Eilen tuli puheeksi oppilaiden kanssa naapurikunta ja luokkaretket. Tulin kertoneeksi heille takavuosina sattuneen tapauksen, minkä takia kannan kaunaa vieläkin naapurikunnan opettajille.

Kyseisessä kunnassa järjestettiin kolmen lukion yhteinen urheilupäivä. Oppilaiden kanssa lähti kanssani kaksi muuta opettajaa mukaan. Kun saavuimme puoli kymmeneltä perille, meitä jäi jututtamaan yksi paikallisista opettajista ja sillä aikaa hävisivät kaikkien kuntien oppilaat ja opettajat kuin tuhka tuuleen. Meitä jututtanut ope lähti kaupassa käymään.

Lähdimme urheilukentälle, kun luulimme, että tilaisuus olisi siellä - ei ketään. Kävimme koululla, ei sielläkään ketään! Ei minkäänlaista tietoa, missä kaikki olivat ja missä tilaisuus järjestettiin. Kun kiertelimme keskustassa, ei sielläkään näkynyt missään ketään.

Meille ei jäänyt muuta mahdollisuutta kuin mennä istumaan paikallisen ravintolan terassille. Istuimme siellä valehtelematta koko päivän! Tilasimme välillä ruokaa ja juomaa, viideltä viimein lähdimme käppäilemään kylille. - Tyhjää!

Seitsemäksi hiissasimme itsemme jälleen koululle, sillä silloin piti alkaman kaikkien koulujen yhteinen disko. Toisen naapurikunnan opettajat olivat laittaneet oppilaansa vähin äänin bussiin ja häippässeet maisemista. Isäntäkoulun opettajat olivat menneet kotiin, mikäli edes koko päivänä olivat paikalla olleetkaan.

Meidänkin oppilaat olivat kypsiä kotimatkalle ja olimme sitä mieltä, että lähtisimme, jääköön isäntäväki diskoon. Emme kuitenkaan uskaltaneet mitenkään jättää paikkakunnan oppilaita yksin valvomatta. Tarkoitus oli alun perin ollut, että me kolmen lukion kaikki opet valvomme yhteisesti diskon ja tutustumme näin toisiimme.

Kun kello tuli yksitoista illalla, tuli paikkakunnan vahtimestari sulkemaan ovia. Me kaadoimme turhautumisemme hänen niskaansa. Ikään kuin meillä ei olisi muuta hommaa kuin käydä naapurikunnassa valvomassa sikäläisten oppilaiden diskoa! Kyllä vahtimestari jonkin verran ihmettelikin, missä paikalliset opet luurasivat.

Kun kaiken tämän olin nyt oppilailleni kertonut, nousi esiin kaksi tärkeintä kysymystä. -Höh, miksi ette soittaneet kännykällä ja kysyneet, missä kaikki olivat.
Höh, höh, eivät ymmärrä nuoret, että ei silloin ollut kännyköitä. Asian selville ottaminen olisi vaatinut suhteettomia ponnistuksia. Oli helpompaa (ja mieluisampaa) vähän niin kuin luistaa - ja ihan rehellisesti.

Toinen kysymys oli heti: -Kuka teidät kantoi sieltä baarista?
Ymmärrän, että kysymys on huumorilla heitetty, mutta silti minua aina kismityttää, että Suomessa ei voi istua baarissa ilman, että siitä vedetään tietynlaiset johtopäätökset. Sitä paitsi kun minusta se ei edes ollut tämän jutun pointti.

Joku kehveli kähvelsi johdon

Tavallisesti en lähde ex tempore etsimään kesken tunnin mitään videota tai muuten muuttamaan suunnittelemaani ohjelmaa, sillä kokemus on osoittanut, että mikään ei ole paikallaan, missä sen pitäisi olla. Abit kuitenkin saivat minut heltymään, kauniisti pyysivät, että katsotaan pitkästä aikaa videota. Yritin estellä: ensin on etsittävä sopiva video, sitten kelattava oikeaan paikkaan jne. Tuntia haaskaantuu sillä välin. Lupasivat tehdä ahkerasti (!?) vaikkapa tehtäviä sillaikaa. Strindbergistä on olemassa hyvä video ja ajattelin, että äkkiähän minä sen käyn hakemassa oppilaiden pähkäillessä monivalintatehtävää. Sagt och gjort!

Kun menin opehuoneeseen etsimään, en yhtäkkiä millään saanut päähäni, millaisella videonauhalla se juttu olikaan. Sitten selasin koko ruotsinnauhojen rivistön, ei mitään Strindbergin näköistäkään. Etsin saksannauhatkin - ei mitään.

Ajattelin ottaa yhden toisen videon, Enade vi förstå, joka oli kelattuna valmiiksi oikeaan kohtaankin, sekin kyllä jo ikivanha, mutta kyllä se vielä viime vuonnakin oppilaita nauratti (takavuosina vielä enemmän, joskus on joku jopa meinannut pudota pöydän alle nauraessaan). Siinä esitetään tilanteita, joissa ruotsalainen ja tanskalainen kohtaavat toisensa ja millaisia kielellisiä väärinkäsityksiä voi tulla. Löysin vaikeudetta jopa ohjelmavihotkin sille.

Sitten alkoikin taistelu johtojen ja videonauhurin kanssa. En ollut odottanut, että joku olisi kähveltänyt kesän aikana johdon nauhurista. (Ei se mitään, Saksassa oli hotellissamme jollekin tarttunut aulasta kokonainen tietokoneen näppäimistö sekä hiiri).
Siirsin videotykistä johdon, muttei siitä ollut apua. Tietysti olin työntänyt kasetinkin jo koneeseen, jonne se jumittui ja oppilaat jakelivat "hyviä" neuvoja. Kaksien saksien avulla yritin kasettia pois, mutta kuten asiaan kuuluu, en minä sitä saanut pois, vaan oppilas.

Varmaan 20 minuuttia oli söhrääntynyt tähän episodiin. Mikä oli lopputulos? Minulla hiki virtasi, oppilailla sen sijaan ei: eivät olleet saaneet tehtäväänsä tehdyksi (ihme olisi ollutkin), en muistanut, että piti kuunnella jokin yo-kuuntelukin, kun kohta alkavat kirjoitukset, en muistanut, että piti kirjoittaa jokin lyhyt viestinnällinen kirjoitelmakin, eli loput ajasta räpelsimme jotain puhetehtävää ja kielioppiharjoitusta.

Kun pääsin kotiin, huomasin sohvalla istuessani, että Srindberg-nauha köllöttelee olohuoneen kirjahyllyssä.

Suomea ja rienausta

-Kouluun on tullut turkkilainen vaihto-oppilas, tyttö. Olen aloittanut hänelle suomenopetuksen. Saan siitäkin vähän tuntieni täytteeksi. Toimeentuloa on nyt raavittava joka puolelta.

-Kansalaisopiston rehtori sattui kysymään, pitäisinkö kevätpuolella suomea ulkomaalaisille kansalaisopistossa. Kuinka voi olla mahdollista, että kuulin itseni sanovan: joo, mielelläni. Minulla on nimittäin monien, monien vuosien kokemus siitä, miten raskasta on lähteä enää tavallisen koulutyön päätteksi illalla töihin. Mutta minulla ei nykytilanteessa ole todellakaan varaa sanoa ei, jos joku työtä tarjoaa.
Sitä paitsi kansalaisopiston ryhmät ovat aina ihania. Kukaan ei pidä jalkaa jo oven välissä lähteäkseen kiireellä ulos. Kaikki ovat kiinnostuneita ja meillä on yleensä aina tosi hauskaa. Kotiin palatessa on aina virkeämpi kuin tunnille lähtiessä.

-Omaa valvontaryhmääni, lukion ykköstä, en ole nähnyt kuin kaksi kertaa koko syksynä. Opetus heille alkaa vasta ensi jaksossa. Nyt on ilmennyt jo vaikka mitä ojennuksen aihetta heille ihan alkajaisiksi. Tänä aamuna oli ykkösluokan päivänavausvuoro. Olin mielestäni pohjustanut hyvin, millainen on hyvä: asiaa pitää olla, ei riitä pelkkä hyvän huomenen toivottaminen. Jonkinlaisia mieltä ylentäviä ajatuksia saisi myös olla.

Ja miten ihmeessä he olivatkin keksineet sitten valita Rosa Liksomin novellin, jossa sodan käynyt isä kaataa kaikki pettymyksensä jälkipolven päälle. Kovaäänisestä alkoi kuulua puhetta saatanan ryssistä ja muusta. Yläluokan oppilaat olivat katsoneet aivan ihmeissään, saako tällaista koulussa puhua. Ensinnäkin mitenkään ei käynyt ilmi, mistä on kyse, kovaäänisestä vain tulvi kirosanoja ja rasistisia mielipiteitä. Voi vain kuvitella, miltä tuntui niistä oppilaista, joiden äidit ovat venäläisiä.

Kummallista on sekin, miten opettajainhuoneessa myöhemmin asiasta keskusteltaessa jotkut nuoremmat opettajat eivät olleet huomanneet mitään outoa tuossa päivänavauksessa. -Kyllä ne oppilaat sen kestävät, oli jonkun mielipide. Joku ei kysyttäessäkään nähnyt mitään outoa.
Kai ne oppilaat sen kestävät, tietysti, heidän puheistaanhan päätellen monet ovat juuri tuollaiseen kommunikointiin tottuneetkin. Mutta koulun tehtävähän on antaa ja opettaa jotain parempaa ja rakentavampaa.

Kukaan ei ymmärrä edes vastustaa

Nyky-yhteiskunnassa on tosi vaikea yhdistää työtä ja muuta elämää. Minua joskus ihan kauhistuttaa, miten enää pärjäisin, jos minulla olisi vielä pieniä lapsia.

Kun katson lukujärjestystä: hyvä, tunnit päättyvät kahdelta, lupaan tulla kotiin heti sen jälkeen, sitten päästään lapsenlapsen kanssa yhteisiin puuhiin. Mutta kuinka käykään! Kouluun on tullut uusi vaihto-oppilas Turkista ja hänelle on tilattava heti oppikirja ja sovittava, milloin aloitetaan suomenopetus. No, jos kolmelta sitten kotiin! Ei käy, on opekokous!

Kun seuraavana päivänä menen kouluun, on jo iso lista asioita odottamassa: soita Tyky-päivän muutokset ympäri Suomea, päivämäärää on muutettava, peruttava sovittuja kursseja ja soiteltava uusille ihmisille. Kollega kyselee joka päivä ja hoputtaa, eikö sitä vieläkään ole tehty!

Sitten tulee kutsu koulutukseen. Jo keväällä olen kollegani kanssa ilmoittautunut syyskuun puolivälissä Helsinkiin, aiheena ylioppilaskirjoitukset. Jaha, täytyy järjestää hotelli, etsittävä juna-aikatauluja jne.

Illalla soitti hierojani. Olin unohtanut mennä hierojallekin, mitä pidän anteeksiantamattomana. Miten voin antaa itselleni anteeksi tällaisen huolimattomuuden?
Tukka kasvaa. Soitin kampaajalleni tilatakseni ajan, mutta puhelinvastaaja ilmoitti, että kampaaja on kuukauden lomalla. En voi odottaa enää niin kauaa. Täytyy kai mennä kaupunkiin kampaajalle, mikä sekin on anteeksiantamatonta. Mutta missähän välissä sinne menisin!

Nostan todella hattua ihmisille, joilla on nyky-yhteiskunnassa vielä pieniä lapsiakin hoidettavana. Jos vertaan urani alkuaikoihin, oli kaikki yksinkertaisempaa. Kun kello tuli kolme, oli koulu tyhjä. Tiesi aina etukäteen, milloin pääsee kotiin. Nykyään on palaveria palaverin perään, koulutusta, tykyä, kekeä, opsia, popsia, moodlea, googlea ja ties mitä. Ja kukaan ei ymmärrä edes vastustaa.

Mumma menköön kouluun

Keskiviikosta lähtien on meillä ollut Aatu-poika (2½ v) hoidossa. Ihanaa, kyllä mumman ja vaarin sydän sulaa. Koko ajan on ollut hyvä sääkin. Saisi useamminkin poika tulla meille, jos kerran noin hyvän ilman tuo.

Mietin usein, miten tärkeää todellakin näyttää pojalle olevan saada tehdä kaikenlaisia miesten töitä. Oma vasara pitää olla ja yhdessä vaarin kanssa he ovat rakentaneet linnunpönttöjä, jopa leikkiauton. Sen ei tarvitse todellakaan olla sen kummempi kuin kaksi puupalikkaa päällekkäin ja puunoksasta sahatut pyörät, jotka pyörivät, mutta kun poika itse sai hakata naulalla osat yhteen, on lelu kaikkein mieluisin. Mitä enemmän miesten töistä on kyse, sitä vähemmän minua huolitaan mukaan. "Mee sinä mumma vain sinne kouluun", poika perjantaina sanoi.

Kaupunkilaislapselle on ihmeellistä päästä metsään, kerätä sieniä, ihmetellä pehmeää sammalta, heittäytyä selälleen korkeaan heinikkoon, napsia marjoja suoraan pensaista, ja yleensäkin nauttia siitä, että on tilaa juosta ja olla. Joka päivä on ollut jotain uutta tekemistä, ja jonkin retken jälkeen poika sanoo: Kyllä oli hyvä reissu. Ei siis tarvitse olla kummempi kuin vadelmankeruuretki.

Mummoilu on mukavaa. On paremmin aikaa olla lapsen kanssa kokonaisvaltaisesti kuin omien lasten pieninä ollessa. Mutta sitä vartenhan isovanhemmat ovat olemassa.

Sukunimi voi ratkaista kohtalon

Minulta oppilaat taas kyselivät jälleen kerran, miksi aloin kieltenopettajaksi ja miksi juuri saksan ja ruotsin.
No, olisin mieluiten ehkä alkanut opiskella suomen kieltä jo heti lukion jälkeen (enkä vasta työelämässä ollessani), mutta kun kaverit sanoivat minulle aina, että sinusta varmaan tulee suomenopettaja, ajattelin, että en minä nyt ainakaan sellaiseen ammattiin mene, jota kaverit itsestäänselvästi minulle tarjoavat. Sitä paitsi halusin alan, jossa ei tarvitse matematiikkaa, ja kielet ovat aina kiinnostaneet.

Miksi juuri nämä kielet? Ruotsi oli jotenkin tuttu kieli, kun sitä oli keskikoulun ensimmäiseltä lähtien (siis nykyisen alaluokkien viidettä vastaavalta) opiskellut. Ruotsin opiskelu oli ennen jotenkin itsestäänselvääkin. Vanhemmatkin kannustivat nimenomaan ruotsiin, sillä äidillä oli huonoja kokemuksia vielä 50- ja 60-luvuilla Vaasan sairaalasta. Siellä hänen mukaansa hoitajat ja lääkärit vain "päkättivät" ruotsia, eikä meinannut saada oikein selvää oman sairautensa laadustakaan. Ruotsia oli siis opiskeltava, ettei ihmistä päästä höynäyttämään.

Saksa alkoi keskikoulun toisella luokalla. Koulussani oli kaksi rinnakkaisluokkaa. Toisella luettiin pitkänä kielenä saksaa, toisella englantia. Jo 60-luvun alussa alkoi englannin nousu saksan kustannuksella. Saksan luokkaan ei olisi ollut kuin muutama menijä, he tietenkin pääsivät sinne. Loput oppilaat laitettiin riviin aakkosjärjestykseen. Aakkosten mukaan jonon alkupää pääsi englannin luokkaan, loppupää saksan luokkaan. Kun oma sukunimeni oli tuolloin loppupäässä, ratkaisi se kohtaloni. Tosin oli kyllä mahdollisuus toisella luokalla vaihtaa englantiin, jos joku ehdottomasti sitä halusi, mutta vanhempani ajattelivat, että sama kai se on, mitä siellä lukee, joten jäin siis saksan luokkaan.

Lukiossa vasta tuli englanti sekä vapaaehtoinen latina. Alan olla niitä harvoja ihmisiä, jotka ovat lukeneet minimaalisen lyhyen englannin kielen oppimäärän. Jos vertailen, mitä kaikkea esim. lyhyen saksan opiskelijat nykyään opiskelevät lukiossa, on sanaston ja käsitteiden lisääntyminen aivan huimaa: saasteista, kasvihuoneilmiöstä, geenimanipulaatiosta, lääketieteen saavutuksista, avaruustutkimuksesta, tietotekniikasta jne jne. Mistään näistä ei ollut tuolloin edes suomeksi olemassa sanastoa. Ei mikään ihme, että minulle tulee vieläkin kaikenlaisia mukavia yllätyksiä englanninkielen alalla. Mutta onhan vain hauskaa, että ihminen voi jatkuvasti kokea ja kuulla jotain uutta ja riemastua siitä.

Ihan sairasta touhua

Mikä tämä on: Präyh, niis, Hatschii! Kröhööm, prääts!
Se oli eräs oppilas tänään tunnilla. Kun tunti kestää 45 minuuttia, hän ehti käydä tuollaisen sarjan läpi ainakin 11 kertaa, ja joka kerta minulla pää lysähti hartioiden väliin kauhusta ja pelosta. Oppilas oli saanut niin kunnollisen nuhan, että en moista muista nähneeni enkä kuulleeni kuin itselläni pari vuotta sitten.

Samassa luokassa toinen oppilas muuten vain aivasteli: tsiuh, tsiuh, tsiuh. Se kuulosti niin hullunkuriselta, ettei kukaan oikein uskaltanut nauraakaan kuin salaa käsiensä takana. Mikä lie oppilaan nenää kutittanut.

Ja sitten etäopetusryhmän etäoppilas oli nyt kyllä paikalla, mutta tässä päässä vuorostaan puuttui opiskelija. Hän oli mennyt vihdoinkin lääkäriin, sillä edellisellä tunnilla kuului hänen paikaltaan vain: Kraah, kraah, kraah... Oppilas oli tullut allergiseksi jollekin ja raapi itseään ihan mielettömästi joka puolelta. Yskänsä hän oli sentään viimein saanut taltutetuksi. Viime keväänä nimittäin hänen paikaltaan kuului valehtelematta kaksi kuukautta vain: kröh, kröh, kröh, kröhömph.