Hihii. Vahingonilo on todella paras ilo. Vaikka en minä vahingoniloinen ole, ei sinne päinkään, muuten vain riemastuttaa.
*Kollegani istui tyytyväisenä ruokapöydässä, kunnes huomasi jossain vaiheessa, että vieressäistuja oli vaihtunut. Kollega oli kauhuissaan, kun ei sitä ollut huomannut, jatkoi puhetta kuin edelliselle istujalle.
*Huomenna on lukion oppilaiden ja vanhempien puurojuhla. Minun ja ykkösluokan hommaksi tuli hankkia sinne glögitarpeet, samoin kertakäyttömukit. Oppilaat olivat tänään hakeneet glögitarpeet, mutta ei mitään, mistä glögiä juodaan. Ei muuta kuin takaisin kauppaan. Ja hipheijaa, he olivat ostaneet lusikoitakin, joista en ollut muistanut mainita mitään.
*Katileinin blogista luin, että Katilein oli lukenut saman kirjan vahingossa kahteen kertaan. Ihanaa, sellaista tapahtuu muillekin. Siksihän se tässä niin huvittaakin. Minulla on vielä toivoa, jos kerran nuoremmillekin tapahtuu unohtamisia.
Miksi nuo tapaukset niin riemastuttavat, kas tässä pari syytä:
-Kukkaistyttömme (=muistamiskassarahoista huolehtiva) kirjoitteli nimiä kuraattorin 50-vuotisonnittelukorttiin. Pakko oli kysyä, olenko minä ottanut lahjaan osaa. -Olin kuulemma.
-Kaikki luokat opettajineen myyvät jos jonkinlaista tavaraa opehuoneessa, huoneesta on tullut yksi markkinatori. En enää uskalla laittaa mihinkään ostoslistaan nimeäni, kun en muista mitä olen tilannut, mitä tilannut toistamiseen, mitä en maksanut ja mitä maksanut kahteen kertaan.
-Tänään piti olla yhdelle oppilaalle ylimääräinen kuuntelukoe, kun hän oli sairaana varsinaisena kuuntelupäivänä. En ollut muistanut etsiä kuuntelukoetta. Ruokalassa oppilas mainitsi asiasta, ja mietin, että minun täytyy muistaa se, kunhan ensin pidän seuraavan tunnin, jonne olin menossa.
Tunnin kuluttua istuin tyytyväisenä kahvikupin ääreen ja mutustelin kuraattorin tarjoamaa kermakakkua vaahto suupielistä roikkuen opehuoneessa, kun oppilas tuli kysymään, missä viivyin. Pari hörppyä ehdin siemaista ja kiireen vilkkaa koetta etsimään. Luokassa jossa kokeet ovat, oli etäopetus menossa, mutta minä työnnyin sinne, etsin CD:n ja menimme tyhjään luokkaan, josta ajoimme siivoojan pois. Ei ollut paperia oppilaalla. No, sieppasin roskiksesta jonkin paperin, ja oppilas väitti, että tämä on omituisin koetilanne, jossa hän on ikinä ollut.
-Joku koiranleuka kollega on laittanut vähin äänin seinälle viereeni päivänavausvuoroni näkyville kissankokoisin kirjaimin. -Mitähän varten?
5 kommenttia:
Voi miten tutulta kuulostavaa. Ja samalla lohduttavalta, kun en olekaan ainoa näiden ongelmien kanssa painiva. Äsken sentään muistin jopa itse laatia tekstin huomista aamunavausta varten, jos vielä muistaisi ottaa aamulla mukaan. Muutoin käy kuten edellisellä kerralla: viime minuutilla plaraan Positiivarit-lehteä kuumeisesti...
Odotukset joululoman tuomalle levolle ovat isot!
Jaksamista!
Hehheeeh:D
Juu. Pitkään luulin, että muistamattomuus on itselläni iän tuoma vika, mutta olen todella huolestunut, kun nuoremmat eivät muista juuri sen enempää.
Minusta tuntuu, että ihmisten aivokapasiteettia rasitetaan liikaa. Kukaan ei pysty sulattamaan sellaista informaatiomäärää, mitä aivoihin päivän mittaan tulee. Kaikki mitä teemme, tapahtuu aivoilla ja perustuu muistamiseen.
En siis yhtään ihmettele, että oppilaat jättävät suuren osan läksyistäkin tekemättä. Jos he tekisivät kaiken, mitä opet vaativat, he olisivat hullujenhuoneella.
Minusta on terveellistä nauraa itselleen.
Sinä, Kirlah, sait minutkin nauramaan omalle unohtelulleni ja taivaanrannan kiihkeälle maalaamiselleni.
Eihän sille voi kuin nauraa, samoin kuin joillekin töppäilyille. Minusta on itse asiassa uskomatonta, että ihmiset eivät ymmärrä, että eihän kukaan tahallaan ole muistamatta tai tahallaan töppäile. Sellaiset pitää antaa toiselle anteeksi, samoin itselle.
Pahimpia ovat ihmiset, jotka julistavat tuollaisen mokan sattuessa tällaisia iskulauseita: En minä vaan unohda ikinä mitään! Miksi et tarkista kuten minä teen! Ei minulle vaan...
Lähetä kommentti