Voi kurjuus sentään, miten minulle tänään kävi. Koko viikonlopun olen ollut jotenkin siinä uskossa, että maanantaina alkavat tunnit vasta puoli yksitoista. Olin iloinen, että aamulla oli kerrankin pakkasta, joten vein sänkyvaatteet ulos pakkaseen heti kahdeksalta, jotta ehtivät pölypunkit kuoleentua. Ehdin hyvin vaihtaa lakanat ennen kouluun menoa.
Kouluun saavuttuani ihmettelin, miksi abit katsoivat minua kummasti. Kun sitten menin tunnille, istui luokassa ykkösiä, abeja ei missään. Tarkistin lukujärjestyksestä luokkatilat, ja silloin jysähti! Tuntihan olisi ollut jo äsken! Tällaista on sattunut minulle viimeksi vuonna 1992 ja nyt taas! En oikeastaan unohtanut tuntia, enkä muistanut väärin. Olin katsonut tunnit lukujärjestyksestä, mutta katsonut väärin. Voi itku sentään. Pahinta on, etten millään meinaa antaa itselleni anteeksi.
Kun sitten myöhemmin oli samoille oppilaille saksaa, kysyivät oppilaat, saavatko he tehdä huomenna minulle saman kuin minä heille tänään! Miten joitakin ihmisiä rangaistaan näin. Tiedän tapauksia, joissa opettaja piut paut välittää opettamisesta tai tunnille menosta, ihan laiskuuttaan. Mutta kun meikäläiselle kerran 16 vuodessa sattuu vahingossa, ovat kaikki vihaisia. (no ei, olivat vain tyytyväisiä, oli kuulemma hauskin ruotsintunti aikoihin).
Kaiken kukkuraksi satuin avaamaan opehuoneessa ruokatunnilla eilisen Hesarin, jossa kerrottiin muistinmenetyksestä. Tekstissä osui ensimmäisenä silmiini, että alzheimerintautia sairastavat unohtavat aluksi jokapäiväiset asiat, mutta saksan verbit sujuvat hyvin!!! Eli siis selvä tapaus!


