tiistai 2. joulukuuta 2008

Aropupuna


Minut on tyrmätty moneen kertaan. Puhuessani abeille saksalaisten nuorten tulosta, oli ensimmäinen kysymys tietysti, minkä ikäisiä sieltä on tulossa. Ymmärrän, että alle kaksikymppisenä on tärkeää, että nuoret ovat suunnilleen samanikäisiä, että homma yleensä toimii. Mutta minun on nyt pakko kysyä kaikilta, sillä samanikäisistä ei riitä majoittajia. Kun yritin perustella, ettei se ikä aina ole ratkaiseva, vaan samanhenkisyys, että minäkin tulen toimeen hyvin vaikka kahdeksankymppisten kanssa, oppilaat vastasivat, että "no tuossa iässähän sillä nyt ei oo tietenkään mitään väliä"!

Eräällä toisella luokalla oppilaat istuvat ison luokan perällä, edessä on vaikka kuinka paljon tyhjää. Joudun juoksemaan kuin pieni aropupu taulun ja nauhurin väliä ja aina oppilaille puhuessani menen heidän lähelleen luokan keskelle. Kysyin, eivätkö he voisi tulla seuraavalla kerralla ihan eteen, se helpottaisi minua. -Nej, oli vastaus. -Aha! sanoin minä.

Jotain harjoitusta yhdessä tehtäessä näin, että pari oppilasta eivät yrittäneetkään etsiä tekstistä vastauksia. Kun tästä mainitsin, alkoivat selittää, kuinka he ovat kääntäneet tekstin, opetelleet sanoja kotona jne. -Aha! Selvä peli.
Mutta moni ei oikein vieläkään ymmärrä, miten hirveästi kieltenopiskelu vaatii. Kielitaito ei tule koskaan itsestään. Ei riitä, että tekee minimin. Jos ottaa tunnista kaiken mahdollisen hyödyn, ei kotona tarvitsisi tehdäkään niin paljoa.

7 kommenttia:

Inkivääri kirjoitti...

Tuota viimeistä sitä yrittää muksuillekin kotona tolkuttaa - kun siellä koulussa on kuitenkin käytävä, kannattaa se aika käyttää hyödyksi, ei jää sitten niin paljon kotiin tehtävää. Mutta uskooko ne, siinä pulma:)

Ollaan meidän kunnassa nyt vanhemmat käyty Yläkoululla päivittäin kuukauden verran ja on siellä monta oppilasta, jotka tarvitsevat ylimääräisen kopauksen olkapäähän ottaakseen edes kirjat esiin.

Ja sitten on niitä, jotka kysyvät että mikä sivu, vaikka sitä sivua on hoettu muutamaan kertaan viimeisten viiden minuutin aikana - lukiossa lienee kuitenkin motivoituneempaa väkeä?

Villasukka kirjoitti...

Taas, ihan samaa mieltä! Kieltenopiskelu ei useimmilla ole helppoa, vaan vaatii ihan rehellistä työtä ja istumalihaksia - ja/tai hyvää mielikuvitusta keksiä erilaisia konsteja opettelemiseen.

Miksi ihmeessä sinne taakse pitää mennä? Yläastelaisten kanssa olen ilkeä, ja pakotan ne eteen istumaan (teen jopa niitä tyttö-poikaistumajärjestyksiä tarvittaessa), mutta lukiolaisten kanssa yritän neuvotella. Tai sitten siirryn itse opepöydän ja taulun läheltä sinne keskelle ja tosiaankin - joudun ravaamaan kuin sinä, aropupu taululle, oppilaiden luo, taululle, oppilaiden luo... Onneksi piskuiset ranskanryhmät ymmärtävät jäädä siihen ihan lähelle.

Isopeikko kirjoitti...

Kyllä ne sitten aikuisina maksavat itsensä tai työnantajansa kipeiksi kielikursseista.

kirlah kirjoitti...

Inkivääri: Mikä tempaus tuo on, että vanhemmat käyvät koululla päivittäin ja vielä noin pitkän aikaa? Olisi mukava kuulla, jos vaikka inspiroituisimme itsekin sellaista järkkäämään.

Meillä on joskus yläasteella ollut sellaisia päiviä, että nuoret jäävät kotiin ja vanhemmat tulevat tilalle koulupäiväksi. Mikäli vanhemmat eivät pääse, on oppilaan tultava. Tämä tietysti vain sellaisena päivänä, jolloin on lauantaina koulua, että vanhemmilla on tilaisuus tulla.

Kyllä lukiossa on motivoituneempaa porukkaa, mutta nykyään on paljon sellaista, että jos ei nuori tiedä, minne lähteä yläasteen jälkeen, tulee hän lukioon "päivähoitoon". Näillä tällaisilla on taipumusta laskea muidenkin motivaatiota. Ryhmähengellä on arvaamattoman suuri merkitys.

Pirkko kirjoitti...

Viimeinen kappale kolahti tähän koiraan. Olen opiskellut italiaa kuusi vuotta, osaan sanoa Ciao. Olen kyllä ottanut tunneista kaiken mahdollisen hyödyn. Olen kirjoittanut monta vihollista italian kielioppia. Kotona en kylläkään ole hirveästi jaksanut enää opiskella uusia sanoja, ehkä sitten joskus. Mietinkin, että onko kielten opetus vielä nykyäänkin sitä samaa pelkkää kielioppia ja ymmärrän hyvin, että koulussa...

Minä olisin vapaa-aikanani halunnut oppia ihan helppoa puhekieltä. Ei sitä tässä iässä enää ole niin väliä, tuleeko joku asia kieliopillisesti oikein, kun tietää, että ne kuitenkin huomaavat, että olet ulkomaalainen. Tärkeämpää olisi ollut tulla edes jotenkin ymmärretyksi. Tästä tulisi näköjään taas romaani, taidankin kirjoittaa siitä joskus - tai sitten en.

No, en kuitenkaan tänä syksynä enää mennyt italiantunnille. Annan opin muhia, jospa se jossain vaiheessa puhkeasi soljuvana italiankielentaitona :)

Mummeli kirjoitti...

Mites tässä näin kävi? Pirkko on siis Mummeli.

Tämä bloggeri-pohja tuntuu muuten mielenkiintoiselta. Pitäiskö opetella sitäkin.

kirlah kirjoitti...

Pirkko/Mummeli:
voi, sinä kierrät veistä haavassa. Tuo kieltenopetuksen didaktiikka on ikuinen ongelma.
Jos keskitytään kovasti vain käytännön kieleen, jää kielioppi vähemmälle ja sitten yo-kirjoituksissa ihmettelevät, miten he eivät osaa kirjoittaa oikein.
Jos keskitytään kielioppiin, jää puhe vähemmälle.

Ihanne olisi, että kaikkia osa-alueita harjoitettaisiin tasapuolisesti, mutta on hirveän työlästä saada oppilaat sanomaan mitään, jos eivät ole yhtään vilkaisseetkaan sanoja tai kappaletta, että heillä olisi materiaalia, millä harjoitella puhetta.

Kirjoissa on vaikka millä mitalla kivoja puhetehtäviä, mutta kun kaikki pitää tulla nykyään kuin Manulle illallinen. Minulla on tunne, että oppilaat tulevat retkottamaan tuoleilleen, levittelevät käsiään ja ajattelevat: No, tässä me nyt ollaan. Saa nähdä, saatko meidät oppimaan mitään!