Miten järjestää saksanopetus

En ole päässyt itseni kanssa sovintoon, miten järjestän ekaluokkalaisten saksanopetuksen. Tavallisesti minulla on ollut kahden- ja kolmenkinlaisia oppilaita samassa ryhmässä: vasta-alkajia, a-saksalaisia ja jokunen joltain muulta vuosikurssilta.

Usein on tehty niin, että vasta-alkajille on annettu 1-2 kurssia opetusta omana ryhmänään ja sen jälkeen he ovat tulleet muiden mukaan ja keikkuneet siellä mukana. Joskus on ryhmällä ollut sama oppikirja, joskus eri kirjat ja silloin olen opettanut puolet ajasta toisia, puolet toisia ja muun ajan he ovat tehneet töitä itsenäisesti.

Nyt on tilanne se, että vain yksi oppilas alkaa alkeista, hänelle ei järjestetä omaa kurssia. Rehtori esitti, että alkaisin vasta-alkajan kanssa alusta ja muut tulevat mukaan sitten, kun katsovat ajankohdan sopivaksi. Sekin tuntuu kummalliselta, he ovat sentään jo 8-luokalta lukeneet saksaa ja alkeiskirja on heille liian helppo. Sitä paitsi sain selville, että jokainen on ostanut jo omaa tasoaan vastaavan oppikirjan. (Enää ei muuten ole A-saksan lukijoita, kakkosella on viimeiset ala-asteella saksaa lukeneet).

Ilmeisesti kallistun sellaiselle kannalle, että opettaisin vaikkapa viisi oppituntia tukiopetustuntina ihan alkeista alkavalle, sen jälkeen kun kurssi alkaa, olisivat kaikki samassa ryhmässä, lukisivat vaikkapa omia oppikirjojaan, kun ne kerran on ostettu ja sitten ensi vuonna olisivat ihan samassa.
Kas kummaa, tässä kirjoittaessani asia selkeni minulle, niin taidan tehdäkin. On minulla aikaa vielä asiaa pohtia, saksa alkaa heille vasta ensi jaksossa.

Jipii - nyt se alkoi

Tänään tulivat oppilaat kouluun. Sain oman ryhmänkin. Minun piti saada vapaavuosi ryhmänojaajan töistä, mutta minulla on vieläkin kahden tunnin vajaus opetusvelvollisuudessa, joten otin ilomielin vastaan tämän työn. Ja mukavalta ryhmä tuntuikin. Opin kaikkien nimetkin jo, en välttämättä etunimeä ehkä muista, mutta tiedän kuka kukin on. Jokaisella on joku äiti, isä, sisarus tai kummin kaima, jota olen opettanut, ja kun oikein tutkii kasvoja, löytää jonkinlaista yhtäläisyyttä muuhun sukuun. Oikein piti varoitella, etten minä uteliaisuuttani heidän sukutaustojaan kysele, vaan siksi, että oppisin siten muistamaan heidät paremmin.

Kun meillä jäi sitten tunti aikaa ennen aineenopettajien tunteja puolilta päivin, ehdimme jo ottaa pienen psykologisen testinkin siitä, miten ihminen oppii ja muistaa asioita paremmin. Näytin kalvolta 12 kpl mielivaltaisia sanapareja, esim. kynä-kivi, taulu-heinä jne. Oppilaitten tehtävä oli opetella ne ulkoa. Sen jälkeen näytin vain toisen sanan kustakin parista ja oppilas kirjoitti sille parin. Kun tarkistettiin, oli useimmilla vain 1-5 paria oikein.

Sitten neuvoin, että kannattaa aina jotain opetellessa liittää vieras asia johonkin tuttuun, kuten minä aiemmin heidän nimiään opetellessa. Niin näissäkin irrallisissa sanoissa kannattaa käyttää mielikuvia: mielikuvissa kynällä raaputtaa kiveä, taulussa on kuvattuna heinää jne. Otimme uudet 12 sanaparia ja kas kummaa, suurimmalla osalla oli kaikki 12 paria oikein ja heikoinkin sai vähintään 7 oikein. En tiedä auttoiko tämä neuvo tulevaisuutta silmällä pitäen, mutta yritetty ainakin on.

Yksi tunti oli meillä etäopetuslaitteisiin tutustumista, noin 20 kurssia saadaan muualta tai annetaan meiltä toiselle paikkakunnalle. Koululla on nyt kahdet laitteet, niillä varmaan pärjätään ensi talvi. Itselläni jatkuu viime vuonna alkanut saksa etäopetuksena.

Iltapäivällä oli vielä kakkosen ruotsiakin. Peräti kolme oppilasta ei ollut ostanut kolmoskurssin kirjaa ollenkaan, muistivat (?) että viime vuonna luettiin jo kolme kurssia. Niinpä heti alkaa heillä vuosi kirjojen odottelulla.
Kolmoskurssi käsittelee Suomea eri puolilta. Tunti menikin mukavasti, kun laitoimme heti pystyyn tietokilpailun Suomi-tietoudesta eri ryhmien välillä. Hyvinhän he Suomen tunsivat ja vielä ymmärsivät ruotsinkieliset kysymyksetkin. Miten minä viime vuonna luulin, että huonosti menee. Minä onneton menin vielä lupaamaan voittajaryhmälle karkkipussin palkinnoksi.

Berliini on metropoli

Vielä muutama sana Berliinistä. Siellä olimme matkan alussa ja lopussa. Ehdimme paljon, koska tunsin kaupungin melko hyvin ja tiesin, mitä missäkin on. Näin uusiakin asioita.

Berliiniläiset ovat mukavia. Minulle on sattunut useamman kerran, että kun kartan kanssa haahuilen kaupungissa, joku tarjoaa heti apua. Kaupoissakin myyjät saattavat jutella ylimääräistä, päin vastoin kuin vaikka Helsingissä, jossa myyjä vain toljottaa kuin ihmettä, jos erehtyy vähänkään ylimääräistä sanomaan. Puhumattakaan Helsingin bussikuskeista, jotka eivät sanaa suustaan saa, vaikka asiaakin kysyisi.

Joka tapauksessa Berliinissä kohdalleni sattui useitakin palvelualan ihmisiä, jotka kyselivät kuulumisia. Eräskin kehui kovasti, että onpa nyt hyvä sää, kun lähemmäs 40:tä mittari hipoi. Kun sanoin, ettei minusta ole kovinkaan hyvä, ihmetteli hän, miten niin.
Eräässä vessassa vessatäti ymmärsi hyvinkin, kun huuhtelin kasvojani kylmällä vedellä, säälitteli, että emme kuulemma täällä Suomessa tiedä kuumuudesta mitään - niin kuin ei ainakaan tänä kesänä tiedettykään.

Poliisitkin heti riensivät meitä neuvomaan, kun kartan kanssa tuppuroimme kaupungilla. Silloin olimme menossa juutalaismuseoon. Siellä en aiemmin ollut käynyt. Turvatarkastukset rakennukseen olivat yhtä kovat kuin lentokoneeseen mennessä, kaikki läpivalaistiin ja tutkittiin tarkkaan. Mutta sinne olisi pitänyt varata aikaa enemmän. Olimme juutalaismuseossa vasta viimeisenä matkapäivänä ja olimme jo niin lopen väsyneitä, että lopuksi emme jaksaneet kuin äkkiä laahautua koko nelikerroksisen rakennuksen läpi. Katsomista olisi ollut vaikka millä mitalla. Tähän museoon on mentävä toisenkin kerran, juutalaisten kulttuuri esiteltiin mielenkiintoisesti.
Pari elämystä koimme museossa. Siellä oli tila, johon päästettiin turisteja vain tietty määrä kerrallaan. Huoneeseen ei tullut valoa kuin korkealta katosta parista aukosta, ei ikkunoita, vain tyhjät seinät. Huone symboloi holocaustia. Pelottava vaikutelma, mutta ei meille varmaan yhtä kammottava kuin niille, jotka holocaustin joutuivat aikanaan kokemaan.

Toinen erikoinen kokemus museossa oli ns. Eeden, joka symboloi juutalaisten pääsyä vapauteen. Puutarhassa oli kivipaasia, jotka olivat suorassa, mutta maasto vinossa. Kun kulki paasien välissä, ei meinannut pysyä pystyssä, huimasi. Tämä kuvasi juutalaisten vaikeuksia vieraassa paikassa vapautumisen jälkeen.

Ensimmäistä kertaa onnistuin muuten näkemään juutalaisten muistomerkinkin. Se on kokonainen kortteli, johon on pystytetty valtavat määrät kivipaasia. Viereinen kuva on juuri siitä muistomerkistä, Brandenburgin portin lähellä.

Berliinissä ei voi käydä, ettei törmäisi koko ajan menneisyyteen. Äsken mainitsemieni paikkojen lisäksi turistin on nähtävä myös Check point Charlie (mikä minusta on vain rahankeruupaikka) sekä Kaiser Wilhelmin muistokirkko. Vanhasta kirkosta on jätetty pystyyn pieni osa, berliiniläiset kutsuvat sitä Hohler Zahn, reikäinen hammas. Vieressä nykyinen kirkko, joka on yksinkertaisen ja mitäänsanomattoman näköinen päältä, mutta aivan ihmeellinen sisältä, kaikki seinät sinistä mosaiikkilasia, josta valo tulvii sisälle. Kannattaa käydä.

Keisari Wilhelmin muistokirkon vieressä on Europacenter-ostoskeskus, jonka edustalla on mukava istua vaikkapa kahvin ja jäätelön ääressä, vieressä vettä pulppuava Weltkugelbrunnen, kansanomaisesti Wasserklops, lihapulla. Berliinin nähtävyyksillä on melkein kaikilla jokin kansanomainen nimi. Esim. oopperatalo on Schwangere Auster eli raskaana oleva osteri.

Kuten olen aiemminkin sanonut, maiden pääkaupungit eivät tuo koskaan esiin alkuperäistä kulttuuria. Berliinikin on suurkaupunki, joka voisi olla mistä maailmankolkasta tahansa. Mutta sainpahan taas vähän puhua saksaa ja sain taas päivitetyksi maantuntemusta.

Vihjeeksi muuten sellaiselle, joka ei ole ennen käynyt Berliinissä eikä halua ottaa osaa kiertoajelulle: Bussi numero 100 kulkee siten, että sen reitin varrelta näkee tärkeimmät paikat. Ainakin aiemmin sitä suositeltiinkin turisteille. Myös bussin 200 reitti on suositeltava.

Viihtyisä Meissen

Meissenin posliini on maailmankuulua. Vasta nyt matkan jälkeen joku hämmästeli minulle, että Meissen onkin paikkakunta Saksassa. Puhuja oli luullut, että Meissen on vain tuotemerkki. No, samalla tavalla saksalaiset ystäväni hämmästelivät nyt, kun kuulivat, että Nokia on paikkakunta Suomessa. Vielä enemmän he ihmettelivät, kun kuulivat, että siellä on alunperin valmistettu kumisaappaita.

Tiesivät sentään, että Nokia on alkujaan suomalainen, päinvastoin kuin kerran Belgiassa. Siellä isäntäperheeni alkoi katsoa minua kuin vähämielistä, kun väitin Nokiaa suomalaiseksi. Että ilkesinkin väittää pyhää japanilaista Nokiaa jonkin Euroopan loukon omistamaksi. Minulle jäi tunne, että he eivät uskoneet kuulemaansa tai luulivat käsittäneensä väärin. Epäilivät tietysti minun kielitaitoani.

Mutta Meissen nyt joka tapauksessa on saksalainen ja idyllinen pikkukaupunki. Tapasimme siellä sekä Gabin että Christinen (Oschatsissa asuvat Comenius-opet) ja vietimme heidän kanssaan ihanan päivän. Meissenin tehtaissa on tosi hyvin organisoitu kierros, jossa tulee selväksi posliinin valmistuksen salat. Ja mikä ihmeellistä: kuulokkeita turisteille on myös suomen kielellä! Ja huonekaupalla on näytillä toinen toistaan hienompia posliiniesineitä. Käyttöposliinia sekä koriste-esineitä. Myymälään pääsee sekä aluksi että lopuksi, mutta ei jostain syystä tullut ajatukseen ostaa mitään. Ihan pienikään tulitikkuaskin kokoinen esine ei lähde alle 60 euron.

Oli kiva, että meillä oli paikkakuntaa tuntevat oppaat juuri Meissenissa. Emme olisi ehkä osanneet kulkea juuri niitä katuja ja kujia, joilta näkee parhat maisemat. Meissen sijaitsee rinteillä, joten näkymät ovat todella silmiä hivelevät. Mutta alempana asuvilla ei ole helpot oltavat, kun ylhäältä rinteiltä valuu tulvavuosina vettä kuin saavista. Näimme ja kuvasimme kohdan, johon oli merkitty vuoden 2006 (muistaakseni tuona vuonna) tulvan raja. Raja oli ainakin 20 cm päidemme yläpuolella. Me tosin olemme lyhyehköjä, mutta kuitenkin!

Näimme toinen toistaan söpömpiä taloja ja tuomiokirkon. Tulimme myös tietämään, että lahjakkaille on omat koulunsa, mikä Suomessa on kauhistus, täällähän kaikki pitää olla niin tasapäistä.
Suomalaisille ei yleensä ole tuttua, että Saksassa on tosi paljon idyllisiä pikkukyliä ja kaupunkeja. Jos haluaa tutustua saksalaisuuden sisimpään olemukseen, ei kannata mennä suurkaupunkeihin. Nehän ovat sodan jälkeen uudelleen rakennettuja, kuten vaikkapa Berlin, se on kuin mikä tahansa metropoli.

Kaiken kruunaa tietysti Deutsche Gemütlickeit, johon tällä kertaa sisältyi ylhäällä rinteessä ihana viinitupa, aurinkoa, viinit, kahvia, leivoksia, hulvaton näkymä alas, hyvää seuraa tuttavien parissa.
Olimme istuneet jo ainakin puoli tuntia, kun kaverini halusi ottaa valokuvia ja siinä tulimme puhuneeksi suomea. Yhtäkkiä takanani istuva mies sanoi suomeksi: Minä voin ottaa teistä kaikista kuvan! Ilmeni, että mies asuu Saksassa, on naimisissa saksalaisen kanssa ja laulaa paikallisessa teatteriryhmässä. Ties minkä kuuluisuuden tietämättämme tapasimme.

Työt alkoivat, tuttuja Berliinissä

Nyt sitten on saatu työtkin alkamaan. Opettajien suunnittelupäivä oli tänään, onneksi satoi vettä, joten ei harmita niin paljoa. Tunnelma on ihan kiva, vaihteeksi mukava alkaa normaalilla päiväjärjestyksellä.

Loppujen lopuksi olikin kiva, että Saksan-matka oli vasta nyt ennen koulun alkua, joten sai tankatuksi aurinkoa voimavaraksi. Tänään kotiin tultua on silti tunne kuin ei lomaa olisi ikinä ollutkaan. Uusia kasvojakaan ei juuri ollut, väki vain vähenee sekä oppilas- että opettajapuolella.

Viereisessä kuvassa enkelinpasuuna, kasvoi Berliinissä museosaarella. Siitäpä muistui mieleeni, että Berliinin lentoasemalla Helsingin lähtöportilla yhtäkkiä tapasin tuttuja: yhden saksalaisen pariskunnan, jolla on kesäisin Suomessa meidän paikkakunnallamme mökki vuokrattuna. Tapaaminen oli kyllä suuri ihme, sillä ihmisiä oli halli aivan mustanaan. Ja että samalla lennolla vielä tulivat Suomeen!

Tämä pariskunta on näyttelijöitä ammatiltaan: Dagmar Papula ja Norbert Kentrup. He ovat olleet meillä tunnillakin useamman kerran, ja pari vuotta sitten olimme parin opettajan ja oppilaiden kanssa Berliinissä heidän talonsa harjannostajaisissakin. Itse asiassa talo sijaitsee Potsdamissa, entinen Itä- ja Länsi-Berliinin raja kulki heidän takapihallaan. Vähän kauempana puutarhassa on säästettynä metriä leveä pätkä rajamuuria, graffitteja täynnä tietysti.

Jo tutustumisemme alkuaikoina näiden saksalaisten nimet olivat tutun tuntuisia, kunnes ilmeni, että heistä on tekstikappale entisessä saksankirjassamme, en muista enää kirjasarjan nimeä, olisiko ollut Neue Adresse, kurssi 7 tai 8. Olipa kiva, että tapasin heidät, he toivat Suomeen vanhoja kirjoja ja tarjosivat minulle. Tietysti otan onnellisena vastaan tällaisen lahjan.

Dresdenin loistoa

Muistikuvani opiskeluaikaiselta päivän retkeltä Dresdeniin olivat hyvin hatarat: Elbe, siltoja, Zwinger, mahtavia rakennuksia, mutta kaikki harmaata, mustaa, kiviraunioita, jotka kuulemma säilytettäisiin ikuisesti, että ihmiset muistaisivat sodan kauhut.

Hieman epäilevin mielin lähestyin nyt junalla Dresdeniä. Suomalaisilla ei ole vielä tietoa, että Dresden on noussut Saksan turismin kärkeen, mikäli lasketaan turistien yöpymismäärien mukaan. Sitä edellä ovat vain Berliini, Hampuri, Köln, München. Maailman mittapuun mukaan se on noussut kilpailemaan aarteiden ja loiston määrässä Lontoon, Pariisin ja Pietarin kanssa. Olen käynyt Lontoossa, mutta en kyllä muista mitään näin mahtavaa sieltä.

Ja voi hyvä ihme, miten siellä olikin katsomista, mitkä määrät korjaustyötä on tehty. Turisti ei voi kuin haukkoa henkeään nähdessään Frauenkirchen koko komeudessaan. Kirkko on maannut rauniokasana aivan Saksojen yhdistymiseen saakka. Se rakennettiin kivi kiveltä uudelleen vanhojen piirustusten mukaan ja valmistui v. 2004. Näin komeaa luomusta en muista nähneeni kuin Pietarissa.

Kiipesimme jopa ihan Frauenkirchen huipulle, mikä oli aivan urotyö sekin. Ihmeellisintä, että kaverini juoksi kuin nuori eläin portaita ylös, mutta kun piti hotellin portaita kiivetä kolmanteen kerrokseen, ei siitä meinannut tulla mitään.

Tiedän, että mitkään matkakertomukset eivät vedä vertoja itse nähdylle. Ei yksinkertaisesti ole sanoja. August Väkevän rakennuttamassa Zwingerissä eli kesäpalatsissa on valtiollinen taidekokoelma Vanhat ja Uudet mestarit, siellä on aarrekokoelmat Historisches Grünes Gewölbe ja Neues Gewölbe, on patsaskokoelma, posliinikokoelma, kolikkokokoelma jne.

Historiallisia aarteita (Historisches Grünes Gewölbe) emme päässeet näkemään, sinne olisi pitänyt jo Suomesta varata liput. Ajattelimme sitten tyytyä "vain" pienempään. Arvelimme, että ehkä se sitten on jokin pieni huone, mennään sinne kun ei parempaan päästy. Ja taivas, miten paljon aarteita: kultaa, hopeaa, korallia, posliinia, ainakin kymmenen huonetta täynnä. Ei ihminen voi sitä käsittää. Sama yltäkylläisyys ja loisto kaikissa muissakin nähtävyyksissä. Sanat eivät riitä todellakaan kertomaan.

Zwingerissä on myös teatteri- ja konserttiesityksiä. Kävimme itsekin musiikki-tanssiesityksessä, jossa oli yhdistetty monenlaista modernin erikoisella tavalla, klassista balettia ja modernia tanssia sekaisin: Mozartin Papageno, tangoja ym.

Dresdeniin kannattaa mennä, mutta kannattaa ehkä odottaa muutama vuosi. Sitten siellä on vielä enemmän nähtävää. Monissa paikoissa oli nimittäin plakaatti: Korjauksen alainen, valmistuu vuoteen 2010 mennessä.

Olimme toivoneet viileämpää ilmaa. 30 asteen helteessä ei todellakaan jaksa paljoa. Meiltä kului kohtuullisen paljon aikaa mukavissa katukahviloissa oluen ääressä. Myös ruokatauot venähtivät tavallista pidemmiksi. En taaskaan voinut olla vertaamatta entisiin aikoihin, jolloin ei tällaisesta ollut puhettakaan: Gaststätte-nimisissä kuppiloissa juuri ja juuri jotain kahvia oli tarjolla ja perunaa ja harmaata lihasoosia niiden niskaan. Ajat ovat todella muuttuneet.
Kaikki tämä loisto nousee vieläkin suurempaan arvoon, kun muistaa ja tietää, että Dresdenin tuho oli samaa luokkaa Hirosiman hävityksen kanssa.
Kuvassa Dresdenin Frauenkirche.

Leipzigissa voi kylpeä - omassa hiessä

Jälleen Suomessa. Saksan matkasta tuoreeltaan ensi alkuun vain Leipzigista:

Vieressä Leipzigin raatihuone. Se on melkein ainut, minkä kaukaisilta kurssiajoilta muistin ja mikä tuntui tutulta. Tutun tuntuista oli myös kaupunkikuva muuten. Rautatieasema Leipzigissa on nykyään valtava ostoskeskus. Ei ihme, että se peltinen huomiotaherättävä Kaufhaus-rumilus keskustassa on tyhjennetty - sekin niitä harvoja asioita, jotka muistin.

Muistin myös Thomaskirchen. Paitsi, että kun menimme sisään, ei se vaikuttanut yhtään tutulta. Yksinkertainen, kaunis, ja osoittautuikin reformoitujen kirkoksi, missä en ollut ennen käynytkään. Pakko oli sitten etsiä oikea Thomaskirche, joka oli ihan kummalliseksi uusittu päältä päin, ennen se näytti mustalta ja harmaalta, nyt koko yläosa oli valkoinen. Sisältä myös hieno, mutta tutun tuntuinen. Bach on muuten ollut kanttorina siinä kirkossa.

Yksi mikä puuttui, oli vanhoista Trabanteista lähtevä pakokaasu. Haju oli ennen niin leimallinen, että vielä muutama vuosi sitten, kun joskus jossain kulkiessani putkahti yhtäkkiä DDR mieleen, älysin, että siinähän menee jokin kulkuneuvo, josta lähtevä haju sai aikaan mielleyhtymän.

Taloja on Itä-Saksan puolella korjattu aivan mielettömästi. Toinen toistaan upeampia rakennuksia, mutta vielä on paljon rakennustöitä meneillään. Kun muuten ihmisille näytin ikivanhaa Leipzigin karttaa, kaikki alkoivat jostain kumman syystä nauraa! Joku olisi jopa halunnut sen omakseen, en tietystikään antanut.

Leipzigista on kerrottava vielä sen verran, että jo rautatieasemalla innostui kaksi pelastusarmeijan miestä avustamaan meitä, veivät kädestä pitäen infoon, mutta heidän auttamisensa vain sotki meitä. Infosta ilmoitettiin tietty bussi, millä piti pääsemän lähelle hotelliamme. Miehet kuitenkin vänkäsivät, että ratikka on parempi, se kulkee useammin. Hullut uskoimme heitä.

Jäimme ratikasta oikealla pysäkillä pois. Mutta se olikin oikean kadun ihan väärässä päässä. Aloimme talsia matkalaukkuja perässämme vetäen 35 asteen helteessä. Talot harvenivat, asutus väheni, pusikot lisääntyivät, me suorastaan kylvimme hiessä. Kyselimme ihmisiltä,
oliko hotellia lähettyvillä, kukaan ei tuntunut tietävän sellaisesta mitään.

Vihdoin arviolta kahden kilometrin kuluttua kuitenkin tuli hotelli ja oikein hyvä ja erinomainen ja hämmästyttävän edullinen. Olimme niin uupuneita, että kuljimme tämän jälkeen siinä kaupungissa vain taksilla. Taksihinnatkin olivat Suomen hintoihin verrattuna halpoja, tuo vähän yli kuuden kilometrin matka kaupunkiin maksoi vain kympin paikkeilla.

Muista kaupungeista kirjoitan seuraavissa jutuissa.