Mukavia kavereita

Eilinen iltapäivä meni ihan tarkkaan soitellessa entisille koulukavereille, niille, joiden numero oli saatu selville. Myös sähköpostia laitoin jo ties kuinka monta. Minua jännitti, miten soittoihin suhtaudutaan, ihmisethän ovat nykyään hermostuneita vieraista numeroista tulleisiin puheluihin, nämä kun ovat tavallisesti jotain lehtikauppiaita. Jännitin, lyövätkö luurin korvaan ennen kuin ehdin edes asiaani sanoa, kun kuulevat vieraan ihmisen soittavan. Ainakin itse meinasin muutama vuosi sitten lopettaa puhelun, kun minulle soitti entinen oppilaani parinkymmenen vuoden kuluttua. Hän oli tullut Islannista käymään kotiseudullaan ja vastasi nihkeään äänensävyyni: "Kirsti, sinä et nyt tunne minua!"

Mutta kerkesin kuin kerkesinkin höpöttää asiani ja ihmiset olivat hämmästyneen iloisia, suorastaan sydämellisiä. Tietysti, minullahan oli mukavia luokkakavereita. Miten he nyt olisivat tällä välin kamaliksi muuttuneet. Ja asiaa olisi vaikka kuinka paljon. Kenenkään äänessä en ollut kuulevinani kyllästymisen tai kiireen merkkiä.

Olemme kahdessa viikossa saaneet hämmästyttävän hyvin selville ihmisten yhteystietoja. Asiat etenevät paremmin kuin ikinä uskalsimme toivoakaan. Ensin olin hieman nyreissäni, kun kuulin, että muutama vuosi sitten on keskikoulun luokalla ollut luokkakokous, eikä minua ole sinne kutsuttu. Mutta selvisi, että se olikin rinnakkaisluokan tapaaminen. Me saksan luokka emme ole saaneet näköjään aikaan kokoontumista. Mutta tuosta englannin luokan tapaamisesta on jäljellä yhteystietolista, jossa on paljon lukioon tulleiden nimiä. Siitä on helppo jatkaa eteen päin.

Tähän mennessä on ilmennyt, että jo tietoon saaduista yhtaikaa lukion käyneistä on muutama kuollut, yksi minun keskikouluaikainen kaverikin. Hämmästyttävää, että kuolleista vain yksi on nainen. Ulkomailla asuu vain yksi, mutta näitähän voi ilmaantua vielä, työsarkaa riittää kyllä.
Mutta tämä urakka koukuttaa ihmistä. Mitä suurempi homma saada selville jonkun yhteystiedot, sitä suurempi tyydytys. Eilen olin illalla jo niin väsähtänyt, että oli tunne kuin olisin gradua tekemässä, yhtä intensiivistä.

Kesäretki

Kuvat: Lintulan luostari ja Uusi Valamo Heinävedellä, alarivissä messukasukka Valamon luostarin museosta ja Heinäveden kirkko.

Eilen teimme pienen kesäretken. Lintulan luostarissa Heinävedellä en ollut koskaan käynyt. Ortodoksikirkot ovat aina kauniita ja loistokkaita, sain kuvata myös mustapukuisen nunnan alttarin edessä.

Valamon luostarissa olen käynyt joskus kauan kauan sitten. Sekin kirkko on kaunis. Siellähän onkin oikein pitopöytä joka päivä, ravintola on rakennettu vanhaan navettaan. Noutopöydästä sai hakea vaikka neljän ruokalajin verran syötävää, edullista. Henkilökunta ravintolassa ja matkamuistomyymälässä on talkooväkeä. Kaverini heitti ilmaan ajatuksen, että mehän voitais mennä sinne myös joskus vaikka viikoksi talkoisiin. Ensin kauhistuin, mutta ajatus jäi itämään. Ainakin matkamuistomyymälässä olisi minusta mielenkiintoista: näkisi erimaalaisia ihmisiä ja muutenkin olisin aina halunnut olla ammatiltani kauppias tai myyjä. Keittiöön en niin välittäisi mennä töihin, yritän pysyä poissa ruuanlaitosta mahdollisimman kaukana.

Luostarin messukasukat museossa olivat loistokkaat. Juuri kun kaverini oli ehtinyt kertoa jonkun valittaneen, miten papisto ennen kulki loisteliaissa vaatteissa ja tavallinen kansa näki nälkää, kertoi opas, että esim. kuvassa näkyvä kasukka on kierrätysasu. Se on tsaarin hovin jonkun hienon leidin puvusta tehty. Eihän silloinkaan rikkaat montaa kertaa pitäneet juhla-asuaan. (Meteli nousee meilläkin, jos joku presidentinlinnaan laittaa kahtena itsenäisyyspäivänä saman puvun). Eräässä toisessa kasukassa oli paljettien ja jalokivien näköisiä koristeita. Äkkiseltään näytti ylelliseltä. Mutta mitä ne olivatkaan! Kiiltävistä karkkipapereista tehtyjä! Tarkkaan kun katsoi, saattoi asian havaita omin silminkin.

Kolmas kohde retkellämme oli tietysti Kerman saven tehtaanmyymälä. Vaikka kaapit pursuavat astioita, ostin kuitenkin pieniä leipälautasia ja uunivuoan. Olivat puoleen hintaan. Tehtaanmyymälöissä on mukava käydä, vaikkei mitään ostaisikaan. Kauniita tavaroita on mukava katsella.

Ja pitihän meidän nähdä myös Heinäveden kirkko, joka on korkealla mäellä ja aivan hulvattoman komeissa maisemissa. Mieliinpainuva oli myös kirkon vieressä oleva vanha hautausmaa, joka oli ikivanhojan puiden siimeksessä oleva lehto. En ole ennen nähnyt hautausmaata, joka on jätetty niin luonnontilaan. Ja ihan sopivalta se tuntuikin. Kirkko on Suomen suurimpia puukirkkoja. (Kerimäen kirkkohan on muuten maailman suurin puukirkko).

Hauska sattuma, että yksi linja-autolastillinen porukkaa sattui olemaan meidän kanssamme koko päivän aina samassa paikassa. Ilmeisesti joku maatalousemäntien ryhmä. Niin tiiviisti satuimme aina samoihin paikkoihin, että ihmiset rupesivat pitämään meitä omaan porukkaansa kuuluvana, ja kuskikin katsoi hämmästellen, kun viimeisessä paikassa tunkeuduimme omaan autoomme. Hyvä ettei juossut jälkeemme ja hälyttänyt poliisia autovarkaiden perään!

Vanhana syntyneet perunat

Ostin eilen kaupungissa käydessä myös muikkuja. Niin on oudoksi siinäkin asiassa maailma mennyt, että maalta vesien ääreltä pitää mennä kaupunkiin hakemaan kalatkin. Täällä järvien vierellä saa kalaa ostaa vain toisin ajoin - jos silloinkaan.

Tänään savustimme muikut ja ajattelimme, että kaupassahan myydään jo uusia perunoita, ne sopivat oikein hyvin muikkujen kanssa. Mutta nuo perunat eivät olleet kyllä uutta nähneetkään. Olivatko syntyneetkin vanhoina! Yritin juureshanskojen avulla rapsuttaa kuorta irti, mutta se oli juuttunut perunoihin niin lujasti, ettei lähtenyt millään irti. Pakko keittää kuorineen. Sellainen on kyllä uusienperunoiden väärinkäyttöä!

Makukaan ei ollut häävi. Maukkaampia olisivat olleet omasta kellarista haetut vanhat perunat, joissa ei muuten ole vielä yhtään itujen alkuakaan, niin ovat säilyneet hyvinä. Nuo uudet perunat olivat ahvenanmaalaisia. Ei sen puoleen mitään heidän perunoitaan vastaan, mutta minä vain ihmettelen, miksi ihmisten on välttämättä saatava jotain kaukana tuotettua ruokaa, pitkien kuljetusmatkojen takaa. Laatu ei ole enää hyvä, ja hintaa oli kyllä osattu laittaa. Vähän aikaa kun vielä odotettaisiin, saataisiin lähiviljelijöiden tuottamia perunoita tuoreina. (Niin, miksihän meidänkin piti mennä niitä huonoja ostamaan, kysyn vaan).

Sama koskee kaikkea muutakin. Kaikki tietävät, että mikään ruoka-aine ei ole enää tuoreen veroinen kaukaa tuotettuna, mutta pitää vain saada. On hämmästyttävän paljon ihmisiä, jotka vieläkin toitottavat Suomen oman maatalouden alasajoa ja haluavat Keski-Euroopasta tuotavan tänne halpaa ruokaa. Pitkien kuljetusmatkojen takia laatu ei voi olla enää sama, vaikka alkuperäinen tuote olisikin erinomainen.

Minua ihmetyttää aina, miten ihmiset ovat valmiita maksamaan vaikka kuinka paljon kaiken maailman teknisistä vempeleistä ja muista ei elämälle välttämättömistä asioista, mutta ruoka pitäisi olla ilmaista. Miksi siitä ei olla valmiita maksamaan niin paljoa kuin se Suomessa tuotettuna maksaisi. Kärsikööt sitten kaiken maailman sikainfluenssat ja muut pandemiat!

Hiidenkirnu ja kirsikoita

Mitä kuumempi päivä, sitä varmemmin on aina jokin pakollinen autossa istuminen. Tänään piti mennä kaupunkiin mammografiaan. Niitäkään kuvauksia ei tehdä enää omalla paikkakunnalla. Luulisi, että koneet voisi olla täälläkin, sillä kaupungissa sitten rivissä istuu koko pitäjän eukot. Jos olisi tiennyt, että se ja sekin on samaan paikkaan menossa, olisi voinut sopia edes yhteisestä kyydistä. Nyt jokainen ajaa köröttää peräkanaa omalla autollaan, tietysti vain yksi henkilö autoa kohden.

Kaupunkiin mennessä on aina varustauduttava pitkällä listalla. Nyt ei ollut muuta pakollista ostettavaa kuin uudet tyynyt. Jostain syystä hoitokissat olivat repineet sängyssä tyynyjemme päälliset ihan riekaleisiksi.

Oli minulla toinenkin pakollinen ostos: kirsikat. Jostain syystä rakastan kaikkea, mikä sisältää kirsikkaa. Näin alkukesästä ostan niitä melkein joka päivä. Eikä minulle riitä pieni maistiainen, nytkin hutkahti mahaan kokonainen litra, eikä tunnu missään.
Torilla kerkesin jo väitelläkin jonkun tuntemattoman miehen kanssa. Tämä kun oli puheensa mukaan ostanut Lidlistä mauttomia kirsikoita. Minä heti hänen kanssaan samaa mieltä, että siihen kauppaan en jalallani astu. Mutta hänpä olikin itse asiassa eri mieltä, on kuulemma hyvää ja halpaa tavaraa siellä.

Olin houkutellut kaupunkireissulle ystäväni mukaan kaveriksi, ja nyt päätimme ottaa kaiken ilon irti. Paluumatkalla kävimme katsomassa Pursialan hiidenkirnua Mikkelin kupeessa. Se on Suomen neljänneksi suurin, noin 9000 vuotta vanha ja kahdeksan metriä syvä. Siitä yllä oleva kuva. Ja harvoin on järvi niin peilityyni kuin tänä aamuna, siitä toinen kuva.

Sätky takapuoleen

Kaikenlaista maailmassa on keksittykin: oppilaiden rangaistuskone. Tällainen kone on keksitty, että opettajan ei tarvitsisi tuntea vastenmielisyyttä pieksiessään ja rangaistessaan oppilasta. Eikä ole tietenkään kivaa sekään, jos opettajalle tulee piiskasta rakkoja käteen! Koneesta voi lukea lisää Juhan blogista.

Minä sen sijaan suunnittelin nuorena yläastetta opettaessani toisenlaista vekotinta. Opettajanpöydällä olisi ollut sähkötaulu ja siitä olisi lähtenyt sähköjohdot joka pulpettiin. Aina kun oppilas alkoi ryppyillä eikä toennut muilla keinoin, olisi vain tarvinnut painaa kyseisen oppilaan pulpettiin menevää nappia, ja oppilas olisi saanut sätkyn takapuoleensa. Ehkäpä olisi ruotsikin mennyt päähän paremmin.

Varoituksillakin rajansa

Viime aikoina on vähän siellä täällä putkahdellut esiin äitien kautta aikojen toitottamia opetuksia, jotka tuntuvat olevan ihan yleissuomalaisia. Juuri kun ajattelin, että sellaisiahan pitäisi ruveta oikein keräämään, esitti Kato nyt tätäkin blogikommentissaan, että sellaisista olisi ollut jo juttua Hesarissa toukokuussa. Minulle kun ei tule Hesaria enkä pääse lehden teksteihin nyt muutenkaan käsiksi, en tiedä mitä siellä on kirjoitettu. Näin ollen joudun vain nuolemaan näppejäni ja keksimään kaikenlaista omasta päästäni.

Mutta ainakin oman äitini yleisiä varoituksia oli aina: "Alusvaatteet pitää olla siistit, jos joutuu vaikka onnettomuuteen", "Ruoka on syötävä kaikki lautaselta" tai "Ruoalla ei saa leikkiä". Jos emme olleet kiltisti, saattoi mumma sanoa: "Mustalaiset tulee ja vie!" (Olen aikuisena käsittänyt, että mumma pelkäsi kaikenlaisia kulkijoita yli kaiken). Ja kas kummaa, näin ovat varoitelleet kaikki Suomen äidit ennen vanhaan ainakin blogikirjoitusten mukaan. Yksi tavallinen varoitus oli: "Ei pidä leikkiä paljain jaloin lätäkössä ja rapakossa, menee jalat harakanvarpaille". Tuo harakanvarpaille meno oli minulle muuten aina arvoitus, mutta olen käsittänyt vanhempana sen tarkoittavan, että sääret "siertyvät" eli kuivavat ja iho halkeilee.

Minusta tuntuu, että vaikka mumma pelotteli joskus mustalaisilla, ennen ei ollut ainakaan maaseudulla pelkoa "namusedistä" tai muista lapsiin kohdistuvista pahoista teoista. Meitä ei ole tuollaisilla varoiteltu tai peloteltu. Mutta kuulin tässä eräänä päivänä ravintolassa työskentelevältä tuttavaltani ihan pöyristyttävää lasten pelottelua. Eräs perhe oli tullut rauhallisella maaseudulla ravintolaan syömään, ja lapset (alle kouluikäiset) syötyään olivat sanoneet tuttavalleni menevänsä vähän ulos leikkimään. Mutta sanoneet perään: "Katsoisitko, ettei meitä kukaan vie!"

Viiden minuutin kuluttua lapset olivat tulleet takaisin peloissaan. Eivät olleet millään uskaltaneet olla ulkona, kun piti koko ajan vahtia, ettei mistään putkahda roistoja.
Nykyään kannattaa ottaa huomioon kaikenlainen lapsiin kohdistuva väkivaltakin, ja asia kannattaa varmaan ottaa puheeksi jossain vaiheessa. Mutta minusta tuntuu, että ei lapsia kannata sentään ihan kuoliaiksi pelotella.

Että tällainen lapsuus

Löysin Allun blogista 20 sanan listan. Tarkoituksena on kirjoittaa, mitä lapsuusmuistoja nousee ensimmäisenä mieleen kustakin sanasta. Tartuin tehtävään ja aloin muistella, mitä nousee mieleen.

1. Kampa
Hiekkakasalla leikissä mukana kampa, jossa jäljellä enää pari piikkiä.
2. Lintu
Avara peltoaukeama, jonka poikki kuljen alakouluun. Aurinko paistaa ja korkealla yläpuolellani livertävät kiurut. Niitä muuten kaipaan täällä järviseudulla.
3. Meri
Ei kuulunut lapsuuteeni. Ei merkitse minulle mitään.
4. Kitara
Tämäkään ei kuulunut mitenkään lapsuuteeni. Vasta kun tapasin mieheni, näin tällä itse tekemänsä kitaran, jolla hän soitteli.
5. Kello
Keittiön kello. Mielessäni se näyttää puoli yhdeksää, jolloin oli aina kouluun lähdön aika, kuten sitten myös seuraavat 50 vuotta!
6. Oksentaminen
Kerran potiessani mahatautia sänkyni viereen oli laitettu sanomalehti ja sen päälle pesuvati. Aina kun kyökkäilin, osui silmiini lehden sivulta kuva pulleista rusinoista. Tuo rusinakuva tulee nykyäänkin mieleen aina huonovointisuuden iskiessä.
7. Mummo
Minulla oli nuori mumma, en mieltänyt häntä sillä tavalla mummoksi kuin hänen äitinsä, isomummani, joka teini-ikäisenä ollessanikin oli vasta 80-vuotias.
Sana mummo yleensä merkitsi minulle vanhaa kumaraista naista. Vaatteet joko mustat tai mustat valkopilkulliset. Mummoksi mielsin myös erään yksisilmäisen sukulaisnaisen.
8. Kirja
Ensimmäinen koulun kirjastosta lainaamani kirja alakoulussa oli nimeltään Tirlittan.
9. Pipo
Luokkakaverillani oli pipo, jossa oli iso tupsu, kymmenen senttiä läpimitaltaan. Tein itselleni samanlaisen, kylläkin kuviot olivat erilaiset.
10. Matematiikka
Alaluokilla laskennosta aina numeroksi kymppi. Mutta sitten kerran olin sairas ja sinä aikana oli opetettu yhteen- ja vähennyslaskua metreillä ja kilometreillä, esim. 5m+2m=7m. Kun tulin kouluun, en millään käsittänyt, mitä nuo m-kirjaimet tarkoittavat. Yhdessä oli vastauksena 10m ja luulin, että aina kun on luvun perässä m, tulee kirjoittaa 10m vastaukseksi.
11. Metsä
Asuimme metsän vieressä. Olen metsässä paljain jaloin risuja keräämässä äidin kanssa.
12. Ukkonen
Ennen kouluun menoa olin kesällä leikkikentällä. Tuli valtava ukonilma ihan päälle. Pääsimme kotiin tavallista aikaisemmin ja huusin täyttä kurkkua koko kilometrin matkan kotiin.
13. Hiukset
Minulla oli lapsena vitivalkoinen tukka ja tummanruskeat silmät samoin kuin sisarillani. Ihmiset aina ihmettelivät tätä väriyhdistelmää.
14. Veli
Tuntematon käsite.
15. Ikkuna
Yhtenä talvena jäätyi keittiön ikkunaan senttiä paksu jääkerros, joten ei nähnyt ulos siitä ikkunasta kuin jäätä rapsuttamalla.
16. Kalenteri
Ei ollut kalenteria, oli almanakka.
17. Puuro
Mannapuuro voisilmän kanssa, ihanaa.
18. Nenäliina
Kansakouluun piti aina ottaa valkoinen kangasnenäliina. Miehillä oli ruudulliset ja raidalliset kangasnenäliinat ja melkein kaksi kertaa isommat.
19. Kynsilakka
Ei kuulunut lapsuuteen.
20. Taulu
Vintillä huoneeni seinillä oli kipsisiä, ruskeanvärisiä pyöreitä tauluja, lautasen muotoisia. Yhdessä luki Paikkarintorppa, muiden nimiä en muista. Nyt minua harmittaa, että äiti ja isä muuttaessaan ovat heittäneet kaikki muut taulut menemään paitsi yhden, jonka minä olen saanut 1-vuotissyntymäpäivälahjaksi. Kuvassa on rukoileva tyttö.

Lapsidementiaa

Minusta on tullut diplomaatti. Jos haluan lapsen tekevän jotain, esitän asian ikään kuin se olisi häneltä kiellettyä, jolloin aivan varmasti hän haluaakin tehdä juuri kuten minä olin toivonutkin. (Sama pätee muuten miehiinkin!)

Niinkin yksinkertainen asia kuin ulos lähtö saattaa tuottaa joskus hankaluuksia. Jos ehdotus on jonkun toisen, on vastaus takuuvarmasti EI. Mutta kun ymmärtää ehdottaa, että me muut mennään ulos, mutta sinua ei nyt tällä kertaa oteta mukaan, tulee tietysti hätä käteen, ja lapsi on ensimmäisenä vetämässä takkia päälleen.

Pissallemeno on myös jostain syystä yleensä aina hädästä huolimatta EI, jos joku muu sitä ehtii ehdottaa. Mutta tässä eräänä päivänä olimme kuolla nauruun lapsen vuoksi.
Tämä oli käynyt hiljattain vessassa. Kun sitten tuli puheeksi, että lähdemme lampaita ja kanoja katsomaan museotilalle, kävin minä puolestani ensin vessassa. Sen jälkeen sanoi mies menevänsä. Nyt kumma kyllä ryntäsi lapsi vessaan ehtiäkseen ensin, mikä oli meille jo suuri hämmästys. Kun esitin, että sinähän just kävit, huomautti poika, että etkö sinä mumma muista, että sinähän siellä just olit.

Ja niin vain kävi, että poika riipoi housujaan alas ja siinä pytyn vieressä tyhjää seisoessaan ihmetteli, että justhan hän täällä oli! Hah hah, dementia vaivaa nykyään siis jo lapsiakin.

Suunnittelua

Viikonloppuna tapasin entisen koulukaverini. Hänen kanssaan on tunnettu jo lapsesta asti ennen kouluun menoa ja yhteys on säilynyt näihin päiviin saakka. Olemme usein suunnitelleet luokkakokouksen järjestämistä, mutta se on aina kaatunut kiireisiin ja asia on tuntunut mahdottomalta toteuttaa. Itselläni ei ole enää keitään tuttuja entisellä kotipaikkakunnalla.

Mutta liekö meihin vanhuus iskenyt, kun nyt päätimme kuitenkin ryhtyä toimeen. Vuoden kuluttua tulee 40 vuotta siitä kun pääsimme ylioppilaiksi, ja kun katselimme luokkakuvaa, muistimme pitkän miettimisen jälkeen kaikkien nimetkin - jos totta puhutaan pari nimeä jäi piiloon aivosoluihin, mutta yllättävän paljon muistimme kuitenkin.

Koulukaverit-sivusto netissä on yksi väline, jonka avulla alamme etsiä ihmisiä, Facebook toinen. Kaverillani oli vielä sentään muutama tuttu kotipaikkakunnalla, joihin on ollut yhteyttä, joten hän alkaa kysellä näiltä. Ehkä siitä vähitellen joku tuntee taas jonkun toisen jne. Tai mistä minä tiedän, vaikka niillä muilla luokkakavereilla olisi ollut kokouksia vähän väliä - ei ainakaan minua ole mukaan kutsuttu!

Joillakin on kokemuksia luokkakokouksista, jotka on järjestetty tanssiravintolaan. Syönnin jälkeen on alkanut kova musiikki ja tanssin jytke, eikä juttelemisesta ole sen jälkeen tullut enää mitään. Sitä virhettä emme aio tehdä. Järkkäämme tilaisuuden jonnekin muualle, että saa kuulumiset hyvin kerrottua. Jos porukka sitten lopuksi haluaa mennä jonnekin iltaa istumaan, on se toinen juttu.
Jännittää jo etukäteen, onnistummeko saamaan ihmisiä kasaan. Kunhan edes puolet löytäisimme.

Hoidokit häviävät

Alan uskoa, kun eläkeläiset väittävät, että vapaalla ollessa on kiireempää kuin työssä konsanaan. Minullakin on loma alkanut ja kiireempää nyt on kuin ikinä töissä käydessä. Mutta tämä on mieluisaa kiirettä. Aatu-poika ilahduttaa meitä vielä ensi viikon puoliväliin saakka. Hän näyttää vievän kahden ihmisen ajan melko tarkkaan ja siis sellaisten ihmisten, jotka nyt ovat kotona. Mietin kauheasti, miten olen joskus voinut nuorena hoitaa peräti kahta pientä lasta ja käydä vielä töissäkin ja silloin oli koirakin, jota piti lenkittää monta kertaa päivässä. Mutta eipä silloin päässyt tulemaankaan vyön tilalle makkarakerrosta.

Nyt meillä kuluu suuri osa ajasta myös hoitokissojen etsiskelyyn. Eräänä päivänä etsittiin olan takaa toista kissaa, eikä mistään löytynyt. Katsoin viimein saunan puolellekin ja siellähän elukka makasi tyytyväisenä lauteilla. Se oli pyykkejä koneeseen laittaessa livahtanut selän takaa saunaan.

Toisena päivänä oli toinen kissoista hävinnyt. Ei se ollut vintillä pianon takanakaan selällään koivet taivasta kohti, kuten joskus. Ihmettelen muuten suuresti, miten kissa voi sillä lailla nukkua. Luulisi ottavan selkärankaan kova alusta.
Vasta illalla samaisessa vinttihuoneessa tietokoneella istuessani kuuntelin, miten joku rapisi juuri siellä pianon takana. - Ei mitään. Älysin viimein katsoa komeroonkin, ja sieltä kissa könysi vieraspeitteiden ja talvivaatteiden seasta esiin. Jossain välissähän se oli sinne ehtinyt selän takaa luikahtaa.

Onneksi ei meidän ole tarvinnut sentään vielä lasta etsiä päiväkausia. Toistaiseksi hän on pysynyt näköpiirissämme.

Rementikon ajatuksia

Pohjanmaan keikka on heitetty, lyhyeksi jäi taas käynti, mutta saapahan käydä useammin kun ei kerralla viivy liian kauaa. Äiti ja isä viettivät timanttihääpäiviään eli ovat olleet naimisissa 60 vuotta. Toivoivat että kaikki jälkeläiset eli lapset, lastenlapset ja lastenlastenlapset olisivat paikalla, ja niinhän me olimmekin.

Kesäisin katselen aina, kun linnut ovat saaneet pöntöllisen poikasia ja lentelevät pesueineen suurina parvina. Nuo pöntölliset lintuja tulivat nyt mieleeni, kun kaikki meistä ahtautuivat samaan huoneeseen. Samalla tavalla vanhempani ovat kuudessakymmenessä vuodessa saaneet aikaan tuvallisen uusia ihmisiä. Ei mikään huono saavutus.

Olen asunut niin kauan poissa synnyinseuduilta, että kuulostaa jo surkuhupaisalta kuunnella ihmisten puhetta. Sitä paitsi ei ennen vanhaan edes ollut sellaisia sanoja, joihin olisi r-kirjainta saanut tungetuksi niin tiuhaan kuin nykyään. Vai miltä tämä kuulostaa:

"... ja huumeriileriäki on jo joka paikas... Min´en tuata siireriä niin kauhiasti jua, se vaan lisää rementootumista, vireoota ei liioon oo tullu kattottua". Sitten yhtäkkiä muistuu mieleen, että sanoissahan kuuluu olla d: "Dariosta kuuluu ny hyvin ku on stedeot".

Minuakin taitaa vaivata rementia, kun en millään muista, mikä muu d-kirjaimellinen vierasperäinen sana oli tosi kutkuttava äännettäessä paikallisesti. Mutta niitähän ei juuri tarvitse keksimällä keksiä. Laittaa vain kaikkiin d-sanoihin ärrän, ja alkaa viihdyttää itseään.

Ja siellä järvetkin ovat vain pieniä itse tehtyjä lätäköitä. Kuvassa juuri tehty "järvi" uimarannaksi.

Surströmming

Lähden tästä länteen päin viikonlopuksi, joten katselkaa sillaikaa videota, jossa avataan hapansilakka-purkkia (surströmming). Jossain päin Ruotsia hapansilakkaa vieläkin syödään, mutta haju on todella kuvottava. Silakka valmistetaan tynnyrissä pari viikkoa huoneen lämmössä,ja voi vain arvata, miten kalan siinä tilassa käy.

Hapansilakkajuhlia vietetään yleensä elokuussa, jolloin tulee ensimmäiset uudet silakat. Syödään, perunan, sipulin ja ohuen rieskan (tunnbröd) kanssa. Päälle on pakko ottaa väkevät huikat. Taitaa olla tapa säilynyt vain erikoisuutena turisteja varten.

Saalista tulee

Jo aiemmin keväällä kävimme etsimässä korvasieniä. Emme käy sienessä niinkään saaliin takia,vaan ulkoilun ja raittiin ilman toivossa. Mutta tuli saalistakin, oikein kassikaupalla! Ei sieniä, mutta muuta saalista.

Tuli sieltä yksi nyrkinkokoinen korvasienikin, oli kai muilta jäänyt näkemättä. Ainakin jäljistä päätellen siellä oli kaksijalkaisia käynyt samoilla asioilla kuin mekin. Jäljistä päätellen siellä oli ollut kolmenlaisia sorkkaeläimiäkin, hirviä, pienempiä hirviä ja vielä pienempiä hirviä.

Ja tietysti oli kaljapulloja ja -tölkkejä. Keräsimme talteen, niitä kun kerää tarpeeksi, on kasassa jo hyvät rahat. Juu juu, tiedän, jo sieluni silmin näen, millaiseen virneeseen ihmisten suu menee, mutta kyllä mies on aina kerännyt kaikki näkemänsä pullot. Ja on hän pullorahoilla ostanut pyöränkin ja sukset. Alkon tuotteisiinkaan ei meillä ole tarvinnut pitkään aikaan laittaa ns. omaa rahaa, kaikki mitä siitä firmasta tarvitaan, saadaan vaihdossa ja vieläpä maksavat meille kassasta käteistäkin.

Oli kerran oppilaitten kanssa puhe pullonkeruusta ja suosittelin sitä heillekin. Naureskelivat vain. Mainitsin vielä, että en oikein itse ilkeä vieläkään niitä juuri ihmisten nähden keräillä, luulevat vielä puliakaksi. -Eikä mitä, sanoivat. -Kaikkihan vain ajattelevat, että "du bist naturfreundlich!" (=luontoystävällinen).
Voi kun herttaista.

Mutta takaisin saaliiseen. Oli siellä muovipussikin. Sellaisissa usein on enemmältikin pulloja ja toivorikkaana mies avasi pussin. Ei kyllä olisi kannattanut! Ei ollut pulloja eikä tölkkejä! Mutta oli nelikiloinen hauki!! Keskellä metsää. Ja lemusi kuin ruotsalaisten herkku hapansilakka. Jos yhdestä hauesta lähtee sellainen löyhkä, voi vain kuvitella miltä haisee jossain katastrofialueella, kun ihmisruumiit mätänevät kuumassa ilmanalassa.

Ei ole Suomessa köyhyyttä, kun selvää ruokaa on varaa heitellä menemään. Ja miksihän sitä ei ollut ymmärretty haudata, vaan oli jätetty muovipussiin mätänemään. Kuulin viime kesänä eräältä paikkakunnalta, että järven rantaan menevällä polulla on kesäisin siellä täällä isojakin kaloja. Pikkupojat onkivat niitä, mikä on tietysti hyvää ajankulua, mutta äidit kieltävät tuomasta niitä kotiin. On huomattavasti helpompaa vain mennä hampurilaiselle mäkkäriin kuin ruveta kalaa perkamaan.

Lukemiani kirjoja

Jes, monissa blogeissa kehotetaan kertomaan kirjoista, jotka ovat olleet vaikuttavia. Vaikka en ole koko talvena joutanut lukea yhtään kirjaa, aloin muistella mitä olen joskus aiemmin lukenut. Tälle listalle pääsivät ne, jotka ensin tulivat mieleen. Aikamoista arpapeliä kuitenkin, koska hyviä kirjoja on paljon. Näistä kaikista en enää oikein muista tarkkaan juontakaan, mutta sen vain muistan, että ehdottomasti lukemisen arvoisia.

1. John Steinbeck: Punainen poni
Sain keskikouluaikana jostain kirjoituskilpailusta palkinnoksi John Steinbeckin iki-ihanan Punaisen Ponin, joka kertoo pienen pojan iloista ja suruista hänen hoitaessan poniaan. Kirjalla oli sikäli suuri merkitys, että se ohjasi lukemaan muitakin Steinbeckin kirjoja kuten Helmi, joka kertoo köyhästä meksikolaisesta perheestä 40-luvulla. Perheen isä löytää arvokkaan helmen, mutta huomaa, että rikkaus ei tuokaan onnea.
Steinbeckistä tuli yksi lempikirjailijoitani.

2. Chang Jung: Villijoutsenet
Kirja kertoo kolmen kiinattaren, isoäidin, äidin ja tyttären tarinan. Minua kiehtovat yleensä omaelämäkerrat ja eri kulttuurit ja tämä on molempia. Kirja on samalla Kiinan olojen ja kulttuurin kuvausta keisarillisesta Kiinasta ihan nykypäiviin saakka.

3. Lorenzo Carcaterra: Katuvarpuset
Karmiva kuvaus kasvatuslaitos- ja vankilaoloista New Yorkin Hell´s kitchenistä 60-luvulta, aiheina mm. pedofilia. Tämäkin on tositarina, kirjoittajan itsensä kokemana. Amerikka ei todellakaan ole aina se onnen maa, joksi monet sitä kuvittelevat.

4. Dominique Lapierre: Ilon kaupunki
Tällä kertaa ollaan Intiassa Kalkutassa ja köyhien ihmisten parissa.

5. Waris Dirie: Aavikon kukka
Somalialaisen huippumallin, ympärileikatun naisen tarina. Ja kuinkas muuten, omaelämäkerta.

6. Frank McCourt: Seitsemännen portaan enkeli
Jälleen yksi parhaita omaelämäkertoja, nyt ollaan Irlannissa Limerickin kaupungissa. Kirja kertoo elämäntaistelusta erittäin köyhissä oloissa.

7. Mika Waltari: Sinuhe Egyptiläinen
Parhaita suomalaisten kirjoittamia kirjoja. Kuitenkin suomalaisten liian vähän tuntema.

Haasteissa on kehotettu kirjoittamaan viidestä kirjasta, mutta kun en löytänyt koneesta pysäytysnappia, tuli kirjoja seitsemän. Sitä paitsi nämä kaikki olivat niitä, jotka pasahtivat yhtaikaa mieleen.

Testailehan tietojasi lukioajoilta

Viime perjantaina kevätretkellä oppilaiden kanssa tenttasimme myös eläkkeelle jääviä opettajia. Kysymykset oli laadittu kummallekin toistensa ammattialan aiheista: äidinkielen opelle matematiikka-aiheisia kysymyksiä ja matikanopelle äidinkielen opettajan alaan kuuluvia kysymyksiä. Eli niitä asioita, joita opettaja päivittäin oppilaidensa kanssa pähkäilee.

Laitetaanpa hieman lukijoidenkin aivosoluja liikkeelle. Saat testata, muistatko mitään kouluajoiltasi. Vastaukset kuvan jälkeen, mutta älä vilkuile etukäteen! Ja arvatkaapa, kuka on laatinut matematiikanopen alaan kuuluvat kysymykset ja vastaukset? -En minä ainakaan! Ilmeisesti ihan peruskamaa, mutta hieman ehkä vaipunut unohduksiin.

A. Matematiikan opettajalle äidinkielen ammattialaan kuuluvia kysymyksiä:

1.Mistä teoksesta on lause: Niin kuin hyvin tiedetään, on Jumala kaikkivaltias, kaikkitietävä ja kaukaa viisas?
2. Luettele lauseenjäsenet lauseesta: Marjatan koira vetää Marjattaa kovasti.
3.Mikä on valokki?
4.Mikä on pluttana?
5.Kuka on Suomen kansallisrunoilija?
6.Kuka on vuoden 2008 Tieto-Finlandia-palkinnon saaja?

B. Äidinkielen opettajalle matematiikan opettajan alaan kuuluvia asioita:

1. Kuinka kuuluu Pythagoraan lause?
2. Mikä on kulman sini?
3. Ratkaise yhtälö 4x – 5 = 2x + 1
4. Minkä alkuaineen kemiallinen merkki on N?
5. Arkhimedeen laki?
6. Mikä on kullan kemiallinen merkki?
7. Mitä tarkoittaa yhtälö E = mc2

A. Vastaukset:
1. Väinö Linnan Tuntematon Sotilas.
2. Marjatan: genetiiviattribuutti
koira: subjekti
vetää: predikaatti
Marjattaa: objekti
kovasti: adverbiaali
3. suomuurain (eteläpohjalaisessa murteessa)
4. kuorittu maito eli kurri (varsinaissuomen murteessa)
5. J.L. Runeberg
6. Marjo T. Nurminen teoksella Tiedon tyttäret.

B. vastaukset:
1. Pythagoraan lause: Suorakulmaisessa kolmiossa kateettien neliöiden summa
on yhtä suuri kuin hypotenuusan neliö.
2. Kulman sini: Suorakulmaisessa kolmiossa kulman (muun kuin suoran kulman) sini on vastaisen kateetin ja hypotenuusan osamäärä. b

3. Yhtälön ratkaiseminen: 4x – 5 = 2x + 1
4x – 2x = 5 + 1
2x = 6
x = 3

4. Alkuaine: typpi (N tulee latinan sanasta nitrogenium).
5. Nesteessä olevaan kappaleeseen kohdistuu ylöspäin kohottava voima, ns. noste, joka on yhtä suuri kuin kappaleen syrjäyttämän nestemäärän paino.
6. Kulta: kemiallinen merkki Au (tulee latinan sanasta aurum).
7. Einsteinin kuuluisa lause: Energia on yhtä suuri kuin massa kertaa valon nopeus toiseen potenssiin.

Viinaa tyrkytetään

Minua ihmetyttää vieläkin se, miten alkoholipitoisia juomia tyrkytetään toiselle sumeilematta kielloista huolimatta. Ei auta kaunis "kiitos ei". Ei auta hieman jämäkämpi "kiitos ei". Ei auta käden laitto lasillekaan. On ruvettava selittelemään jos jonkinlaisia tekosyitä. Aina ei auta sekään, että sanoo olevansa kuski, silloinkin kuulee: "Kyllä sitä vähän voi ottaa".

Ylioppilasjuhlia kierrellessä tietysti asiaan kuuluu joka paikassa maljat alkajaisiksi. Kun kiertää monta paikkaa, ei välittäisi välttämättä olla ihan pöllyssä viimeisessä paikassa, eikä alkoholi muutenkaan ole välttämätöntä. Ilahduttavasti on monissa paikoissa jo automaattisesti kahdenlaista: alkoholiton ei ole enää mitään kummallisen poikkeavaa. Usein on kuitenkin sitten niin, että alkoholitonta on vain yksi lasi tarjottimella, ja jos joku muu ottaa sen, on tarjoilijan aina kuitenkin juostava erikseen hakemaan kuskille omansa.

Tänä vuonna en ollut itse kuskina, mutta kesken päivän muistin, että minunhan pitää ajaa auto koululta kumminkin illalla kotiin. Aloin siis vältellä väkevämpää juotavaa, mistä aiheutui muille heti ylimääräistä juoksemista ja vaivaa.

Toinen on sitten booli. Monissa paikoissa on boolimalja, josta saa itse käydä hakemassa juomista, jos haluaa. Ja niin on hyvä. Mutta on sitten paikkoja, joissa isäntä tuo automaattisesti täyden boolilasin nenän eteen, halusi tai ei. En tiedä, kenen edun mukaista on tuoda pöytään täysinäisiä lasillisia edes kysymättä, ja sitten kaataa ne pois, jos niitä ei ole juotu. Sattui nytkin niin, en ollut aikonutkaan juoda boolia, ja siihen se jäljiltäni jäi pöydälle koskemattomana. Näytti jääneen puoliksi juotuja lasillisia muiltakin.

Mietin aina tuota ihmisten suhtautumista viinaan. En muista, että minulle olisi koskaan tyrkytetty ruokaa samalla tavalla. En ole yksissäkään juhlissa vielä törmännyt sellaiseen, että isäntä tuo automaattisesti eteeni lihapullia ja hokee, että kyllä niitä nyt jonkin verran voi ottaa. Luulisi nyt tähän ikään mennessä jokaisen itse tietävän, mitä haluaa ja mitä ei.