Entiset koulukaverit ovat saaneet mielen liikkeelle muistelemaan vanhoja. Muistuipa mieleeni ensimmäinen kokemus ihan oikeana opettajana. Tämä tapahtui 70-luvulla. Olin saanut kuukauden ruotsin- ja latinanopettajan sijaisuuden entisestä koulustani. Aamulla varhain pakkasin ison matkalaukkuni ja köröttelin junalla Tampereelta Pohjanmaalle, välillä vaihto linja-autoon.
Vasta iltapäivällä kahden maissa olin perillä. Bussi ajoi koulun vierestä, joten hyppäsin koulun kohdalla pois mennäkseni kysymään rehtorilta, milloin seuraavana päivänä alkaisin tunnin pidon.
Työntyessäni matkalaukkuineni opettajainhuoneeseen hikisenä ja nälkäisenä koko päivän matkustamisesta, tuli rehtori ovella vastaan. Päivän viimeinen tunti oli juuri alkamassa, enkä kerennyt edes suutani avata, kun rehtori osoitti matkalaukulle paikan, työnsi ruotsin kirjan käteen ja vei minut luokkaan. Jotain keskikoulun viidennen luokan ruotsia piti oleman. (nykyisin 9. luokka)
Joka on vähänkään ollut koulussa opettajana, tietää, ettei vierasta tuntia noin vain voi mennä pitämään kokeneenakaan, saati sitten elämänsä ekaa tuntia, eikä edes vielä valmis opettaja! Eniten minua murehdutti vaatteeni, jotka eivät olleet ihmisten ilmoille sopivia, mutta mikäs auttoi!
Vieläkin hämmästelen, miten kilttejä oppilaat siihen aikaan olivat verrattuna nykyisiin. Vaikka olin puoli pyörryksissä ja varmaan tankkasin ja solkkasin, viittasivat oppilaat innokkaasti, ainakin siitä päätellen, että sumun keskeltä nousi viittailevia käsiä sieltä täältä. Luetutin kappaletta, kyselin sisältöäkin ja opetin jopa uutta, vaikka ei ollut haisuakaan, mitä heille pitäisi seuraavassa kappaleessa olla ja mitä he jo osaavat.
Suurin osa tunneista oli latinaa. Koska latina oli itselläni ollut vapaaehtoisena aineena lukiossa, olin ottanut sen opiskelun hieman iisisti. Niinpä nyt jouduin tekemään hartiavoimin kaiket illat töitä tuntien eteen. Koska oli toukokuu, ja lukuvuoden loppu, piti tietysti pitää kokeetkin ja antaa numerot todistukseen. Minähän laadin kaikille luokille kokeet ja korjasin niitä kaiket illat. Latinan kokeiden laatiminenkin sujui suhteellisen hyvin, mutta kokeiden korjaamisessa meinasi tulla tenkkapåå.
Onneksi nuorin sisareni oli silloin lukion toisella luokalla oppilaanani, minun oli pakko ottaa hänet apuriksi kokeiden korjaukseen. Tämän kai voi jo tunnustaa näin melkein 40 vuoden jälkeen. Sisareni kyllä väittää vielä nykyäänkin, että hän sai päästötodistukseen huonon numeron latinasta juuri minun takiani. – En tunnusta.
4 kommenttia:
totta, mitä mainitsit valmistautumisesta ekalle tunnille - mutta toisaalta juuri nuorena oli sellaista huimapäisyyttä, joka myöhemmin karisi: ekassa työpaikassa historian tunteja muistelen pitäneeni monesti siten, että pistin oppilaat tekemään jotain, voidakseni sillä aikaa siinä tunnilla lukea kirjasta päivän asian, että missä mennään nyt - myöhemmin oppilaat on ollu sen verran vilkkaampia, että sellainen ei ole tullut kysymykseenkään - sanotaan, että nyt viimeisenä 15 työvuotena tunnit on ollut pakko suunnitella hyvin etukäteen, niin paljon vilkaampaa on oppilasaines - muuten on täysi kaaos jo tunnilla
Sijaisena yläasteella ei tuo ihan vierasta, monet opettajat ovat poissa ollessaan hyvin huonoja jättämään mitään tietoja sijaisella. Vaikka sähköpostikin nopeesti toimisi koulun toimistoon..
Annikki ja Hannele: Totta puhutte. Pakko olla nykyään joka sekunti täyttä asiaa, muuten lentelevät yläluokkalaiset seinille, lukiossa voi ottaa jo vähän rennommin.
Mikään ei suututa niin kuin se, että ihan vieraan aineen sijaistuntia pitäisi mennä pitämään, ja ope vain työntää kirjan kouraan ja sanoo, että opeta siitä uutta. Miten sellaista voi vaatia.
Ei minulta ainakaan voi vaatia minkäänlaisia derivaattoja ja Pascaleita ja mitä kummia siellä matikassa olikaan.
joo, ja jotkut opet ei sano edes että "opeta uutta", vaan sitä vanhaa, vaikka opillaat jo kirjoittaneet valmiiksi..
Opettajisssakaan ei aina ole kehumista (sen luokan villeys riippuu myös paljon opettajasta. Luokka, joka on oppinut ottamaan vastuuta, ei paljon muutu sijaisen kanssa).
Lähetä kommentti