Nyt kun kesällä ei ole koulua, täytyy repiä riemua muualta. Olen lukenut kesän mittaan useitakin kirjoja, joita en olisi malttanut jättää käsistäni. Tykkään tosipohjaisista tarinoista. Yleensäkin pidän kirjoista, joissa kerronta on suoraa, en siedä arvoituksellisia filosofisia vaikeaselkoisia sepustuksia, vaikka kuinka ihmiset väittävät sellaista sivistykseksi. Niissä menee vain hermot.
Viime kirjastokäynnillä käsiini sattui Misha Defonsecan Susilapsi. Se kertoo 7-vuotiaasta tytöstä, joka lähti viime sodan aikana Belgiasta vaeltamaan Euroopan halki kohti itää vanhempiaan etsien. Vaellus ulottui aina Venäjälle saakka ja kesti neljä vuotta. Eläimen raatoja matkalla syöden, susien kanssa eläen ja sodan kauhuja kokien tyttö vaelsi eteenpäin ja selvisi lopulta takaisin kotiin, jossa ei ollut jäljellä enää mitään.
Minun, joka olen aina saanut elää turvattua elämää, on tosi vaikea käsittää, miten tuo on mahdollista. Mutta aika oli toinen ja ihmiset toisenlaisia, ilmeisesti muutenkin sitkeämpiä kuin me nykyään pumpulissa eläneet.
Olen juuri saanut lahjaksi Sabine Kueglerin Paluun viidakkoon. En ole kirjaa vielä lukenut, mutta kun luin ensimmäisen osan Viidakkolapsi, ihastuin siihen kahdestakin syystä. Tietysti juuri siksi, että se on tositarina: lapsuutensa viidakossa viettänyt lähetystyöntekijän lapsi tulee yhtäkkiä länsimaiseen yhteiskuntaan. Ongelmat ovat suuret, lapseen ei osata suhtautua oikealla tavalla. Juuri omien kokemusten puute tuollaisesta kai saa aikaan sen, että lasta ei uskota eikä ymmärretä hänen palattuaan.
Toisekseen kirja kertoo juuri niiltä alueilta Indonesian viidakoista, joissa sisareni on ollut työssä. Hänkin kertoi, että meno viidakkoon töihin oli itse asiassa aikoinaan pienempi shokki kuin paluu sieltä ns. sivistyksen pariin. Luettuaan nämä kaksi kirjaa laittaa sivistyksen todellakin lainausmerkkeihin. Meillä on kyllä kirjasivistystä, mutta missä on sydämen sivistys?
Jotenkin samantyyppisiä ongelmia kokivat näiden molempien kirjojen kirjoittajat.
Luin tuon Viidakkolapsen jo toissa talvena. Kun kerroin siitä silloisille oppilailleni, oli pari oppilasta lukenutkin sen. Oppilaat arvostelivat kirjoittajaa rankimman jälkeen, mikä hämmästytti minua kovasti. Arvostelivat lähinnä siksi, että tuollaisilla erikoisilla kokemuksillaan joku tienaa rahaa. Miksi ei saisi ansaita rahaa? Sehän on rehellisin keinoin ansaittua. Minusta tuntuu, että jos tällaisessa tulee ensimmäiseksi mieleen vain kateus, miten joku on tienannut kirjalla rahaa, ei ole pystynyt eläytymään kirjoittajan tarinaan eikä oivaltanut sen sanomaa.
2 kommenttia:
Mä luin Viidakkolapsen myös muistaakseni viime talvena. Minua sykähdytti eniten jotenkin se, että esimerkin voimalla se viidakon väki lopulta hylkäsi loputtoman varastelun ja väkivallan kierteen, ja tää lähettiperhe puolestaan omaksui samoin esimerkin voimalla viidakon tapoja, esmex sen miten se Sabine itki ja ääneen lauloi sitä suruaan siellä joella. Molemmat opetti toisilleen tärkeitä juttuja. Niin sen pitäis ollakin. Eikä niin että valkoinen mies menee ja päättää että nyt saarnataan pakanalle millai kuuluu elää.
Joo. Mikähän meidät länsimaalaiset saa aina uskomaan, että juuri meidän tapamme elää on se ainut oikea. Tietysti meillä on paljon hyvää kuten hyvä ravinto ja puhdasta vettä ja hyvä terveydenhoito jne. mutta elämänarvot ovat monella menneet päälaelleen.
Lähetä kommentti