tiistai 11. maaliskuuta 2008

Ilopillereiden syöjiä


Tänään oli taas ihan kivoja tunteja, oppilaat olivat mukavia ja ahkeria. Kakkoset kysyi minulta, mitä ilopillereitä minä olen syönyt, kun en tänään heihin hermostunut.
Voi hyvä ihme, onko oppilailla se käsitys, että opettaja ihan ilman mitään syytä alkaa meuhkaroida luokan edessä pimahtaneena! Kyllä se on vuorovaikutusta. Jos oppilaat tekevät ja seuraavat ahkerasti, ilahduttaa se opettajaakin ja silloin haluaa panostaa itsekin enemmän.
Toisaalta taas opettajankin on omalta osaltaan yritettävä kaikkensa, silloin saa palautteena positiivista vastaanottoa.

En hermostu siitä, jos oppilas ei osaa, voin selittää asian vaikka sata kertaa. Mutta jos oppilaalla ei ole mitään halua yrittääkään, ei koskaan tee läksyjään, ei osallistu, ei kuuntele, vaan makailee, lorvailee, on silloin kaikki opetuskin ihan turhaa. Silloin saattaa hihat kärtsähtää ja proppu tai päreet palaa.

Usein oppilaat sanovat, että on ihan oma asia, opiskeleeko vai ei, kun on vapaaehtoisesti lukioon tullut. Tämä on se iänikuinen ristiriita, jonka parissa painiskelen. Miksi ihmiset eivät tajua, että jokaisen tekeminen vaikuttaa koko ryhmään. Parinkymmenen oppilaan luokassa muutaman tekemättömyys ei vielä tunnu juuri missään, mutta jos tekemättömiä alkaa olla puoletkin, vie yleinen laiskuus muidenkin motivaation.

Olen talven mittaan nähnyt sellaisenkin ihmeen, että kun nopeimmille ja opiskelunhaluisille olen antanut lisätehtäviä, jotkut salaa tarkastavat kalvolta vastauksia, etteivät vaan muut pääse asiasta irvailemaan. Pitää nimittäin esittää huoletonta ja kovista, että pysyy piireissä.

P.S. Kuvassa pyllyilemässä kaksi joutsenta.

1 kommentti:

Villasukka kirjoitti...

Tasan samaa mieltä päreiden palamisesta ja laiskottelusta. En yleensä suutu usein, enkä syyttä suotta ja silloinkin purskahdan ihan liian helposti nauruun. Mutta tänään keskusteltiin pitkään ja vakavasti opiskelusta, yhdessä tekemisestä, ilmapiiristä jne peruskoululuokan kanssa.