maanantai 8. joulukuuta 2008

Saksan verbit muistan


Voi kurjuus sentään, miten minulle tänään kävi. Koko viikonlopun olen ollut jotenkin siinä uskossa, että maanantaina alkavat tunnit vasta puoli yksitoista. Olin iloinen, että aamulla oli kerrankin pakkasta, joten vein sänkyvaatteet ulos pakkaseen heti kahdeksalta, jotta ehtivät pölypunkit kuoleentua. Ehdin hyvin vaihtaa lakanat ennen kouluun menoa.

Kouluun saavuttuani ihmettelin, miksi abit katsoivat minua kummasti. Kun sitten menin tunnille, istui luokassa ykkösiä, abeja ei missään. Tarkistin lukujärjestyksestä luokkatilat, ja silloin jysähti! Tuntihan olisi ollut jo äsken! Tällaista on sattunut minulle viimeksi vuonna 1992 ja nyt taas! En oikeastaan unohtanut tuntia, enkä muistanut väärin. Olin katsonut tunnit lukujärjestyksestä, mutta katsonut väärin. Voi itku sentään. Pahinta on, etten millään meinaa antaa itselleni anteeksi.

Kun sitten myöhemmin oli samoille oppilaille saksaa, kysyivät oppilaat, saavatko he tehdä huomenna minulle saman kuin minä heille tänään! Miten joitakin ihmisiä rangaistaan näin. Tiedän tapauksia, joissa opettaja piut paut välittää opettamisesta tai tunnille menosta, ihan laiskuuttaan. Mutta kun meikäläiselle kerran 16 vuodessa sattuu vahingossa, ovat kaikki vihaisia. (no ei, olivat vain tyytyväisiä, oli kuulemma hauskin ruotsintunti aikoihin).

Kaiken kukkuraksi satuin avaamaan opehuoneessa ruokatunnilla eilisen Hesarin, jossa kerrottiin muistinmenetyksestä. Tekstissä osui ensimmäisenä silmiini, että alzheimerintautia sairastavat unohtavat aluksi jokapäiväiset asiat, mutta saksan verbit sujuvat hyvin!!! Eli siis selvä tapaus!

4 kommenttia:

Rita kirjoitti...

Opettajana, ja muutenkin tunnollisena, voin kuvitella järkytyksesi! Yhden kerran olen unohtanut mennä opettamaan - se oli joku sellainen poikkeuksellinen aika jota en huomannut kalenteristani... tammikuun 4. vaikka siihen aikaan ei yleensä ollut tunteja työelämän aikuiskoulutuksessa.

Opiskelijani ovat kyllä erheilleet. Yksikin oli työmatkalla Prahassa ja minä odottelin häntä yksityistunnille kun hän ei ollut huomannut peruuttaa :(

Katilein kirjoitti...

Oletpa ollut tarkka, jos noin harvoin olet katsonut aikoja väärin! Anna itsellesi äkkiä anteeksi ja unohda koko juttu! (Tiedän, se on vaikeaa, itse soimaan ja arvioin itseäni ja läpikäyn ikäviä asioita, vaikka ne vain pitäisi jättää taakse. Oman jaksamisenkin kannalta).

Kirjoituksessasi oli hauska loppukevennys! Mahdankohan minä osata niitä verbejäkään enää..

kirlah kirjoitti...

Niin, pitäisi kai antaa itselleen anteeksi, mutta kun tiedän, miten raivostuttavaa on odottelijan kannalta, kun turhaan odottaa ja odottaa.
Ajattelen vaikkapa hammaslääkäreitä, kampaajia, keitä tahansa, joille tilataan aika. Sitten tyhjän panttina joutuu odottamaan, kun silläkin ajalla olisi voinut vaikka paikata jonku toisen hampaita tai leikata tukkaa. Ja kaiken kukkuraksi odotuttajat eivät välitä peruuttaa tai edes pyytää anteeksi.
Inhimillisiä erehdyksiä aina sattuu, mutta välinpitämättömyys on minusta paha asia.

Mummeli kirjoitti...

Heh, minä toimin vapaaehtoisena tietokonetuutorina ikäihmisille. Kerran mulla oli rehvit yhden tuutoroitavan kanssa. Odotin ja odotin. Sitten loppui kärsivällisyys ja soitin, että missäs luuraa hän. Oi, hän oli pihatöissä, eikä ollut muistanut merkitä koko tapaamista. Olisi mullakin ollut pihatöitä, PAH! En ole pitkävihainen, en. Sille ihmiselle en kyllä suostu enää aikaani tuhlaamaan. En vain muista nimeään, enkä edes minkä näköinen oli hän.