surkuhupaisaa

Eilen oli tosi surkuhupaisaa saksantunnilla. Itkisikö vai nauraisi. Kaksi oppilaistani oli nyt palannut Pietarin-matkalta, ei tietystikään ollut enää yhtäkään saksan sanaa päässä, venäjä vain kummitteli molemmilla. Eli jumetusta.
Yksi tuli kesken tunnin huonovointiseksi ja piti lähteä kesken kaiken kotiin. Ihan oikeasti se oli mahatautia, jollain toisellakin oli. - Vai oliko sittenkään, minusta on tullut epäluuloinenkin.
Sitten oli vielä yksi oppilas, jolla on puolivuotias vauva, ei kylläkään tunnilla mukana, mutta hoidossa. Oppilas pitää puhelinta auki tunnilla, jos vauvasta soitetaan. Ja nyt sitten tuli puhelu saksan tunnilla ja oppilas hiippaili käytävään. Tälläkin oppilaalla on yhteiskuntaopin tunnitkin päällekkäin saksan kanssa, joten puolessa välin tuntia hän sitten häippäsi kokonaan. Ei ihme, vaikka olisi minuunkin kyllästynyt, hänellä on minun tuntejani yhteensä 15 viikossa.
Saksalainen Susanne vain katsoi silmät pyöreinä, kun huomasimme yhdessä vaiheessa, ettei minulla oikeastaan ole enää juuri opetettaviakaan.

Tennistähti vai kaupunki

Viimeksi ihmettelin bucket-sanaa, mutta kuinka ollakaan heti tänään tuli taas sukunimi Buck esiin ja nyt viisastuneena otin heti sanakirjan. Mitä ihmettä, sehän tarkoittaa dollaria. Voi se olla urosjänis tai urospeurakin. Ihmeiden aika ei ole vielä ohi. Millähän lailla peura ja jänis ovat toistensa kaltaisia.

Mutta kylläpä sitä on oppilaillakin ihmetyksen aiheita ja ahaa-elämyksiä. Olimme tänään tietokoneluokassa tekemässä ruotsin nettiharjoituksia. Jotkut tekivät ristikkoa, jossa kysyttiin Suomen kansalliseläintä. Ehdotuksina esittivät: bär, björk, beer, bear, mutta karhua ruotsiksi ei kukaan saanut aikaseksi: björn.
Yritin muistutella, mitä Björneborg on suomeksi, mutta se meni jo yli hilseen. Kun sanoin, että sehän on Pori, joku muisti vielä kuulleensa joskus jonkun Björn Borgin, ja ihmetteli, mikäs kaupunki se sitten on.

Kauhistun jo kertoessani - horresco referens

Tiesitkö mitä englannin sana bucket tarkoittaa? Tietysti tiesit! Kaikkihan sen tietävät! Siis kaikki muut paitsi minä.

Järkytyin sydänjuuriani myöten, kun hiljattain sain tietää, että bucket on ämpäri. En niinkään sen takia, etten sitä tiennyt. Englannissa on vielä monta muutakin sanaa, joita en ole koskaan kuullut, mutta että Hyasint Bucket sarjassa Pokka pitää onkin Hyasint Ämpäri! Ei ihme, että Hyasint muistaa korjata ääntämisen. Kyllä minäkin niin tekisin.

Vielä enemmän järkytyin, kun tein pienen kyselykierroksen perheeni ja tuttavieni keskuudessa ja selvisi, että sellaisetkin, jotka eivät ole koskaan englantia lukeneet, tiesivät tuon ämpärijutun – jopa oppilaat. Ja minähän olen sentään aikoinani lukenut kaksi ja puoli vuotta lukiossa englantia. Mutta Anna-Liisa Sohlbergin ansiokkaassa englannin oppikirjassa Friends across the Sea ei puhuttu mitään ämpäreistä. Enkä ole ymmärtänyt tarttua sanakirjaankaan. Englannin sanat nyt vain eivät näytä siltä, että niillä olisi jokin merkityskin.

Järkytys oli suuri myös siksi, että olen kieltenopettaja, enkä asiaa tiennyt. Minunhan pitäisi tietää kieliasiat. –Vai pitäisikö? Ainakin joidenkin mielestä kyllä. Joskus takavuosina ihmiset toivat minulle jos jonkinlaisia englanninkielisiä käyttöohjeita käännettäväksi ja katsoivat minua oudosti, kun sanoin, etten osaa englantia. ”Miten niin, sinähän olet kielten opettaja, kaikkihan englantia osaavat!” oli vastaus. Hämmästyttää vain, miten nuo kysyjät olivat jääneet noiden ”kaikkien osaajien” ulkopuolelle.

Muuten, en minä osaa tsekkiäkään, vaikka olen kieltenopettaja.

P.S. Kuvassa kissan tassun jäljet. Kumpikin jälki osoittaa eri suuntaan.

Repaleista

Ajatella - saihan sitä sentään pari päivää pitää kouluakin ihan kunnolla, oikein jopa päästiin eteenpäinkin. Mutta jo huomiseksi on tiedossa repaleista. Venäjänopettaja pitää Pietari-kurssia, ja sen tiimoilta koulustamme lähtee Venäjälle liuta ihmisiä, oppilaita ja opettajia. Huomenna on tiedossa vain puolikkaita ryhmiä. Taas jää joku jälkeen ja palattuaan jumettaa sekä matkan rasituksesta että jälkeenjääneisyydestä.

Etäopetusryhmäänkin matka vaikuttaa niin, että ainut oppilaani täällä päässä lähtee Pietariin ja toisessa päässä sanoivat, että heillä on tavallisesti saksan tunnit päällekkäin kuvaamataidon kanssa. He olisivat huomenna kuulemma muutenkin menneet kuvaamataitoon, kun siellä on jokin tärkeä arviointitilaisuus. Joten minun hommaksi ei jää kuin kotiin lähteminen tuntia aikaisemmin! Onpa harmillista ja vielä perjantaina!! Se ehkä korvautuu, kun menen tuntia aiemmin pitämään venäjänopettajan sijaistuntia.

Joskus hämmästelen, miten Suomi voi olla PISA-tutkimusten huipulla osaamisessa. Vai tähänkö se perustuukin, että on muutakin kuin pelkkää ainaista pulpetissa istumista. Ei se määrä, vaan laatu.

Ollaan ylpeitä murteiden moninaisuudesta

Murteet ovat hauskoja - ainakin niiden korvissa, joiden oma puheenparsi on erilainen kuin puhujan. Opehuoneessa riitti tänään hauskuutta pitkäksi aikaa muistellessa, mitä kaikkia erilaisia väärinymmärryksiä ja kommelluksia toispaikkakuntalaisille on sattunut.

Joku muisti sellaisenkin tapauksen, että savolaiselle kioskille oli tullut helsinkiläinen ostamaan limsaa. Myyjä oli pahoitellut limsalaatujen vähyyttä ja sanonut: "Nyt ei oo ku raperuittii, mustaa kolloo ja punasta jaffoo." Siinä oli helsinkiläinen vähän aikaa pyöritellyt silmiään.

Toinen hauska juttu oli sattunut kun lapsi oli mennyt mummolaan ja halusi kaapia taikinakulhon: "Mummo, anna kaalia!" Mummo ei verbiä ymmärtänyt, vaan ihmetteli, miten lapsi niin kovasti kaalia halusi, ja osti seuraavana päivänä kaupasta kaalinkerän.

Viikonloppuna kävin Lappeenrannassa ja eksyin kauppaan, jossa myytiin vain Karjalaan liittyviä asioita. Oli murrekirjoja ja kirjoja eri karjalaisista paikkakunnista tai muuta karjalaisuuteen liittyvää. Karjalaiset eivät paljon kavahda, jos joku heidän murteelleen irvailee.
Saman olen huomannut pohjalaisista. He vain röyhistävät rintaansa, jos joku yrittää irvistellä.

Savolaiset usein loukkaantuvat, jos joku heidän puheelleen nauraa, vaikka nauru ei olisi pahaa tarkoittavaakaan. Savolaisetkin voisivat kääntää vitsailun voitokseen, eivätpä muut kauaa jaksaisi naureskella halventavasti. Valitettavasti kovin moni alkaa hävetä puhettaan ja peittelee syntyperäänsä muutettuaan vaikkapa Etelä-Suomeen, ainakin jos blogi-kirjoitteluun on uskominen.

Häiriköintiä ja sählinkiä

Tänään olen häiriköinyt muitten tunteja. Kuten taannoin ihmettelin, ei meillä ollut vakituisia luokkatiloja. Nyt meillä on tunteja vähän missä sattuu. Yritin väkisin mennä pikkuluokkaan, jossa meillä yleensä on tunnit, mutta siellä abit jo tyytyväisinä laskivat matikkaa.
Okei, menimme kakkosen saksan kanssa musiikkiluokkaan. Mutta se oli moderni ja viimeistä huutoa viimeksi 15 vuotta sitten. Nyt ovat kaikki muinoin ostetut laitteet vanhentuneita, surisevia, jumettavia yms.
Menin taas pikkuluokkaan hakemaan nauhuria. Pistorasiaa etsiessä oppilaita nyt tietenkään ei haitannut, että tuntia kului minun puikkelehtiessa rumpusettien ja valtavien johtoläjien seassa. Mutta saatiin me viimein levy soimaan ja jokin rikostarina saksaksi alkamaan.
Tunnin loputtua vein nauhurin paikalleen taas sinne pikkuluokkaan, jossa jouduin taas häiritsemään abien keskittymistä. Ihmettelin vielä, mikseivät jo lopeta laskemista, sillä minulla piti alkaa heille ruotsin opetusta.
Väittivät, että heillä on kaksoistunti ja minulla jotain muuta ennen heidän tuntiaan. No niinpä olikin, anteeksi vaan kauhiasti.
Abien ruotsin kaksoistuntikin on lahjakkaasti saatu sovitetuksi ruokatunnin molemmin puolin. Eka tunti oltiin hyvässä kunnon luokassa, jossa on vehkeet kuten pitääkin. Oppilaat väittivät, ettei me olla ennenkään saatu siellä olla kahta tuntia peräkkäin. Otin tavarani ja ruokatunnin jälkeen yritin mennä muualle.
Mutta nyt olikin psykologian ope keksinyt vaihtaa luokkaa pikkuluokkaan ja siellä jo tyytyväisinä pohtivat ihmisaivojen kummallisuutta. Menimme kuitenkin takaisin siihen hyvään luokkaan.

Etäopetus piti alkaman 25 yli yksi. Yritimme yhteyttä vähän väliä ja siinä lomassa käsittelimme läksynä ollutta kappaletta. Varttitunnin kuluttua saimmekin yhteyden, ja kun tiedustelin, miten oppilaat siellä toisessa päässä vasta nyt tunnille tulivat, olivat he hämmästyneitä. Heillä oli vierähtänyt huomaamatta aikaa laahustaessa edelliseltä tunnilta koneen ääreen.
No, puolen tunnin rupeamat opetusta ovat ihan virkistäviä vain, mutta etäopetuksessa se on liian vähän. Aikaa menee kuitenkin kaikkeen koneiden säätöihin yhteyden saannin jälkeenkin. Kaksoistunti taasen on liian pitkä ja rasittava, eli noin 60-70 minuuttia olisi sopiva.

Sitten välillä toisessa päässä oppilaat sanoivat, että minulla vain suu aukee, mutta ääntä ei kuulu. Rupesin jo epäilemään, että heille on käynyt samoin kuin miehelleni: Kun tämä näkee televisiossa lintuja, niiden suut vain käyvät, mutta mitään ei kuulu.
Mutta saatiinhan siitä sitten tämäkin päivä lopulta päätökseen ja ensi viikolla uudet kujeet.

Yksi päivä vilahti jo

I´m back! Todella virkistävää päästä taas työn ääreen. Uskomatonta tietysti, mutta näin aloin jo melkein oikeasti ajatella.
Joululomalla nimittäin äityi oikea käsi niin kipeäksi, että ei voinut sillä tehdä mitään, ja se paisuikin möhkäleeksi. Kun käsi tuli kuntoon, rupesi selkä kummittelemaan. Kun tänä aamuna heräsin ja kuulostelin, mikä paikka mahtaa olla kipeä, ei vikaa tuntunut olevan missään. Eli ajatuskin siitä, että alkaa koulupäivä, parantaa näköjään ihmisen silmänräpäyksessä. Niin tekee todella tunnollinen opettaja.

Kaikki näyttivät olevan kuin omissa oloissaan, sekä opet että oppilaat. Kaikki varmaan mietiskelivät vielä joululoman tunnelmia. Mutta kunhan tästä saadaan rattaat pyörimään.
Minulla oli etäopetusta, kaikki sujui suunnitelmien mukaan, eivät edes koneet reistailleet. Vaikka myöhemmin ilmeni, että venäjänope oli jännittyneenä odottanut miten minun käy. Koneet olivat kuulemma tiltanneet, kun hän oli viimeksi ennen joulua pitänyt etäopetusta! Ja minut siis aikoi lähettää surman suuhun!

Abeille pidin luokanvalvojan tunnilla penkkareista juttua. En tiedä, miten muissa kouluissa, mutta ainakin meillä on monina vuosina ollut valtavaa sotkemista. Yritimme päästä sovintoon, että makaronia ja riisiä ei heiteltäisi kilotolkulla lattioille. Sehän ei toisaalta ole vaarallista eikä paha asia, mutta kun se kumminkin on ruokaa. Miten moni suomalainenkin olisi onnellinen, jos saisi nekin riisit syödäkseen.
Joskus on ollut paperisilppua puolikin metriä paksuna kerroksena, mutta taannoin palotarkastaja antoi niin kovat ukaasit, että se on ehdottomasti kielletty. Joskus taas ovat kastelleet vedellä niin paljon, että jostain piirtoheittimestäkin tuli entinen. Saa nähdä, miten palopuhe auttaa. Keksivätkö jotain niin hulvattoman hauskaa ja mukavaa, että kaikille jäisi pelkästään hyvä mieli.
Aloin jo pohjustaa tulevia suullisia kuulusteluita ja kirjoituksiakin varten. Kokemuksesta tiedän, että kun joulusta päästään, alkaa kevätlukukausi mennä sellaisella vauhdilla, että jos ei pidä varaansa, ei ehdi mitään. Yksi päivä uutta lukukautta vilahti jo ohi.