Ampiaiset pörräävät ja vaari notkuu

Valtavan ampiaispesän huomasin ulkovaraston katossa. Se on noin 20 cm läpimitaltaan ja mahdoton pörinä käy sen ympärillä. Hyvä se on, että on pölyttäjiä kasveille, niitä tarvitaan. Itse olen vain jollain lailla ampiaisen ja mötiäisen pistoille allerginen, pari kertaa on joskus pistänyt jalkaan, ja koko nilkkakin paisunut reiden kokoiseksi, joten ei kovin mielellään ota pistoa ainakaan vaikkapa kieleen.

Nyt voi olla viikon verran blogipäivittäminen satunnaista, sillä lapsenlapsi on taas meidän ilonamme. On kiva tarjota hänelle uudenlaisia elämyksiä. Koko kesänä hänellä ei ole ollut mahdollisuutta oikein kunnolla mennä rannalle leikkimään, joten alku oli hänelle kauhistuttavaa. Eilen ei meinannut suostua millään ottamaan rannalla kenkiä tai vaatteita pois; kävyt pistelivät, hiekka meni varpaisiin, kädet kastuivat ja hiekka tarttui käsiin, hattu kastui vedestä tai hiekkaa tarttui polviin, lelulaiva ui liian kauas rannasta (n. puolen metrin päähän!), ohi ajavat veneet nostattivat aaltoja, hiekkalinnaa tehdessä kädet likaantuivat jne.

Jokaisesta tällaisesta asiasta oli huuto korvia huumaava, mahtoi kauempana aurinkoa ottanut mies ihmetellä, miten meillä lasta oikein rääkätään. Mutta kun oli kolme tuntia oltu, ei poikaa meinannut millään saada pois vedestä polskuttamasta. Hän oli löytänyt rantaelämän ihanuuden. Kotimatkalla iloitsi, ettei hänellä ole koskaan vielä ollut näin hauskaa päivää! Tänään on tarkoitus mennä rannalle melomalla.

Lapset antavat aikuisille aina aihetta nauruunkin. Olin antamassa hänelle jogurttia kaapista, kun vaarikin tuli keittiöön huonoilla jaloillaan. Silloin poika tokaisi minulle: "Anna nyt sen vaarin antaa, kun se tuossa notkuu!" Hah, mistähän se tuollaisen notkumisenkin on oppinut, ei meiltä ainakaan.

Ja olenhan minä saanut Ritalta tällaisen palkinnonkin. Kiitos kiitos.

Lumpeenmetsästystä

Melontaretki lummetta metsästämään alkoi lupaavasti. Tyyni järvenpinta, aivan ihanteellinen. Toisaalta minuun iskee pelko, että allamme on loputon kuilu. Harha tulee siitä,e ttä sekä yllä että alla on samannäköistä, kuin ääretön taivas olisi pilvineen myös allamme. Sorsapoikue säikkyy kanoottia, ja yksi poikanen eksyy väärälle puolelle kanoottia ja vaakkuu hädissään.


Ei sellaista tuuria meillä voi ollakaan, että koko ajan olisi tyyntä. Tuleekohan oikein kunnon myrsky? Horisontissa näyttää tulevan vettä kaatamalla. Pitänee kääntyä takaisin.


Kun ei ole laineita, näkyy järven pinnassa jotain kummallisen ruskeaa. Lieneekö saastetta? Melomme lähemmäksi ja huomaamme, että pinta on täynnä vain joitain kasvin siemeniä. Siitä punaruskea kerros. Pilvet hajosivat, eivät tuoneet sadetta, mutta nostattivat voimakkaan aallokon.


Päämääränämme tällä kertaa on kuvata pienestä lahdenpohjukasta lumpeita, Etelä-Savon maakuntakukkia. Niiden kuvaaminen ei olekaan yksinkertaista, sillä rannalta jos yrittää kuvata, ne ovat aina liian kaukana, niiden lähelle ei pääse. Helppoa ei ole kanootillakaan. Ison selän ja lahdenpohjukan välissä on korkea ruoikko, jonka läpi nyt pitäisi tunkeutua. Vettä on puoli metriä, mutta ruoikko niin tiheä, että kaikin voimin saamme työntää kanoottia melalla pohjasta lykkien.


Onnistui! Pääsimme läpi ja ihanan rauhallista kovan aallokossa taistelun jälkeen. Tänne eivät tuulet ulotu.


Melo! Pysähdy! Ota taakse päin! Älä sinne! Ja taas takaisin! Ei ole helppoa lumpeen kuvaaminen. Mutta joskus saattaa saada heilahtamattomankin kuvan. Arvanneeko monikaan, miten vaikeaa voi joskus olla kasvinkin kuvaaminen. Ja silti tulos on vain amatöörimäinen.


Viimeinen silmäys lahdenpohjukalle.

Ja nokka kohti hiekkarantaa, jossa uidaan Saimaan kimmeltäessä.

Kaverin mökkiloma

Ystäväni oli vuokrannut kesämökin Etelä-Suomesta, ja kun kyselin häneltä lomakuulumisia, hän lähetti minulle tällaisen kertomuksen kuvien kera. Olen saanut häneltä luvan julkaisemiseen. Viimeinen ei ole koiran vaan joutsenen tekosia.

tuli tuttuja
kovasti
kuten tämäkin rovasti


toinen kaunis on
hentoinen
kuten tämäkin kaunoinen


yksi hirmuinen
kehveli
kuten tämäkin epeli


joku jumppaa
kömpelö
kuten tämäkin hönelö


joku merkit vain
suihkaisi
ihan pikkaisen pieraisi

Kääntyi miinukseksi

Pari päivää sitten kävimme pikkukylän kesäteatteriesitystä katsomassa. Siellä oli kansaa kuin pipoa. Laskeskelin, että 200-300 henkeä oli tullut ilottelua katsomaan. Miten on mahdollista, että jonkin syrjäkylän esityksiin tulee noin paljon kerralla väkeä, kun kirkonkylälläkin alkukesästä oli vain noin 100 ihmistä? Mietin, onko esitys täällä niin paljon parempi. Ei, päin vastoin, sanoisin. Päättelin, että tuolla korvessa ei ole juuri muuta tekemistä, ei ole juottoloita, joissa aikaansa viettää. Niinpä kesämökkiläisillä ei ole muuta mahdollisuutta kuin harrastaa kulttuuria.

Itse en ole kauhean innokas menemään kesäteattereihin. Ensinnäkin, aina sataa. Nyt ei ihme kyllä ollut sitä tuskaa. Mutta oli muita tuskia: Saimme paikat niin kaukaa, että ei nähnyt juuri muuta kuin edessäistujien päitä. Monet tapahtumat perustuivat pelkkään näkemiseen ja kun oli populaa edessä, ei tiennyt, mitä siellä edessä tehtiin. Naurunremakasta päätellen jotain härskiä tietysti, mikä muu se suomalaisia naurattaisi. Ja minkähän takia tuolit laitetaan aina niin, että katsojat istuvat aina aurinkoon päin? Kun ei kerran satanut, räkötti aurinko julkeasti suoraan silmiin.

Eikä siellä kuullutkaan, mitä puhuttiin, suuri osa meni ohi korvien. Osa näyttelijöistä mumisi itsekseen. Näin ollen tyhjä aika piti täyttää muulla virikkeellä. Yhtäkkiä huomasin edessä istuvan naisen virkatun lierihatun reunalla kulkevan muurahaisen. Seuranta-aikana se kerkesi kiertää kolme kertaa lierin ympäri!

Ja maantieltä kuului jatkuva autojen tohotus. Juuri kun oli ehtinyt päästä taas juonesta kiinni, päryytti moottoripyörä tai yliviritetty mopo ohi, niin että sinne meni sekin huippuhetki.
Ja väliajan jälkeen kaikki pikkupennut olivat keksineet mennä pihan leikkitelineille mekkaloimaan. Kovempaa ne kailottivat kuin näyttelijät.

Mitenkähän minun taakseni sattuu tulemaan aina se tilaisuuden selostaja! Oli sitten ylioppilasjuhlat koululla tai mikä tahansa muu yleisötilaisuus, tulee selän takaa ilmainen selostus, aivan kuin muut katsojat ja kuulijat olisivat sokeita ja ymmärtämättömiä: -Tämä on se Yläuotisen lesken poika, onpas se kasvattana pitkän parran. -Minkähän takia tuo soittaja on laittanna tuollasen kauhtanan piällee? Ois luulna, että tällasee tillaisuutee ois jottai juhlavampoo löytänä. -No sieltä soapuu pappikii. Eihä tuo oo yhtää papin näkönekkää. -Ai siitä Viagrastakohan se tuon piä jäykisty! -No nyt sillä on huulpunnoo poskessa, se evustaja olkii tuon sortin miehiä!

Miten minusta alkaa tuntua, että tämä kulttuurinautinto kääntyi negatiivisen puolelle.

Ruma Suomi

Tällaisia otoksia tarttui kameraan tänä aamuna. Jos metsät ovat täynnä autonromua ja muuta kaatopaikkatavaraa, ovat järvenrannat täynnä vanhoja veneenrotiskoita. Parin tunnin melontaretkeltä löytyi näin monta vanhaa rohjaketta, jotka ovat maanneet rannassa jo vuosia. Ne eivät näy tielle, joten ovat suurimman joukon katseilta piilossa. Mutta ne, jotka katselevat luontoa vesiltä käsin, näkevät tällaista. Laitan pari kaunistakin kuvaa mukaan, ettei aivan masentumaan pääse. (Suurenna napasauttamalla!)

Minkähän takia kuntiin on perustettu ympäristölautakuntia, kun mitään ei saada aikaseksi romujen pois siistimiseksi? Tiedän, että ainakin yksi noista veneistä on ollut paikassa, josta sen näkee tielle. Omistaja on saanut kehotuksia poistaa se - ja hän on poistanut sen - sata metriä sivuun pusikkoon, ettei näy tielle!

Kun tulimme rantaan, oli joku tyhjentämässä roskasäiliöiden luo roskia. Yksi iso jätesäkillinen ei enää mahtunut säiliöön, joten tyyppi jätti säkin säiliön viereen. Säkki näytti olevan täynnä kierrätyspulloja. Miksi ei vienyt niitä kauppaan, olisi saanut hyvät rahat, jotka olisi voinut antaa vaikka oppilaiden luokkaretkikassaan, ellei itsellä sattunut olemaan pikkurahan puutetta.

Virkistävä näky

Tällaisissa maisemissa olen tänä kesänä uinut ja melonut. Siitä vain saarien välistä tuntemattomaan. Maisemakuvat ovat ihan eri paikasta otettuja, mutta kuvaavat hyvin sitä, miten kanootista melkein pinnan tasolta katsottuna joka puolella näyttää samanlaiselta. Eksymisvaara on suuri. Kerran joku tuttava kertoi englantilaisesta turistipariskunnasta, joka oli melonut jo kolmatta kertaa heidän kesämökkinsä ohi, kunnes viimein oli uskaltautunut kysymään, missä he oikein olivat.

Eräänä päivänä pyöri rannalla yläpuolellamme valtava määrä sudenkorentoja. Sattui olemaan kamerakin mukana ja yritin kuvata, mutta ne vasta nopeita olivat. Ja vaikka olisivat olleet hitaampiakin, ei kuvaaminen olisi onnistunut, sillä en auringossa ja ilman laseja nähnytkään kameran ruudusta mitään. Joten räpsin summissa vähän väliä laukaisten, ja kas, yhteen kuvaan oli tullut jopa sudenkorento! (kuva kannattaa suurentaa).

Yhtenä päivänä oli rannalla sotka. Tuli ihan eväidemme viereen, ei pelännyt tippaakaan. Säälitti, mihinkähän se oli porukkansa hukannut.

Aurinkoa en ole kuitenkaan ottanut. Eikä onneksi tarvitse ottaakaan, mikäli tutkijoita on uskominen. Ja uskonhan minä. Tänä aamuna oli paikallislehdessä artikkeli tutkijasta, entisestä oppilaastani, joka tutkii auringon ultraviolettisäteilyn vaikutusta kasveihin. Viimeisten kymmenien vuosien aikana on UV-säteilyn määrä lisääntynyt 10 prosenttia. Ja keväisin on säteilyn määrä kuulemma 30% voimakkaampaa kuin tavallisesti. Tutkija sanoi, ettei hän missään tapauksessa ottaisi aurinkoa. Kasvitkin suojautuvat aurinkoa vastaan ruskettumalla.

Ihan kuin aurinko porottaisi todella voimakkaammin kuin ennen, tai sitten sitä ei vain kestä enää senkään vertaa kuin aiemmin. Mutta on se vain muuten niin virkistävä näky taivaalla.

Varjon puolella

Kirjahyllyjä siivotessamme sattui käsiin ruotsalaisen kirjailijan Karin Alvtegenin kirja Varjo. Mietimme miehen kanssa, onko joku vieraista jättänyt meille iltalukemisensa. -Ei. Olisiko se jostain paperinkeräyslaatikosta löydetty? -Ei. Varmaan se on ostettu kirjaston poistohyllystä? -Ei. Näyttää siltä, että lapset ovat ostaneet sen isän- tai äitienpäivälahjaksi! -Ei.

Vaan kun vihdoin saimme auki hieman kiinniliimautuneet kaksi ensimmäistä sivua, oli toisella sivulla ystäväni nimi! Mitä hänen kirjansa meillä tekee? - No varmaan se on tuotu luettavaksi! Mutta milloin, siitä ei ole aivoihin jäänyt minkäänlaista muistijälkeä.

Luin kirjan ja hyvä se olikin. Paljon parempi kuin Anna Janssonin tai Liza Marklundin dekkarit. Jännityskirja tämäkin on, mutta erilainen. Se on jossain määritelty psykologiseksi trilleriksi. Ruotsin satutäti Astrid Lindgren on Karin Alvtegenin isotäti. Karin mietti, mitä tapahtuisi, jos kansakunnan kaapin päälle nostetun kirjailijan kaapista yhtäkkiä löytyisikin luurankoja. Tällaisista mietteistä hän alkoi kehitellä Varjo-romaaninsa.

Romaanista saa pohdittavaksi monenlaisia teemoja: lasten hylkääminen, yksinäiset vanhukset, alkoholismi, epäonnistunut avioliitto. Yksi pääteemoista on, kumpi on syyllinen enemmän, teon tekijä vai sivustakatsoja. Onko oikein, että ihmiset vain katsovat vierestä, kun näkevät vääryyttä? Miksi kukaan ei puutu? Siinäpä pohtimista. Alvtegen tuntuu olevan oikea pieni maailmanparantaja.

Tämän dekkarin täytyy olla hyvä, koska minäkin jaksoin sen lukea. En paljon lue dekkareita, mutta tämä oli jotenkin erilainen. Kaksi kolmasosaa kirjasta luettua eivät vieläkään kaikki salaisuudet ole selvinneet. Onko ihminen todella valmis maksamaan minkä tahansa hinnan kuolemattomuudesta? Kirja yllättää ja pitää pihdeissään ihan loppuun saakka.

Yhtä koskettavia

En ole innokas runojen lukija, sillä monet vaativat sen verran liikaa aivokapasiteettia, että pyyhkii yli. Mutta Lauri Pohjanpään runot ovat meikäläisenkin käsityskyvyn ulottuvilla. Tutkailin juuri hänen teostaan Kootut runot (WSOY Porvoo 1945) ja hämmästyin, kun huomasin, että yksi runo oli hyvin samantyyppinen kuin Goethen iki-ihana Keijujen kuningas (Erlkönig). Erlkönig on kovin liikuttava. Käsittelemme sitä tavallisesti saksantunneilla ja olen usein nähnyt kyynelen puristuvan oppilaiden silmäkulmasta sitä lukiessamme, vaikka luemmekin sitä vain saksaksi. Mutta onhan se monille jo entuudestaan tuttu musiikkitunneilta.

En tunne kirjallisuudentutkimusta niin paljoa, että tietäisin, onko näitä kahta runoa verrattu toisiinsa, tai onko Pohjanpää kenties saanut vaikutteita Goetheltä, mutta minusta ne ovat yhtä koskettavia. Ja sama teema: sairas lapsi, joka jo näkee tuonpuoleisia, mutta äiti tai isä yrittävät lohduttaa ja selitellä näkyjä maallisilla asioilla. En halua puuttua viimeaikaisiin uusiin runotulkintoihin.

Goethen Keijujen kuninkaan sanat ovat internetissä sen verran monessa paikassa, että en kopioi enää tähän. Laitan vain linkit suomeksi ja saksaksi.

Sairaan lapsen joulu (Lauri Pohjanpää):

-Oi äiti, äiti, unissain näin taivaan joulupuun
ja kynttilöinä siinä näin mä auringon ja kuun.

-Sä nuku, nuku lapsonen! Pian isä sytyttää
myös meidän joulukuusehen niin monta kynttilää!

-Niin lempeänä Jumalan näin kultatuolissaan,
kun jakoi enkel´lapsille hän joululahjojaan.

-Sä nuku, kohta meillekin käy joulu-ukon tie!
Et arvaa, mitä sullekin sen kontissa jo lie.

-Ja sitten lauloi enkelit viel´ laulun kaunihin…
ja tähdet käsi kädessä ne kävi piirihin.

-Sä nuku linnun-unonen viel´, armahani mun,
niin kohta heräät siskojen sä joululauluhun!

-Oi katso, äiti: Jumala nyt kuusen sytyttää…
Se kuinka loistaa! … Nään vain sen! … Miks sua en enää nää?

-Mik´ on sun rakas? … Oudosti niin silmäs säteilee!
Sä herää, laps! – oi miksi sun niin kätes kylmenee!

Keijujen kuningas vielä myös laulettuna:

Ihanaa joutilaisuutta

Kesä on kertakaikkisen ihana. Paitsi sään puolesta niin myös siksi, että silloin tännekin käpykylään tulee elämää. Asukasmäärä yli kolminkertaistuu kesällä, joten pakostakin se näkyy katukuvassa. Yrittäjillä on hikisen kiireiset ajat, mutta meistä muista on vain mukavaa, kun tunnelma on vilkas ja välitön.

Eilenkin menimme satamaan päiväkahveille lettukahvioon. Hyvät olivat muurinpohjaletut mansikkahillon kanssa. Siinä vierähti istuksiessa aika mukavasti myyjinä toimivien oppilaiden kuulumisia kuunnellen ja turistien toilailuja ihmetellen. Turistit tuntee muuten hyvin siitä, että oli sää mikä hyvänsä, he sonnustautuvat sandaaleihin ja shortseihin sekä hihattomaan pikkupaitaan ja hytisevät sinisenä. Kun on kerran mökille tultu, niin silloin myös ollaan hellevaatteissa. Paitsi että eilen sai ihan oikeasti pitää hellevaatteita.

Satamassa on joka päivä jonkinlaisia kojuja, joissa myydään kaikkea mahdollista. Ilmeisesti niitä joku ostaakin, ei ne kauppiaat tänne muuten joka kesä tulisi. Eksyimme taas jälleen kerran vanhoja kirjoja myyvän kauppiaan luo ja taas tarttui meille kirjoja. Löysin Suomalaisen fraasisanakirjan ja mies osti Täällä pohjantähden alla -teoksen. Kolmas osa oli harmittavasti erinäköinen kuin muut, mutta ei voinut asiaa auttaa. Edellisellä kerralla mies osti Lauri Pohjanpään Valitut runot. Emme ole mitään runonlukijoita, mutta kirjassa on monia tuttuja runoja, joita ennen alakoulussa paukutettiin kepin kanssa päähän. Muistoja verestetään.

Saapui siihen satamaan talonkorkuinen laivakin, josta alkoi purkautua porukkaa kylän kujia ihmettelemään. Katsoimme viisaimmaksi siirtyä sivuun ja törmäsimme tuttavaan. Huomasimme, että pehmisten ääressä rupattelu sujuu paremmin ja suuntasimme jäätelökioskille. Myyjä veti lasiseinän kiinni nenämme edestä ja sanoi menevänsä vaihtamaan pikkurahaa. Joku jonossa alkoi ihmetellä: Mitä perh.... Mutta kun lisää tuttuja ilmestyi rupattelemaan, rauhoittui hermostunutkin ja oli vain tyytyväinen, kun oli syy seistä paikoillaan.

Rollaattorilla kulkeva täti-ihminen pysähtyi luoksemme ja ihmetteli, että näkeehän meitäkin sentään ja kätteli. Täällä on vieläkin vanhemmilla ihmisillä tapana tavatessa kätellä. Tapa, jota lännestä päin tulleena aluksi oudoksuin. Olin tottunut siihen, että vain kaukaa tulleita ja harvoin nähtyjä tuttavia kätellään. Ihmiset kättelevät täällä naapuriinkin mennessään. Nyt olen ollut huomaavinani, että tapa on jäämässä pois.

Jätskit nuoleskeltuamme juoksi eräs koulunsa päättänyt perääni ja ilmoitti päässeensä haluamaansa oppilaitokseen. Samoin tuttavan tytär oli päässyt Helsinkiin opiskelemaan mieluisaa alaansa. Ihanaa kuulla tällaisia positiivisia uutisia. Hyvää jatkoa vain heille.

Johan oli pari tuntia vierähtänytkin ja aika lähteä kotiin. Tällaista joutilaan kiireetöntä elämää kun saisi viettää useamminkin. Mutta ehkä siitä ei niin ymmärtäisi sitten nauttiakaan, jos se olisi pakollista ja jokapäiväistä.

Kuvassa muuten ukontulikukka, joka on ihan luonnonkasvi. Ei sitä ole istutettu, mutta se on itse tullut kukkapenkkiimme. Se on näköjään tykännyt tulla meille olemaan ja komeahan se on, ellei komeampikin kuin kallionauhus, joka on samannäköinen ja jota olemme yrittäneet ihan kasvattaa.

Älä luota tekniikkaan

Saksalainen tuttavani kirjoitti minulle sähköpostissa jo heinäkuun alussa, että hän tulee Suomeen ja haluaisi tavat minut ja ehkä joitain kollegoita, jotka hänkin tuntee. Ensinnäkin hän oli kirjoittanut minulle alun perin, että tulee elokuun puolivälissä, joten toivottelin tervetulleeksi kouluunkin ja ehkä vielä katsomaan etäopetustakin.

Sain heti viestin, että hän kirjoitti vahingossa elokuu, kun piti kirjoittaa heinäkuu! (Sattuu siis muillekin kuin minulle). Onneksi en ollut mitään suurempia suunnitelmia tehnyt, samahan se, jos tulee jo heinäkuussa. Sovimme, että hän tulee heti minun reissuni jälkeisenä päivänä, mutta kellonajasta sovitaan vasta puhelimitse, kun hän on jo Suomessa.

Odottelin puhelinsoittoa monta päivää, mutta leivoin ja tein kanapiirakkaakin ja kutsuin jo pari kollegaakin alustavasti meille. Ei vain kuulunut puhelinsoittoa sovittunakaan päivänä. Vihdoin soitin itse, mutta puhelu meni vastaajaan. Toisella kerralla jätin vastaajaan viestin ja kehotin soittamaan. Mitään ei kuulunut.

Vasta iltapäivällä myöhän tuttava saapui. Oli yrittänyt soittaa monta päivää. Tarkistimme numerot, ne olivat oikein. Kun kokeilin taas soittaa hänen numeroonsa, kuului vain ääni, että numero ei ole käytössä. Tällaista on siis tekniikka. Emmekä ymmärrä, mistä kiikastaa. Onneksi minä en luota mihinkään sataprosenttisesti.

Vierailu supistui siis vain pariin tuntiin, enkä ehtinyt ilmoittaa kavereillekaan. Meille jäi nyt miehen kanssa syötäväksi valtavat määrät leivonnaisia ja piirakkaa. Suurin ongelma on mansikkakakusta, jota vain riittää ja riittää, kun ei sitä voi pakkaseenkaan laittaa. Kaikki puhelinten syytä. Taikka omaa syytä, kun ei sähköpostissa jo sovittu etukäteen tarkkaa kellonaikaa.

Kaikkea pientä

Vielä muutama kohde Pohjois-Karjalan retkeltä, nyt enemmänkin luontoon liittyvää. Puhoksen taajamassa Kiteellä on iso lehtikuusimetsä, joka on istutettu aikoinaan laivanrakennusta varten. Ihan valtatien varressa on myös runonlaulajan kivi, kuva keskellä ylhäällä.

Vasemmalla hauskat portaat, jotka johtavat sähköpaimenlangan yli. Siitä alkaa luontopolku lehtoukonhattumetsään Tohmajärven kirkon edustalla. Saa kulkea lehmien seassa, millaista olen kokenut myös Itävallassa.

Keskellä alhaalla niin ikään Tohmajärven kirkon liepeillä nälkään kuolleitten muistomerkki. 1800-luvun nälkävuosina kuoli kaksi kolmasosaa asukkaista nälkään. (Tulipahan taas mieleen tänäänkin, kun tuli syödyksi ruuan aikana enemmän kuin olisi tarvis, mutta kun oli ekat omat uudet perunat).

Keskellä Ilomantsista Petkeljärven kansallispuistosta kohta, jossa on pidetty puheita komeissa maisemissa. Penkkejä puhujapöntön molemmilla sivuilla.

Mutta komeita ovat maisemat Koliltakin. Kyllähän minä Kolista olen kuullut ja nähnyt, mahtavia maisemia. Mutta olen aina luullut, etteivät Kolin maisemat ole sen kummempia kuin täällä Savossakaan, jossa korkeilta harjuilta näkee kauas Saimaalle kymmeniä saaria. Mutta taas olin väärässä. Mikään kuva ei kerro sitä, miten korkealla Kolilla todellisuudessa ollaan. Se on todella ansainnut erityismaininnan maisemien joukossa. Peräti uskomatonta. Sydänpohjasta otti jo kiskohissikin, joka kuljetti meidät korkeuksiin kallion viertä pitkin. Ei paljon uskaltanut alas katsoa.

Juukakin on yllättävä. Onko siellä muka jotain? Onhan siellä Tulikivitehdas ja sen ympärille tehty käyntikohde turisteille. Kaikkea mahdollista on valmistettu tulikivestä, pihalla on jopa nojatuoli, jota luulisi nahkaiseksi. Kuvassa kuitenkin Puu-Juukaa eli säilytettyjä vanhoja puutaloja. On käsityömyymälää, myllyä, uittoränniä ja taidenäyttelyä, kaikkea mitä vain sielu halajaa.

Lieksan kirkon liepeillä kasvoi tuohituomia.

Eva Ryynäsen kotoa Lieksasta alhaalla vasemmalla kuva. Jokainen huonekalu on tehty itse, ja jokainen niistä on yksi taideteos. Katsomista ja ihmettelyä riittää kodissa, ateljeessa ja Paaterin kirkossakin.

Vaikka kolme päivää paahdoimme aamusta iltaan, jäi vielä paljon näkemättä. Ajasta kun yleensä suurin osa menee autossa istumiseen. Ja sitä paitsi paljon tuli nähtyä sellaistakin, mikä ei näihin kertomuksiin mahdu. Mutta internet on varmaan pullollaan matkauiluinfoa halukkaille.

Eri aikakausien arkkitehtuuria

Aina kun minulla on jonkinlainen tietynlainen käsitys ja ennakkoluulo jostain asiasta, huomaan, että se ei oikeasti pidäkään paikkaansa. Minulle Pohjois-Karjala on aina merkinnyt äärimmäistä periferiaa, jossa vain synkät kuusimetsät humisevat, partaiset ukot tiputtavat pontikkaa ja paljasjalkaiset lapset ilakoivat niin, että metsä raikaa. En tiedä onko joskus muinaisuudessa ollut noin, mutta ei ainakaan nyt se pidä paikkaansa.

Vein ystäväni pari vuotta sitten synnyinseuduilleni Pohjanmaalle ja nyt hän puolestaan näytti minulle Pohjois-Karjalaa, josta minulla oli entuudestaan heikko käsitys. Kiersimme kaikki mahdolliset ja mahdottomatkin paikat: Kitee, Tohmajärvi, Ilomantsi. Tukikohtana Joensuu, jossa yövyimme ystävän veljen perheessä. Kierretyksi tuli myös Pielinen ja nähdyksi joka ikinen mahdollinen paikka: Koli, Juuka, Nurmes, Lieksa. Minulle kaikki pääosin entuudestaan tuntematonta aluetta.

Ei ole Pohjois-Karjala aluetta, jossa nähtäisiin nälkää ja voivoteltaisiin sadon kurjuutta. Ei. Suuria maatiloja siellä täällä laajoine kumpuilevine peltoineen, mikä oli yllätys. Eikä syödä pettuleipääkään, vaan lanttu- ja perunakukkoa, mitkä luulin savolaisiksi ruuiksi. Savolaista on kuulemma kalakukko. Valtavat pitopöydät notkuivat herkkuja joka pitäjässä. Karjalanpiirakatkin oikein kunnolla lämpimiä ja voissa pyöriteltyinä. Ei tarvinnut kärvistellä muutenkaan nälässä, päin vastoin kuin silloisella Pohjanmaan-reissullamme oikein saimme etsiä ruokapaikkaa ja sitten kun vihdoin löysimme, sanottiin, että "son luut ny, sanoo lihakauppiaskin ruattalaaselle". Saimme vain nuoleskella kipon pohjalta jotain muilta jääneitä jämiä. Ruokaan ei panosteta Pohjanmaalla, vaikka muuten on komiaa.

Selvähän se tietysti, että maaseutupaikkakunnat alkavat tyhjentyä, kuten joka puolella Suomea. Mutta Pielisen ympäristö on eläväistä ja vireää. Joensuu on kuin mikä tahansa muu yliopistokaupunki Suomessa. Ja ne samat kaupat kuin muuallakin: mäkkärit, Suomalainen kirjakauppa, Anttila, Prisma jne jne, harmittavaa. Itse asiassa olisi kiva, jos edes jotain omaperäistä olisi säilynyt, mutta ei. Sitä löytää vain museoalueilta. Käsityöpuodit ja turistimyymälätkin myyvät samanlaista tavaraa ympäri Suomea.

Huomiotani kiinnittivät monen eri aikakauden kirkot. Kuvassa ensin Ilomantsin kirkko 1700-luvulta. Ulkoa hieman erikoisen ja oudon näköinen, samannäköinen kuin Ulrika Eleonoran kirkko Kristiinankaupungissa, jossa vain en ole koskaan päässyt kirkkoon sisään. Mitä enemmän pihtaavat sisäänpääsyä, sitä enemmän haluaisin tietää, mitä siellä on. Mutta Ilomantsissa oli ainakin mahtavia kuvia ja koristeluja. Kirkkoa nimitetään Sadan enkelin kirkoksi, siellä on kuvattuna yli sata enkeliä. (Tsekkasin netistä ja toden totta, Ulrika Eleonoran kirkko on samalta vuosisadalta kuin Ilomantsin kirkko).

Seuraavana Tohmajärven kirkko, tyypillinen suomalainen puukirkko. Kolmas on Ilomantsista Parppeinvaaran Runokylän tsasouna.
Alarivissä Ilomantsin ortodoksinen kirkko, seuraavana Lieksan kirkko ja lopuksi Paaterin kirkko Lieksasta, Eva Ryynäsen taiteilijakodin ja ateljeen vieressä.

Erikoisia olivat myös alttaritaulut. Se postaus on erikseen, sillä tässä välissä tuli saksalaisia vieraita, ja jouduin keskeyttämään.
Huomenna saatan kirjoittaa muista Pohjois-Karjalan ihmeistä.
(Kuvia kannattaa suurentaa).

Alttaritauluja

Alttaritaulujakin on monenlaisia. Pohjois-Karjalassa näimme mm. tällaisia: Ilomantsissa Parppeinvaaran runokylän vaatimattomassa tsasounassa alttarikuvat.

Toisessa kuvassa Ilomantsin kirkosta en huomannut ottaa kuvaa alttaritaulusta, sillä siinä oli kuvattuna tavanomainen aihe Jeesus ristillä. Mutta kirkon muista kuva-aiheista tässä Jumalankuva, joka oppaan mukaan on ainut maalaus, jossa on kuvattuna itse Jumala.

Lieksassa on palaneen puukirkon tilalla uusi kirkko, arkkitehtiparin Raili ja Reima Pietilän suunnittelema. (Sama pari, joka on suunnitellut myös mm. Tampereen Kalevan kirkon). Alttaritaulu on mielenkiintoinen, sillä alttaritauluksi muodostuu risti, jonka takana on vanhan kirkon säilynyt kellotapuli. Risti on suunniteltu niin, että kun katsoo täsmälleen kohtisuoraan, muodostuu rististä ja ikkunan takana olevasta tapulista täsmällinen kuvio.

Aina vain erikoisempaa: Paaterin kirkosta Lieksan Vuonisjärveltä Eeva Ryynäsen suunnittelema erikoinen alttaritaulu. Vasta jälkeen päin huomasin, että alttariveistos on suunniteltu niin, että ikkunan takana oleva kaunis mäntymetsä muodostaa hienon maalauksen. Alttariveistos on liikuteltava, sen alla on pyörät.

Ruusuista elämää

Kotipihan ruusuja. Keskellä sekä keskellä oikealla ruusu, joka on tuotu Karjalasta. Sitä on moni nimittänyt karjalan ruusuksi, joku jopa valamon ruusuksi, mutta lopullista tietoa ei nimestä ole. Ruusu on uskomattoman hyväntuoksuinen ja äärettömän runsaskukkainen. Se on myös vaatimaton ja kasvaa vaikka sitä yrittäisi tuhotakin.

Onnellinen olen myös ylhäällä keskellä olevasta keltakukkaisesta ruususta. Se kukkii vasta ensimmäistä kertaa ja otin kuvan ihka ekasta kukasta. Ruusu on ilmeisesti myös jotain vanhaa suomalaista maatiaiskantaa, kerrottu, runsaskukkainen, tuotu jonkun vanhan maatalon pihapiiristä. Punalehtisen nimeäkään en muista, mutta se kukkii myös runsaasti samoin kuin tuo valkoinen perinteinen juhannusruusu.

Pihassa on vielä ainakin yksi vaaleanpunainen ruusulaji, mutta ei kuki vielä. Oli kirkkaanpunainen koiranruusukin, mutta mies ehti juuri nyhtää sen juurineen irti. Piikkinen kuin mikä ja piikkioksat sojottivat kuin orjantappurat joka suuntaan.
Yksi juhannusruusu kasvaa kuusiaidan sisällä ja on pistänyt naamansa yli kahden metrin korkeudelle keskelle aitaa. Näyttää kuin kuusiaita kukkisi. Siitä nyt vain ei satu olemaan kuvaa.

Hygieniapassitko turhia?

Kerran eräässä puolalaisessa katukahvilassa istuessani minulla oli tilaisuus tarkkailla rinkelinmyyjän toimia. Myyjä oli vanha mummo, joka oli aamulla laittamassa myyntikojuaan kuntoon. Mummolla oli iso säkki täynnä rinkeleitä ja avattuaan säkin mummo aivasti. Ja suoraan säkkiin rinkeleiden päälle!

Kuvittelin monta vuotta tällaista tapahtuvan vain ulkomailla, mutta tänä kesänä kuvitelmani muuttuivat. Eräällä retkellämme istuimme tyytyväisinä ravintolassa, huom! Suomessa. Tarjoilijapoika kantoi sylissään isoa kasaa astioita ja tsiuh! Vaikka poika hieman käänsikin päätään sivuun, lensivät pärskeet kyllä suoraan lautasille. Ei minun tarvitse kai enää siihen ravintolaan mennä.

Ja mitähän kaikkea tapahtuu kulissien takana sellaista, mitä emme koskaan tulee tietämään? Opiskeluaikana melkein sata vuotta sitten olin eräässä baarissa töissä. Silloin ainakin oli tavallista, että ruoka-annoksiin laitettiin persiljaa koristeeksi. Olin aina syönyt persiljatkin, varsinkin kun ne ovat kuulemma rautapitoisia. Mutta täällä työskentelyn jälkeen loppui persiljansyöntini.

Baarin keittiössä oli pöydän kulmalla lasi, johon aina laitettiin persiljat, jotka tulivat koskemattomina edellisten asiakkaitten lautasilta. Siitä vain persiljat veteen juomalasiin ja seuraavan asiakkaan annosta koristamaan. Uusi asiakas puolestaan mutusteli persiljat tyytyväisenä.

Muinoin olin töissä myös eräässä kahvilassa. Kahvilaan tuli tietysti aamuisin laatikoittain tuoreita pullia. Kerran kokonainen laatikollinen pullia kulahti lattialle, ja sieltä kahvilavastaava käski nostella leivonnaiset myyntitiskille. Minusta se ei ollut reilua, sillä lattiakaan ei sattunut sillä hetkellä olemaan puhtaimmillaan. Mutta pomo vain huitaisi kädellään ja tuumasi, että eihän ne koristelut viinereissä miksikään menneet, joten myyntiin vaan.

Naurettavan tuntuista oli siihen aikaan ainakin se, kuinka asiakkaiden nähden käsiteltiin leipiä paperin kanssa, niin ettei käsin koskettu leipään. Ja muut leivonnaiset nosteltiin asiakkaalle pihdein. Mutta kulissien takana niitä siirreltiin ihan käsin, ei kukaan joutanut papereita etsiskellä.

Ovatkohan ajat muutuneet? Ties miten monta kertaa pizzakuskitkin ovat pyöritelleet ruokiamme kadullakin ja likaisin käsin niitä nostelevat takaisin laatikkoon. Jää vain arvailujen varaan.

Taidepläjäys

Kesävieraat ovat siitä mukavia, että heidän kanssaan tulee lähdettyä retkille. Näin tulee itsekin nähneeksi sellaisia paikkoja, joihin ei ehkä muuten tulisi mentyä. Tällä kertaa oli kohteena Punkaharju. Siellä on tietysti käyty sata kertaa, mutta Retretin taidenäyttelyssä on joka kerta uutta nähtävää, tänä kesänä Edelfeltin taidetta. Teemana Pohjolan kesä. Myös Edelfeltin pohjoismaisten taiteilijakavereiden teoksia oli esillä, mm. ruotsalainen Anders Zorn. Ja näitähän ymmärtävät taiteesta ymmärtämättömätkin.

Vaikka ei taiteesta välittäisikään, on Retretti jo sinänsä näkemisen arvoinen. Valtava luolasto maan alla tarjoaa jo itsessään elämyksen. Ja onhan siellä mielenkiintoista nähdä, millaisen räpellyksen joku on keksinyt laittaa näytille mihinkin nurkkaan. On tarjolla keramiikkaakin.

Retretissä saa kulumaan aikaa tuntikaupalla, jos oikein tarkkaan kaikki näyttelyt käy läpi. Luolaston ja päänäyttelyn lisäksi sivurakennuksissa on vaikka millä mitalla kaikenlaista taidetta grafiikasta lähtien.

Vähemmän tunnettu käyntikohde Punkaharjulla on Lusto, Suomen metsäalan museo ja tiedekeskus. Varsinkin ulkomaisia vieraita olen vienyt sinne usein. Lustossa on kaikkea mahdollista puuhun ja metsään liittyvää. On ihmisiä, jotka sanovat, ettei Lustossa ole oikein mitään. Ei tietenkään, jos juoksee läpi näyttelyiden silmät puoliummessa huitaisten. Mutta tämä on näyttely, johon on mentävä ajan kanssa ja todella perehdyttävä siihen, mitä siellä halutaan esitellä. Itse olen saanut aina paljon irti, koska ulkomaalaisille olen todella joutunut selittämään kaiken ja näin on pitänyt perehtyä itsekin kaikkeen toden teolla.

Puunkaadosta, tukinuitosta, jäätien rakentamisesta, jopa korpikuusen kyyneleistä eli pontikan keitosta on tietoa. Saa myös arvuutella puulajeja ulkonäön perusteella, voi kokeilla metsäneläinten karvaa ja arvuutella minkä otuksen karvaa ne ovat. Kaikenlaista metsän tuotetta ksylitolista pettuleipään esitellään. Ja kannattaa katsoa myös rakennuksen arkkitehtuuria, sekin on erikoinen.

Meidän retkemme jatkui Saimaan ympäri Parikkalan kautta Ruokolahdelle. Kun oli kerran katsottu Edelfeltin taidetta, tutkailimme myös Ruokolahden kirkon vieressä Edelfeltin muistomerkkiä, paikkaa, josta Edelfeltin teos Ruokolahden eukkoja kirkonmäellä.
Ruokolahden kirkko on muuten komea, yhtä hulppean hienolla paikalla kuin Heinäveden kirkko ja melkein samanlainen sisältäkin.

Sellaiselle, joka ei ole näillä kulmilla ennen käynyt, ehdotus retkikohteeksi: Olavinlinna Savonlinnassa, Suomen suurin puukirkko Kerimäellä sekä Punkaharju. Punkaharjulla on tietysti ajettava harjutie, jonka maisemat ovat kuuluisat. Nämä kun käy läpi, on taas vähän viisaampi ja virkistyneempi.
Yläkuvassa Edelfeltin muistomerkki Ruokolahdella, alakuvassa pystyyn noussut tie Savonlinnassa.

Vaihteeksi häissä

Harvoin pääsee nykyään häihin. Eilen tarjoutui meille sellainen tilaisuus. Jos joku nykyään häät järjestää, ovat ne sitten viimeisen päälle. On ruokaa, juomaa, leikkejä ja muuta ohjelmaa, morsiamen ryöstöä ja tanssia. Tällä kertaa oli vain sulhasen ryöstö, ja morsian sai sulhasen takaisin vain kirjoitettuaan runon häävieraiden antamista sanoista. Runo oli mainio, mutta morsian ei saanut sulhasta. Alkoi jo kyynel tulla morsiamen silmään - sulhanen oli kadonnut oikeasti. Ryöstäjillä ei ollut enää mitään käsitystä, mistä miehen löytäisivät. Tulihan tämä lopulta - oli lähtenyt käväisemään työpaikallaan!

Muutenkin oli hieman erilaiset häät kuin tavallisesti. Ei ollut vihkimistä! Tai oli vihkiminen, mutta se katsottiin ihan alkajaisiksi videolta. Tilaisuus oli ollut jo maaliskuussa parin todistajan läsnäollessa, ja juhla oli vasta nyt monista eri syistä johtuen. Mutta ei se tunnelmaa latistanut. Ihan oikeat hyvät häät olivat silti.

Ihan epistä oli yksi kilpailu. Jokaiselle jaettiin karkki, jonka kääreen pohjassa oli rakkauteen liittyvä mietelause. Kaikkia lauseita oli kaksi. Tarkoitus oli, että vieraat etsivät, kenellä on sama lause. Kolme ensimmäistä paria palkittiin. Mutta ennen kuin me kerittiin edes saada karkkeja, olivat ensimmäisinä karkkinsa saaneet jo löytäneet parinsa. Eivät päässeet muut edes kokeilemaan. Eikö tämä ollut epistä jos mikä :D
Eihän se palkinto mitään, mutta jalo kilpailu :)

Miehelle kävi köpelösti. Ennen ruokailua tarjoilija kysyi: "Otatko punaista, valkoista vai vettä?" Jostain syystä mies kuuli, että oli tarjolla olutta ja vettä, ja koska hän ei piittaa juoda olutta ja näki valkoviinikannun luuli sitä vedeksi. Niin sitten tarjoilija lorautti valkoviiniä, eikä sekään ole miehen mieleen. Joutui irvistellen juomaan sen. (hih)

Kaksinaista

Koulukavereita etsiessä olen saanut käsiini myös vanhoja vuosikertomuksia. Niissä on listattu hyvin tarkkaan, milloin kukin on syntynyt, milloin tullut kouluun tai eronnut sieltä. Moneen kertaan luokallejääneetkin voi utelias kontrolloida vihkosen sivuilta. On tarkat selvitykset kuka pääsi ylioppilaaksi milläkin arvosanoilla, kuka reputti ja mitkä olivat kenenkin ainevalinnat, sikäli mikäli valinnanmahdollisuuksia yleensä oli.

En ollut muistanutkaan, että ennen kaikki asiat kuulutettiin kaikelle kansalle julkisesti ja vieläpä painettuna. Selvää nyt tietenkin oli, että kokeita palauttaessaan opettaja luetteli kiitettävät, taisi jotkut luetella ala-arvoisetkin. Ellei ala-arvoisia sentään lueteltu, oli paperit ainakin paremmuusjärjestyksessä, jotta kaikille varmasti tuli selväksi, kuka oli pahnanpohjimmainen. Kevätjuhlissa päästötodistuksia hakiessa rehtori posotti ylioppilastodistuksen arvosanat yleisölle asianomaisen kopsutellessa korkokengissään lavan reunalle punoittavin korvin.

Ei tuo silloin tuntunut oudolta. Mutta nyt se tuntuu suorastaa pöyristyttävältä. Varsinkaan syntymäaikoja ei suurin surminkaan laitettaisi enää missään näkyville. Ketään hyvää ei saa enää kehua, vain heikkoja pitää kehua ja kiittää. Hyville pitää osoittaa heikkoutensa, jolloin hänelle tulee tunne, että hänessä ei ole mitään hyvää. Lopputuloksena tasaisen varmaa harmaata massaa.

Tietojen julkistamisesta puheenollen minua hämmästyttää suunnattomasti, miten kaikki muu tieto nykyään on niin salaista niin salaista, mutta palkkatiedot ovat julkista. Eikö sekin kuuluisi kategoriaan henkilökohtainen? Kuka tahansa voi soittaa palkanlaskijalle ja kysyä toisen palkkatiedot. Ja tätä on tapahtunut, tiedän sen satavarmasti!

Samoin saa onkia tietoonsa toisen verotiedot ja mässäillä niillä. On yhteisöjä, jotka oikein tienaavat varoja sillä, että julkistavat toisten yksityisiä tulo- ja verotietoja. Ja kaikki pitävät sitä vain oikeana.
Mutta jos pitäisi saada kiinni joku roisto, on kaikki tieto tosi kiven alla.

Kesähöpinää

Kylillä käydessä on tunne kuin menisi kouluun. Ei sellaista firmaa tai putiikkia, missä ei olisi kaikki työntekijät entisiä tai nykyisiä oppilaita. Mikäs siinä, kotoisaltahan se tuntuu. Näyttää Suomi pyörivän kesäisin pelkästään nuorten varassa.

Entäs turistit sitten. Yritän sukkuloida pyörälläni, mutta törmäysvaara on suuri. Turistit tuntee siitä, että ne kulkee suurissa laumoissa, kääntyilevät, hidastelevat, taivastelevat ja muuttavat jalkakäytävällä kulkusuuntaa yhtäkkiä varoittamatta. En ole vielä törmännyt kehenkään, mutta tänään oikein rupesin toivomaan, että törmäisin ja saisin syyn ruveta motkottamaan poukkoilusta. Ellei minulla olisi uusi pyörä ja hyvät jarrut, olisi tullut kenties rumihiakin.

Osoitetietojen etsiminen luokkakavereista etenee hyvää vauhtia. Päivässä vain ei ehdi montakaan puhelua, sillä keskimäärin tunnin kestää yksi puhelu. Jos viisi puhelua soittaa päivässä, on kulunut jo kuusi tuntia ja minä ihan jo purnautin partaalla. Asiaa on, pitäähän 40 vuotta saada kerrotuksi kohtuullisessa ajassa. Tänäänkin soittelin kadonneen kaverin 96-vuotiaalle äidille, joka oli niin kova puhumaan, että selväksi tuli koko Etelä-Pohjanmaan sukuhistoria. Taisi olla mummaparka ikionnellinen, kun jonkun kanssa sai jutella.

Ja onpa ihmisen nautittava kesästäkin. Terassilla kahvia juodessani katselin, mikä puunlehti se kierii pihan poikki. Mutta se olikin minikokoinen pieni hiiri! Jostain kumman syystä se aina parikymmentä senttiä piperrettyään kellahti nurin. Olisiko aurinko paahtanut liikaa ja pyörryttänyt sitä, sillä se juoksi suoraan aurinkoa kohti, vai olivatko kivennupulat liian liukkaita pienille jaloille. Kun se saavutti varjon, ei nurinmenoa enää tapahtunut.
Nyt lähden tuttavien kesämökille saunomaan ja uimaan. Käsky on käynyt.

Kuvassa erikoinen kasvi: tikankontti.