En ole innokas runojen lukija, sillä monet vaativat sen verran liikaa aivokapasiteettia, että pyyhkii yli. Mutta Lauri Pohjanpään runot ovat meikäläisenkin käsityskyvyn ulottuvilla. Tutkailin juuri hänen teostaan Kootut runot (WSOY Porvoo 1945) ja hämmästyin, kun huomasin, että yksi runo oli hyvin samantyyppinen kuin Goethen iki-ihana Keijujen kuningas (Erlkönig). Erlkönig on kovin liikuttava. Käsittelemme sitä tavallisesti saksantunneilla ja olen usein nähnyt kyynelen puristuvan oppilaiden silmäkulmasta sitä lukiessamme, vaikka luemmekin sitä vain saksaksi. Mutta onhan se monille jo entuudestaan tuttu musiikkitunneilta.
En tunne kirjallisuudentutkimusta niin paljoa, että tietäisin, onko näitä kahta runoa verrattu toisiinsa, tai onko Pohjanpää kenties saanut vaikutteita Goetheltä, mutta minusta ne ovat yhtä koskettavia. Ja sama teema: sairas lapsi, joka jo näkee tuonpuoleisia, mutta äiti tai isä yrittävät lohduttaa ja selitellä näkyjä maallisilla asioilla. En halua puuttua viimeaikaisiin uusiin runotulkintoihin.
Goethen Keijujen kuninkaan sanat ovat internetissä sen verran monessa paikassa, että en kopioi enää tähän. Laitan vain linkit suomeksi ja saksaksi.
Sairaan lapsen joulu (Lauri Pohjanpää):
-Oi äiti, äiti, unissain näin taivaan joulupuun
ja kynttilöinä siinä näin mä auringon ja kuun.
-Sä nuku, nuku lapsonen! Pian isä sytyttää
myös meidän joulukuusehen niin monta kynttilää!
-Niin lempeänä Jumalan näin kultatuolissaan,
kun jakoi enkel´lapsille hän joululahjojaan.
-Sä nuku, kohta meillekin käy joulu-ukon tie!
Et arvaa, mitä sullekin sen kontissa jo lie.
-Ja sitten lauloi enkelit viel´ laulun kaunihin…
ja tähdet käsi kädessä ne kävi piirihin.
-Sä nuku linnun-unonen viel´, armahani mun,
niin kohta heräät siskojen sä joululauluhun!
-Oi katso, äiti: Jumala nyt kuusen sytyttää…
Se kuinka loistaa! … Nään vain sen! … Miks sua en enää nää?
-Mik´ on sun rakas? … Oudosti niin silmäs säteilee!
Sä herää, laps! – oi miksi sun niin kätes kylmenee!
Keijujen kuningas vielä myös laulettuna:
6 kommenttia:
(juu, runot vaikeita, muistan kun yritin lukion paperit saada Ruattissa.. todistuskin siitä vieä, uusi kielikin minulle. Nyt talvella luin kirjallisuudentiedettä yliopistolla ja hikoilin runo-tenttieni kanssa :)
Minä pidän runoista kovasti, vaikka en nyt viime aikoina niitä kauheasti olekaan lukenut.
Esittelemäsi runo on koskettava. Minua viehättää se, miten surullinen asia on saatu esiteltyä niin kauniisti ja jossain määrin positiivisesti. Sairas lapsi näkee kaikkea kaunista ja kertoo siitä äidillekin ennen poismenoaan.
Tytär esitti juuri perjantaina Erlkönigin luokkansa kanssa luokanopettajan jäähyväisjuhlassa (koulua on kyllä vielä kaksi viikkoa, juhla oli jo nyt). Seitsenvuotias poikakin kuunteli sitä keskittyneesti.
Luen aika vähän uskonnollissävytteistä runoutta, mutta kiehtovaa vaihtelua sekin joskus tuo runokuvioihini.
Esittelemäsi runon tunnelma on todella koskettava.
Hannele: toisaalta, runothan ovat helppoja, jokainen saa tulkita ne niin kuin haluaa. Muistan suomen kirjoituskurssilta, miten pojat kirjoittivat nelirivisiä "runoja" ihan piruuksissaan ja tytöt hiki hatussa löysivät niistä kaikenlaisia hienoja tulkintoja, ja pojat vain naureskelivat partaansa.
Katilein ja Media: kuten sanottu, runot eivät puhuttele itseäni kovinkaan. Mutta huomiotani kiinnitti tuo yhtäläisyys Goethen kanssa, jota työni puolesta saan käsitellä aina pari kertaa vuodessa. Ja tykkään kyllä näistä runoista.
Kato nyt tätäkin: esittivätkö laulaen vai lausuen? Varmaan ihana kummin vain.
Lähetä kommentti