Suomea ja rienausta

-Kouluun on tullut turkkilainen vaihto-oppilas, tyttö. Olen aloittanut hänelle suomenopetuksen. Saan siitäkin vähän tuntieni täytteeksi. Toimeentuloa on nyt raavittava joka puolelta.

-Kansalaisopiston rehtori sattui kysymään, pitäisinkö kevätpuolella suomea ulkomaalaisille kansalaisopistossa. Kuinka voi olla mahdollista, että kuulin itseni sanovan: joo, mielelläni. Minulla on nimittäin monien, monien vuosien kokemus siitä, miten raskasta on lähteä enää tavallisen koulutyön päätteksi illalla töihin. Mutta minulla ei nykytilanteessa ole todellakaan varaa sanoa ei, jos joku työtä tarjoaa.
Sitä paitsi kansalaisopiston ryhmät ovat aina ihania. Kukaan ei pidä jalkaa jo oven välissä lähteäkseen kiireellä ulos. Kaikki ovat kiinnostuneita ja meillä on yleensä aina tosi hauskaa. Kotiin palatessa on aina virkeämpi kuin tunnille lähtiessä.

-Omaa valvontaryhmääni, lukion ykköstä, en ole nähnyt kuin kaksi kertaa koko syksynä. Opetus heille alkaa vasta ensi jaksossa. Nyt on ilmennyt jo vaikka mitä ojennuksen aihetta heille ihan alkajaisiksi. Tänä aamuna oli ykkösluokan päivänavausvuoro. Olin mielestäni pohjustanut hyvin, millainen on hyvä: asiaa pitää olla, ei riitä pelkkä hyvän huomenen toivottaminen. Jonkinlaisia mieltä ylentäviä ajatuksia saisi myös olla.

Ja miten ihmeessä he olivatkin keksineet sitten valita Rosa Liksomin novellin, jossa sodan käynyt isä kaataa kaikki pettymyksensä jälkipolven päälle. Kovaäänisestä alkoi kuulua puhetta saatanan ryssistä ja muusta. Yläluokan oppilaat olivat katsoneet aivan ihmeissään, saako tällaista koulussa puhua. Ensinnäkin mitenkään ei käynyt ilmi, mistä on kyse, kovaäänisestä vain tulvi kirosanoja ja rasistisia mielipiteitä. Voi vain kuvitella, miltä tuntui niistä oppilaista, joiden äidit ovat venäläisiä.

Kummallista on sekin, miten opettajainhuoneessa myöhemmin asiasta keskusteltaessa jotkut nuoremmat opettajat eivät olleet huomanneet mitään outoa tuossa päivänavauksessa. -Kyllä ne oppilaat sen kestävät, oli jonkun mielipide. Joku ei kysyttäessäkään nähnyt mitään outoa.
Kai ne oppilaat sen kestävät, tietysti, heidän puheistaanhan päätellen monet ovat juuri tuollaiseen kommunikointiin tottuneetkin. Mutta koulun tehtävähän on antaa ja opettaa jotain parempaa ja rakentavampaa.