Heitetään huulta

Nyt sattui taas se, mikä niin usein ennenkin, eli että oppilas kääntää suoraan suomenkielestä vieraalle kielelle. Joku kirjoitti aineessaan, että luokassa on hyvä luokkahenki, koska "vi kastar läppar i klassen" eli tuolla oppilas tarkoitti, että he heittävät luokassa huulta.
Monet sanonnat on mahdollista kääntääkin sanatarkasti, mutta tuossa kohtaa kyllä auttamattomasti ruotsalainen jää ihmettelemään.
Eräs toinen kirjoitti: "hoppas att provet inte går under bänken". Tämä viimeinen on muuten jo klassikko. Ainakin minun urani aikana sitä on kirjoittanut jo useampikin. Minulle kyllä tulee mielikuva, että oppilas toivoo, että paperi ei lähde lentämään penkin alle, vaikka hän tarkoittaa, että koe ei menisi pieleen. Joissain asioissa suomenkieli on monipuolisempi kuin ruotsi.

Ihmeellisintä on, että kun oppilaita yritin opastaa tästä, eivät kyseiset kirjoittajat oikein käsittäneet, mitä ajan takaa. "No sanakirjassa oli sitten väärin, mitenkähän se on mahdollista!" Näin he kommentoivat minulle. Aina on joku, joka ei mitenkään arvaa luopua yksittäisistä sanoista ja yrittää löytää sanahahmon takaa niiden tarkoitusta.

Joskus oppilas on kysynyt minulta, mitä pää on ruotsiksi. Kun vastaan "ett huvud", on tuloksena, että oppilas kirjoittaa: "bordets huvud", kun hän tarkoittaa pöydän päätä. Kun sitten tarkastaessani korjaan, oppilas ihmettelee: "No miksi sinä sitten sanoit väärin?"
Aina ei muista tolkuttaa, että pitää ottaa huomioon koko lauseyhteys.

Toinen asia sitten taas on, jos kääntää vieraasta kielestä suomenkielelle. Siinä kuulee mitä uskomattomimpia tulkintoja. Minusta hauskimpia, mitä olen kuullut on: "Talrika var de finnar som flyttade till Sverige", millä tarkoitetaan, että lukuisat olivat ne suomalaiset, jotka muuttivat Ruotsiin. Joku oppilas oli kääntänyt: "Lautasenkokoisia olivat ne finnit...". Tämä ei kylläkään ole sattunut minulle, vaan liekö jo urbaani legenda.

Urani varrelta muistan uskomattomimman käännöksen, mitä luulin ensin oppilaan vain huvikseen kirjoittaneen, mutta tarkemmin asiaa tutkailtuani oppilas oli kyllä ollut tosissaan. Oli käännettävä suomeksi lause, joka meni jotenkin siihen tapaan, että "hänen valtavan omaisuutensa korot jaetaan yleishyödyllisiin tarpeisiin, jotka hyödyttävät koko ihmiskuntaa." Oppilas käänsi tämän: "Hänen kettujaan kehuttiin, kun koko miehistö oli uusittu."

Saattaa sitä sattua

Kakkosille yritin eilen opettaa vielä viho viimeistä asiaa ennen kokeita, jotka ovat ensi viikolla, huomenna nimittäin alkaa koeviikko. Jo neuvoessani näin lasittuneita katseita, ja joku jopa piirteli omiaan. Vaikka kuinka yritin julmistella, ei tehonnut.
Ja kuten arvata saattaa, kun asiaa piti harjoitella, ei joillakin ollut tuon taivaallista käsitystä, mitä pitäisi tehdä. Asiahan ei maailman mielenkiintoisinta tietystikään ollut: mihin muotoon on laitettava adjektiivi ja substantiivi minkäkinlaisen pronominin jälkeen.
Joku alkoi jo kiukutellakin, että mistä näitä voi tietää! Eihän ole mahdollista tietääkään.
Silloin lorahti vereeni adrenaliinia. Eihän siinä mitä, voin neuvoa vaikka kuinka monta kertaa, jos oppilas itse edes yrittää, mutta jos ei halutakaan yrittää, niin se alkaa kiukuttaa. Ja varsinkin kun mallit olivat taululla nenän edessä.
Niinhän siinä sitten kävi, että ajoin ne pois luokasta etuajassa. Lähtivät korvat luimussa.

Myöhemmin joku tuli iltapäivällä pyytämään anteeksi käytöstään. Liikutuin kovasti, sillä ei ole kovin tavallista, että joku oppilas tulee pyytämään anteeksi. Itse asiassa en minä häneen enkä kehenkään henkilökohtaisesti hermostunut, nämä ovat oikein kultaisia ja mukavia oppilaita, mutta kovin vähätöisiä. Suutuin siihen tilanteeseen. Aivan sama olisinko ollut luokassa ollenkaan.

Joo, tiedetään, tiedetään! Joku viisas sanoo nyt, että muuta hyvä ihminen opetussysteemeitä ja tee sitä ja tätä ja tuota. Joo, joo. Kyllä tiedän. Kaikkea on aina kokeiltu, hyvä ettei päällä seisomistakin. Mutta kun samojen oppilaiden kanssa aamusta iltaan vuosikaudet askartelee, saattaa sitä sattua tällaistakin.
P.S. Tänään meillä sitten sujuikin yhteistyö ihan sulassa sovussa.

Susia ja karhuja

Viikolla luki lehdessä, että erään talon pihamaalta ei aamulla ollut löydetty koiraa, vaan tyhjä ketju. Sudet olivat yöllä syöneet koiran. Kokonaan. Tämä vain viidentoista kilometrin päässä kirkolta. Vanhemmat olivat heti tilanneet pienelle koululaiselleen kunnalta "karhukyydin", mikä tarkoittaa sitä, että lapsi haetaan kotipihasta asti, jolloin ei tarvitse kävellä päätielle koulukyytiä odottamaan.

Pari viikkoa sitten oli niin ikään syöty koira ketjustaan, vain pää oli jäänyt ketjun viereen. Tuollekaan talolle ei ole kirkolta kuin kymmenen kilometriä.
Minua kauhistuttaa ajatus avuttomista koirista rimpuilemassa ketjuissaan. Ja vielä hirvittää sekin, että kaikki tämä tapahtui juuri sillä alueella, jolla meilläkin oli kesällä mökki vuokrattuna. Enpä arvannut muutama viikko sitten kanttarelleja etsiessäni, että sadan metrin päässä siitä paikasta vierailisi susia muutaman viikon kuluttua. Ties miten silmät kiiluen ne minuakin ovat tiirailleet jostain pusikosta.

Keväällä kouluavustajamme, joka asuu tuolla samalla suunnalla, joutui pysähtymään keskelle tietä kouluun tullessaan, kun tietä ylitti kolme karhua. Täällä sitä eletään petojen kanssa, mutta annapa olla jos joku pääkaupunkiseudulla vain luuleekin nähneensä karhun tai suden, on heti valtava jahti meneillään.

Olen itsekin nähnyt karhun, mutta sitä ei meinaa kukaan uskoa. Siitä on kylläkin aikaa jo ainakin kymmenen vuotta. Olin koiran kanssa kirkonkylän pururadalla lenkillä, kun mutkan takaa suoralle tultuani näin jonkun menevän pururadalta pusikkoon. Ihmettelin valtavasti, mikä se oli. Mieleeni ei mitenkään tullut, että se olisi karhu. Vaikka olen vanhaksi elänyt, en ollut vielä koskaan kuullut, että susia tai karhuja ylipäätään onkaan edes Suomessa, paitsi ehkä jossain Lapin kairoilla. Ainut, miksi saatoin kuvitella metsään menijän olevan, oli ihminen. Mutta kukaan ei käyttäydy sillä tavalla. Aivoissani menijä näytti papinkaapuun pukeutuneelta. Mutta tiesin, ettei sellainenkaan ole mahdollista.
Vasta kun siitä parin vuoden kuluttua ihmiset rupesivat havaitsemaan karhuja paikkakunnalla ja samoissa metsissä kuin minäkin olin ollut, ymmärsin, että minäkin olen nähnyt karhun ihan 50 metrin päästä ja tietämättäni. Koiran kanssa paikalle tultuani oikein yritimme kurkkia pusikkoon, mutta mitään ei kuulunut, ei näkynyt, vaikka seutu oli aika aukeata. Kukaan ihminen ei pääse niin hiljaa kulkemaan.

Huvittava sattuma on sekin, että kirkkoherramme nimi on Ursin, ja karhu on latinaksi ursus. Kun miehelleni olen kertonut tätä tapahtumaa ja sanonut, että olio näytti papinpukuiselta ihmiseltä, naureskelee mies, että olen nähnyt Ursinin turkki päällä metsässä hiiviskelemässä.

Valokuvatorstain 60. haaste: Kivet

Valokuvatorstain tämänviikkoiseen haasteeseen sopii hyvin tämä viikinkien riimukivi. Kuva on Sigtunasta, Ruotsin vanhimmasta kaupungista, joka sijaitsee lähellä Tukholmaa.

Enkä malttanut olla lisäämättä tähän viikinkien muinoin käyttämiä riimukirjaimia ja niiden selityksiä, jos vaikka kivestä jonkin sanan löytäisi, muinaisruotsia tosin.

Fy fan

Eilen ykköset näyttelivät puhelinkeskusteluja ruotsiksi. Niinpä tietysti joku sai ujutetuksi lauseeseensa rumiakin: Fy fittan, det var fel nummer! Mistähän ihmeestä ne oppiikin aina kaikki, mitä ei niin välttämättä tarvitsisi tietää. Tällä kertaa puolet luokasta höristi heti korviaan uudella tavalla, puolet ei huomannut mitään. En ollut huomaavinanikaan, varsinkaan kun asianosaiset oikein tirkistelivät, mitä se sanoo.

Tänään oli taas äidinkielen ylioppilaskirjoitukset ja kaikki abit siellä. Siinä valvoessani minulla oli aikaa mietiskellä uusiksi koko syysruljanssi.
Miksi ihmeessä pitää olla näin stressaavaa: oppilailla on syksyllä menossa täydet kurssit ja niihin pitäisi lukea läksytkin. Monet kirjoittavat kaksi ja kolmekin ainetta jo syksyllä, jolloin kirjoituksiin pitäisi lukea. Kaiken kukkuraksi ensimmäisen jakson koeviikko pasahtaa aina juuri kirjoitusten aikaan. Jotkut ovat jo ihan puolikuolleita. Miksi tällaista sallitaan?

Jos kerran on luotu sellainen systeemi, että syksyn kirjoitukset eivät ole enää mikään marginaalijuttu, miksi ei sitten muuteta perusteellisesti kaikkea? Miksi ei yksinkertaisesti tehdä niin, että ensimmäisellä jaksolla abeilla ei olisi koulua ollenkaan. Näin heillä olisi aikaa lukea haluamiinsa kirjoituksiin. Siten voitaisiin jokaisesta kirjoitettavasta aineesta järjestää suullinen "tentti" tai jokin muutaman tunnin kertaustuokio. Jos kerran oletetaan, että osa aineista kirjoitetaan jo syksyllä kahden vuoden opintojen jälkeen, olisi oppimääriä vähennettävä niin, että myös syksyllä pystyy saamaan kiitettävän arvosanan.

Luulen, että alunperin syksyn kirjoitukset on tarkoitettu pienelle marginaaliryhmälle, joillekin nopeasti eteneville, ettei kaikkien tarvitse junnata hitaasti. Mutta asia ei ole enää nykyään niin. Jos kirjoittaa esimerkiksi reaaliaineita useampia, on hieman pakko saada osa pois jo syksyllä. Samoin kaksi pitkää kieltä kirjoittava on pakotettu tekemään toisen jo syksyllä, koska kokeet ovat samana päivänä.
Mietin vain, onko tällaisesta koskaan edes puhuttu millään taholla.

Mutta ymmärtäähän ne kumminkin

Tänään taas joku esitti sen iänikuisen vastaväitteen minun kielenopetukselleni: Mutta ymmärtäähän ne kuitenkin, eihän sillä niin väliä ole, mitä minä niille sanon.
Tietysti asia on niin, että vähäiselläkin kielitaidolla saa itsensä ymmärretyksi, ja kieltä pitääkin käyttää rohkeasti. Mutta miksi oppilas laiskuuttaan ajattelee, ettei halua oppia jotain tiettyä asiaa. Miksi aina on joku luokassa, joka väittää, ettei sitä tai sitä asiaa ole niin tärkeä opetella, ymmärtäähän ne minua muutenkin!

Annoin esimerkin, miltä kuulostaa, jos ulkomaalainen sanoo: Pesin hampaani hammasvoiteella. Tai: Autolla ajaessani tiellä tuli vastaan käyrä. (Jotka molemmat olen joskus kuullut ulkomaalaisen suusta). Oppilas hymyili tosi huvittuneesti. Samoin ruotsalainen hymyilee, jos hänelle puhuessamme valitsemme väärän sanan tai muuten kaikki ei ole kohdallaan.
Mehän teemme joka tapauksessa virheitä vierasta kieltä puhuessamme, voisimme ainakin yrittää vähentää niitä opiskelemalla kulloistakin kieltä niin hyvin kuin pystymme.

Tällaista tänään

Sataa, sataa, joten joutaa kirjoitella blogeja. Ei suinkaan tänään mitään erikoista sattunut, joten voin ihan hyvin kuvailla koko päivän. Tänään oli helpohko päivä, silti olin kotona vasta klo 16.

Jo kahdeksalta alkoi abien saksa, tietystikään eivät kaikki olleet paikalla, sillä tänään kirjoittavat jotkut matikkaa. Eilen ei osa ollut paikalla, koska oli poikien kutsunnat. No, tynkäporukalle annoin joitain mitä lie lauseita käännettäväksi.
Osa on jo tehnyt internettiin kirjoitelmansa. Meillä on nimittäin jo kolmatta vuotta italialaisen koulun kanssa yhteinen internetprojekti eJournalissa, johon oppilaat kirjoittavat annetuista aihepiireistä.

Toinen tunti olikin kakkosen saksaa. Sekin on aika tyngänlainen, sillä yksi oppilas on siellä Saksassa vaihto-oppilaana. Eikä näitä muutenkaan ole kehuttavaa määrää yhteensä. Sitä paitsi porukassa on sekä A-saksaa lukeneita että viime vuonna lukiossa alkaneita. Sekaryhmä, kuten kaikki saksanryhmät niin monena vuonna jo aiemminkin. Lisäksi saksalainen vaihto-oppilas käy näilläkin tunneilla, jos vaikka oppisi jonkin sanan suomea. Häntä on mukava käyttää hyväksi muutenkin kulttuurituntemuksessa.

Ja niinpä sitten siirryttiin seuraavaksi ykkösen ruotsiin. Ei sielläkään kovin paljoa ole oppilaita, oppilasmäärä vähenee maaseudun lukioissa hurjaa vauhtia. Siinähän se tunti hurahti ruotsin kielen salaisuuksia taivastellessa.

Kakkosen ruotsissa ei niin järin kummoisia liioin pääse tapahtumaan. Osa kirjoitti ainetta sillaikaa kun minä otin aina kaksi oppilasta vuoron perään toiseen luokkaan keskustelemaan jotain henkevää ruotsiksi.

Sittenpä painoikin jo ruokatunti päälle ja vähän myöhemmin vatsa pulleana kiiruhdin hierojalle. Selkä on alkanut kummitella, joten pakko yrittää sitä kuntouttaa.

Tuon jälkeen oli vielä yksi tunti suomen opetusta vaihto-oppilaille. Tällä kertaa yritin mm. selittää voida- ja osata-verbien eroa. Se tuntui tulevan selväksi, mutta miten sitten lie käytännössä.

Kaiken tämän jälkeen olikin kello jo lähemmäs puolta kolmea. Englanninopettaja oli odottanut minua, että varaamme ensi kuun lopulle liput Rhodokselle. Comenius-projektin kokous pidetään nimittäin siellä. Vähän kurja, kun se sattuu syyslomalle, toisaalta kiva päästä aurinkoon täältä sateesta. Rasittava matkasta tulee, sen tiedän jo aiemmista projektikokouksista. Meillä on muuten projektissa yhteensä kahdeksan maata eri puolilta Eurooppaa. Tämä on kolmas toimintavuosi.
Mutta aina pitää olla jotain hankaluutta. Emme olleet muistaneet varata pankin tunnuslukuja mukaan, joten matkan varaus meni susille. Täytyy toisen tehdä se illalla kotona.

Ja kuinka ollakaan, tuli höpötetyksi koulun päätteeksi vielä ainakin tunti kaikenlaista turhaa - tai ehkei se sosiaalisuuden ja sielunhoidon kannalta turhaa ollut- joten kuten sanottu, venyi päivä jotenkin pitkäksi. Nyt sitten vain pitää kotona ruveta suunnittelemaan, millaisia salaisuuksia huomenna kertoisin oppilaille tästä kielten loputtomasta aarrearkusta.