sunnuntai 9. marraskuuta 2008

Ei ole tekemisen puutetta


Tänään hyvästelin ulkomaiset oppilaat kotimatkalle. Toivottavasti heillä ei tule ongelmia, kolmistaan matkaavat takaisin. Toivottavasti eivät saaneet aivan kauheaa kuvaa Suomesta, ainakin sää oli kuin nakutettu kaunis ja aurinkoinen koko viikon. Jos sää heistä on kiinni, olisivat saaneet olla vaikka kevääseen saakka.

Kaikkein eniten saksalaiset yleensä kantavat huolta siitä, mitä ihmettä me teemme täällä vapaa-aikanamme. Ulrike-opellekin piti oikein listata päivittäisiä tekemisiä, ennen kuin hän uskoi, ettemme ole täällä tekemisen puutteessa, että täällä eletään (minun mielestäni) jossain suhteessa paremminkin kuin kovan stressin keskellä Keski-Euroopassa.

Mistähän vapaa-ajasta hän oikein mahtoi puhua, minä vain kysyn. Eilen ja tänäänkin meni aika niin äkkiä, etten ehtinyt juuri mitään. Moni asia jäi tekemättäkin, mitä olisi pitänyt tehdä. Minulta jäi imuroimatta, en ole vieläkään ehtinyt lukea päivän lehteä, en ole tehnyt vielä läksyjäkään. Sitä paitsi minulta tuntuu kuluvan nykyään kohtuullisen paljon aikaa tavaroiden etsimiseen ja sen muistelemiseen, mitä pitikään tehdä. Johan sellaisessa saa aikaa luttaantumaan. Turhaa huolta kantavat täällä maan korvessa asuvien elämästä. Sitä paitsi, hehän kaukana asuvat eikä me.

lauantai 8. marraskuuta 2008

Relikti ja iäkkäitä ihmisiä


Taas olen oppinut uuden venäläisen sanan ihan vahingossa. Venäläinen opiskelija kyseli, miksi meillä on koulun hyllyllä nerpa. Lasten leikkipuistossakin on nerpa. Kesti jonkin aikaa ennen kuin käsitin, että opiskelija tarkoitti norppaa. Aloin korjata hänen ääntämystään, kunnes selvisi, että hän oli sanonutkin sanan venäjäksi, eikä siis puhunutkaan väärin äännettyä suomea.

Miksi täällä sitten on joka paikassa norppia? Saimaassa elää enää noin 200 yksilöä tätä saimaanhyljettä, joka on jäänyt järveen tavallaan loukkuun sen jälkeen kun Saimaan yhteys mereen on katkennut. Laatokassakin on oma hyljelajinsa, mutta venäläinen opiskelija väitti, että ne on jo kaikki ammuttu!

Suomen ryhmässä tuli puhetta myös sukulaisista. Kun kerroin, että äitini on 79 ja isäni 82 vuotta vanhoja ja vielä ihan hyväkuntoisia, loksahti turkkilaiselta suu auki ja silmät aivan sepposen selälleen. Hänestä se oli aivan uskomatonta! Molemmat sanoivat, että heidän maissaan 55-65-vuotiaat alkavat olla niin ramuja, että kuolemaa saa ruveta odottelemaan.

No, ei ole kaukana se aika, kun meilläkin viisikymppinen oli ihan ikäloppu. Muistelen vain iäkkäitten ihmisten olemusta minunkin lapsuudessani. Kumaraselkäisiä kepin kanssa kulkijoita oli paljon, eikä juuri kukaan ainakaan yli kuusikymppinen ollut. Isäni on muuten niin virkeä ja hyväkuntoinen, että vielä kesällä oli töissä apuna sisareni kesämökkiä rakentamassa, ainakin kevyempiä töitä tekemässä.

perjantai 7. marraskuuta 2008

Punainen lanka


Eilen kiertelin eri työpaikoissa katsomassa, miten saksalaisilla tytöillä menee. Hyvin kuulemma, ei kukaan valittanut, paitsi että yksi sanoi huomanneensa, ettei se homma ainakaan ole hänen alaansa, mikä muu tahansa. On siis ainakin jotain hyötyä ollut tästäkin harjoittelusta.

Olin viikolla ilmoittanut paikallislehteenkin, että sopii käydä haastattelemassa tyttöjä, jos kiinnostaa. Satuin juuri menemään kahvilaan, kun toimittaja oli siellä. Kiinnitin huomiota siihen, että kaikki 15-vuotiaatkaan eivät näköjään hahmota, mikä on kerronnassa tärkeää, mikä sivuasiaa. Kun toimittaja kysyi tytöltä, mitä kaikkea tämä oli tehnyt kahvilassa, oletin tytön kertovan lyhyesti silittäneensä pöytäliinoja, keränneensä astioita ja siivonneensa, mikä ilmeni myöhemmin.

Mutta tyttö alkoikin kertoa joka minuutista siitä lähtien, kun hänet vein kahvilaan: "Kun tulimme sisälle, baarinpitäjä sanoi hyvää päivää, sitten hän kysyi nimeäni ja sitten meidän piti odottaa rouvaa, ja sitten istuuduimme tuoleille jne." Tuli mieleen parivuotiaan päiväkotilaisen vastaus kysyttäessä, mitä päiväkodissa päivällä tehtiin: "Syötiin välipalaa ja istuttiin potalla".

Mutta pääasioiden kertominen ei ole helppoa. Mikä yhdelle on pääasiaa, on toiselle sivuasiaa. Ja me ihmiset hahmotamme maailmaa eri tavalla. Tämä ilmenee esimerkiksi tien neuvomisessa. Joku osaa hyvin hahmottaen neuvoa ummikolle pääpiirteittäin: Ensin vasemmalle, sitten oikealle, sen jälkeen vain suoraan eteen päin.

Joku toinen alkaa: "Kun siinä on sellainen tienristeys, josta menee moneen suuntaan teitä, niin et mene oikealle etkä suoraan, vaan mee vasemmalle ja oikealla puolella näet Alkon ja vasemmalla puolen kirkon. Niin siitä menet vasemmalle ja siinä taitaa olla kaikenlaisia liikkeitä molemmin puolin, olisikohan sitä kaksisataa metriä ja sitten pienen mutkan jälkeen tulee käännös oikealle, en muista onko se heti kaupan jälkeen vai ennen sitä, mutta kummiskin ja oli siinä siltakin jossain mutta älä mee sinne!"

Sotkeennuitko selitykseen? Ellet, olet mestari saamaan tolkkua ihmisten epämääräisistä selityksista, minä sotkeennun aina alta aikayksikön.

keskiviikko 5. marraskuuta 2008

Loppu hyvin kaikki hyvin


Tänään lopetettiinkin koulunpito jo klo 14 ja aloitettiin hallissa TYKY-tapahtuma. Piti olla neljä eri ryhmää: sulkapalloa, naurujoogaa, kuntosali ja curling sisätiloissa. Suunnittelutyöryhmään kuuluvana olimme mielestämme organisoineet jutun hyvin. Jokaisen piti saada kokeilla kaikkia lajeja, vajaa tunti yhtä lajia, sitten vaihto. Mutta ongelmana on aina se, että jotkut tulee puoli tuntia myöhässä, jotkut ei halua tehdä mitään, joku lähtee pois kesken kaiken. Ryhmät sekoittuivat totaalisesti ja kukaan ei tiennyt, mitä olisi pitänyt tehdä. Oppilaita on sentään helppo liikutella verrattuna jääräpäisiin kollegoihin.

Sama ennakkoilmoittautumisissa. Olin laittanut sähköpostia, että tilaisuuteen on ilmoittauduttava tiettyyn päivään mennessä ja samalla ilmoitettava, syökö kanaa vai kalaa päivän päätteeksi ravintolassa. No ihmiset ilmoittautuvat viisi minuuttia ennen määräaikaa, eivätkä kuitenkaan ilmoita, mitä syövät. Sitä pitää erikseen tiedustella, eikä kenenkään kännykkä vastaa tietenkään silloin kun pitäisi, vaikka kännykkä kourassa muuten kuljetaan. Sitten ilmoitamme ravintolalle oman päämme mukaan määrät, ravintola ehtii tilata jo tarvikkeet, ja kuinka ollakaaan asianosaiset hämmästelevät, miksi ei saakaan ottaa sellaista ruokaa, mitä haluaa.

Samahan se on aina joka asiassa. Jos pitää lähteä teatteriin, lähtijöitä ilmoittautuu, peruu, ilmoittautuu, peruu, joku vemppaa edestakaisin tietämättä mitä tekee. Mitenkähän jahkailua ja sinne tänne vehtaamista kestää ilmoittautumisia työkseen vastaanottavien hermot, kun minulta meinaa revetä jo tällaisestakin, mitä tarvitsee vain korkeintaan kerran parissa vuodessa tehdä. Ajattelen vaikkapa hotellivastaanottajia tai matkatoimistovirkailijoita. Minut saisi sellaisesta hommasta viedä hullujenhuoneelle jo päivän kuluttua.

Mutta itse asiassa iltapäivä oli oikein kiva. Ainakin itse olin kaikissa ryhmissä, sain kokeilla sellaisia lajeja, joita ei muuten pääse koskaan tekemään. Naurujooga oli virkistävää, sulkapallossa ensimmäsitä kertaa kuulin sääntöjäkin ja sai liikuntaa, Curlingissa hävittiin vain pisteellä vastapuolelle. Mikä ihme siinä on, että kilpailussa aina taistellaan henkeen ja vereen voitosta, vaikka leikkiä se vain on olevinaan. Kuntosalin johdosta taitaa olla huomenna kipeitä lihaksia.

Ruoka päivän päätteeksi oli kiva viihtyisä hetki, ja minä söin kanaa, kuinkas muuten.

tiistai 4. marraskuuta 2008

Kirjesalaisuudet paljastuvat


Niin olematon päivä tänään, ettei siinä ole paljon lapsille kertomista. Vain etäopetusta iltapäivällä. Ihmiset aina luulevat, että pieni ryhmä on ihanteellinen. No onhan se siinä mielessä, ettei kukaan metelöi. Mutta ei sellaista asiaa olekaan, missä päästäisiin täydellisyyteen.

Joskus puuttuu jostain syystä toinen, joskus toinen, on päällekkäisyyksiä lukujärjestyksessä, hautajaisia, sairautta, ja kun ei muuta erikoista ole, niin jompikumpi lähtee ulkomaille. Enää kaksi kertaa on etäoppilas tässä kurssissa paikalla ja sitten hän lähtee kuukaudeksi Ruotsiin. No, se on anteeksiannettavaa, kun kerran sinne menee.

Rupesin tänään kertomaan näille oppilaille saksalaisten oppilaitten vierailusta. Sanoivat heti, että he tietävät jo kaiken, lukivat sähköpostini. Voi hyvä ihme sentään. Ketkähän kaikki lukevat ympäri maailmaa sähköpostejani, kun painelen tietämättäni mitä sattuu nappuloita. Kun on pitänyt lähettää majoittajaryhmälle Saksasta tullutta sähköpostia, olenkin lähettänyt sen saksanryhmäläisille. Nämä sanoivat kieli pitkällä lukeneensa ja harjoitelleensa saksan kieltä. Mutta ei ihme, että joidenkin majoittajien vanhemmat olivat vähän huuli pitkänä, kun ei ollut oikein tullut informaatiota, mitä itsekseni ihmettelin. En ihmettele enää.

P.S. Kuvassa jokin aika sitten otettu kuva ruusuista. Kävin juuri äsken tarkistamassa, pihassa kukkivat vieläkin. Tuli vain mieleen laittaa tähän, kun Rita blogisssaan taannoin kehaisi, että Helsingissä sitä vielä kukkivat ruusut.

maanantai 3. marraskuuta 2008

Heti vaan jänismetsälle


Tänä aamuna hyvästelin saksalaisen opettajan kotimatkalle. Meillä oli oikein onnistunut viikonloppu. Oppilaat saatiin perheisiin, kuuleman mukaan ei kellään ongelmia, ovat tyytyväisiä puolin ja toisin. Yksi tyttö oli aluksi lievästi kauhuissaan, kun kuuli, ettei asukaan keskustassa, vaan parinkymmenen kilometrin päässä jossain metsässä. Mutta kun huomasi, että ihan normaalia elämää sielläkin vietetään, on nyt ihan tyytyväinen. Kieliongelmiakaan ei ole kenelläkään.

Eräässä toisessa perheessä sen sijaan oli tyttö heti lähdössä jo jänismetsällekin, kun kuuli, että perheen isä sellaista suunnitteli sunnuntaiaamuksi. Mutta koska se oli eka aamu Suomessa, piti jo vähän toppuutella, mutta oli luvattu metsälle mukaan seuraavana lauantaina, jos todella intoa riittää.

Aamulla tein kierroksen ja ennen kouluunmenoa vein ulkomaiset oppilaat työpaikkoihinsa. Saa nähdä, millaiset ovat kommentit. Aamulla keskustan torilla yhtä tyttöä työpaikkaan viedessä kuulin open mainitsevan, että hieman on erilaista. Niinpä niin. Kun täältä lähtee ajamaan, ei kahden ja puolen tunnin kuluttua ole vielä nähnyt kuin hirviaitaa ja metsää, ei olla edes Helsingissä vielä. Mutta kun heidän kotiseudultaan Kölnin liepeiltä lähdetään, ollaan kahden ja puolen tunnin kuluttua jo Brysselissä, vieraan valtion alueella ja nähty toinen toistaan mahtavampia rakennuksia ja koko ajan on jotain katsomista.

Opettajan kanssa teimme eilen retken Mikkeliin. Kenkäveron entinen pappila on aivan upea paikka, oli laitettu jo tosi viihtyisäksi, tunnelma vähän jouluista. Myymälä on tosi houkutteleva ja kiva, erittäin tyylikäs, koko myymälän yleisilme ja myyntituotteet vaihtuvat sesonkiaikojen mukaan. Nyt ihastuin kertakaikkisesti viereisessä kuvassa oleviin kynttilöihin. Ne ovat aivan kuin koivupuut. Että joku keksiikin uusia ideoita.

Mikkelin taidemuseo oli myös käyntikohteemme. Sami van Ingenin Harhakuvia oli yksi näyttelyistä. Outo taiteeksi, sillä se oli selvää fysiikkaa, kuvasi eri fysikaalisia ilmiöitä. Opettaja sattui olemaan fysiikanope ja harmitteli, etteivät oppilaat olleet mukana.
Parin viikon kuluttua tulee muuten Martta Wendelinin töitä näytille Mikkeliin.

Olin kutsunut kollegoja illanviettoon eilisillaksi. Oli oikein mukava, Ulrike oli ihan tyytyväinen, että näki tutuiksi tulleet kollegat. Meillä oli oikein kivaa. Ainut, joka ei ollut ihan tyytyväinen, oli englanninopettaja, hän kun joutui olemaan saksan kielikylvyssä koko illan. Ei yhtään säälitä, muistaneeko, että minä puolestani jouduin edellisen projektin myötä englannin kielikylpyyn.

lauantai 1. marraskuuta 2008

Projektia tyrkkää


Nyt pitää hieman kiirettä kuin sammakolla äkeen alla, kuten ennen sanottiin. Tänä iltana myöhän tulevat saksalaiset oppilaat Ulrike-opettajansa kanssa Imatralle, josta haen heidät taksin kanssa. Opettaja lähtee maanantaiaamuna takaisin Saksaan, onneksi silloin menee busseja, ei tarvitse lähteä viemään. Nämä saksalaiset ovat Kölnin läheltä.

Kaikki pitäisi muu olla järjestyksessä, ainoastaan leipomisia pitää vielä tehdä. Koska Ulrike on vanha hyvä tuttu, meillä oli ainakin 7 vuotta yhteistyötä ennen kuin hän vaihtoi toiseen kouluun, on meillä monia kollegoita, jotka tuntevat hänet. Siksi olen kutsunut huomenillaksi meille ihmisiä yhteistä iltaa viettämään.

Gabi-opettaja, jonka tapasin viime kesänä Saksassa Leipzigin lähellä, on pommittanut minua jo useaan otteeseen, olemmeko halukkaita vastaanottamaan huhti-toukokuun vaihteessa 4-5 saksalaista oppilasta 10 päiväksi tutustumaan suomalaiseen koulujärjestelmään. He tulisivat kouluun, tekisivät raportointia näkemästään, heidän toiveena on, että tutustuttaisimme heitä myös päiväkotijärjestelmään ja johonkin toiseen koulumuotoon. Suomalaisen perheen arkipäivään he tutustuisivat asumalla ikäistensä oppilaiden perheissä.

Tiedustelemalla oppilailta sain sen verran myönteisiä vastauksia, että uskalsin eilen illalla kirjoittaa Gabille myöntävästi. Tänä aamuna oli jo sähköpostissa ylitsevuotavan kiitollinen sähköposti, opettajalta putosi suuri kivi sydämeltä. Oppilailla piti olla marraskuun alkuun mennessä ilmoittaa paikka, minne mennä tekemään "Schulpraktikum" eli tällaista kouluun tutustumista. Mistähän Gabi olisi saanut paikan, jos olisimme vastanneet kielteisesti. Enpä arvannut, että oli niin täpärällä.

Meillähän on ongelmana nimenomaan se, että oppilaita on vähän. Kaikki ovat periaatteessa kiinnostuneita, mutta monista käytännön syistä ei aina silti voi majoittaa vierasta henkilöä, tilanpuute on usein ongelmana. Ja majoitus kaatuu sitten samojen niskaan, mikä tulee rasittavaksi ajan oloon. Oppilailla on nyt mahdollisuus mennä vastavuoroisesti Saksaan. Ainut ongelma on raha. Eli sen puute. Gabin oppilaat tulevat omin kustannuksin, mutta meillä se ei ole kaikille mahdollista. Comenius- ja Lingva-projekteista saisi rahoitusta, mutta niitä ei ehdi anoa tähän hätään.

Ja projektia tyrkkää nyt joka suunnalta. Kirjoitinkin aiemmin jo Komin tasavallan Kortkeros-nimisen paikan opettajasta, joka halusi etanakirjeenvaihtoa oppilaille. Annoin jokaiselle oppilaalle henkilökohtaisen kirjekaverin Kortkerosista, ja oppilaat kirjoittivat itsestään tälle henkilölle tunnilla. Keräsin kirjeet ja lähetän köntässä Komiin. Tällainen kirjehän me oltais kirjoitettu muutenkin näin kurssin alkajaisiksi. Tämä systeemi sopii nyt tosi hyvin tälle porukalle, jossa on eri tasoisia oppilaita. Kun neuvon toista porukkaa, toiset kirjoittavat sillaikaa kirjettä. Saa nähdä milloin saamme vastauksia ja saammeko milloinkaan.