maanantai 8. joulukuuta 2008

Saksan verbit muistan


Voi kurjuus sentään, miten minulle tänään kävi. Koko viikonlopun olen ollut jotenkin siinä uskossa, että maanantaina alkavat tunnit vasta puoli yksitoista. Olin iloinen, että aamulla oli kerrankin pakkasta, joten vein sänkyvaatteet ulos pakkaseen heti kahdeksalta, jotta ehtivät pölypunkit kuoleentua. Ehdin hyvin vaihtaa lakanat ennen kouluun menoa.

Kouluun saavuttuani ihmettelin, miksi abit katsoivat minua kummasti. Kun sitten menin tunnille, istui luokassa ykkösiä, abeja ei missään. Tarkistin lukujärjestyksestä luokkatilat, ja silloin jysähti! Tuntihan olisi ollut jo äsken! Tällaista on sattunut minulle viimeksi vuonna 1992 ja nyt taas! En oikeastaan unohtanut tuntia, enkä muistanut väärin. Olin katsonut tunnit lukujärjestyksestä, mutta katsonut väärin. Voi itku sentään. Pahinta on, etten millään meinaa antaa itselleni anteeksi.

Kun sitten myöhemmin oli samoille oppilaille saksaa, kysyivät oppilaat, saavatko he tehdä huomenna minulle saman kuin minä heille tänään! Miten joitakin ihmisiä rangaistaan näin. Tiedän tapauksia, joissa opettaja piut paut välittää opettamisesta tai tunnille menosta, ihan laiskuuttaan. Mutta kun meikäläiselle kerran 16 vuodessa sattuu vahingossa, ovat kaikki vihaisia. (no ei, olivat vain tyytyväisiä, oli kuulemma hauskin ruotsintunti aikoihin).

Kaiken kukkuraksi satuin avaamaan opehuoneessa ruokatunnilla eilisen Hesarin, jossa kerrottiin muistinmenetyksestä. Tekstissä osui ensimmäisenä silmiini, että alzheimerintautia sairastavat unohtavat aluksi jokapäiväiset asiat, mutta saksan verbit sujuvat hyvin!!! Eli siis selvä tapaus!

sunnuntai 7. joulukuuta 2008

Silmälasit postilaatikon viereen


Muutto on rankkaa, oli se sitten oma tai toisen. Eilen kannoimme selkä vääränä tavaraa muuttoautosta tyttären uuteen taloon. Näytti siellä olevan selkä vääränä muillakin. Ohikulkijat olivat kiertyä korkkiruuville, kun oli niin mielenkiintoista katsottavaa. Yksikin mummo potkutteli rollaattorilla ja töksäytti suoraan lumipenkkaan, hyvä ettei nokalleen mennyt.

Kivahan se on, että ihmiset viihtyvät. Postilaatikollakin oli tiirailijoita ihmettelemässä, mitä laatikon kyljessä lukee. Kun me aikoinamme muutimme nykyiseen taloomme, ja mummot alkoivat kaivaa silmälaseja nähdäkseen paremmin postilaatikosta nimen, nikkaroi mies kymmenen senttiä korkeat kirjaimet laatikon yläpuolelle, että huononäköisetkin näkevät ilman laseja. Hän suunnitteli vielä pihaantuloaukon suurentamistakin, että näkevät pihaankin paremmin. Jonkun kun piti oikein tulla kuusiaidan sisäpuolellekin, kun ei muuten nähnyt, mitä pihassa on.

Meille riitti eilisessä muutossa hommaa vielä tällekin päivälle, sillä vävypoika putosi tikkailta kolmisen viikkoa sitten ja joutui polvileikkaukseen. Hän ei voi kuin kulkea kainalosauvoilla, joten kaikenlaista kantamista, kiipeilyä ja muuta pientä ja suurta työtä oli tarjolla. Mutta hyvin meitä sitten nukuttikin olohuoneessa patjalla rojujenkin keskellä. Ei tarvinnut kolmevuotissynttäreitä juhlivan Aatu-pojankaan unta houkutella, heti sammui uuden oman huoneensa sänkyyn.

lauantai 6. joulukuuta 2008

Asian kääntöpuoli


Eilen kirjoitin siitä, miten on kiva, että on kaikenlaisia tapahtumia, ettei pääse syysmasennus yllättämään. Nyt ihmettelen päinvastaista. Miten meillä on niin paljon kaikenlaista menoa ja meininkiä, ettei ehdi ystäviä tapaamaan.

Minulla on useampikin lenkkikaveri, joiden kanssa on käyty päivittäin lenkillä. Nyt olen tänä syksynä kuitenkin vain muutaman kerran saanut lenkkiseuraa, olen joutunut tyytymään suureksi osaksi omaan hyvään seuraani. Jollain on huonot polvet, niin miehelläkin, ei voi lähteä, toinen on sairastanut koko syksyn ja joutunut käymään hoidoissa vähän väliä. Kolmannella on jatkuvasti kokouksia, neljäs asuu liian kaukana...

Yhden kaverin kanssa olemme käyneet aina perjantaisin koulun jälkeen tunnin, puolitoistakin, kestävillä kävelyillä pururadalla tai luontopolulla. Sitten viime jaksossa minulla oli joka päivä koulua vähintään neljään. Kaveri ei halunnut enää niin myöhän lähteä, hän kävi mieluummin yksin ja valoisaan aikaan. Hänellä alakoulun opena ei ole niin pitkiä päiviä.

Keksimme, että kun minullakin on alkanut nyt uusi jakso eikä ole enää neljään koulua, mikä pakko meidän on juuri perjantaina lenkkeillä, onhan viikollakin päiviä ja viikonloput. Mutta kun alettiin käydä päiviä järjestyksessä läpi, huomasimme kauhuksemme, että meillä ei ole yhteistä aikaa. Aina on jommalla kummalla jokin kokous, muu tilaisuus, vanhempaintapaaminen tai jotain kissanristiäistä, jottei sovi. Viikonloppuisin sitten saattoi olla muita kyläilyjä tai vieraita tulossa tai menossa.

Itsenäisyyspäivän luulisi olevan rauhoitettu kaikelta hälinältä. Niin se tavallisesti onkin, mutta nyt on tyttäreni muuttopäivä ja menemme sinne avuksi. Lähden nyt (yksikseni tietysti) pienelle kävelylle ensin, että jaksan istua autossa pitkän matkan.

P.S. Rita heitti minulle haasteen ottaa peilin kautta omakuva. Tällainen tuli.

perjantai 5. joulukuuta 2008

Joulunalustilaisuuksia


Mitä olisivat suomalaiset mustat marraskuu ja joulukuu, ellei olisi pikkujouluja ja kaikenlaista pientä kivaa tapahtumaa, jotka vievät huomion pois ravasta ja vesisateesta.
Viime sunnuntaina oli kirkossa Mikko Kilkkisen joulukonsertti. Hieno tilaisuus, iki-ihanat joululaulut kuten Oi jouluyö tulivat todella komeasti ja puhtaasti.

Tiistaina oli vuorossa kaikkien kouluasteiden oppilaiden yhteinen musiikki- ja teatteri-ilta. Alaluokkalaisillakin oli omia bändejä. Huomiotani kiinnitti se, että suomalaisilla on todella tapana esittää nopeat ja reippaat kappaleetkin kuin virsiä veisattaisiin. Vähän voisi olla ehkä tempoa lisää, samoin elävyyttä. Muuten oli oikein kivaa kuunneltavaa ja katsottavaa.
Yläluokkien joulunäytelmässä sheikki tuli etsimään joulupukin tontuista itselleen vaimoa, mutta kaikissa oli jotain vikaa, kenellä huonot hampaat, kuka muuten vain haisi kamelille. Yleisöllä oli tosi kivaa.
Väliajalla sain arpajaisista peräti kahdella arvalla palkinnon: kalanperkuulaudan ja kaunista kukkaista kirjepaperia.

Eilen illalla oli puolestaan lukion puurojuhla, jonne oli kutsuttu vanhemmatkin. Tuloaulassa tarjoiltujen glögien jälkeen siirryttiin auditorioon seuraamaan kakkosluokkalaisten näytelmää, jonka yksi oppilaista oli kirjoittanut. Sekin oli riemastuttavaa katsottavaa, joulupukki otti osaa Talent-kilpailuun ja voitti, minkä jälkeen hän riehaantui juhlimaan jonkun kaunokaisen kanssa kolme viikkoa, ja muori oli jo epätoivoissaan. Mutta loppu hyvin, kaikki hyvin, hieno esitys.

Ykkösluokkalaiset järjestivät kilpailun, jossa kolme ryhmää: opet, kakkoset ja kolmoset kilpailivat luovuudessa. Muovailuvahoista piti muovailla "Joulun ihme" -teos. Jouduin itse opettajien ryhmään ja mielestämme meillä oli ihan kelvollinen teos, mutta yleisön mielestä oppilailla oli parempia. Nyyh!

Puuron ja kahvin äärellä juttelimme vanhempien kanssa ja lauloimme yhteislauluja. Kuoron tytöt lauloivat niin sydämeenkäyvästi tunnelmallisia lauluja. Näin jonkun vanhemman pyyhkivän silmiäänkin laulujen aikana. Tunnelma oli lämmin, jouluinen ja minusta tuntuu, että kaikki olivat ihan tyytyväisiä iltaan. Ja mikä ihanaa, sain kuudelle saksalaiselle oppilaalle majapaikankin, enää kahdelta puuttuu, mutta kysymme ysiluokkalaisilta.

Kolmosten ei tarvinnut esittää ohjelmaa, koska he huolehtivat tarjoilusta. He olivat myös järkänneet myyjäiset kartuttaakseen luokkarahastoaan. Itse pääsin ostopöydän ääreen vasta loppupeleissä, joten kakut yms. olivat jo menneet, mutta ostinpa kuniin ovikranssin, jossa oli ihan oikeita käpyjäkin. Kaikki oli oppilaiden itse tekemää. Eräs oli tehnyt upean piparkakkutalonkin, joka huutokaupattiin. Talo lähti rehtorin matkaan.

keskiviikko 3. joulukuuta 2008

riemastuttavaa



Hihii. Vahingonilo on todella paras ilo. Vaikka en minä vahingoniloinen ole, ei sinne päinkään, muuten vain riemastuttaa.
*Kollegani istui tyytyväisenä ruokapöydässä, kunnes huomasi jossain vaiheessa, että vieressäistuja oli vaihtunut. Kollega oli kauhuissaan, kun ei sitä ollut huomannut, jatkoi puhetta kuin edelliselle istujalle.

*Huomenna on lukion oppilaiden ja vanhempien puurojuhla. Minun ja ykkösluokan hommaksi tuli hankkia sinne glögitarpeet, samoin kertakäyttömukit. Oppilaat olivat tänään hakeneet glögitarpeet, mutta ei mitään, mistä glögiä juodaan. Ei muuta kuin takaisin kauppaan. Ja hipheijaa, he olivat ostaneet lusikoitakin, joista en ollut muistanut mainita mitään.

*Katileinin blogista luin, että Katilein oli lukenut saman kirjan vahingossa kahteen kertaan. Ihanaa, sellaista tapahtuu muillekin. Siksihän se tässä niin huvittaakin. Minulla on vielä toivoa, jos kerran nuoremmillekin tapahtuu unohtamisia.

Miksi nuo tapaukset niin riemastuttavat, kas tässä pari syytä:
-Kukkaistyttömme (=muistamiskassarahoista huolehtiva) kirjoitteli nimiä kuraattorin 50-vuotisonnittelukorttiin. Pakko oli kysyä, olenko minä ottanut lahjaan osaa. -Olin kuulemma.

-Kaikki luokat opettajineen myyvät jos jonkinlaista tavaraa opehuoneessa, huoneesta on tullut yksi markkinatori. En enää uskalla laittaa mihinkään ostoslistaan nimeäni, kun en muista mitä olen tilannut, mitä tilannut toistamiseen, mitä en maksanut ja mitä maksanut kahteen kertaan.

-Tänään piti olla yhdelle oppilaalle ylimääräinen kuuntelukoe, kun hän oli sairaana varsinaisena kuuntelupäivänä. En ollut muistanut etsiä kuuntelukoetta. Ruokalassa oppilas mainitsi asiasta, ja mietin, että minun täytyy muistaa se, kunhan ensin pidän seuraavan tunnin, jonne olin menossa.
Tunnin kuluttua istuin tyytyväisenä kahvikupin ääreen ja mutustelin kuraattorin tarjoamaa kermakakkua vaahto suupielistä roikkuen opehuoneessa, kun oppilas tuli kysymään, missä viivyin. Pari hörppyä ehdin siemaista ja kiireen vilkkaa koetta etsimään. Luokassa jossa kokeet ovat, oli etäopetus menossa, mutta minä työnnyin sinne, etsin CD:n ja menimme tyhjään luokkaan, josta ajoimme siivoojan pois. Ei ollut paperia oppilaalla. No, sieppasin roskiksesta jonkin paperin, ja oppilas väitti, että tämä on omituisin koetilanne, jossa hän on ikinä ollut.

-Joku koiranleuka kollega on laittanut vähin äänin seinälle viereeni päivänavausvuoroni näkyville kissankokoisin kirjaimin. -Mitähän varten?

tiistai 2. joulukuuta 2008

Aropupuna


Minut on tyrmätty moneen kertaan. Puhuessani abeille saksalaisten nuorten tulosta, oli ensimmäinen kysymys tietysti, minkä ikäisiä sieltä on tulossa. Ymmärrän, että alle kaksikymppisenä on tärkeää, että nuoret ovat suunnilleen samanikäisiä, että homma yleensä toimii. Mutta minun on nyt pakko kysyä kaikilta, sillä samanikäisistä ei riitä majoittajia. Kun yritin perustella, ettei se ikä aina ole ratkaiseva, vaan samanhenkisyys, että minäkin tulen toimeen hyvin vaikka kahdeksankymppisten kanssa, oppilaat vastasivat, että "no tuossa iässähän sillä nyt ei oo tietenkään mitään väliä"!

Eräällä toisella luokalla oppilaat istuvat ison luokan perällä, edessä on vaikka kuinka paljon tyhjää. Joudun juoksemaan kuin pieni aropupu taulun ja nauhurin väliä ja aina oppilaille puhuessani menen heidän lähelleen luokan keskelle. Kysyin, eivätkö he voisi tulla seuraavalla kerralla ihan eteen, se helpottaisi minua. -Nej, oli vastaus. -Aha! sanoin minä.

Jotain harjoitusta yhdessä tehtäessä näin, että pari oppilasta eivät yrittäneetkään etsiä tekstistä vastauksia. Kun tästä mainitsin, alkoivat selittää, kuinka he ovat kääntäneet tekstin, opetelleet sanoja kotona jne. -Aha! Selvä peli.
Mutta moni ei oikein vieläkään ymmärrä, miten hirveästi kieltenopiskelu vaatii. Kielitaito ei tule koskaan itsestään. Ei riitä, että tekee minimin. Jos ottaa tunnista kaiken mahdollisen hyödyn, ei kotona tarvitsisi tehdäkään niin paljoa.

maanantai 1. joulukuuta 2008

Nyt alan hiillostaa


Eilen illalla avasin innoissani Saksasta tulleen sähköpostin, mutta voi kauhistus, millaisia uutisia! Sieltä olisi tulossa tänne porukkaa vaikka huru mycket! Oli puhe alkusyksystä, että yritän etsiä majapaikan 4-5:lle nuorelle noin 10 päiväksi huhti-toukokuun vaihteessa. Nyt opettaja ilmoitti, että vanhempainkokouksessa oli ilmennyt, että 10 oppilasta haluaisi tulla Suomeen Schulpraktikumia tekemään. Opettaja pyysi minua hankkimaan 8:lle oppilaalle isäntäperheen.

Voi hyvänen aika sentään, miten kukaan perhe vielä tietää, mitä he tekevät ensi keväänä. Ongelmana on sekin, että venäjänopettajalla on joka vuosi ollut Pietari-kurssi, johon kuuluu Pietarin-matka, ja mitä minä kuulinkaan! Ope oli suunnitellut matkaa juuri samaksi ajankohdaksi, ja itse olin ajatellut pitkästä aikaa lähteä mukaan tuolle matkalle.

Nyt joku miettii, että mitä minä höyryän, ainahan nyt isäntäperheitä löytyy! Mutta ei se täällä ole niin helppoa, kun oppilaita on enää hyvin vähän. Suurella osalla oppilaista on jo jossain vaiheessa ollut ulkomaisia vieraita: Lions-clubin järjestämiä tai muiden kanavien kautta. Sitten on aina joukko, joille ei vain yksinkertaisesti mahdu tai tilanne ei muuten salli. Ja jottei liian helpoksi kävisi, ope Saksasta ilmoitti, että hänen pitäisi välttämättä saada tietää joulukuun 12. päivään mennessä, onko kaikilla majapaikka. Huokaus. Nyt alkaa siis todellinen oppilaiden hiillostaminen.