Luurankoja ja taidetta

Tulipahan käytyä etelässä. Tyttärellä Nurmijärvellä oli synttärit ja kävimme siellä samalla kun muillakin asioilla. Perjantaina vasta neljältä päästiin lähtemään, ja tietysti oli jo ihan pimeä, asfaltti kiilsi märkänä ja kaksinkertaisti vastaantulevien autojen valot. Ja niitä autoja riittikin, jatkuvana helminauhana kolme ja puoli tuntia. Miksihän kaikki muut ovat aina menossa eri suuntaan kuin me?
Matkalla oli kahdessakin kohdassa sattunut vakavakin onnettomuus, ainakin siitä päätellen, että kummassakin paikassa oli poliisiautoa ja ambulanssia, oli toisessa paloautokin.

Jonkin ajan kuluttua onnettomuuspaikalta ajettuamme meinasi sydän pysähtyä, kun pimeyden keskeltä sukelsi luuranko. Mutta kun tokenin, käsitin, että se olikin vain lenkkeilijä, jolla oli vaatteissa raidat, jotka heijastivat niin, että tuntui kuin olisi luuranko vastaan kävellyt. Vähän ajan kuluttua oli kaksi ylös alas viuhtovaa valoa. Selvisi, että sekin oli lenkkeilijä, jolla oli heijastavat hanskat.

Lauantaina ajattelimme taas vähän sivistää itseämme. Kävimme Helsingin kaupungin taidemuseossa Meilahdessa. Siellä oli Samuli Heimosen taidetta. Heimonen on vuoden 2008 nuori taiteilija. Tykkäsimme katsella ja ihmetellä hänen monitasoisia teoksiaan, innostuimme hänen kekseliäisyydestään piilottaa teoksiinsa eläimiä. Ellei muuten hahmottanut kuvista eläintä, löysi silmiä siristämällä ja etäisyyttä ottaen melkein joka kuvasta uuden hahmon.

Että taiteilija voi nimittää teoksiaan taiteeksi, olemme asettaneet kolme kriteeriä: teoksen eteen on ollut nähtävä vaivaa, teoksen on miellytettävä silmää, ja sen on oltava sellainen, että kuka tahansa ei olisi pystynyt tai olisi keksinyt tehdä sellaista. Nämä teokset täyttivät mielestämme nämä kriteerimme. Päin vastoin kuin keväällä Kiasmassa näkemämme monet tekeleet.

Minulla oli haaveena nähdä viimeinkin Temppeliaukion kirkko. En ole onnistunut koskaan vielä siellä käymään. Kiersimme kaikki kadut ja korttelit, autoa auton vieressä, missään ei parkkipaikkaa. Ajattelimme jo parkkeerata vaikka kilometrin päähän ja kävellä sinne kauempaakin, mutta onneksi näimme ihmisiä menossa kirkkoon kukkalaitteineen. Siellä oli alkamassa hautajaiset, hyvä että huomasimme sen. Se se vasta olisi suututtanut, jos olisimme kävelleet kilometrikaupalla, emmekä kuitenkaan olisi päässeet sisälle. Jo on ihme, jos en ensi kerralla etelässä käydessä pääse tuohon kirkkoon. Toinen paikka, joka hyljeksii minua on Turun tuomiokirkko. Sinne olen yrittänyt ainakin kolme kertaa, mutta aina on ollut jokin syy, miksi minua ei ole sinne päästetty.

Koko matkalta en saanut otetuksi kuin yhden kuvan, kuvasin taidemuseon pihassa olleen penkin.