Mukavia kavereita

Eilinen iltapäivä meni ihan tarkkaan soitellessa entisille koulukavereille, niille, joiden numero oli saatu selville. Myös sähköpostia laitoin jo ties kuinka monta. Minua jännitti, miten soittoihin suhtaudutaan, ihmisethän ovat nykyään hermostuneita vieraista numeroista tulleisiin puheluihin, nämä kun ovat tavallisesti jotain lehtikauppiaita. Jännitin, lyövätkö luurin korvaan ennen kuin ehdin edes asiaani sanoa, kun kuulevat vieraan ihmisen soittavan. Ainakin itse meinasin muutama vuosi sitten lopettaa puhelun, kun minulle soitti entinen oppilaani parinkymmenen vuoden kuluttua. Hän oli tullut Islannista käymään kotiseudullaan ja vastasi nihkeään äänensävyyni: "Kirsti, sinä et nyt tunne minua!"

Mutta kerkesin kuin kerkesinkin höpöttää asiani ja ihmiset olivat hämmästyneen iloisia, suorastaan sydämellisiä. Tietysti, minullahan oli mukavia luokkakavereita. Miten he nyt olisivat tällä välin kamaliksi muuttuneet. Ja asiaa olisi vaikka kuinka paljon. Kenenkään äänessä en ollut kuulevinani kyllästymisen tai kiireen merkkiä.

Olemme kahdessa viikossa saaneet hämmästyttävän hyvin selville ihmisten yhteystietoja. Asiat etenevät paremmin kuin ikinä uskalsimme toivoakaan. Ensin olin hieman nyreissäni, kun kuulin, että muutama vuosi sitten on keskikoulun luokalla ollut luokkakokous, eikä minua ole sinne kutsuttu. Mutta selvisi, että se olikin rinnakkaisluokan tapaaminen. Me saksan luokka emme ole saaneet näköjään aikaan kokoontumista. Mutta tuosta englannin luokan tapaamisesta on jäljellä yhteystietolista, jossa on paljon lukioon tulleiden nimiä. Siitä on helppo jatkaa eteen päin.

Tähän mennessä on ilmennyt, että jo tietoon saaduista yhtaikaa lukion käyneistä on muutama kuollut, yksi minun keskikouluaikainen kaverikin. Hämmästyttävää, että kuolleista vain yksi on nainen. Ulkomailla asuu vain yksi, mutta näitähän voi ilmaantua vielä, työsarkaa riittää kyllä.
Mutta tämä urakka koukuttaa ihmistä. Mitä suurempi homma saada selville jonkun yhteystiedot, sitä suurempi tyydytys. Eilen olin illalla jo niin väsähtänyt, että oli tunne kuin olisin gradua tekemässä, yhtä intensiivistä.

Kesäretki

Kuvat: Lintulan luostari ja Uusi Valamo Heinävedellä, alarivissä messukasukka Valamon luostarin museosta ja Heinäveden kirkko.

Eilen teimme pienen kesäretken. Lintulan luostarissa Heinävedellä en ollut koskaan käynyt. Ortodoksikirkot ovat aina kauniita ja loistokkaita, sain kuvata myös mustapukuisen nunnan alttarin edessä.

Valamon luostarissa olen käynyt joskus kauan kauan sitten. Sekin kirkko on kaunis. Siellähän onkin oikein pitopöytä joka päivä, ravintola on rakennettu vanhaan navettaan. Noutopöydästä sai hakea vaikka neljän ruokalajin verran syötävää, edullista. Henkilökunta ravintolassa ja matkamuistomyymälässä on talkooväkeä. Kaverini heitti ilmaan ajatuksen, että mehän voitais mennä sinne myös joskus vaikka viikoksi talkoisiin. Ensin kauhistuin, mutta ajatus jäi itämään. Ainakin matkamuistomyymälässä olisi minusta mielenkiintoista: näkisi erimaalaisia ihmisiä ja muutenkin olisin aina halunnut olla ammatiltani kauppias tai myyjä. Keittiöön en niin välittäisi mennä töihin, yritän pysyä poissa ruuanlaitosta mahdollisimman kaukana.

Luostarin messukasukat museossa olivat loistokkaat. Juuri kun kaverini oli ehtinyt kertoa jonkun valittaneen, miten papisto ennen kulki loisteliaissa vaatteissa ja tavallinen kansa näki nälkää, kertoi opas, että esim. kuvassa näkyvä kasukka on kierrätysasu. Se on tsaarin hovin jonkun hienon leidin puvusta tehty. Eihän silloinkaan rikkaat montaa kertaa pitäneet juhla-asuaan. (Meteli nousee meilläkin, jos joku presidentinlinnaan laittaa kahtena itsenäisyyspäivänä saman puvun). Eräässä toisessa kasukassa oli paljettien ja jalokivien näköisiä koristeita. Äkkiseltään näytti ylelliseltä. Mutta mitä ne olivatkaan! Kiiltävistä karkkipapereista tehtyjä! Tarkkaan kun katsoi, saattoi asian havaita omin silminkin.

Kolmas kohde retkellämme oli tietysti Kerman saven tehtaanmyymälä. Vaikka kaapit pursuavat astioita, ostin kuitenkin pieniä leipälautasia ja uunivuoan. Olivat puoleen hintaan. Tehtaanmyymälöissä on mukava käydä, vaikkei mitään ostaisikaan. Kauniita tavaroita on mukava katsella.

Ja pitihän meidän nähdä myös Heinäveden kirkko, joka on korkealla mäellä ja aivan hulvattoman komeissa maisemissa. Mieliinpainuva oli myös kirkon vieressä oleva vanha hautausmaa, joka oli ikivanhojan puiden siimeksessä oleva lehto. En ole ennen nähnyt hautausmaata, joka on jätetty niin luonnontilaan. Ja ihan sopivalta se tuntuikin. Kirkko on Suomen suurimpia puukirkkoja. (Kerimäen kirkkohan on muuten maailman suurin puukirkko).

Hauska sattuma, että yksi linja-autolastillinen porukkaa sattui olemaan meidän kanssamme koko päivän aina samassa paikassa. Ilmeisesti joku maatalousemäntien ryhmä. Niin tiiviisti satuimme aina samoihin paikkoihin, että ihmiset rupesivat pitämään meitä omaan porukkaansa kuuluvana, ja kuskikin katsoi hämmästellen, kun viimeisessä paikassa tunkeuduimme omaan autoomme. Hyvä ettei juossut jälkeemme ja hälyttänyt poliisia autovarkaiden perään!

Vanhana syntyneet perunat

Ostin eilen kaupungissa käydessä myös muikkuja. Niin on oudoksi siinäkin asiassa maailma mennyt, että maalta vesien ääreltä pitää mennä kaupunkiin hakemaan kalatkin. Täällä järvien vierellä saa kalaa ostaa vain toisin ajoin - jos silloinkaan.

Tänään savustimme muikut ja ajattelimme, että kaupassahan myydään jo uusia perunoita, ne sopivat oikein hyvin muikkujen kanssa. Mutta nuo perunat eivät olleet kyllä uutta nähneetkään. Olivatko syntyneetkin vanhoina! Yritin juureshanskojen avulla rapsuttaa kuorta irti, mutta se oli juuttunut perunoihin niin lujasti, ettei lähtenyt millään irti. Pakko keittää kuorineen. Sellainen on kyllä uusienperunoiden väärinkäyttöä!

Makukaan ei ollut häävi. Maukkaampia olisivat olleet omasta kellarista haetut vanhat perunat, joissa ei muuten ole vielä yhtään itujen alkuakaan, niin ovat säilyneet hyvinä. Nuo uudet perunat olivat ahvenanmaalaisia. Ei sen puoleen mitään heidän perunoitaan vastaan, mutta minä vain ihmettelen, miksi ihmisten on välttämättä saatava jotain kaukana tuotettua ruokaa, pitkien kuljetusmatkojen takaa. Laatu ei ole enää hyvä, ja hintaa oli kyllä osattu laittaa. Vähän aikaa kun vielä odotettaisiin, saataisiin lähiviljelijöiden tuottamia perunoita tuoreina. (Niin, miksihän meidänkin piti mennä niitä huonoja ostamaan, kysyn vaan).

Sama koskee kaikkea muutakin. Kaikki tietävät, että mikään ruoka-aine ei ole enää tuoreen veroinen kaukaa tuotettuna, mutta pitää vain saada. On hämmästyttävän paljon ihmisiä, jotka vieläkin toitottavat Suomen oman maatalouden alasajoa ja haluavat Keski-Euroopasta tuotavan tänne halpaa ruokaa. Pitkien kuljetusmatkojen takia laatu ei voi olla enää sama, vaikka alkuperäinen tuote olisikin erinomainen.

Minua ihmetyttää aina, miten ihmiset ovat valmiita maksamaan vaikka kuinka paljon kaiken maailman teknisistä vempeleistä ja muista ei elämälle välttämättömistä asioista, mutta ruoka pitäisi olla ilmaista. Miksi siitä ei olla valmiita maksamaan niin paljoa kuin se Suomessa tuotettuna maksaisi. Kärsikööt sitten kaiken maailman sikainfluenssat ja muut pandemiat!

Hiidenkirnu ja kirsikoita

Mitä kuumempi päivä, sitä varmemmin on aina jokin pakollinen autossa istuminen. Tänään piti mennä kaupunkiin mammografiaan. Niitäkään kuvauksia ei tehdä enää omalla paikkakunnalla. Luulisi, että koneet voisi olla täälläkin, sillä kaupungissa sitten rivissä istuu koko pitäjän eukot. Jos olisi tiennyt, että se ja sekin on samaan paikkaan menossa, olisi voinut sopia edes yhteisestä kyydistä. Nyt jokainen ajaa köröttää peräkanaa omalla autollaan, tietysti vain yksi henkilö autoa kohden.

Kaupunkiin mennessä on aina varustauduttava pitkällä listalla. Nyt ei ollut muuta pakollista ostettavaa kuin uudet tyynyt. Jostain syystä hoitokissat olivat repineet sängyssä tyynyjemme päälliset ihan riekaleisiksi.

Oli minulla toinenkin pakollinen ostos: kirsikat. Jostain syystä rakastan kaikkea, mikä sisältää kirsikkaa. Näin alkukesästä ostan niitä melkein joka päivä. Eikä minulle riitä pieni maistiainen, nytkin hutkahti mahaan kokonainen litra, eikä tunnu missään.
Torilla kerkesin jo väitelläkin jonkun tuntemattoman miehen kanssa. Tämä kun oli puheensa mukaan ostanut Lidlistä mauttomia kirsikoita. Minä heti hänen kanssaan samaa mieltä, että siihen kauppaan en jalallani astu. Mutta hänpä olikin itse asiassa eri mieltä, on kuulemma hyvää ja halpaa tavaraa siellä.

Olin houkutellut kaupunkireissulle ystäväni mukaan kaveriksi, ja nyt päätimme ottaa kaiken ilon irti. Paluumatkalla kävimme katsomassa Pursialan hiidenkirnua Mikkelin kupeessa. Se on Suomen neljänneksi suurin, noin 9000 vuotta vanha ja kahdeksan metriä syvä. Siitä yllä oleva kuva. Ja harvoin on järvi niin peilityyni kuin tänä aamuna, siitä toinen kuva.

Sätky takapuoleen

Kaikenlaista maailmassa on keksittykin: oppilaiden rangaistuskone. Tällainen kone on keksitty, että opettajan ei tarvitsisi tuntea vastenmielisyyttä pieksiessään ja rangaistessaan oppilasta. Eikä ole tietenkään kivaa sekään, jos opettajalle tulee piiskasta rakkoja käteen! Koneesta voi lukea lisää Juhan blogista.

Minä sen sijaan suunnittelin nuorena yläastetta opettaessani toisenlaista vekotinta. Opettajanpöydällä olisi ollut sähkötaulu ja siitä olisi lähtenyt sähköjohdot joka pulpettiin. Aina kun oppilas alkoi ryppyillä eikä toennut muilla keinoin, olisi vain tarvinnut painaa kyseisen oppilaan pulpettiin menevää nappia, ja oppilas olisi saanut sätkyn takapuoleensa. Ehkäpä olisi ruotsikin mennyt päähän paremmin.

Varoituksillakin rajansa

Viime aikoina on vähän siellä täällä putkahdellut esiin äitien kautta aikojen toitottamia opetuksia, jotka tuntuvat olevan ihan yleissuomalaisia. Juuri kun ajattelin, että sellaisiahan pitäisi ruveta oikein keräämään, esitti Kato nyt tätäkin blogikommentissaan, että sellaisista olisi ollut jo juttua Hesarissa toukokuussa. Minulle kun ei tule Hesaria enkä pääse lehden teksteihin nyt muutenkaan käsiksi, en tiedä mitä siellä on kirjoitettu. Näin ollen joudun vain nuolemaan näppejäni ja keksimään kaikenlaista omasta päästäni.

Mutta ainakin oman äitini yleisiä varoituksia oli aina: "Alusvaatteet pitää olla siistit, jos joutuu vaikka onnettomuuteen", "Ruoka on syötävä kaikki lautaselta" tai "Ruoalla ei saa leikkiä". Jos emme olleet kiltisti, saattoi mumma sanoa: "Mustalaiset tulee ja vie!" (Olen aikuisena käsittänyt, että mumma pelkäsi kaikenlaisia kulkijoita yli kaiken). Ja kas kummaa, näin ovat varoitelleet kaikki Suomen äidit ennen vanhaan ainakin blogikirjoitusten mukaan. Yksi tavallinen varoitus oli: "Ei pidä leikkiä paljain jaloin lätäkössä ja rapakossa, menee jalat harakanvarpaille". Tuo harakanvarpaille meno oli minulle muuten aina arvoitus, mutta olen käsittänyt vanhempana sen tarkoittavan, että sääret "siertyvät" eli kuivavat ja iho halkeilee.

Minusta tuntuu, että vaikka mumma pelotteli joskus mustalaisilla, ennen ei ollut ainakaan maaseudulla pelkoa "namusedistä" tai muista lapsiin kohdistuvista pahoista teoista. Meitä ei ole tuollaisilla varoiteltu tai peloteltu. Mutta kuulin tässä eräänä päivänä ravintolassa työskentelevältä tuttavaltani ihan pöyristyttävää lasten pelottelua. Eräs perhe oli tullut rauhallisella maaseudulla ravintolaan syömään, ja lapset (alle kouluikäiset) syötyään olivat sanoneet tuttavalleni menevänsä vähän ulos leikkimään. Mutta sanoneet perään: "Katsoisitko, ettei meitä kukaan vie!"

Viiden minuutin kuluttua lapset olivat tulleet takaisin peloissaan. Eivät olleet millään uskaltaneet olla ulkona, kun piti koko ajan vahtia, ettei mistään putkahda roistoja.
Nykyään kannattaa ottaa huomioon kaikenlainen lapsiin kohdistuva väkivaltakin, ja asia kannattaa varmaan ottaa puheeksi jossain vaiheessa. Mutta minusta tuntuu, että ei lapsia kannata sentään ihan kuoliaiksi pelotella.

Että tällainen lapsuus

Löysin Allun blogista 20 sanan listan. Tarkoituksena on kirjoittaa, mitä lapsuusmuistoja nousee ensimmäisenä mieleen kustakin sanasta. Tartuin tehtävään ja aloin muistella, mitä nousee mieleen.

1. Kampa
Hiekkakasalla leikissä mukana kampa, jossa jäljellä enää pari piikkiä.
2. Lintu
Avara peltoaukeama, jonka poikki kuljen alakouluun. Aurinko paistaa ja korkealla yläpuolellani livertävät kiurut. Niitä muuten kaipaan täällä järviseudulla.
3. Meri
Ei kuulunut lapsuuteeni. Ei merkitse minulle mitään.
4. Kitara
Tämäkään ei kuulunut mitenkään lapsuuteeni. Vasta kun tapasin mieheni, näin tällä itse tekemänsä kitaran, jolla hän soitteli.
5. Kello
Keittiön kello. Mielessäni se näyttää puoli yhdeksää, jolloin oli aina kouluun lähdön aika, kuten sitten myös seuraavat 50 vuotta!
6. Oksentaminen
Kerran potiessani mahatautia sänkyni viereen oli laitettu sanomalehti ja sen päälle pesuvati. Aina kun kyökkäilin, osui silmiini lehden sivulta kuva pulleista rusinoista. Tuo rusinakuva tulee nykyäänkin mieleen aina huonovointisuuden iskiessä.
7. Mummo
Minulla oli nuori mumma, en mieltänyt häntä sillä tavalla mummoksi kuin hänen äitinsä, isomummani, joka teini-ikäisenä ollessanikin oli vasta 80-vuotias.
Sana mummo yleensä merkitsi minulle vanhaa kumaraista naista. Vaatteet joko mustat tai mustat valkopilkulliset. Mummoksi mielsin myös erään yksisilmäisen sukulaisnaisen.
8. Kirja
Ensimmäinen koulun kirjastosta lainaamani kirja alakoulussa oli nimeltään Tirlittan.
9. Pipo
Luokkakaverillani oli pipo, jossa oli iso tupsu, kymmenen senttiä läpimitaltaan. Tein itselleni samanlaisen, kylläkin kuviot olivat erilaiset.
10. Matematiikka
Alaluokilla laskennosta aina numeroksi kymppi. Mutta sitten kerran olin sairas ja sinä aikana oli opetettu yhteen- ja vähennyslaskua metreillä ja kilometreillä, esim. 5m+2m=7m. Kun tulin kouluun, en millään käsittänyt, mitä nuo m-kirjaimet tarkoittavat. Yhdessä oli vastauksena 10m ja luulin, että aina kun on luvun perässä m, tulee kirjoittaa 10m vastaukseksi.
11. Metsä
Asuimme metsän vieressä. Olen metsässä paljain jaloin risuja keräämässä äidin kanssa.
12. Ukkonen
Ennen kouluun menoa olin kesällä leikkikentällä. Tuli valtava ukonilma ihan päälle. Pääsimme kotiin tavallista aikaisemmin ja huusin täyttä kurkkua koko kilometrin matkan kotiin.
13. Hiukset
Minulla oli lapsena vitivalkoinen tukka ja tummanruskeat silmät samoin kuin sisarillani. Ihmiset aina ihmettelivät tätä väriyhdistelmää.
14. Veli
Tuntematon käsite.
15. Ikkuna
Yhtenä talvena jäätyi keittiön ikkunaan senttiä paksu jääkerros, joten ei nähnyt ulos siitä ikkunasta kuin jäätä rapsuttamalla.
16. Kalenteri
Ei ollut kalenteria, oli almanakka.
17. Puuro
Mannapuuro voisilmän kanssa, ihanaa.
18. Nenäliina
Kansakouluun piti aina ottaa valkoinen kangasnenäliina. Miehillä oli ruudulliset ja raidalliset kangasnenäliinat ja melkein kaksi kertaa isommat.
19. Kynsilakka
Ei kuulunut lapsuuteen.
20. Taulu
Vintillä huoneeni seinillä oli kipsisiä, ruskeanvärisiä pyöreitä tauluja, lautasen muotoisia. Yhdessä luki Paikkarintorppa, muiden nimiä en muista. Nyt minua harmittaa, että äiti ja isä muuttaessaan ovat heittäneet kaikki muut taulut menemään paitsi yhden, jonka minä olen saanut 1-vuotissyntymäpäivälahjaksi. Kuvassa on rukoileva tyttö.