Asian kääntöpuoli

Eilen kirjoitin siitä, miten on kiva, että on kaikenlaisia tapahtumia, ettei pääse syysmasennus yllättämään. Nyt ihmettelen päinvastaista. Miten meillä on niin paljon kaikenlaista menoa ja meininkiä, ettei ehdi ystäviä tapaamaan.

Minulla on useampikin lenkkikaveri, joiden kanssa on käyty päivittäin lenkillä. Nyt olen tänä syksynä kuitenkin vain muutaman kerran saanut lenkkiseuraa, olen joutunut tyytymään suureksi osaksi omaan hyvään seuraani. Jollain on huonot polvet, niin miehelläkin, ei voi lähteä, toinen on sairastanut koko syksyn ja joutunut käymään hoidoissa vähän väliä. Kolmannella on jatkuvasti kokouksia, neljäs asuu liian kaukana...

Yhden kaverin kanssa olemme käyneet aina perjantaisin koulun jälkeen tunnin, puolitoistakin, kestävillä kävelyillä pururadalla tai luontopolulla. Sitten viime jaksossa minulla oli joka päivä koulua vähintään neljään. Kaveri ei halunnut enää niin myöhän lähteä, hän kävi mieluummin yksin ja valoisaan aikaan. Hänellä alakoulun opena ei ole niin pitkiä päiviä.

Keksimme, että kun minullakin on alkanut nyt uusi jakso eikä ole enää neljään koulua, mikä pakko meidän on juuri perjantaina lenkkeillä, onhan viikollakin päiviä ja viikonloput. Mutta kun alettiin käydä päiviä järjestyksessä läpi, huomasimme kauhuksemme, että meillä ei ole yhteistä aikaa. Aina on jommalla kummalla jokin kokous, muu tilaisuus, vanhempaintapaaminen tai jotain kissanristiäistä, jottei sovi. Viikonloppuisin sitten saattoi olla muita kyläilyjä tai vieraita tulossa tai menossa.

Itsenäisyyspäivän luulisi olevan rauhoitettu kaikelta hälinältä. Niin se tavallisesti onkin, mutta nyt on tyttäreni muuttopäivä ja menemme sinne avuksi. Lähden nyt (yksikseni tietysti) pienelle kävelylle ensin, että jaksan istua autossa pitkän matkan.

P.S. Rita heitti minulle haasteen ottaa peilin kautta omakuva. Tällainen tuli.