sitten sattui ruotsin kuuntelutehtävä kertomaan henkilöstä, joka oli rikollinen, mutta tuli vankilassa uskoon ja kertoi kokemuksistaan ja tunteistaan. Tällöin jotkut oppilaat hymähtelivät ja joidenkin oli pakko heti osoittaa oma mielipiteensä näyttämällä kädellään päänsä vieressä, että hullu mikä hullu. Tällainenhan loukkaa uskovaa. Eli kummanko osapuolen loukkaamattomuus on tärkeämpää?

Entäs sitten aamunavaukset? Oppilaat voivat omalla vuorollaan syöttää vaikka kuinka ruokotonta juttua (jos ei ole muistettu etukäteen tarkistaa), ja se on heistä OK, mutta jos mainitsee vähänkään uskontoon vivahtavaa, ovat ihmiset karvat pystyssä. Sama koskee vaikkapa television ohjelmatarjontaa.

Miten kirkkoon kuulumattomia haittaa, jos he minuutin ajan kuulevat pyhää sanaa. Eihän se takaa millään lailla uskoon tuloa tai muuta vastaavaa. Vasta sillä, miten asia vastaanotetaan, on merkitystä. Istuvathan he ruotsintunnillakin vuodesta toiseen eikä juuri mitään ole välttämättä tarttunut aivoihin.

Joku kysyi minulta, ottaisinko osaa uskonnollisiin menoihin, jos asuisin vaikkapa islamilaisessa maassa. Aloin miettiä, miten olisi, jos työskentelisin vaikkapa Pakistanissa opettajana. Kyllä, veisin oppilaat paikalliseen moskeijaan, jos se kuuluisi työtehtäviini. Kuuntelisin, mikä on heidän uskonnollinen sanomansa. (mikäli mitään ymmärtäisin). Jos se olisi hyvä, ottaisin onkeeni, ellei, ajattelisin saarnan aikana omiani.
Joku kysyi vielä, pukeutuisinko paikallisten tavoin. (Kysyjä itse kuulemma ei!). Kyllä pukeutuisin, sillä tiedän että naisella ei ole muuten mitään tekoa tuossa yhteiskunnassa. Mikäli minua yleensäkään olisi päästetty opettajaksi! Tiedän, että naisia voidaan vähemmästäkin kivittää. Samahan se on mitä rättejä päälleen vetää, kun ei sentään alasti tarvitse olla. Vaihtelu virkistää, miksi vaatteista pitäisi tehdä ongelma.

Eli miksi nyt yhtäkkiä tarvitsee tehdä uskonnostakaan ongelmaa. Miksi ei voi antaa kaikkien kukkien kukkia.

Vihdoin joululoma

Oppilaani on palannut Saksasta. Väitti, että oli muka vaikeampaa sopeutua taas tänne kuin kolme kuukautta sitten Saksan oloihin. Uskoisiko tuota!
Ei kuulemma ole kivaa ottaa kenkiä pois luokkaan mennessä, on muka vaikeaa taas sinutella opettajia (eihän se pakollista ole, kyllä meitä saa teititellä). Kun aamulla herää ja luulee, että kello on varmaan kuusi, se onkin yhdeksän, yhtä pimeää kuin siellä kuudelta. Väitti ottaneensa täällä aamulla eväätkin kouluun lähtiessään, mutta söi ne jo matkalla, kun muisti että hei, meillähän on kunnan tarjoama ilmainen kouluruoka!
Oli kuulemma järkyttynyt, kun hänellä heti eka päivänä oli alkajaisiksi ruotsia ja olin kysynyt ruotsiksi matkasta. Järkyttynyt siksi, että luokka nauroi, kun hän ei muistanut enää yhtäkään ruotsin sanaa, ja järkyttynyt juuri siksi, että ei muistanut enää ruotsin sanoja.

Ihanaa, joululoma alkoi eilen. Olikin nyt vain minijoulujuhla kirkossa käynteineen, koska itsenäisyyspäivänä oli suuri tilaisuus.
Olin tehnyt abiluokalleni joulukortit. Oppilaille olin kirjoittanut pari riviä, jossa jokainen sana alkoi kunkin oman etunimen alkukirjaimella. Luin ne kaikki ääneen. Joistakin oli helpohko keksiä juttua niin, että luokka nauroi kuollakseen, hyväntahtoisesti tietysti. Huomasin yhtäkkiä lauseita tehdessäni, että tunnen toiset oppilaat huomattavasti paremmin kuin toiset. Silloin kun tietää oppilaasta jotain, on paljon helpompi keksiä tarinaa, vaikka olisi vaikea alkukirjainkin.

Nyt sitten ei muuta kuin odotellaan joulua ja yritetään unohtaa koulu joksikin aikaa.

Sinuttelua ja teitittelyä

Ja taas kävi niin, että abit lähtivät tutustumaan jonnekin Tekniseen korkeakouluun, joten minulta menivät taas kaikki ruotsin ja saksan tunnit. Ei kai sitä pitäisi ottaa niin vakavasti, ainakaan niin kauan kuin saman rahan saan, oli minulla oppilaita tai ei. Sitä vain ei tahdo päästä siitä tunnollisuudesta, että olisi mukava nähdä jotain tuloksiakin.

Minulla oli vain suomea vaihto-oppilaille. Näytin heille tänään myös Rhodoksen kuvia, sillä varsinkin Susanne halusi nähdä kuvan opettajistaan, jotka tapasin kokouksessa. Olin kyllä sanonut hänelle, että opettajat olivat Gabi ja Christine, mutta hänellä ei ollut aavistustakaan, keitä nämä olivat, sillä Saksassahan käytetään aina opettajista sukunimiä. Ja vieläpä niin että sanotaan aina esim. Herr tai Frau Schumacher.
Susanne muuten sinuttelee minua aina suomea puhuessaan, mutta saksaa puhuessaan ei vahingossakaan sinuttele.

Aika jännä, että me opettajat muuten käytämme tässä Comenius-projektissa toisistamme pelkkiä etunimiä, vaikka ihmisiä on kahdeksasta eri maasta. Kukaan ei tiedä toistensa sukunimiä, paitsi jos on esim. sähköpostiyhteydessä jonkun kanssa. Eli mahtaa saksalaisilla olla olemista, kun kukaan ei teitittele toisiaan. Toisaalta, englannin kielellähän sinuttelu käy niin mukavasti muutenkin.

Vaikka kylläpä muuallakin vielä teititellään. Seitsemän vuotta sitten olin edellisen projektin yhteydessä Belgiassa ja asuin sikäläisen englanninopettajan luona. Kommunikoimme niin, että minä puhuin aina saksaa ja hän englantia, koska puhuminen siten kävi nopeammin, mutta kumpikin ymmärsi toistensa puhumaa kieltä.
Kuinka ollakaan, huomasin kerran yhtäkkiä, että olin koko ajan suomalaiseen tapaan sinutellut häntä. Kysyin häneltä, onko teitittely Belgiassa tavallista. Hän sanoi, että yleensä teititellään, mutta meidän kesken ei ole väliä. Kun sitten kerran nousin autosta, hän ojensi minulle unohtamani laukun sanoen: "Ihre Tasche!" , mikä tarkoittaa: "Teidän laukkunne". Eli ymmärsin, että olin sittenkin tehnyt virheen ruvetessani muitta mutkitta sinuttelemaan.