Kesä on kertakaikkisen ihana. Paitsi sään puolesta niin myös siksi, että silloin tännekin käpykylään tulee elämää. Asukasmäärä yli kolminkertaistuu kesällä, joten pakostakin se näkyy katukuvassa. Yrittäjillä on hikisen kiireiset ajat, mutta meistä muista on vain mukavaa, kun tunnelma on vilkas ja välitön.
Eilenkin menimme satamaan päiväkahveille lettukahvioon. Hyvät olivat muurinpohjaletut mansikkahillon kanssa. Siinä vierähti istuksiessa aika mukavasti myyjinä toimivien oppilaiden kuulumisia kuunnellen ja turistien toilailuja ihmetellen. Turistit tuntee muuten hyvin siitä, että oli sää mikä hyvänsä, he sonnustautuvat sandaaleihin ja shortseihin sekä hihattomaan pikkupaitaan ja hytisevät sinisenä. Kun on kerran mökille tultu, niin silloin myös ollaan hellevaatteissa. Paitsi että eilen sai ihan oikeasti pitää hellevaatteita.
Satamassa on joka päivä jonkinlaisia kojuja, joissa myydään kaikkea mahdollista. Ilmeisesti niitä joku ostaakin, ei ne kauppiaat tänne muuten joka kesä tulisi. Eksyimme taas jälleen kerran vanhoja kirjoja myyvän kauppiaan luo ja taas tarttui meille kirjoja. Löysin Suomalaisen fraasisanakirjan ja mies osti Täällä pohjantähden alla -teoksen. Kolmas osa oli harmittavasti erinäköinen kuin muut, mutta ei voinut asiaa auttaa. Edellisellä kerralla mies osti Lauri Pohjanpään Valitut runot. Emme ole mitään runonlukijoita, mutta kirjassa on monia tuttuja runoja, joita ennen alakoulussa paukutettiin kepin kanssa päähän. Muistoja verestetään.
Saapui siihen satamaan talonkorkuinen laivakin, josta alkoi purkautua porukkaa kylän kujia ihmettelemään. Katsoimme viisaimmaksi siirtyä sivuun ja törmäsimme tuttavaan. Huomasimme, että pehmisten ääressä rupattelu sujuu paremmin ja suuntasimme jäätelökioskille. Myyjä veti lasiseinän kiinni nenämme edestä ja sanoi menevänsä vaihtamaan pikkurahaa. Joku jonossa alkoi ihmetellä: Mitä perh.... Mutta kun lisää tuttuja ilmestyi rupattelemaan, rauhoittui hermostunutkin ja oli vain tyytyväinen, kun oli syy seistä paikoillaan.
Rollaattorilla kulkeva täti-ihminen pysähtyi luoksemme ja ihmetteli, että näkeehän meitäkin sentään ja kätteli. Täällä on vieläkin vanhemmilla ihmisillä tapana tavatessa kätellä. Tapa, jota lännestä päin tulleena aluksi oudoksuin. Olin tottunut siihen, että vain kaukaa tulleita ja harvoin nähtyjä tuttavia kätellään. Ihmiset kättelevät täällä naapuriinkin mennessään. Nyt olen ollut huomaavinani, että tapa on jäämässä pois.
Jätskit nuoleskeltuamme juoksi eräs koulunsa päättänyt perääni ja ilmoitti päässeensä haluamaansa oppilaitokseen. Samoin tuttavan tytär oli päässyt Helsinkiin opiskelemaan mieluisaa alaansa. Ihanaa kuulla tällaisia positiivisia uutisia. Hyvää jatkoa vain heille.
Johan oli pari tuntia vierähtänytkin ja aika lähteä kotiin. Tällaista joutilaan kiireetöntä elämää kun saisi viettää useamminkin. Mutta ehkä siitä ei niin ymmärtäisi sitten nauttiakaan, jos se olisi pakollista ja jokapäiväistä.
Kuvassa muuten ukontulikukka, joka on ihan luonnonkasvi. Ei sitä ole istutettu, mutta se on itse tullut kukkapenkkiimme. Se on näköjään tykännyt tulla meille olemaan ja komeahan se on, ellei komeampikin kuin kallionauhus, joka on samannäköinen ja jota olemme yrittäneet ihan kasvattaa.
9 kommenttia:
Onpa tosiaan upeita tulikukkia teillä. Pitääkö niitä tukea, että pysyvät tuulissa pystyssä? Itse kylvin keväällä ensimmäistä kertaa purppuratulikukkaa. Taitavat kukkia vasta ensi kesänä.
Oli kyllä kaunis kukka! Olen joskus ihmetellyt, miksi Suomessa on niin korkeita kasveja, että sateella ja tuulella kaatuvat! Sulla on ihanaa, kun voit talsia lettukahvioon ja nauttia ympäristöstäsi! Ulkokahviloiden määrä saisi täälläkin lisääntyä, heh, nollasta edes siihen yhteen!
Kiva elää ilman kelloa. Kirppiskirjoja ostin Englannissa. Meillä lettuja tuoreitten mansikoitten kans, parempaa kesäruokaa ei taida olla.
Ruattis tervehditään kädestä, ihmettelin sitä ennen, kun ruattalainen sotalapsi-setäni oli kylässä. Vaik nykyäänhän kaikki halaa..
Millan: emme ole koskaan tukeneet eivätkä ne ole koskaan kaatuneet. Ne ovat ankaran luontomme karaisemia.
Niitä kasvaa täällä sellaisilla paikoilla, joissa on ollut kauan asutusta, siksi niitä meilläkin on.
vilukissi: Täytyy myöntää, että kesällä täällä on paratiisimainen olo. Kesäkahviloita on useampiakin ja terasseja, vielä on vapaita hienoja hiekkarantojakin, jonne voimme mennä uimaankin. Siksi emme tarvitse kesämökkiäkään, meillähän on jo, puutarha on 3000 m2.
Talvellahan sitä on sama, missä asuu, kaikkialla samanlaista räntää ja...
Hannele: tuo halaaminen on hiipinyt tännekin. Mutta pohjalaiset olivat aina jäykkiä, halaaminen tuntui alussa kovin kankealta, mutta kaikkeenhan tottuu.
Tulipa tässä mieleen, että en varmaan ikinä ole kätellyt nuoria itseni ikäisiä ihmisiä Suomessa, mutta viime kesänä Saksassa käteltiin monien mun saksalaisten kavereiden kanssa tavatessa ja mun kämppikseni kätteli mua kun muutin pois. Ei se silloin yhtään oudolta tunntunut, vaikka koulussa aikoinaan naurettiinkin, kun opettaja kertoi saksalaisten nuorten tervehtivän toisiaan kädestä. Milloin Suomessa kätellään? Lääkärissä! Ja vanhemmat sukulaiset tervehtivät kädestä, jos ei olla nähty pitkään aikaan.
Tyttären kymmenvuotias kaveri kätteli minua eilen, tuntui kyllä oudolta, vaikka olenkin tottunut kättelemään aina ja kaikkia (appivanhempia mennessä ja tullessa, lääkäreitä, työkavereita...) Kavereiden kanssa vaihdetaan poskisuukkoja, ja siihen en ole tottunut sitten ollenkaan.
Sauerkraut: niin ne minunkin oppilaani lyövät läskiksi, kun yritän valistaa saksalaisista tavoista, mutta näkevätpähän sitten käytännössä.
Kato nyt tätäkin: kyllä sitä on ihminen oman kulttuurinsa vanki kuitenkin, vaikka jonkin asian teoriassa tietääkin. Minäkään en ikinä muista, kummalle puolelle ensin suudellaan ja montako kertaa vaihdetaan puolia. Pyörittelen aina päätäni miten sattuu ja sitten nenät rusentuvat vastakkain tai jotain muuta koomista sattuu.
Olen asunut 40 vuotta Saksassa, siitä 35 v keski-Saksassa ja 2 vuotta sitten muutimme takaisin pohjois-Saksaan. Täällä kätellään vielä enemmän kuin etelämpänä. Mieheni säestää kuoroa, kuoron jäseniä tervehditään kädestä, vaikka edellisenä päivänä oltais tavattu. Ja lääkärissäkin annetaan kättä tullen mennen.
Soili: lääkärissä täälläkin kätellään, mutta ei juuri muuten. Olen oppilaille yrittänyt opettaa, että nuoretkin kättelevät toisiaan Saksassa, mutta viittaavat kintaalla. No, ehkäpä sitten oppivat käytännössä.
Lähetä kommentti