sunnuntai 15. helmikuuta 2009

Ovatko eläimet perheenjäseniä


Ystäväni, jolla ei ole kotieläimiä, kirjoitti minulle tuohtuneena, kun mediassa oli keskusteltu ikuisesta kiistakysymyksestä, saako ihmisestä käyttää pronominia se tai vastaavasti eläimestä hän. Ystävä ei ollut tuohduksissa keskustelun takia, vaan siksi, että eläin nostetaan nykyään ihmisen tasolle tai usein jopa ihmisen yläpuolelle.
Ystävä kirjoitti: ”Kuolinilmoituksistakin saatetaan jättää isovanhempien nimet allekirjoituksista kokonaan pois, mutta koira kyllä laitetaan. Tai että koiranomistajat nimittävät itseään äidiksi ja isäksi, jolloin tulee mieleen, että saavatpa ihmisen näköiset mies ja nainen nykyään outoja jälkeläisiä”.

Itse olen alun perin maatalosta kotoisin, lapsesta lähtien olen tottunut eläimiin. Eläinten kanssa leikittiin, jopa lammas oli aina pihassa irti ja se juoksi meidän lasten kanssa aina kaverina ja se otettiin leikkeihin mukaan kuin kuka tahansa kaveri. Mutta eläin oli kuitenkin aina eläin. Tietysti eläimen kuolemaa surtiin, samoin kuten ihmisenkin kuolemaa, mutta kuolema nyt vaan kuului elämän kiertokulkuun, ja surusta selvittiin. Eihän nyt lampaalle sentään alettu mitään uhrilehtoja rakentaa.

Itselläni on ollut myös koira, joka kuoli kymmenen vuotta sitten. Koira oli tärkeä perheenjäsen, mitä monet tuttavat eivät näyttäneet ymmärtävän. En kyllä nimittänyt sitä hän-pronominilla enkä itseäni äidiksi, mutta silti monet olivat sitä mieltä, että olisi pitänyt tehdä suurempi ero koiran ja ihmisen välillä. Kun koira sitten kuoli, surin sitä pitkään kuten läheistä surraan. Mutta huom! Silti se oli "vain koira".

Mutta voi ihmiselle tulla tärkeäksi moni muukin asia kuin eläin. Kun tyttäreni oli 3-4-vuotias, rikkoontui automme moottori 50 kilometrin päässä kotoa, ja jouduimme jättämään auton tien varteen yöksi. Tytär ei mitenkään saanut nukutuksi, itki vain, että siellä se auto yksin joutuu olemaan pakkasessa. Tai kun ikivanha pihakoivumme jouduttiin kaatamaan, minulla oli melkein yhtä murheellinen olo kuin koiran kuoltua.

En tiedä, haittaako se, jos jonkun kissa on niin tärkeä, että pitää sitä omana lapsenaan, minusta se on vain ihan luonnollista, kun se kerran on otettu perheenjäseneksi. Tai jos joku haluaa puhutella sitä hän-muodolla vaikka itse en niin tekisikään. Minusta on kuitenkin tärkeintä tehdä omassa mielessään selvä ero eläimen ja ihmisen välillä, erottavathan lapsetkin nuken oikeasta vauvasta, vaikka nimittävät itseään nuken vanhemmiksi. Ja minusta on tärkeää tehdä itselleen jo hyvissä ajoin selväksi, että elämä ei ole ikuista, ei minkään elollisen.

20 kommenttia:

Millan kirjoitti...

Monien suusta olen kuullut viime aikoina tuon "olisi tärkeää osata tehdä ero ihmisen ja eläimen välillä", mutta harvalta olen saanut mitään perusteluja miksi niin pitäisi tehdä. Mitkä mahtavat olla sinun perustelusi?

Annu kirjoitti...

Toisaalta, pronominin käytössä on myös (murre)alueellisia eroja: pohjoisessa sekä koira että ihminen on "se", etelässä kumpaankin voidaan viitata pronominilla "hän". IMHO, oma havaintoni.

Lisäksi, olen myös ollut huomaavinani, että ne, jotka haluavat korostaa eläinten ja ihmisten eroa ovat niitä, joilla ei (koti)eläintä koskaan ole ollutkaan - eikä todennäköisesti tule olemaankaan. Muille eläinihmisille on useimmiten itsestään selvää, miksi kuollutta kotikoiraa surraan, mutta jos ei ole eläinrakas niin ei ole eläinrakas. Toisaalta, en minä heitä siitä syytäkään/syyllistäkään, minäkin vihaan oliiveja sydämeni pohjasta enkä voi ymmärtää miten joku voi rakastaa niitä yli kaiken. :)

kirlah kirjoitti...

Millan: Nytpä pistit pahan. Onkohan minulla mitään perusteluja.

Ehkä sellainen ainakin, että en ottaisi esim. sikaa sisätiloihin kanssani asumaan, mitä olen nähnyt vaikkapa tv:ssä. Sikaa kyllä muuten voisin rakastaa ja paijata. Ei lehmäkään olisi kiva sängyn vieressä tai samassa sängyssä.

Mutta toisaalta: ovathan muinaiset suomalaisetkin asuneet lehmien kanssa ennen kuin rupesivat vahaamaan lattioitaan, eikä sorkan jäljet enää sopineet kuvaan.

Vielä tämä nyt ainakin: en hautaisi eläintä kirkkomaahan.
Mutta tosiaalta: ihan hyvin minutkin voisi haudata minne vain kompostiin.

Että tulinkin kirjoittaneeksi niin jyrkän tuntuisen lauseen, johon tartuit, hämmästyttää itseänikin. Olisiko niin, että maalla asuneena olen vain aina oppinut tekemään eron ihmisen ja eläimen välillä.

Itse asiassa minusta on kummallista, että monissa onnettomuuksissa, joissa on kuollut sekä ihmisiä että eläimiä, yleensä eläimen hengestä ei kukaan piittaa, mutta aina toitotetaan sitä, että hyvä ettei ihmishenkiä menetetty.

kirlah kirjoitti...

Annu: Ja eikös ainakin varsinaissuomalaisessa murteessa käytetä hän-sanaa yleisesti ihmisestä. Minusta muuten joskus tuntuu, että kunhan mennään ajassa vähän eteen päin, hän ja se ovat keikahtaneet toistensa paikalle kirjakielessäkin.

Olen hyvin taipuvainen ymmärtämään ihmisiä, jotka pitävät eläintä ihmisen veroisena. Olen sitä mieltä, että eläimet ymmärtävät enemmän kuin ihmiset yleisesti luulevat. Ne myös puhuisivat meille, jos niiden äänihuulet olisivat sellaisia, että ne kykenisivät muodostamaan sanoja.

Annikki kirjoitti...

kirlah - varmasti avainsanat sinulla oli tuossa: maalla asuneena olen aina oppinut tekemään eron eläimen ja ihmisen välillä - silloin oikeasti tuntee eläimet ja niiden elämän

itse olen kasvanut kaupungissa, mutta vanhempani maalla, ja heillä oli minun mielestäni terve suhtautuminen: eläintä pitää kohdella hyvin, ja jotkut ovat rakkaitakin, mutta kuitenkin eläimiä - toisenlainen mieli osoittaa mielestäni juuri luonnon tuntemattomuutta - kuten myös se, että usein nämä samat ihmiset kauhistelevat esim. telkkarissa nähtyinä sitä, kun petoeläin syö saalistaan (sitä ei muka saisi näyttää!) - sehän jos mikä osoittaa luonnon tuntemattomuutta!

kato nyt tätäkin kirjoitti...

Jos elää lemmikkinsä kanssa saman katon alla, niin eläimen kuolema kyllä riipaisee. Olen maalta kotoisin, ja meillä olleet lemmikkieläimet (yleensä vain kissoja niiden tuotantoeläinten lisäksi) saivat juoksennella missä halusivat, ja joskus kävi vain niin, että joku jätti palaamatta. Ihan samalla tavalla niihin ei tottunut, kuin sisällä talossa asuviin, eikä kukaan surrut. Hetki vain ihmeteltiin, että missähän Misse luuraa, kettuko vei.

Täällä meidän Münchenin kodissa on jo toinen kissa lemmikkinä. Ensimmäinen jäi viime keväänä auton alle, ja kyllä sen jättämä aukko oli meille kaikille (miehellenikin) varsin suuri. Kuvittelimme pitkään kuulevamme sen tassuttelun kodin portaissa ja ihmettelimme, kun kotiin tullessa ei ollutkaan uneliaasti venyttelevä kissa vastassa. Häneksi ei kutsuta, mutta muuten tämä uusikin on saanut ihmismäisiä lempinimiä kuten Kauhukakara jne.

Clarissa kirjoitti...

Se, että koirallamme on ihmisen nimi, että sitä pidetään perheenjäsenenä (tosin perhelauman alimmaisena jäsenenä, joka tietää, että 1- ja 3-vuotiaatkin ovat "hierarkiassa" ennen sitä) ja että sille puhutaan kuin kuin muille perheenjäsenille, ei tee siitä ihmistä. Kyllä se koira on. Tiedämme, että emme saa pitää sitä enään kovin pitkää aikaa ja voi olla, että luopuminen on nyt helpompi kestää, kuin edellisen koiran jättäessä meidät. Viisaita koiria molemmat, mutta tämä edellinen olisi puhunut, jos olisi ollut valmiudet siihen. Juttelimme niin, että istuimme vastakkain, minä puhuin tietenkin sanoja käyttäen, koira vastasi aina omalla hauskalla ääntelyllään.
Tuo "hännittely" on murteestakin kiinni, koskapa Turussa asuessani usein kuulin koirasta puhuttaessa hän. Samoin ruotsinkieliset Pohjanmaan maaseudulla sanovat aina han ja hon koirista ja kissoista.
En ollenkaan odota, että koirattomat tätä kaikkea ymmärtäisivät, koska tässä maailmassa on niin paljon sellaista, mitä taas minä en ymmärrä.

Katilein kirjoitti...

Kyllä minä sanon meidän kissoistamme "hän" ja se on vähän niin kuin vitsikin, oikein korostan "kuninkaallisia" eläimiämme. Samalla tuo rakkaudella tehty pelleily erottaa eläimen ihmisestä, lapsilleni lepertelen aivan eri tavalla. Käytän myös ihmisistä aina sanaa hän. Uskon, että varsinkin kissat ja koirat tuntuvat perheen jäseniltä, kyllä niissä kuitenkin jotain niin inhimillistä usein on. Matelijat, hämähäkit, rotat ym. ovat sellaisia eläimiä, että niistä minulle ei voisi tulla perheenjäsenen kaltaista.

vilukissi kirjoitti...

mä oon sellaanen, notta en voi ottaa enää kotieläintä, kun itken sellaisenkin poismenoa kuin se olisi ollut oma lapsi tai jotain...sille ei vain voi mitään, siis luonteelleen. Isäni tapasi käydä nostamassa vuonna viisi jopa kanatkin orrelle, jos eivät itse hoksanneet mennä ja äitini itki koko päivän, jos lehmästä piti luopua. olen haudannut 2 luppakorvakania ja 1 hamsterin..ja olivat traumaattisia asioita.

vilukissi kirjoitti...

Kiitos terveisistä tänne päin, kävin lukemassa ed.postauksesi kommenttisi...näin se veri vetää...

Isopeikko kirjoitti...

On vaikeaa sanoa ihmisestäkään mitään muuta kuin "se".

Aija kirjoitti...

Kiitos blogivisiitistä!

Minua hämmentää välillä lemmikinomistajien vimmainen tarve pitää lemmikki hengissä hinnalla millä hyvänsä. Kun nyt esim. koirille alkaa olla tarjolla lääkitystä ja leikkausta vaikka mihin vaivaan, tulee mieleen, että pitäisikö jossain vaiheessa vain suostua luopumaan ja päästää eläin kärsimyksistään? Eihän se tietenkään helppoa ole.

kirlah kirjoitti...

Ihan samaa mieltä olen Aijan kanssa. Tässä on muuten yksi niitä ihmisen ja eläimen välisiä eroja perusteluksi: eläimen voi vapauttaa kärsimyksistä mutta ihmistä ei.

Ja kun niitä perusteluja penättiin, vielä tuli mieleen yksi:
Jos sattuu jokin onnettomuus, jossa voit pelastaa vain yhden, joko lapsesi tai rakkaan koirasi, kumman valitset? Eikö valinta ole selvä?

Millan kirjoitti...

En tarkoita nyt inttää, Kirlah. Kaikki mitä olet tästä tässä kirjoittanut, on mielestäni ymmärtäväistä ja fiksua. Minua vain yleisemmin askarruttaa tämä kysymys ja erityisen kiinnostava pätkä tuossa viime kommentissasi oli tuo loppu.

Minusta on miettimisen arvoista se, että määrittelemme jonkun tai jonkin toisen elolliisen arvon niin usein itsestämme käsin,siis siitä lähtien onko se meille rakas, tärkeä tai hyödyllinen. (söpöjä eläimiä ei esim.
sovi rääkätä, mutta käärmeet voi tappaa)

Keskustelussa tuli esille myös tuo eutanasiajuttu. Minä toivoisin, että se olisi itseni kohdalla mahdollista, mutta epäröisin lähteä ajamaan yleistä eutanasiaa sallivaa lakimuutosta juuri tuosta edellämainitusta ihmisen itsekeskeisyydestä johtuen.

Jotkut päästävät päiviltä lemmikkinsä jo siinä vaiheessa, kun se alkaa olla vanha, kankea ja haista pahalle. Mitäs jos joku keksii jossain vaiheessa (taas) tehdä sen vanhuksille, vammaisille ja sairaille ihmisille...

Kuulostipa karulta. En kuitenkaan tarkoita loukata tai haastaa riitaa. Päinvastoin. Tämä on mielestäni hurjan mielenkiintoinen keskustelu ja luen Kirlah mielelläni blogijuttujasi ;-)

Allu kirjoitti...

Olisin aina halunnut saada koiran, mutta se ei syystä tai toisesta onnistunut. Silti pidän kamalan dekadenttina sellaisia society leidejä, jotka ottavat sylikoiran ravintolaan ja syövät koiran kanssa samalta lautaselta. Sellaista näimme kerran Ranskassa.Joku aika sitten televisiossa oli keskustelu teemasta "Onko eläin parempi ihminen?" ja eräs sveitsiläinen immunologi oli sitä mieltä, että ihminen on apina eikä apinan tulisi koskaan mieleen ottaa esimerkiksi marsua kotieläimeksi ja paijata sitä.

kirlah kirjoitti...

Millan: En loukkaantunut, en nähnyt mitään syytäkään. Jo aamulla mielestäni kirjoitin vastauksenkin, varmaan jotain ylevääkin, mutta ei sitä täällä näy. Kenenkähän blogiin olen sen käynyt kirjoittamassa!

Olen samoilla linjoilla kanssasi. Mutta moni asia vain on sellainen, että ei ole tullut kyseenalaistaneeksikaan. Vaikkapa nyt sitä, että aina kun näkee kyykärmeen, se pitää tappaa! Onkohan useinkaan senkään tappamiseen mitään järjellistä syytä, ellei se nyt ihan kotiportailla ala maleksia.

Abien kanssa olemme juuri lukeneet James Ramsaysta, joka ensimmäisenä asetti kyseenalaiseksi senkin, että neekerit eivät ole eläimiä vaan ihmisiä. Niitä ihan oikeasti pidettiin alempina olioina.

kirlah kirjoitti...

Allu: Juuri tuo on sitä, mitä minä ymmärrän sillä, että ei pidä pitää eläintä samanarvoisena. En missään tapauksessa antaisi syödä samalta lautaselta.

En ymmärrä kyllä sitäkään, että lehmien häntiä föönataan ja kaunistetaan hiuslakalla näyttelyihin. Pitääkö eläimetkin saada allergisiksi ja astmaisiksi kaikista myrkyistä kuten me ihmiset olemme jo.

Hanneles paradis kirjoitti...

vanha kaveri pitää koiraa ihan vauvana...

kato nyt tätäkin kirjoitti...

Nettihesarissa näytti olevan tällainen uutinen: "Kissanhoidon hinnalla saisi uuden auton"

Niin että jos kissa elää esimerkiksi kaksikymmentä vuotta, saisi kissan aiheuttamilla kuluilla jo pienen auton. Muutamalle taitaakin olla tärkein perheenjäsen auto, jonka kautta monen muun asian arvon voi mitata.

kirlah kirjoitti...

Niin, kumpi on parempi perheenjäsen, kissa vai auto?