Euron koru

Minä olen saanut kultaisen ansiomerkin. Ei suinkaan minulla mitään ansioita ole, muuten vain myönsivät. Olen palvellut kuntaa 30 vuotta, tarkkaan ottaen jo 31 vuotta. Eilen luovutustilaisuudessa kunnantalolla oli monia pitkän työuran tehneitä kultaisen tai hopeisen merkin saajia.

Itsekin sain kymmenen vuotta sitten hopeisen merkin, jonka nyt löysin lipaston laatikosta ihan mustuneena. Sen viereen laitoin nyt tämän uuden. Laatikon pohjalla oli kaksi pronssistakin ansiomerkkiä, mutta ne ovat tulleet jo toistakymmentä vuotta sitten, kun olin paikallisen OAY:n sihteerinä. Niitä on kaksi sen takia, että eivät olleet muistaneet minulle sellaisen jo antaneensa. Kovin olin ihmeissäni, kun vuoden kuluttua ensimmäisen saamisesta minulle juhlallisesti luovutettiin toinenkin.

Mihinkähän näitä käyttäisin? Jospa laitan riviin rinnuksiin sitten, kun minut kutsutaan presidentin linnan juhliin. En minä valita, kiva että muistetaan, mutta olisi minulle kelvannut hierontalahjakorttikin, jonka kymmenen vuotta palvelleet saavat. Varsinkin kun koko talven olen omin kustannuksin joutunut käymään hierojalla.

Laitoin muuten kaulaani tähän tilaisuuteen kaulakorun, jonka nyt keväällä sain omalta abiluokaltani. Siihenkin liittyy hupaisa tapaus. Oppilaat ojensivat sen minulle yo-juhlassa ja sanoivat: ”Koska sinä olet Pohjanmaalta, ostimme sinulle tällaisen Euran korun!”
Sattui sitten myöhemmin, että kun minulla oli tuo samainen koru kaulassa jossain tilaisuudessa, joku kysyi minulta, onko tuo nyt sitten se euron koru. Hämmästelin kovasti kysymystä, kunnes selvisi, että koko sali oli kuullut väärin ja luullut, että olen saanut vain euron maksavan korun!

Minua harmittaa, etten tullut juhlassa oikaisseeksi, että Eura on kaukana Pohjanmaalta, olisi samalla tullut ehkä selväksi tuo maksuasiakin. En kuitenkaan halunnut nolata oppilaita ihmisten edessä ja paljastaa heidän huonoa maantieteen tuntemusta, enkä varsinkaan, kun en itse luullut sen maksaneen vain euron. Päinvastoin, koru oli oikein Kalevala-koru, josta olen hyvin onnellinen.

P.S. Kuvassa oleva kasvi on masmalo, rauhoitettu kasvi.

Siunattu hulluus

No nyt sitten tuli käytyä katsomassa toinenkin kesäteatteriesitys, Aapelin Siunattu hulluus. Tasoero keskiviikkona nähtyyn esitykseen oli huomattava. Mutta onhan tämä kyllä paikkakunnalla toiminut amatööriteatteri jo 30 vuotta, ja koko ajan ollut sama ohjaajakin, joten kokemusta on. Näyttelijät ylsivät hyvään tasoon, tuntui kuin olisi ollut ammattinäyttelijät asialla. (Selvyyden vuoksi täytynee mainita, että keskiviikkoisessakin esityksessä näyttelijät tekivät kyllä parhaansa, mutta toteutuksen olisi ehkä voinut tehdä toisin tai sitten valita toisenlaisen kappaleen).

Lavasteratkaisut olivat erinomaisia pienestä esitystilasta huolimatta. Teatteriryhmä on jopa saanut rannasta hyvältä paikalta rinteestä vakituisen esiintymispaikan kiinteine istuinpenkkeineen ja esiintymislavoineen.
Paikallista teatteria käy senkin vuoksi mielellään katsomassa, että näyttelijät ovat kaikki tuttuja, useat entisiä oppilaita. Vain yksi henkilö oli ihan vieras, täytynee ottaa selvää, ettei vaan hänkin ole entinen hyvänpäiväntuttu.

On muuten ihme juttu, miten suomalaiset pukeutuvat aina kalenterin mukaan eikä sään mukaan. Me olimme tumpanneet pitkiä kalsareita ja villapuseroita myöten päällemme, hanskatkin löytyivät ja valtava villahuivi. Muut hytisivät jo ennen esityksen alkua kylmästä. Mitähän varten? Kyllä kai Suomessa luulisi ihmisillä vaatetta olevan. Mutta me saatoimme keskittyä rauhassa esitykseen, muut värjöttelivät nenä sinisenä, kai saavat vielä virtsatietulehduksenkin kylmästä. Meidän takapuoli sen sijaan pysyi lämpimänä, kun ymmärsimme ottaa lämpimät istuinalustatkin mukaan.

Nimenomaan harrastus

Harrastus on sellainen, johon menee paljon rahaa. Siitä päätellen meidän puutarhanhoito on ihka oikea harrastus. Meidän kasvimaan pitohan on ”sieltä tännepäin” kuten savolaiset sanovat. Viime viikolla menin vihdoin katsomaan, olisiko porkkanan harvennusta - ei ollut. Ei ensimmäistäkään tupsua ollut tullut pinnalle. Mutta ei ollut roskiakaan, ei sen puoleen. Roskien puuttuminen oli minusta suurin ihme. Siinä mihin muistaaksemme laitettiin keväällä porkkanaa, oli musta kohta, ei kasvanut mitään.

Tavallisesti meillä porkkanat on kylvetty aina jotenkin väärään aikaan. Joko liian kylmään tai kuivaan tai sitten juuri sellaiseen aikaan, että porkkanakemppi-niminen elukka käpristää kaikki varret, jolloin ei tarvitse pelätä sadonkorjuuta syksyllä. Lannoitetta on myös tavallisesti joko liikaa tai liian vähän, tai sitten sitä on sopivassa määrin mutta vääränlaista. Ainoa mikä meillä tykkää kasvaa olosuhteista huolimatta on sipuli. Siitä saammekin yleensä koko talven tarpeen, mikäli saamme ne säilymään yli talven.

Omenapuitakin meillä on monenlaisia, vanha puutarha kun on. Vanhojen puiden oksien katkominenkaan ei onnistu oikealla tavalla, oksan päät alkavat työntää tiheää kasvustoa. Uusien istutus on uhkapeliä. Ensimmäisinä vuosina jänikset syövät oksat. Jos ne saa suojatuksi jäniksiltä suojaverkolla, tulevat kauriit, jotka yltävät ylemmäksi. Jos saa pinnan suojatuksi, alkaa joku järsiä juuria maan alta.

Ei kirsikankasvatus ole yhtään helpompaa. Puut kukkivat niin aikaisin, että ei ole pölyttäjiä, varsinkaan tänä vuonna kun kaikki ampiaiset ja kimalaiset ovat koko maasta hävinneet. Tai on niin kylmää, että halla vie kukat tai kova vesisade, etteivät kukat ehdi pölyttyä. Jos muutaman kirsikan näkee puussa ja odottaa satoa kieli vyön alla, ehtivät linnut kuitenkin ennen kuin edes maistaa saa.

Joku hämmästelee nyt, miksi sitten yrittääkään, kun noin vaikeata on. No, onhan se kiva katsoa tuleeko tällä kertaa sutta vai sekundaa. Aina siellä jokin onnistuu, ja silloin saa syödä todella puhtaita ja makeita tuotteita. Eli ilmeisesti työ on kuitenkin vaivan arvoinen, koska sitä jaksaa tehdä vuodesta toiseen riskeistä huolimatta. Mutta ihmettelenpä vain niitä ihmisiä, jotka kadehtivat maanviljelijöiden maataloustukia. Kun tietää miten veitsenterällä viljeleminen on ja miten monia uhkia sadolla on, soisi viljelijöille edes jonkinlaista palkkaakin siitä. Mutta ihmisten mielestähän ruoka pitäisi olla ilmaista.

Vikako minun korvien välissä

Eilen illalla lähdimme katsomaan paikallisen harrastelijaryhmän teatteriesitystä. Jos ei niissä käy, annetaan ymmärtää, että et ole sivistynyt, kun et kulttuurista mitään ymmärrä. Minä kyllä uskallan väittää - vaikka ei kovin ilkeäisi haukkuakaan, kun moni paikallinenkin tätä blogia lukee - että tähän tilaisuuteen ei olisi kannattanut mennä.

Paikkakunnalla on ainakin neljä eri teatteriharrastajaryhmää ja hyvä niin. Tavallisesti esitykset ovat olleetkin ihan kivoja ja näyttelijät tehneet parhaansa, mutta eilinen oli lievästi sanottuna surkea. Kiljusen herrasväen toilauksista oli kyse. En tunne Jalmari Finnen Kiljus-tuotantoa paremmin, liekö sitä tarkoitettukaan teatteriesitykseksi. Mutta kuka jaksaa katsoa toista tuntia Kiljusen herrasväen erilaisia kilpailuja? Esimerkkinä nyt vaikka puukepillä kävely -kilpailu. Seitsemän henkeä kun yrittää kilpailla puukepeillä kävelyssä. Tai pussihyppelyä! Tai pyörälläajoa! Ja kaikki seitsemän kertaa, kun jokaisen piti se tehdä. Ja kaikki tapahtui kuin hidastetussa filmissä.

Ihan oli tunne kuin olisin ollut koulussa pakotettuna istumaan vahtimassa oppilaitten jotain kilpailuja urheiluteemapäivinä. Vieressäni istui joku kesämökkiläinen perheensä kanssa. Oli ilmeisesti opettaja myös, puheista päättelin. Perhe huokaili ihan ääneen koko ajan, mies otti kännykkänsäkin esiin ja alkoi sillä näpytellä, enkä ihmettele enkä tuomitse yhtään.

Hyvin vähän tässä tarvittiin näyttelemistä. Vai oliko niin, että sitä ei ollut osattu tehdä oikein? Pitänee mennä huomenna katsomaan toisen ryhmän jotain toista esitystä. Jos sekin on yhtä kurjan tuntuinen, vika onkin minun korvien välissä.

Saapuminen ihmisten ilmoille

Nyt kun kesällä ei ole koulua, täytyy repiä riemua muualta. Olen lukenut kesän mittaan useitakin kirjoja, joita en olisi malttanut jättää käsistäni. Tykkään tosipohjaisista tarinoista. Yleensäkin pidän kirjoista, joissa kerronta on suoraa, en siedä arvoituksellisia filosofisia vaikeaselkoisia sepustuksia, vaikka kuinka ihmiset väittävät sellaista sivistykseksi. Niissä menee vain hermot.

Viime kirjastokäynnillä käsiini sattui Misha Defonsecan Susilapsi. Se kertoo 7-vuotiaasta tytöstä, joka lähti viime sodan aikana Belgiasta vaeltamaan Euroopan halki kohti itää vanhempiaan etsien. Vaellus ulottui aina Venäjälle saakka ja kesti neljä vuotta. Eläimen raatoja matkalla syöden, susien kanssa eläen ja sodan kauhuja kokien tyttö vaelsi eteenpäin ja selvisi lopulta takaisin kotiin, jossa ei ollut jäljellä enää mitään.

Minun, joka olen aina saanut elää turvattua elämää, on tosi vaikea käsittää, miten tuo on mahdollista. Mutta aika oli toinen ja ihmiset toisenlaisia, ilmeisesti muutenkin sitkeämpiä kuin me nykyään pumpulissa eläneet.

Olen juuri saanut lahjaksi Sabine Kueglerin Paluun viidakkoon. En ole kirjaa vielä lukenut, mutta kun luin ensimmäisen osan Viidakkolapsi, ihastuin siihen kahdestakin syystä. Tietysti juuri siksi, että se on tositarina: lapsuutensa viidakossa viettänyt lähetystyöntekijän lapsi tulee yhtäkkiä länsimaiseen yhteiskuntaan. Ongelmat ovat suuret, lapseen ei osata suhtautua oikealla tavalla. Juuri omien kokemusten puute tuollaisesta kai saa aikaan sen, että lasta ei uskota eikä ymmärretä hänen palattuaan.

Toisekseen kirja kertoo juuri niiltä alueilta Indonesian viidakoista, joissa sisareni on ollut työssä. Hänkin kertoi, että meno viidakkoon töihin oli itse asiassa aikoinaan pienempi shokki kuin paluu sieltä ns. sivistyksen pariin. Luettuaan nämä kaksi kirjaa laittaa sivistyksen todellakin lainausmerkkeihin. Meillä on kyllä kirjasivistystä, mutta missä on sydämen sivistys?
Jotenkin samantyyppisiä ongelmia kokivat näiden molempien kirjojen kirjoittajat.

Luin tuon Viidakkolapsen jo toissa talvena. Kun kerroin siitä silloisille oppilailleni, oli pari oppilasta lukenutkin sen. Oppilaat arvostelivat kirjoittajaa rankimman jälkeen, mikä hämmästytti minua kovasti. Arvostelivat lähinnä siksi, että tuollaisilla erikoisilla kokemuksillaan joku tienaa rahaa. Miksi ei saisi ansaita rahaa? Sehän on rehellisin keinoin ansaittua. Minusta tuntuu, että jos tällaisessa tulee ensimmäiseksi mieleen vain kateus, miten joku on tienannut kirjalla rahaa, ei ole pystynyt eläytymään kirjoittajan tarinaan eikä oivaltanut sen sanomaa.

Kissa näkee näkyjä

Näkevätkö eläimetkin näkyjä? Ainakin tyttären toinen kissa näkee jotain, mitä me vajavaiset ihmiset emme näe. Jo pienenä se katseli olohuoneen lattialla kattoon ja pyöritti päätään melkein niskansa nurin taittaen, naukuen samalla näkemälleen. Aivan kuin katossa olisi kierrellyt joku tai jokin ja kissa seurasi sitä katseellaan. Me ihmiset emme nähneet kuin tyhjää, ei liioin toinen kissoista huomannut mitään, köllötteli kaikessa rauhassa.

Kerran tämä kissa nukkui keittiössä kaapin päällä. Yhtäkkiä se heräsi, nousi ylös ja häntä ja niskakarvat paksuina pörhisteli vastakkaiselle seinälle. Tiirailimme ja ihmettelimme mitä siellä oli, mutta emme nähneet mitään, ei edes kärpäsiä koska oli talvi, vain astiakaapit. Menin kissan eteen, mutta se kurkotti ohitseni nähdäkseen sen jonkin, mille pörhistelikin. Taaskaan ei toinen kissa reagoinut mitenkään.

Näitä kissoja ulkoilutetaan valjaissa. Ulkona nyt saattaa tietysti olla vaikka mitä, eläimiä pensaissa tai auto pörrää tiellä, ja niitä pitää säikkyä. Mutta kerran grillimökin ja pensasaidan välisessä pari metriä leveässä aukossa oli jotain, mitä kissa kammosi. Siitä ei kissa suostunut menemään, sähisi vain. Samalla tavalla kuin siinä olisi seisonut joku ihan nähtävillä, mutta me emme nähneet mitään.

Kissat ovat nyt seitsenvuotiaita. Vieläkin tämä kissa joskus seurailee olohuoneessa jotain, mutta ei enää pelkää eikä nau´u. Se on kai jo oppinut, että sellainen kuuluu asiaan. Minä vain toivon, että jos siellä jonkinlaisia olioita kulkee, ne olisivat hyviä, eivätkä pahoja.

Vielä kääntämistä

Sain taas tänään käännettäväksi pienen tervetuliaispuheen taidenäyttelyn avajaisiin. Tämä on eri taidenäyttely kuin mihin käänsin paikallisten taiteilijoiden taulujen nimiä. Täällä on näytillä venäläisten taiteilijoiden töitä. Aleksander Zimin ja Vitold Smukrovitch ovat suostuneet esittelemään teoksiaan pienessä käpykylässämme, vaikka heillä on näyttelyitä ympäri maailmaa Kiinaa ja Kanadaa myöten. Puhe on hyvä olla myös saksaksi, sillä myös saksalaisia turisteja saapuu tilaisuuteen.

Työ olikin nyt helpohko, ei edes täyttä sivua. Sitä paitsi nykyään auttaa internet kovastikin. Jos ei tiedä, käytetäänkö jotain sanaa jossain yhteydessä, lyö vain koko ilmauksen internettiin. Jos siellä on samanlaisia idiomeja eli kiinteitä sanontoja, on asia okei. Nyt minua onnesti, kaikki hankalatkin tapaukset olin oivaltanut oikein. Ei mennyt kuin tunti yhteensä. Joskus saa pähkäillä kauankin.
Minutkin kutsuttiin avajaistilaisuuteen, kaipa tietysti, kun sinne on yleinen kutsu lehdessä.