Eilen tuli puheeksi oppilaiden kanssa naapurikunta ja luokkaretket. Tulin kertoneeksi heille takavuosina sattuneen tapauksen, minkä takia kannan kaunaa vieläkin naapurikunnan opettajille.

Kyseisessä kunnassa järjestettiin kolmen lukion yhteinen urheilupäivä. Oppilaiden kanssa lähti kanssani kaksi muuta opettajaa mukaan. Kun saavuimme puoli kymmeneltä perille, meitä jäi jututtamaan yksi paikallisista opettajista ja sillä aikaa hävisivät kaikkien kuntien oppilaat ja opettajat kuin tuhka tuuleen. Meitä jututtanut ope lähti kaupassa käymään.

Lähdimme urheilukentälle, kun luulimme, että tilaisuus olisi siellä - ei ketään. Kävimme koululla, ei sielläkään ketään! Ei minkäänlaista tietoa, missä kaikki olivat ja missä tilaisuus järjestettiin. Kun kiertelimme keskustassa, ei sielläkään näkynyt missään ketään.

Meille ei jäänyt muuta mahdollisuutta kuin mennä istumaan paikallisen ravintolan terassille. Istuimme siellä valehtelematta koko päivän! Tilasimme välillä ruokaa ja juomaa, viideltä viimein lähdimme käppäilemään kylille. - Tyhjää!

Seitsemäksi hiissasimme itsemme jälleen koululle, sillä silloin piti alkaman kaikkien koulujen yhteinen disko. Toisen naapurikunnan opettajat olivat laittaneet oppilaansa vähin äänin bussiin ja häippässeet maisemista. Isäntäkoulun opettajat olivat menneet kotiin, mikäli edes koko päivänä olivat paikalla olleetkaan.

Meidänkin oppilaat olivat kypsiä kotimatkalle ja olimme sitä mieltä, että lähtisimme, jääköön isäntäväki diskoon. Emme kuitenkaan uskaltaneet mitenkään jättää paikkakunnan oppilaita yksin valvomatta. Tarkoitus oli alun perin ollut, että me kolmen lukion kaikki opet valvomme yhteisesti diskon ja tutustumme näin toisiimme.

Kun kello tuli yksitoista illalla, tuli paikkakunnan vahtimestari sulkemaan ovia. Me kaadoimme turhautumisemme hänen niskaansa. Ikään kuin meillä ei olisi muuta hommaa kuin käydä naapurikunnassa valvomassa sikäläisten oppilaiden diskoa! Kyllä vahtimestari jonkin verran ihmettelikin, missä paikalliset opet luurasivat.

Kun kaiken tämän olin nyt oppilailleni kertonut, nousi esiin kaksi tärkeintä kysymystä. -Höh, miksi ette soittaneet kännykällä ja kysyneet, missä kaikki olivat.
Höh, höh, eivät ymmärrä nuoret, että ei silloin ollut kännyköitä. Asian selville ottaminen olisi vaatinut suhteettomia ponnistuksia. Oli helpompaa (ja mieluisampaa) vähän niin kuin luistaa - ja ihan rehellisesti.

Toinen kysymys oli heti: -Kuka teidät kantoi sieltä baarista?
Ymmärrän, että kysymys on huumorilla heitetty, mutta silti minua aina kismityttää, että Suomessa ei voi istua baarissa ilman, että siitä vedetään tietynlaiset johtopäätökset. Sitä paitsi kun minusta se ei edes ollut tämän jutun pointti.